Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta

Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkilin esseitä lukiessa minut valtasi syvä rauha. Tuntui, kuin olisin kuunnellut pehmeällä äänellä käytyä keskustelua, jossa ei ole tarpeen korottaa ääntään, sanoa pahasti tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tarvittava saadaan sanottua kohteliaasti, yhteisymmärryksessä.

Lauantaiesseet on yhdentoista tekstin kokoelma, joka kattaa aiheillaan populaarikulttuurin eri osa-alueita, kirjallisuutta, valtavan tietosanakirjahankkeen, ystävän kuoleman ja lapsuuden kesät. Kirja on yhdenlainen ajankuva, siihen on helppo hypätä mukaan.

Arnkil houkuttelee lukijan mukaansa tutustumaan aiheisiin, joihin ei välttämättä ole muuten tullut törmänneeksi. Tai olenhan minä nyt vaikkapa Foo Fightersiin törmännyt, mutta en ole koskaan sen kummemmin kiinnostunut. Olen musiikin suhteen nihkeä: minulla on pari suosikkibändiä ja -laulajaa, joita olen kuunnellut teini-ikäisestä, mutta muuten musiikinkuunteluni menee lähinnä "mitä nyt on tarjolla" -linjalla. Musiikin teknisestä puolesta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää. Ja silti luin Dave Grohlin taide -esseetä varsin innoissani.

Hilpeyttä herätti teksti 1657 kertojaa. Siinä Arnkil kirjoittaa WSOY:n entisen johtajan Yrjö A. Jäntin suurhankkeesta, Suomen sanasta, johon koottiin "kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa" lähes 15 000 sivun verran 1657 eri kirjoittajalta keskiajan lopulta 1960-luvulle. Projekti tuntuu mielettömältä, mutta Arnkil kertoo siitä kiehtovasti, naureskelematta.

Kokoelman kaksi viimeistä esseetä, Reko ja Reunassa, ovat haikeita ja kuitenkin toiveikkaita. Arnkil teki yhteistyötä ja ystävystyi Reko Lundánin kanssa, ja essee kertookin ystävyydestä ja sen menettämisestä. Lukijassa se herätti hingun tarttua Lundánin teoksiin ja sen aionkin tehdä kesän kuluessa. Reunassa taas kuvaa lapsuuden kesiä niin kutkuttavasti, että lukiessaan toivoisi pääsevänsä mukaan tuohon porukkaan. Tuollaisia kesäpaikkoja pitäisi olla kaikilla, tuollainen ystäväporukka ja lapsuus.

Arnkilin esseet ovat maukkaita makupaloja. Niitä on helppo lähestyä ja niitä on helppo lukea. Vaikkeivät kaikki aiheet olisikaan entuudestaan tuttuja, lukiessa hymisee tyytyväisenä. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei yritä mitään ylimääräistä, vaan on sellaisenaan jo tarkkaa, älykästä, viihdyttävää ja kiehtovaa.

Yleisö vaatii lisää!


Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2014
175 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Donna mobilen kirjat, Juon mustetta, Luetut, lukemattomat, Sivulauseita, Ihminen välissä

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Rakennus.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Puuuuuuuuuh, sanoo opo viimeisen kokonaisen yhteishakuviikon jälkeen. Alan olla aika kuitti, mutta onneksi suurin osa urakasta on kunnialla takana. Tiistaihin asti on aikaa yrittää vielä muutaman hannailijan kanssa saada homma pakettiin. Yllätti jälleen raskaudellaan tämäkin sirkus, kyllä. Kylmä huurteinen odottaa saunavuoron päälle. Oijoi.

No niin. Työ on siis haitannut viime aikoina vapaa-aikaa ja lukuharrastusta olennaisesti. Jotain olen kuitenkin saanut maaliskuussakin luettua.

Caitlin Moran on brittiläinen toimittaja ja mediapersoona. Joskus taannoin tarttui divarista mukaan tämä näppärän näköinen Naisena olemisen taito, vaikka hieman vierastankin tuollaisia kasvokansikuvia.

Sisältöä ei tarvinnut vierastaa. Moran on kirjoittanut varsin mainion kirjan 2000-luvun naiseudesta, ja vähän 1990-luvunkin. Kyytiä saavat murrosiän muutokset, seurustelu, äiti- ja sisaruussuhteet, seksismi, työelämä, painonhallinta, alusvaatteet, muoti, häät, synnytys ja lapsettomuus. Noin esimerkiksi. Moran laittaa itsensä likoon ja käytää omaelämäkerrallisia aineksia häpeilemättä. Niitä lukiessa on samalla hauskaa pohtia, mitkä jutut ovat totta ja mitkä kenties hieman laveammalla pensselillä väritettyjä.

Feminismistä en ala sen kummemmin tässä keskustella. Sanokoon Moran sen puolestani:

"Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina? ja
b) Haluatko päättää, mitä sillä tehdään?

Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi." (s. 89)

Noin.

Naisena olemisen taito on hauskaa luettavaa. Paikoin tyrskin ääneen. Toisaalta se on myös vähän itseään toistava: koska Moran kirjoittaa lähinnä itsensä kautta, jotkin teemat jatkavat kulkuaan läpi kirjan ja alkavat jo vähän kyllästyttää. Tyyli on kyllä kautta linjan hupaisa ja viihdyttävä.

Kirjassa on paljon hyviä pointteja. Kuinka helposti sitä jääkään jalkoihin sosiaalisissa kuvioissa, työssä tai seurustelusuhteissa, jos ei kunnioita itseään ja omaa sukupuoltaan tarpeeksi. Kuinka helposti sitä nielee seksistiset vitsit ja alistuu ties mihin. Murr.

Olen miettinyt sukupuoliasioita paljon töissä. Murrosiässä maailma on tietenkin mustavalkoinen ja niin kuuluukin olla, mutta toisinaan tekee mieli repiä (omia) hiuksia päästä, kun kohtaa esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä, kummallisia stereotypioita:

"Joo olen tyttö, ainoa vaihtoehtoni on lähihoitaja."
"Joo olen poika, kiinnostaisi hiusala, mutta se on niin gay, et emmä voi."

