Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 

Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.

PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Illuusioita, Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Pidän Juha Itkosen kirjoista todella paljon, olen pitänyt jo kauan. Muistaakseni ensimmäinen, jonka luin, oli Kohti, ja se oli joskus ennen blogiaikaa. Kaiken muun olen nyt Helsingin kodin hyllyssä sinnikkäästi odottavaa esikoisteosta Myöhempien aikojen pyhiä lukuun ottamatta lukenut, viimeisimpänä siis omaelämäkerrallisen matkakertomussikermän ja maailman Yhdysvaltojen tilaa kartoittavan Minun Amerikkani.

Kustantaja on luokitellut teoksen takakannen mukaan luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuuteen, mutta ainakin Savonlinnan kaupunginkirjastossa se on luokassa 48.312 eli maantieteen, matkojen ja kansatieteen alaluokassa Yhdysvallat. Sinne se hienosti sopiikin, sillä vaikka Minun Amerikkani on häpeämättömän omakohtainen ja kirjoittajan omasta navasta kaiveleva, soveltuu se matkakirjallisuudeksi mitä parhaiten.

Itkonen avaa kirjassa omaa suhdettaan Yhdysvaltoihin. Suhde on ollut pitkä, polveileva ja moneen otteeseen konkreettisesti koeteltu. Kirjan kirjoittamisaikaan käydään Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välistä taistelua presidenttiydestä, ja viimeisillä sivuilla eletään mukana Trumpin virkaanastujaisissa tammikuussa 2017 – epäuskoisena, mutta eletään kuitenkin.

Minun Amerikkani rakentuu paloista, joissa tunne, tieto, kokemukset ja toiveet sekoittuvat. Itkosen useat matkat Yhdysvaltoihin, niin lomat, työmatkat kuin jakso kirjailijaresidenssissä, muodostavat moni-ilmeisen ja koko ajan syvenevän näkemyksen maasta, jota tuskin kukaan ulkopuolinen voi lopulta kokonaisuutena ymmärtää. Sitä lukee ahnehtien, tyytyväisenä hyristen, välillä myös hyytyen. Itkonen on rehellinen (tai ainakin osaa esittää olevansa), ja hänen käsinkosketeltavat häpeän ja nolouden hetkensä Detroitin kaduilla tai valkoisen miehen taakkansa jenkkifutista seuratessa tuntuvat samastuttavilta ja ymmärrettäviltä, joskin paikoin myös rasittavilta ja alleviivaaviltakin. Mutta luen sen myös tyylikeinona, kerronnallisena kikkana.

Minun oma Amerikkani on Etelä-Kalifornia, jossa vietin syksyn 2004 (meinasin ensin kirjoittaa 2014, koska en voi uskoa, että siitä on kohta viisitoista vuotta hemmetti). Kalifornia on hurmaava, kiehtova, ristiriitainen, muovinen, kuiva, merellinen, tervehenkinen, värikäs, monipuolinen, hippi, juppi. Sinä syksynä näin monta mielenosoitusta Irakin sotaa vastaan, sinä syksynä George W. Bush valittiin toiselle kaudelleen, ja kaikki itseään liberaaleina pitävät luulivat, että se on jotakuinkin pahinta, mitä voi tapahtua. (Vähänpä tiesivät/tiesimme.)

Sinä syksynä olin välillä tosi yksinäinen, mutta silti hurjan onnellinen: olin toisella puolella maailmaa seikkailemassa, itsenäistymässä, kokemassa juttuja, jollaisia en ikinä sen jälkeen ole nähnyt tai kokenut. Se oli ihana syksy, vaikkakin myös henkisesti aika rankka, ja minä menetin silloin osan sydämestäni Yhdysvalloille lopullisesti. Kaikesta epätasa-arvoisuudesta, hyökkäävästä feikkiydestä, toimimattomista asioista ja pöyhistelystä huolimatta minä rakastuin. En ole sen jälkeen käynyt Atlantin takana, vaikka olen siitä haaveillutkin, välillä paljonkin. Joskus vielä menen, enkä tiedä, tulenko takaisin.

Itkosen Minun Amerikkani herätti matkakuumeen, vaikkei se mikään Yhdysvaltojen mainoskampanja olekaan. Mutta ehkä se toimii juuri siksi: se paljastaa, kuinka vähän niin suuresta maasta lopulta voi ymmärtää, mutta kuinka paljon siellä on selvitettävää, ihmeteltävää, tutustuttavaa, pelättävää.