Ymmärtänette kaavan. Se alkaa jo valinnaisainevalinnoissa ja TET-paikkaa etsiessä. Jatkuu jatko-opintosuunnitelmissa ja työelämässä. Ei lopu koskaan.

En väitä, etteikö sukupuolten välillä olisi, pitäisi ja saisi olla eroja, mutta jotain tarttis silti tehdä, että reippaasti sukupuolittuneet työmarkkinat saataisiin ojennukseen ja ihmiset voisivat ihan omien mieltymystensä, edellytystensä ja taipumustensa perusteella valita ammattinsa ja työpaikkansa. Eivät vain siitä syystä, miltä alapää ja sen tuomat "yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakko-oletukset" näyttävät. Tässäkin edetään varmaan pienin askelin. Toivottavasti edes siten.

Naisena olemisen taito on tietenkin pohjimmiltaan jokaisessa naisessa itsessään. Moran ei säästele sanojaan, mutta kirjassa on silti varsin armollinen pohjavire. Jokainen saa olla sitä mitä on, kunhan on tosiaan sitä, mitä itse haluaa olla.

Ja esteet pitää potkia tieltään (korkkareilla tai maihareilla, kukin tyylillään), eikä antaa niiden pysäyttää. Ikinä.

Niin kerta.


Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Suomentaja: Sari Luhtanen
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Schildts & Söderströms 2013
335 s.
How To Be a Woman (2011)

Divariostos.

_____

Ovat tätä muutkin lukeneet: Nenä kirjassa, kujerruksia, Ilselä, Pussinäädän kirjablogi, Kirjojen keskellä, No, But I Read the Book, Ihminen välissä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen listalta nappaan kohdan 31. Elämäntaito- tai self-help-kirja.

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2014
178 s.

Arvostelukappale.


Toimittajana työskentelevä Heini Kilpamäki on tarttunut uudessa tietokirjassaan kiinnostavaan aiheeseen: suomalaiseen tyhmyyteen. Mitä se on? Millaista on suomalainen junttius, miten se rakentaa suomalaista identiteettiä? Millaisin keinoin tyhmyyttä on koetettu kartoittaa, hallita ja parantaa? Onko tyhmyys sittenkään taakka vai pikemminkin hyve – onhan siitä tehty myös vientituote esimerkiksi Jukka Brothersin ja Duudsonien muodossa?

Suomalaisen tyhmyyden ylistys tarkastelee aihepiiriään useasta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi 1800-luvulla alkanut ja 1900-luvulla huippunsa saavuttanut rotuhygienia-ajattelu, maaseudun ja kaupungin erot, naisten tyhmyyteen liittyvät ilmiöt, koulussa ilmenevä tyhmyys ja toisaalta kouluttamattomuuden ihannointi sekä tyhmyys suomalaisena hittinä maailmalla. Jaottelu on selkeä ja looginen, aihepiirit monipuolisesti valittu ja kirjan rakenne lukemaan houkutteleva.

Suomalainen tyhmyys kumpuaa kaukaa, joten ei ihmekään, jos kansallinen itsetunto on edelleen 2010-luvulla varsin alhaalla. Ainahan me mietimme, mitä muut meistä ajattelevat ja miten Suomi ja suomalaiset näyttäytyvät maailmalla. No, emme ole ajatuksinemme yksin saati kovin omaperäisiä, sillä tätä keskustelua on käyty jo 1800-luvulla. Suomessa oltiin huolissaan siitä, miltä kansa näyttää ulospäin ja oli tärkeää osoittaa suomalaisten olevan lähempänä germaanisia kansoja kuin mongoleja. Älykkyys tarkoitti mahdollisuutta menestyä, ja kukapa ei sitä haluaisi.

Tyhmyyden tieteellinen luokittelu ja ihmisten jaottelu muun muassa kallonmittausten perusteella on osa surullista tieteenhistoriaa, mutta väistämättä aihe, joka on hyvä nostaa esiin. Degeneraatiota pelättiin, sillä ajateltiin tyhmyyden leviävän ja "saastuttavan" sukupolven toisensa jälkeen, ellei siihen puututtaisi: niinpä Suomessakin on pakkosteriloitu ihmisiä erilaisin perustein aina 1970-luvun alkuun asti.

Historiallisen tarkastelun ohella Kilpamäki nostaa esiin suomalaista kansanperinnettä ja populaarikulttuuria. Seitsemän veljestä ja Sven Dufva, kylähullut, hölmöläiset, Uuno Turhapuro ja Duudsonit – tyhmyydestä, sivistymättömyydestä ja yksinkertaisuudesta on ammennettu Suomessa kauan ja paljon, ja samalla tyhmyyteen liittyy omanlaistaan kapinaa valtarakenteita ja "herroja" kohtaan.  Ja toisaalta varsin usein alkoholilla on osuutta asiaan.

Suomalaisen tyhmyyden ylistys on tiivis ja helppolukuinen paketti. Toki voi pohtia, olisiko joitakin aihepiirejä pitänyt käsitellä ja kartoittaa hieman toisin, sillä esimerkiksi vammaisuuden tematiikka ei ehkä aivan kuulu tyhmyyden yläkäsitteen alle. Toisaalta ymmärrän Kilpamäen halunneen taustoittaa ja laajentaa kontekstia, josta kirjoittaa. Tieteellinen tutkimushan tämä kirja ei ole, joten yksinkertaistaminen ja voimakas popularisointi puolustaa paikkaansa.

Tähän kirjaan luulisi olevan helppoa tarttua. Se on ohut ja tiivis, se on kirjoitettu huolella ja lukijaystävällisesti ja sen aihepiirin luulisi kiinnostavan meitä ihmeen villejä fennejä.

_____

Lue myös vaikka Turun Sanomien varsin neutraali arvostelu ja/tai Ilkan tyrmäys.

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle

Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.

Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki

tämä lyhyt hetki

kun tuuli murtaa laineen

kun hiekka polttaa jalkojen alla

Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Tuuve Aro: Himokone

Tuuve Aro: Himokone
WSOY 2012
143 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron uusi novellikokoelma Himokone näyttää välähdyksiä pimeässä. Mukana on 13 tuttujen elokuvien mukaan nimettyä novellia, joissa jokaisessa on häivähdys otsikkonsa mukaista tunnelmaa. Ennen kaikkea ne ovat kuitenkin tarinoita tästä todellisuudesta tavalla tai toisella vinosta näkökulmasta ripauksella absurdeja piirteitä.

Ensimmäisen osan, Suojaviivan, aikana käydään vakoilemassa tuskallisia eroja, käsistä lähtevää partioleiriä ja eroottista seikkailua Espanjassa. Vanha partiolainen ei välttynyt hörähtelyltä lukiessaan Full Metal Jacketiksi nimettyä kuvatusta simputusleiristä, joka toki vedetään överiksi reilusti, mutta jossa on loppujen lopuksi aika tuhti määrä totuutta, jos ajatellaan mitä tahansa jonkinlaisella hierarkialla varustettua ryhmätoimintaa.

Toinen osa, Kuollut kulma, sisältää niin ikään neljä novellia. Tappajahaissa hyväntahtoinen mutta voimiaan ja olemustaan hallitsematon naisihminen aiheuttaa tahtomattaan tuhoa diskossa. Laitakaupungin valot kuvaa riipaisevan osuvasti sitä, kun totutut elämän mallit keikahtavat kumoon ja ihmisen on alistuttava byrokratian rattaiden hampaisiin. Huviretki hirttopaikalle nostatti sykettä, sillä vaikken ole nähnyt kyseisestä elokuvasta kuin pienen esittelypätkän, jo se sai minut melkein laskemaan alleni pelosta (juu, en ole kauhun ystävä) ja tuo tunnelma välittyi novellin kautta erinomaisesti, vaikka se kertookin aivan toisenlaisesta huviretkestä – silti pahaenteisyys on käsinkosketeltavaa.

Kolmas osa, Klaffivirhe, on vain kahden novellin mittainen, mutta minusta kokoelman paras. Invasion of the Body Snatchers on kokoelman huippuosastoa (tai ehkä se tuntui jotenkin kaikkein samaistuttavimmalta): siinä sinkkuna freelancerina oman elämänsä herrana elävä Tiina osallistuu pikkujouluihin, joissa tuntee syystä olevansa ulkopuolinen, sillä talo on täynnä kasvavia masuja, ampiaspukuisia vauvoja, jouluaiheisiin villapaitoihin pukeutuneita, sormus sormessa olevia miehiä ja käsinkosketeltavaa syyllistämistä. Juhlat saavatkin pian odottamattoman käänteen... Fight Club kertoo juuri tästä ajasta, runokokoelman juuri julkaisseesta Karoliinasta, joka elää pitkälti sosiaalisen median kautta, pitää blogia ja on aktiivinen (ja nokkavan selektiivinen) Facebookin käyttäjä ja joka joutuu huomaamaan, ettei todellisuus sittenkään vastaa sitä maailmaa, jonka hän on nettiin luonut.

Ristikuva, kokoelman neljäs osa, päästää lukijan kokemaan, miltä Kadonneen aarteen metsästys näyttää kaupunkioloissa ja tavarataloissa suhteessa lapsuuden monin tavoin aidompiin muistoihin. Kuolleiden runoilijoiden seura taas vilauttaa lääketieteen opiskelun maailmaa historiallisessa Helsingissä ja sitä, kuinka ajalleen epätavanomainen naisopiskelija pyrkii menestymään vaikeissa oloissa.

Nipistelevä lukukokemus! Tuuve Aron novellit ovat juuri sopivan mittaisia, napakoita ja häiritseviä. Muutama minulle vähän mitäänsanomattomampi stoori mahtui mukaan, mutta en antanut sen häiritä, sillä muut, vahvemmat, paikkasivat aukot. Pidin erityisen paljon Aron konstailemattomasta kirjoitustavasta ja pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, vaikka aiheet olivat vakaviakin. Himokone on terävä katsaus moneen juuri tämän ajan kipeään aiheeseen, mutta se välttää kaiken saarnaamisen ja paasaamisen ja keskittyy kohdistamaan spottinsa suoraan itse asiaan – ja lisäämään muutaman odottamattoman ja selittelemättömän piirteen päälle.

Hienoja, viihdyttäviä ja pisteliäitä novelleja. Suosittelen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat.

Hurja Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into 2011
295 s.

Kirjastosta.


Jumalauta!

Se tässä on naisella mielessä, kun on sulkenut Laura Gustafssonin Huorasadun kannet.

Samaan aikaan vituttaa, yököttää, suututtaa, surettaa ja naurattaa. Melkoinen combo, sanoisi tämä lukija, ja sanookin.

Huorasatu kiinnitti huomioni viime vuonna nimellään ja Finlandia-ehdokkuudellaan. Ilmeisesti kirja on kiinnittänyt jokusen muunkin huomion, sen verran kauan sitä sai nimittäin kirjastosta jonottaa. Mutta nyt se on luettu.

Huorasadussa juoni ei ole niinkään olennainen, vaan kirjan sanoma nousee sen ohi kirkkaasti. Noin pääpiirteissään mukana kuvioissa on Afrodite ja muutama muu kreikkalainen jumaluus, kaksi suomalaista nuorta naista, Milla ja Kalla, prostituutiota, seksiä, venkuroita ihmissuhdekuvioita, väkivaltaa lukemattomissa muodoissaan, matka Manalaan ja Thaimaahan sekä Patriarkaatin kanssa käytävä Lopullinen Taistelu.

Jep. Soppaa on.

Ensimmäiset sivut ehdin pohtia, mitäköhän ihmettä olen oikein lukemassa, mutta sitten Gustafsson onnistui imaisemaan minut mukaansa ilman yhtään nikottelua. Huorasatu etenee todella vauhdilla, ja juuri kun luulee olevansa jotakuinkin kärryillä, uusia absurdeja juonikuvioita isketään kehiin. Ei tästä voi kuin nauttia!