Yhdysvallat ei ole ikinä valmis, eikä sitä saa koskaan ammennettua tyhjiin.


Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Helmi Kekkonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Clark Accord: Paramaribon kuningatar

Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

Nathan Hill: Nix

Kerron heti alkuun – ettei tarvitse turhaan jännittää – että tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta.

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix vuosikymmenen. Yli 700-sivuinen järkäle jysähtääkin sellaisella voimalla lukijan tajuntaan, että sitä on huolella mietitty ja hiottu. Toisaalta kymmenen vuotta on myös niin pitkä aika, että tarina alkaa jo väistämättä elää omaa elämäänsä ja kasvaa omin voimin eteenpäin, versoja lähtee joka suuntaan – jopa niin, että niissä olisi aineksia ihan omaksi romaanikseen. Ken tietää.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson. Äitinsä lapsena hylkäämä, chicagolaisen collegen kirjallisuudenopettaja (tai -professori, kuten ne kaikki Yhdysvalloissa ovat), mehevän kustannussopimuksen saanut mutta kirjansa kanssa jumissa oleva kirjailija. Samuel on menettänyt jo paljon: äitinsä, elämänsä rakkauden, työn imun, itsekunnioituksensa. Päivät kuluvat luennoilla opiskelijoita plagioinnista ja laiskasta ajattelusta käräytellen ja nettipelejä pelaten.

Yllättäen Samuel saa elonmerkin äidistään Fayesta, kun tämä nousee koko maan median ykköspuheenaiheeksi "Packer Attackerina" – naisena, joka heitti kuvernööriä ja tulevaa presidenttiehdokasta kivillä puistossa. Samalla paljastuu Fayen menneisyys 1960-luvun lopun radikaalina. Samuel on ymmällään, sillä hänen tuntemassaan perhekronikassa äiti on aina ollut kiltti pikkukaupungin kasvatti ja kotirouva, joka jätti perheensä syytä ilmoittamatta.

Samuelin kustantaja saa loistoidean: raaka paljastuskirja Fayesta kuittaa Samuelin velat kustantamolle ja saa tämän kirjoittamaan taas. Mitä pidemmälle Samuelin tutkimus etenee, sen monimutkaisemmaksi äidin elämä paljastuu. Ympärillä Yhdysvallat elää 2000-lukua vuoroin henkitoreissaan, vuoroin maanisella vauhdilla edeten.

Nix on monipuolisen tarinankerronnan taidonnäyte. Se soljuu ajassa sulavasti, vaihtaa näkökulmaa nikottelematta, laajentaa kuvaansa hivuttaen, juuri oikeanlaisella temmolla. Päähenkilöksi ja tarinan selkärangaksi Samuelin rinnalle nousee vähitellen myös Faye, jonka omin maailma ja syvin sisusta paljastuu hitaasti, jos silloinkaan. Äidin menettämisen tuska Samuelin elämässä on käsinkosketeltava, edelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Silti Hill ei kirjoita katkeraa kostoa, vihaa tai muita äärimmäisiä tunteita. Pikemminkin eletyn elämän syyt ja seuraukset muodostuvat pienistä sirpaleista, säröistä ja sattumuksista. Ihmiset ajatuvat tapahtumien keskiöön, koskevat väärällä hetkellä tai jättävät sanomatta, mitä ajattelevat. Ja se kaikki on kokonaisuutena jo riittävän traagista: mitä menetettyjä mahdollisuuksia, mitä virheitä, mitä kompastumisia!

Sivuhenkilöiden kautta tarina saa lisää sävyjä. Samuelin nettipelituttu, Elfscape-maailman legendaarinen örkintappaja Pwnage valottaa virtuaalielämää ja selviytymisstrategioita. Hänen mukaansa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat joko vihollisia, esteitä, arvoituksia tai ansoja. Niin ikään Samuelin pitämän kirjallisuuden johdantokurssin plagioijapimu Laura Pottsdam tuo romaaniin jotain sellaista nykyajan kuvaa pyrkyryydestä, laiskuudesta, sosiaalisten verkostojen muodostumisesta ja hallinnasta lähtevien tapahtumaketjujen synnystä, joka on yhtä aikaa hervottoman hauskaa ja hyytävän totta. Samuelin lapsuudenystävät, kaksoset Bishop ja Bethany tuovat oman olennaisen lankansa tarinan kokonaisuuteen.