Nautinto saa tosin kirjan kuluessa tuskallisempia muotoja, sillä Gustafsson nostaa esiin, tai pikemminkin potkaisee lukijaa palleaan todella epämiellyttävillä aiheilla. Huorasatu on yhtäältä erilaisilla todellisuuksilla ilotteleva hurja seikkailu, toisaalta vakavaksi vetävä sotahuuto maahan poljettujen puolesta. Vaikka överiksi vedetään 100-0, kaikki ilmiöt ovat olemassa: huonosti kohdeltu paskatyötä tekevä luokka, lapsiprostituutio, vinoutuneet ja vammauttavat parisuhteet, uskonnon ja muiden aatteiden varjolla harjoitettu alistaminen, kasuaali huorittelu arkielämässä. Eri mittakaavojen ilmiöitä, ilman muuta, mutta miksi niitä ei silti tai juuri siksi voisi ja saisi käsitellä myös samassa keitoksessa?

Aluksi en innostunut Gustafssonin puhetyylinomaisesta ilmaisusta, mutta huomaamatta sekin solahti kohdilleen nopeasti ja ansaitsi mielestäni paikkansa kokonaisuudessa: juuri näin Afroditen pitäisikin puhua, ajattelin. Lopulta tyyli oli niin vetävää, että suorastaan haukoin henkeä pysytellessäni perässä ja ahmiessani lisää. Nauroinkin, monesti, niin osuvia ilmaisuja, huomioita ja kohtauksia Huorasatuun on kirjoitettu.

Olen edelleen hengästynyt, vaikka sain kirjan loppuun hyvissä ajoin eilen ja olen sen jälkeen jo lukenut kahta muutakin kirjaa. Tämä oli vain niin mahtava. Huorasatu yllätti minut täysin, se viihdytti ja se piikitteli aivoissa ikävästi ja tarpeellisesti. Jos jotain kritiikkiä on annettava, kirja on ehkä himppasen liian pitkä, sillä jännite pääsee hieman löystymään loppupuolella (mikä on mielestäni sinänsä ihmeellistä, koska draivi on kova koko ajan), mutta annan senkin anteeksi.

Juuri tällaista kirjallisuutta pitää aika ajoin lukea (ja kirjoittaa!) kaiken silotellun ja kiltin perusproosan ohella (jossa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa). Joutuupahan vähän häiriintymään ja pohtimaan suhdettaan lukemaansa tavallista aktiivisemmin ja kelailemaan reaktioitaan.

Luin Huorasadun osana Rumat kapinalliset -haastetta. (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiinkaan se ei ole huono löytö, todellakaan.) Kirja on ruma ja kapinallinen, aika ilmeisellä tavalla. Se käsittelee niin rakenteellista ja yhteiskunnallista kuin yksilöiden toisiinsa kohdistamaa väkivaltaa paikoin pirun brutaalisti ja koko ajan häpeilemättömän osoittelevasti: nättiä ei meno ole, vaikka kuinka meikkaisi ruhjeet ja haavat piiloon ja feikkaisi kaiken olevan ok. Kapinaan se yllyttää olemalla anteeksipyytelemättä juuri sitä, mitä se haluaa olla, ja käskee muitakin olemaan. Nyt.

Suosittelen ihan kaikille, ennakkoluuloista huolimatta ja etenkin niiden vuoksi. Pakkoko on aina mennä sieltä, mistä meneminen tuntuu kaikkein helpoimmalta ja mukavimmalta? Niinpä. Eihän sieltä yleensä pääse oikeassakaan elämässä.

Elämän kolhuja California Avenuella

Adam Langer: California Avenue
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2006
617 s.
Crossing California (2004)

Kirjastosta.


- - jos niin kävisi, hän ei koko elämässään enää luottaisi yhteenkään ihmiseen. Ja ehkä se olisikin hyvä, hän ajatteli, ehkä se olisi paras tapa elää, kulkea elämän läpi tietäen koko ajan, että ihminen joka oli hänen vierellään yhtenä hetkenä voisi yhtä hyvin olla olematta siinä seuraavalla, että ainoa ihminen jonka läsnäoloon voisi luottaa olisi oma itse, kunnes itsekään ei enää olisi olemassa – ja sittenhän sillä ei enää olisi väliä, lopussa kun kaikki lakkaisi olemasta. (s. 460–461)

Oih, olen lukenut erinomaisen kirjan. Eilinen ilta venähti, kun en voinut lakata lukemasta California Avenuen ollessa jo melkein lopussa. Muuten painiskelin kirjan kanssa harvinaisen pitkään, melkein pari viikkoa, joskin onhan tässä toki yli 600 sivua, mutta silti. Innoituksen lukemiseen sain Minnan arviosta, eikä Karoliinankaan teksti suoranaisesti hallaa tehnyt. Ja tässä googletellessani päädyin myös Lukemisen kartasto -blogiin, jossa California Avenue on juuri luettu alkukielellä.

Mutta sitten itse tarinaan.

California Avenue kertoo Chicagon juutalaisista 1970-80-lukujen taitteessa, Iranin panttivankikriisin aikaan, kun koko Amerikka on muutenkin muutoksen kourissa. Kirjassa kuvataan kolmen erilaisen perheen elämää yhteiskunnan eri rappusilla. On Rovnerit, Ellen, Michael, Larry ja Lana, varakas lääkäri-psykologi-perhe, jonka tukirakennelma - avioliitto - on sortumassa. On Wasserstromit, Charlie, Michelle ja Jill, perhe, joka on menettänyt äitinsä ja sen mukana kyvyn toimia yhdessä. Ja on Willsit, äiti Deirdre ja poika Muley, jotka pyrkivät tulemaan toimeen sillä vähällä, joka heillä on, mutta joiden kyvyt ja luovuus potkivat tehokkaasti eteenpäin.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta, mikä ei ole lopulta lainkaan hassumpi ratkaisu, vaan tuo siihen huomattavan määrän lisävipinää ja syvyyttä ja pakottaa lukijan olemaan tarkkaavainen. Vaikka henkilöt elävät pitkälti eri lokeroissa, heidän tiensä ja elämänsä kohtaavat paikoin yllättävästikin. Yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ei myöskään aivan tolkuttomasti alleviivata, vaan pikemminkin häivytetään osoittamalla, kuinka paljon samaa kuuluu niidenkin ihmisten elämään, joilla ei päällisin puolin ole juuri mitään yhteistä.

Pääosaan nousevat nuoruuden ja perhesuhteiden tarkastelu, ja niiden kautta luodaan myös hienovireistä ajankuvaa murroskaudesta, jota Langer on pannut henkilönsä elämään. Siinä missä teinit kipuilevat omassa maailmassaan: koulunkäynnin, heräävän seksuaalisuuden, ystävyyssuhteiden, elämän opettelun ja oman identiteetin etsinnän sekamelskassa, heidän vanhempansa joutuvat myös kohtaamaan tasaista arkea ravisuttelevia asioita.

Peachyn mielestä oli surullista, että mies jolla oli selvästi ainakin jonkin verran lahjoja saattoi alentua tällaiseen – istua yksin ja keski-ikäisenä sidottuna tuoliinsa, antaa lintujen hyppiä päällään paskannellen ja tirskutellen yrittäessään epätoivoisesti tehdä vaikutuksen yhden hengen yleisöön. Tämä oli vaikea jyhteiskunta taiteilijalle, Peachy ajatteli. Mjitä vanhemmaksi Lennie kävi, sitä vähemmän sääljiä Amerjikka hänelle oshoitti; jos ei pärjännyt valitshemallaan alalla, tjuollaiseksi sjitä tuljisi. (s. 417)

California Avenue ei ole synkkä, mutta pisteliäs se kyllä on. Se ei paasaa, mutta herättää lukijassa häiritseviä ajatuksia, pakottaa katsomaan yhteiskunnan ja ihmiselämän kummallisuuksia monelta kantilta. Langerin ihmiskuvaus on paljasta, jopa raakaa, sillä hän ei erityisemmin silittele henkilöhahmojaan, vaikka suokin heille mahdollisuuden kehitykseen ja muutokseen. Pidän tästä ratkaisusta, sillä koen, että ronskimmalla otteella kirjojen ihmisiin saadaan aidompia sävyjä, todellisuutta, jota silottelulla ei voida tavoittaa. Mitenkään inhorealistisesta ihmiskuvauksesta ei kuitenkaan ole kyse.

Jokainen kirjan henkilö on jollakin tavoin vajavainen, ajattelematon tai muuten epätäydellinen. Oli miellyttävää lukea kirjaa, joka ei nosta henkilöitään sankareiksi, vaan pikemminkin osoittaa, kuinka ihollekäyvästi inhimillisyyttä voi kuvata juuri jokapäiväisten virheiden ja kolhujen kautta. Rovnerit esimerkiksi ovat monin tavoin epämiellyttäviä ihmisiä kukin tahollaan: Ellen kylmä ja laskelmoiva äiti, Michael seksihullu ja ajattelematon isä, Larry omahyväinen ja laskelmoiva lukiolainen, Lana epävarma ja samalla äärimmäisen kilpailuhenkinen teinityttö. Juuri Rovnerien perhe herätti minussa eniten tuntemuksia: koko perhe tuntuu olevan niin hukassa, että se kävi jo sääliksi, vaikka samalla tulin ymmärtäneeksi, kuinka paljon rovnereita maailmassa varmasti on. Kovapintaisia individualisteja, jotka eivät osaa toimia yhdessä, vaikka kädestä pitäen näyttäisi, miten tehdään.

Suosikkihahmojani olivat lopulta Wesserstromien tytöt, lukiolainen Michelle ja yläkoululainen Jill, ilman äitiä jääneet, tossukan isän kanssa aikuistumista yrittävät nuoret naiset. Michelle on suurisuinen ja pahatapainen näyttelijänalku, Jill tiedostava ja kyyninen nuori nainen, joka pelkää kiintymystä ja menettämistä enemmän kuin mitään, vaikka pyrkiikin kohdistamaan tarmonsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin:

Hän sanoisi kaiken sen vain ja ainoastaan varmistaakseen, ettei niin koskaan kävisi, sillä jonkin asian toivominen oli paras tapa varmistaa sen epäonnistuminen. (s. 609)

Olisi tehnyt mieli halata Jilliä ja luvata, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi, vaikkei se edes pitäisi paikkaansa. Ja samalla ravistella tyttöjen isää Charlieta ja käskeä tätä tutustumaan tyttäriinsä ja olemaan heille oikeasti vanhempi, jota he kaipaavat.

California Avenue on kirja, jossa on paljon ulottuvuuksia, paljon langanpätkiä, joihin voisin tarttua ja joista jatkaa vielä pitkään. Se on hieno, tarkkanäköinen ja maistuva kuvaus elämästä, jonka voi hyvin kuvitella olevan totta. Se ei helli lukijaansa, muttei myöskään tahallisesti etäännytä. Sen sijaan se saa uskomaan, että jos vain menisi Pohjois-Chicagoon West Rogers Parkiin, voisi nähdä ja kokea juuri sen, mistä Langer on tarinansa rakentanut: kolhittujen mutta aina eteenpäin jatkaneiden ihmisten niin saakelin epätäydellisen ja juuri siksi aidon elämän.

So American: Jewish-American Experience

Rumat Kapinalliset: Unfun

Menetetty elämä ei ehkä ole "arvokkaampaa" kuin elämä joka sykkii ja jatkuu, mutta se antaa hämärän käsityksen siitä mikä tuo arvo voisi olla. Elämän poissaolo kertoo enemmän siitä miksi elävät ihmiset ovat niin hanakoita antamaan itselleen arvoa. Täytyy ikään kuin vaatia toisten arvoa, jotta saisi itse arvon. Tässä on päivän paradoksini: miksi ihmisen on otettava vakavasti toisten tunteet tai tuskat jos hän väheksyy omiaan? Onko hänen kohdeltava muita kuten itseään jos hän haluaa itselleen pahaa? Miten hän voisi arvostaa muiden elämää jos hän vihaa omaansa?
(s. 164)

Abo Rasul: Unfun
Suomentaja: Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2010
262 s.
Unfun (2008)

Kirjastosta.