Nix-sana on vastine suomen kielen näkille. Fayen isä on norjalainen siirtolainen, joka omilla kansanperinteeseen kuuluvilla kertomuksillaan on vaikuttanut Fayeen merkittävästi. Näkki edustaa sitä, mikä on ihmiselle tärkeää ja mikä voi milloin tahansa kadota näkyvistä, väkisin vietynä tai itse lähtien. Fayen tulkinta on, että se mitä ihminen eniten rakastaa, satuttaa häntä elämässä myös eniten.

Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin.


Nathan Hill: Nix
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu: Oliver Munday
Gummerus 2017
719 s.
The Nix (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Rivien välistä

Haasteet: Sadas (!) lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen!

Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)

Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.

___________

Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Habaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat

Ihmiset kiinnostuvat kyllä erikoisista asioista! Kuten nyt vaikka autoista tai elektroniikasta tai kirjallisuudesta. Tai postimerkeistä. Etenkin postimerkeistä, jotka ovat sellaisista maista, joita ei enää ole olemassa. Niistä kiinnostui norjalainen Bjørn Berge (kaikenlaisen muun ohella, kuten kirjan esipuhe paljastaa).

Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat on sotien ja siirtomaiden historiikki, anekdoottikokoelma ja ulkoisesti erittäin kaunis kirja. Se käy siis läpi maita ja hallintoalueita, joilla on painettu oma postimerkki ja jotka ovat olleet toiminnassa ja elossa vuoden 1840 jälkeen. Luvut ovat lyhyitä, parin aukeaman mittaisia. Mukana on tietolaatikko alueen olemassaoloajasta, asukasluku ja pinta-ala. Kuvituksena on kyseisen alueen postimerkin kuva Bergen kokoelmasta.

Neuvostoliitto ei kuulu unohdettuihin maihin, mutta on silti tunnetusti mennyttä.

Berge on koonnut alueista kiinnostavaa tietoa ja saanut sen mahtumaan yllättävän pieneen pakettiin. Osasta alueista on kirjoitettu lähinnä niiden yleensä jossain määrin erikoisen historian faktatiedot, joistakin taas on lisäksi esimerkiksi aikalaiskuvausta tai tunnelmia fiktiivisistä lähteistä kuten elokuvista tai kirjallisuudesta. Lisäksi Berge kuvaa kokoelmansa postimerkkiä paikoin turhankin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, kuinka vähän käsittelytilaa kullekin alueelle on lopulta varattu.

Monet esitellyistä alueista ovat olleet sanalla sanoen persoonallisten hallitsijoiden käsissä, kuten nykyisen Intian alueella vuosina 1818–1949 sijainnut islamilainen Bhopal, jonka neljä peräkkäistä hallitsijaa olivat naisia tai Ranskan Indokiinan alueella vuosina 1888–1890 ollut Sedang, joka oli ranskalaisen rehvastelijan Charles-Marie David de Mayrénan henkilökohtainen suuruudenhullu kuningaskuntatavoite.

Riukiusaaret löytyvät karttapalloltani.

Sodilla ja valtioiden välisellä valtataistelulla on ollut olennainen merkityksensä myös kartalta jo kadonneiden alueiden historiassa, kuten odottaa sopii. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on muuttanut maailmankarttaa olennaisesti, myös pienten ja häilyväisempien alueiden osalta. Riukiusaaret Japanin eteläpuolella ovat yksi esimerkki alueesta, johon sota – tässä tapauksessa toinen maailmansota – on olennaisesti vaikuttanut. Saaret olivat vuosisatojen ajan itsenäinen kuningaskunta ennen kuin siirtyivät Japanin vallan alle 1879, mistä alkoi paikallisen kulttuurin alistaminen ja tuohoaminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat puolestaan valloitti alueen väkivaltaa kaihtamatta. Suurimmalla saarella Okinawassa on edelleen 30 000 Yhdysvaltojen armeijan sotilasta.

Kartalta kadonneet on kiehtova ja näyttävä kirja, joka sopii eräänlaiseksi hakuteokseksi ja uusien kiinnostuksenkohteiden etsimiseen. Kovin syvällisesti se ei aihettaan käy läpi, vaan luvut ovat pintaraapaisuja. Berge on kyllä koostanut uteliaita varten lisätiedonlähteitä ja kirjallisuuslistan.

Kirjan ongelma on sen sirpaleisuus: vaikka luvut ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, yleistajuista ja sujuvaa, lukeminen itsessään on hidastempoista, sillä kirjaa ei jaksa lukea kovin pitkiä pätkiä yhteen menoon. Toisteinen rakenne palvelee kirjan aihetta, mutta hidastaa lukemista, sillä siihen kyllästyy helposti. Itse luin kirjaa varsin pitkän aikaa, muutaman luvun päivässä.