Lucy on elämäänsä vihaava entinen teiniäiti, norjalainen maahanmuuttaja, jolla on väkivaltainen ex-mies nimeltään Lahtaus ja parikymppiset kaikin puolin ärsyttävät, lähinnä tyhjää toimittavat kaksospojat Atal ja Vataman. Lucyn tausta on afrikkalaisessa ik-heimossa, jolla on erikoinen taipumus reagoida ikäviin, ahdistaviin ja pelottaviin tilanteisiin nauramalla hysteerisesti – siis vaikka saisit nyrkkiä naamaan tai veistä vatsaan. Pojat ovat perineet tämän piirteen äidiltään. Lahtaus on tuottamassa Deathbox-nimistä väkivaltapeliä, jonka päähenkilön ääneksi on saatu palkattua Homer Simpsonina uransa tehnyt Dan Castallaneta. Peliin ilmestyy työstövaiheessa bugi, joka ajaa muutenkin henkisesti epävakaan Lahtauksen vaarallisesti kohti täydellistä katkeamispistettä. Totaalisen kyyninen Lucy joutuu tahtomattaan mukaan pelin loppuhiontaan enemmän kuin olisi kenenkään hyvinvoinnin kannalta eduksi.

Luin Abo Rasulin (oik. Matias Faldbakken) Macht und Rebel -nimisen anarkistisen väkivaltamässäilyn jokunen vuosi takaperin. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2004 ja se on Rasulin Skandinavisk Misantropi -trilogian toinen osa. Ensimmäistä osaa, The Cocka Hola Companya en ole lukenut. Tämä käsillä oleva Unfun on siis sarjan viimeinen. Macht und Rebel jäi mieleeni juuri ärsyttävän osuvan provosoivana ja mukaansatempaavana kirjana, joka on aika kaukana siitä, mitä normaalisti haluan kirjoista lukea, ja juuri siksi se oli kaikessa yllättävyydessään erinomainen lukukokemus. Niinpä en pelännyt tarttua Unfuniin, kun sen kirjastossa huomasin. Sopii vielä erityisen hyvin Rumiin Kapinallisiin, tulin ajatelleeksi.

Olipa tympeä kirja.

Ei mitään samaa kiehtovaa otetta kuin Macht und Rebelissä. Väkivalta, väkivaltainen seksi, ihmisviha, idioottimainen rasismi ja turhanpäiväisyys eivät herättäneet juuri mitään kiinnostusta tässä lukijassa. Aineksia olisi ollut, mutta ei niin ei.

Kirja ei ollut huono siksi, että se käsittelisi epämiellyttävällä tavalla todella epämiellyttäviä aiheita. Sen aihepiiri on erinomainen ja sellainen, josta on syytäkin kirjoittaa. Se ärsyttää tahallaan ja tökkii lisää juuri silloin, kun lukija kaipaisi hieman hengähdystaukoa. Tämä ei ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta, ei todellakaan. Hyvä mieli tätä lukiessa ei ollut lähelläkään.

Eniten minua jarruttivat jonkinlaiset ennakko-oletukseni. Toivoin samanlaista pistävää tykitystä, jota Macht und Rebel aikanaan antoi. En saanut sitä, ja sitä on vieläkin vaikea uskoa. Ei, kirjassa ei anneta armoa kellekään. Kyllä, siinä on suoranaisessa nihilismissään kutkuttavan hyvät lähtökohdat saava kertoja (Lucy). Noup, tapahtumat eivät ole ennakoitavissa. Jep, lukiessa pulssi on koholla ja Rasul panee lukijaa halvalla.

Siltikään en voi kehua tätä kirjaa. Se on nimenomaan tympeä. Tympeydestä en pidä.

Rasulin tarkoituksena on kaiketi kritisoida pohjoismaista tekopyhyyttä ja mukaliberalismia. Hän ottaa kantaa väkivallan määrään ympärillämme ja ihmisten kyvyttömyyteen tulla toimeen toistensa kanssa ja vie kaiken sen toiseen potenssiin. Plussaa siitä: yhteiskunnan ja kulttuurin rumia puolia ei pidäkään peitellä tai silotella, vaan ne pitää iskeä vasten kasvoja. Jokin silti puuttui. Amman blogissa pohditaan parhaillaan sitä, onko tarina kuollut. Joudun toteamaan, että Unfunin tarina ei päässyt kiinni kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka sillä olisi ollut. Sekoilua on liikaa, ja se peittää alleen tarinan potentiaalin. Ja ilman kunnon tarinaa minä en ole kiinnostunut muustakaan sanomasta.

Voi tietysti olla, että en vaan tajunnut. Ehken ymmärtänyt kaikkia populaari-, splatterkauhu- ja pelikulttuuriin kohdistuvia viittauksia. En harrasta kahta viimeistä. Ainoa splatterelokuva, jonka koskaan olen nähnyt, on Peter Jacksonin (sinänsä mainio) Braindead, jota muistan katsoneeni hysteerisesti nauraen. (Paras kohtaus – juonipaljastus – oli ehdottomasti keittoon putoava korva.)

Oli miten oli, reilut kaksi ja puolisataa sivua olivat aikamoinen soppa. Kyllä Unfun paikoin viihdyttikin, mutta enemmän ehkä siksi, että tajusin ärsyyntyväni kuin mikäkin täti (rakkaudella kaikkia tätejä kohtaan!) ja aloin naureskella enemmän itselleni. Tästä kirjoittaminenkin oli vähän vaikeaa, sillä olisin halunnut käyttää ronskimmin kirjassa esiintyneitä sanoja ja käsitteitä liittyen esimerkiksi hieman ronskimpaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, mutta jo nyt blogiini eksytään useimmiten ei sallittua -osastoon kuuluvilla sanayhdistelmillä, enkä halua kasvattaa niiden osumien määrää entisestään. (Kaikkea te ihmiset etsittekin internetistä! Hyvänen aika!) (Sen sijaan muita osumia olisi erittäin hauskaa lisätä...)