Bergen teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sen aihepiiri on mielenkiintoinen ja käsittelytapa helpostilähestyttävä. Ohimennen oppii paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, etteivät maailman ja historian ihmeellisyydet koskaan lakkaa hämmästyttämästä.


Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat
Suomentaja: Taija Votkin
Ulkoasu: Ville Laihonen / Sisko Honkala
Art House 2016
236 s.
Landene som forsvant. 1840–1970 (2016)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjasta kirjaan

16. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen (ja viimeinen bloggaamatta ollut vuonna 2016 lukemani kirja, nyt uutta vuotta kohti!).

Saija Nissinen: Ukinpoika

Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat

Pauliina Susi: Takaikkuna (Dekkariviikko)

Dekkarinnälkää? Tietoturvariskejä? Skandaalinkäryä? Nappaa kiinni Takaikkunasta, saat melkoista menoa!

Leia Laine on sosiologi, joka on mukana perustamassa seksiaddiktiosta kärsivien miesten tukihanketta. Esiteltyään aihetta tv:n ajankohtaisohjelmassa Leia saa huomata, että pelimerkit eivät enää ole hänen käsissään. Sontamyrsky kasvaa netissä ja muualla mediassa, eikä suojassa ole Leian lukioikäinen tytär Viivikään.

Hankkeen rahoitus on kiinni tuoreesta oikeusministeristä Tarmo Häkkilästä, joka on jämpti suomalainen mies. Vaikka onkin monen mutkan vietävissä, eikä niinkään perillä siitä, mihin harkitsemattomat chattailut netissä voivat johtaa.

Omassa luolassaan lankoja tai pikemminkin piuhoja kiinni pitelee Land-o, jolla on taito ja pääsy kauas mielikuvituksen tuolle puolen. Ja verkko kiristyy...

Jännityskirjat ovat viime aikoina jääneet hieman taka-alalle lukemisissani, mutta Pauliina Suden Takaikkuna tarttui haaviin loppukevään työmatkalukemiseksi. Saatoinpa sitä hieman muulloinkin lueskella, sen verran koukuttavaa menoa kirja tarjoaa. Teemat ovat ajankohtaisia ja ikävän pisteliäitä: netin vaarat, yksityisyyden suoja, digitaalisen maailman ansakuopat, vihapuhe ja rasismi. Oikeastaan on ihme, että noin suuresta sopasta selvitään kuivin jaloin, mutta niin Susi vain onnistuu tekemään.

Kirjan ansiona on laajasta mitasta huolimatta tiiviys. Henkilögalleria on huolitellun suppea, joten lukijan huomio ei lähde harhailemaan. Kutakin neljästä päähenkilöstä seurataan vuoron perään, ja heidän välisensä suhteet, tekemiset ja aikomukset muodostavat vähitellen selkenevän kuvion.

Takaikkuna on varsin onnistunut paketti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, verikin lentää ja syke tuntuu. Kirjan henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan heissä on useampia tasoja ja sävyjä, kuten kuuluukin. Helposti olisi voinut sortua paperinukkemaiseen asetelmallisuuteen.

Vaikka Takaikkunan tiivistunnelmaiset tapahtumat sijoittuvat liukkaille, myrskyävillekin säille, suosittelen sitä lämpimästi kesäluettavaksi viihdettä, jännitystä ja toimintaa kaipaavalle lukijalle.


Pauliina Susi: Takaikkuna
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
560 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla muun muassa: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa on haastanut mukaan viettämään Dekkariviikkoa 6.–12.6. Lähden mukaan vain hieman viime tipassa. Hyvin ehtii! Eipä siis muuta kuin lukemaan, kirjoittamaan ja keskustelemaan dekkareista!

Kaikki pysyväinen haihtuu pois / Tšernobylista nousee rukous

Huhtikuun 26. päivä, kuukausi sitten, tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Minulla ei ole omia muistikuvia tapahtumasta, sillä olin silloin vain reilun vuoden ikäinen, mutta nimi Tšernobyl on kyllä tullut jo varhain tutuksi. Se on ollut synonyymi pelolle ja tuholle.

Nyt luin kaksi Tšernobyliin liittyvää kirjaa: ensin viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylista nousee rukous ja sen jälkeen irlantilaisen Darragh McKeonin tänä keväänä julkaistun romaanin Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia.

Ja vaikeita.