Rumat Kapinalliset -haasteen hengessä on siis todettava vielä, että rumaa ja kapinallista näkökulmaa tästä kirjasta ainakin saa. Maailma on ruma, ihmiset samoin, ja kapinaan on ryhdyttävä itse. Just sun. Tavallaan Unfun onnistuu erinomaisesti kuvaamaan epämiellyttäviä ihmissuhteita, itse asiassa enemmänkin ihmissuhteiden vastakohtia: täydellistä kyvyttömyyttä minkäänlaiseen empatiaan, kiintymykseen tai muihin suhteellisen positiivisia fiboja herättäviin tunteisiin. Toisaalta se ei anna myöskään juuri vaihtoehtoja. Maailma on paska, eikä se jeesustelemalla muuksi muutu – mutta eipä muutu nyrkeilläkään. Yksin oot sinä ihminen. Just deal with it.

***

Rumat kapinalliset ja Ikkunat auki Eurooppaan, Norja.

Hämmentävä Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2012

245 s.

The Discomfort Zone (2006)

Kirjastosta.

Ei varmaan ole viime aikoina jäänyt epäselväksi, että pidin Jonathan Franzenin Vapaudesta melko paljon? Kyse on kerta kaikkiaan yhdestä parhaasta koskaan lukemastani kirjasta. Sellaisista lukukokemuksista seuraa usein se, että on yksinkertaisesti pakko lukea moiseen kykenevän kirjailijan muukin tuotanto. Kirjaston Bestseller-hyllyn antimeen oli siis varsin helppoa tarttua.

Epämukavuusalue on Franzenin omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Mukana on kuusi tekstiä, joissa kirjailija tekee tiliä elämänsä ja sen ihmisten kanssa. Liikkeelle lähdetään vastikään kuolleen äidin talon tyhjentämisestä, ja äidin kuolema myös päättää kirjan. Siinä välissä ehditään tonkia vajaat 50 vuotta Franzenin elämää.

Pidän kirjailijoita usein erittäin mielenkiintoisina henkilöinä. Tykkään käydä katsomassa ja kuuntelemassa, kun he kertovat teoksistaan ja kirjoittamisesta, tykkään omistuskirjoituksista ja nimmareista kirjojen etulehdillä. Naistenlehtien henkilöhaastattelut herättävät kiinnostukseni lähinnä silloin, kun niissä pääsevät ääneen kirjailijat. Viimeksi tänään selailin salilla jotain vanhaa Kodin Kuvalehteä, jossa oli Tuomas Kyrön haastattelu. Alkulämmittely sujui heti mutkattomammin. Olen siis sekä tekstin että tarinan ohella kiinnostunut myös ihmisistä niiden takana. 

Tämä perusinnokkuuteni oli pitkälti ainoa syy, miksi jaksoin lukea Epämukavuusalueen loppuun asti.

Anteeksi, Jonathan, mutta... Ei. 

En kiellä, etteikö Franzenin tarinaa olisi sinänsä ollut ihan miellyttävää lukea. Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa minuun kyllä, tapansa käyttää sanoja ja tehdä niistä ketjuja on taidokas. Mutta en yksinkertaisesti voinut sietää sivukaupalla jatkuvaa selitystä siitä, miten monin eri tavoin nörttipoikien jengi keksi jäyniä koulunsa rehtorille (katso kuvat!) tai miten epävarma teini-Jonathan ei osannut oikein lähestyä tyttöjä tai miten katkera hän oli, kun äiti ei antanut käyttää koulussa farkkuja. Keskeinen sijainti -niminen teksti/luku/essee meinasi tehdä minut hulluksi, mutta hammasta purren ponnistin senkin loppuun.

En tiedä, mikä meni lukukokemuksessani tuon turhauttavan teinipoikapelleilyn ohella pieleen. Keskittymisvaikeudet? Liian pitkät luvut? Muut luvut eivät olleet yhtä tympeitä kuin mainittu, vaan itse asiassa imaisivat minut paikoin varsin vauhdikkaasti mukaansa, etenkin kirjan loppupuolella. Nuori aikuinen Jonathan kiinnosti minua teinipoikaa enemmän. Johtuneeko se samasta elämänvaiheesta? Ehkä.

Teksteissä parasta on Franzenin taito rakentaa aasinsiltoja ja yhteyksiä päältäpäin katsoen täysin eri todellisuuden tasoilla olevien asioiden välille ja pitää muodostelmansa koossa. Lintubongaus ja tuhoutuva avioliitto saadaan ongelmitta liittymään toisiinsa, siinä ei ole hätää. Samoin Tenavat-sarjakuva ja lapsuuden loppuminen. Hienoja tekstejä ne, Kaksi ponia ja Lintupulmani. Ne jättivät sen verran hyvän maun, että kokonaisarvioni kirjasta on plussan puolella.

Ehkä tällainen kirja olisi vaatinut hieman hitaampaa ja keskittyneempää tahtia. Minä vain olen huono hidastamaan lukiessani, silla haluan ahmia, kääntää sivuja, selvittää, mistä on kyse. Ihailen kyllä Franzenin rehellisyyttä (oletan hänen kertovan asioistaan suhteellisen totuudenmukaisesti, toki kirjailijan vapautta käyttäen), sillä liian kiillotettua pintaa en voi sietää. Franzenin perhe esitellään juuri niin epätäydellisenä kuin se varmasti on oikeasti ollutkin: isä, joka ei koskaan kerro vitsejä, äiti, jonka kaikki hankinnat liittyvät talon jälleenmyyntiarvoon, huomattavasti Jonathania vanhemmat isoveljet, jotka heiluttavat uhkaavasti vanhempiensa mukavuusaluetta valinnoillaan ja perheen kuopus, Charles M. Schulzin sarjakuvia, kepposia ja kirkon Veljeskuntaa rakastava kundi, josta sitten kuitenkin tuli kirjailija.

Ja näkyyhän tästäkin Amerikka, jälleen juuri siitä suunnasta, josta itse rakastan sitä tarkkailla. 

Jotain kovin häiritsevää Epämukavuusalueessa siis oli, mutta syytän osaksi ihan vain itseäni ja liian lyhyitä lukupätkiä esimerkiksi ratikassa. Tämä olisi vaatinut toista tunnelmaa, ja onneksi siihen lopulta ajoittain pääsinkin. Ja ehkä, ehkä olisin arvostanut hieman tiiviimpää ilmaisua siinä vaiheessa, kun ne tuskallisen pitkät (varhais)teinivuodet puuhineen eivät tuntuneet koskaan päättyvän. 

Seuraavaksi tutkailen Franzenilta taas ihan rehellistä proosaa, ettei tulee turhaa sanomista.

***

So American: Modern Men Writers

Juliet riisuttuna

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011. (Juliet, Naked, 2009.)


Duncan fanittaa Tucker Crowea, parikymmentä vuotta sitten uransa kuin seinään lopettanutta ja julkisuudelta kokonaan piiloutunutta yhdysvaltalaista laulaja-lauluntekijää. Hän on perustanut Tuckeria ja tämän tuotantoa ruotivan nettifoorumin, jossa kaikki fanit (ne muutamat kymmenet, ehkä sadat) voivat uudelleen ja uudelleen käydä läpi Crowen lyhyehköä mutta (heille) sitäkin merkityksellisempää uraa ja jokaisen laulun säkeen piilomerkitystä. Duncanin avovaimo Annie taas on kyllästynyt elämäänsä ja Duncaniin - ja Tucker Croween, joka on enemmän Duncanin Juttu. Aina ollutkin, koko heidän 15-vuotisen suhteensa ajan. Niinpä kun eräänä päivänä postiluukusta putoaa arvostelukappale Tucker Crowen uudesta, kulttilevy Julietin demoversiolevystä, musiikin pikkutarkkaan analysointiin keskittyvä maailma nyrjähtää sijoiltaan. Annie tekee levystä nettiin arvion, joka sekä herättää Duncanissa häiritseviä tunteita, joista seuraa yhtä sun toista, että tuottaa erikoisen yhteydenoton: itse Tucker Crowe lähettää Annielle sähköpostia ja heidän välilleen muodostuu yhteys. Tuckerilla onkin melkoinen soppa kahlattavanaan, eikä vähiten siksi, että hänen elämänsä ei ole ollut mitään suoranaista nousukiitoa. Annien ja Duncanin on selvitettävä asiansa, Annien on päätettävä, mitä elämältään haluaa ja Tucker... No, Tucker joutuu tekemään tiliä itsensä ja tuotostensa kanssa, monessa mielessä.

Pidin aivan tavattoman paljon Nick Hornbyn Uskollisesta äänentoistosta sekä kirjana että elokuvana, kun ne kokemuspiiriini tulivat joskus 2000-luvun alkupuolella. Olen myös pitänyt Hornbyn muista kirjoista, esimerkiksi Pojasta, Hyvistä ihmisistä ja Alas on pitkä matka -teoksesta. Hänen lämmin, nokkela ja teräväkatseinen tyylinsä iskee minuun. Ja kirjoissa on aina henkilöitä, jotka herättävät sympatiani.

Juliet riisuttuna roikkui kuitenkin keskeneräisenä aika pitkään, eikä se imaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut lukemani Hornbyt. Kirjassa ei ole mitään suoranaista vikaa, mutta ei siinä ollut sen kummemmin säihkettäkään. Fanaattisen musiikkiharrastajan kuvaaminen on kyllä osuvaa, ja Annien vähittäinen havahtuminen elämänsä hukkaamiseen nyhjäkkeen kanssa yhdentekevissä asioissa on riipaisevaa, joskin lämpimän huumorin kautta kuvattuna. Tucker Crowen hahmoa pidin jotenkin hieman epäuskottavana: ollakseen toipuva alkoholisti, naisia kuin sukkia vaihtanut, menneisyytensä kanssa huomattavan huonosti sinut oleva entinen rokkari hänet kuvattiin jotenkin ihan liian seesteisenä ja sympaattisena. Pidin hänestä silti, jollain tasolla. Kirjan huomio siirtyi nopeasti Duncanista Annieen, mikä oli ainoastaan hyvä asia. Duncanin onnettomat sosiaaliset taidot, fanaattisuus ja kaikkinainen tylsyys ei olisi voinut missään nimessä kannatella tätä tarinaa niin kuin Annien epävarmuus ja sen vähittäinen muuttuminen varmuudeksi ja omien halujen myöntämiseksi ja tavoittelemiseksi teki. Annieta pidän mielenkiintoisena henkilönä, vaikkei hän mikään ikiajoiksi mieleen jäävä sankaritar olekaan. Hänen muutostaan kuvataan kirjassa varoen, mutta se kannattelee koko tarinaa.

Ehkä tärkeintä, mitä tällä kirjalla oli sanottavanaan, oli koskaan muodista poistumaton Carpe diem. On ihan turha ulista, kuinka juna meni jo, jos ei itse uskalla tai halua tehdä kunnollisia päätöksiä. Kaikessa tavallisuudessaankaan elämää ei kannata jättää lojumaan ja odottamaan sitten kun -aikaa. Se aika ei nimittäin välttämättä koskaan tule.

Hornbyn teksti on tuttavallista, lämminhenkistä ja tarkkaavaista. Pidän siitä. Dialogi on uskottavaa ja viihdyttävää. Tämä pieni tarina jätti hymyn huulille ja loppupuolella kirjaa naurahtelin ääneen osuvissa kohdissa. Ei siis mikään timantti, mutta oivallinen hyvän mielen kirja, jossa on joka tapauksessa pointtinsa: älä häpeile, älä odota, älä elä sitten kun. Tee se nyt.

Selitys kadutti Annieta saman tien, mutta ainahan hän katui kaikkea. Ja kun katumus oli leimahtanut ja palanut loppuun, hän ei enää piitannut. (s. 331)