Aleksijevitš haastatteli kirjaansa varten kymmeniä Tšernobylin onnettomuuden joko suoraan tai välillisesti kokeneita ihmisiä. Kirja on heidän äänensä, kuoro, joka ei anna unohtaa. Kuoroiksi kirjailija onkin alalukujaan nimennyt. Kirjan sivuilla kuuluu tuskaa, epäuskoa ja vihaa.

Aleksijevitš tavoittaa jotain aitoa ja autenttista, ja kirjan lukeminen on työlästä. Kokemukset ovat hirveitä, epäinhimillisiä ja sekavia. Pahinta ei ehkä edes ole itse onnettomuus vaan valtiovallan massiivinen salailu ja kansalaisten uhraaminen poliittisten pyrkimysten vuoksi. Pelastus- ja raivaustöitä tehneet sotilaat ja palomiehet, paikalliset asukkaat, puolisonsa menettäneet, säteilyn vammauttamia lapsia synnyttäneet... On mahdotonta käsittää, miten massiivisesta katastrofista on ollut kyse. Ja miten eläväksi se kirjan myötä tulee.

Darragh McKeonin romaani taas on fiktiota, mutta se pohjautuu uutteraan tutkimustyöhön. McKeonin lähdekirjallisuudessa on tietenkin mukana myös Tšernobylista nousee rukous. Kaikki pysyväinen haihtuu pois on neljän henkilön tarina Tšernobylista ja Neuvostoliiton viimeisistä hetkistä. Artjom on nuorukainen, jonka kotikylässä kaikki tapahtuu. Grigori on kirurgi, joka lähetetään onnettomuuden jälkeen paikalle tekemään parhaansa. Maria on hänen entinen vaimonsa, entinen toimittaja ja nykyinen liukuhihnatyöläinen, joka haluaa ravistaa maailmaa ympärillään. Jevgeni on Marian sisarenpoika, nuori pianistilahjakkuus, jolla on oma tiensä kynnettävänään.

Siinä missä McKeon tarjoaa aidontuntuisen miljöön ja herättää onnettomuuden kokemuksen henkiin kiistämättä taitavin fiktion keinoin, tarina itsessään on jossain määrin kankea. Sen kanssa etenee hitaasti, se tuntuu kiertelevän ydintään saamatta siitä kunnolla kiinni. Henkilöhahmoissa on voimakasta idealismia, vaikka toisaalta juuri sitä – äärimmilleen vietynä – tarina pyrkii kritisoimaan.

Kumpikin kirjoista on synkkä. Valoa ei ole, ja jos on, se on epätervettä säteilyä. Aihe, jota kirjailijat käsittelevät on valtava ja vakava, jopa siinä määrin, että lukija tukehtuu sen alle. Mistään raosta ei tule ilmaa, mikään väylä ei vie ulos.

Toisaalta: onko muuta tapaa kertoa tästä? Tuhosta, kauhusta, virheistä, peruuttamattomuudesta?

Ehkä ei. Ei ole.

"Jos toivoisin kuolemaa, niin toivoisin tavallista kuolemaa. En tšernobylilaista."

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Atena 2016
369 s.
All That Is Solid Melts Into Air (2014)

Arvostelukappale.


Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola

Ulkoasu: Markko Taina

Tammi 2015 (1. painos 2000)
398 s.
Tsernobyliskaja molitva (1997)

Kirjastosta.

_______

McKeonin kirjasta toisaalla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ullan luetut kirjat

Aleksijevitšin kirjasta: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Nannan kirjakimara, Jokken kirjanurkka, Evarian kirjahylly

Haasteet: Aleksijevitšin kirjan myötä valloitan maailmasta Valko-Venäjän ja ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. 

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Saara Jantunen: Infosota

Kiinnostuin Saara Jantusen Infosota-kirjasta jo lokakuussa, kun kävin kuuntelemassa hänen puheenvuorojaan Kirjamessuilla. Muutama muukin oli siitä kiinnostunut, ja varausjono e-kirjaan oli pitkä. Vuodenvaihteessa pääsin lopulta kirjan kimppuun ja luin sitä vauhdikkaasti. Tein kirjatiedostoon nelisenkymmentä muistiinpanoa ja intoilin jo valmiiksi, kuinka hienon bloggauksen saan siitä niiden avulla aikaiseksi.

Laina-aika umpeutui, mutta en hötköillyt. Ehdin hyvin lukea kirjan loppuun ja jäin odottelemaan sopivaa kirjoitusajankohtaa. Kun sellainen viime viikonloppuna tuli, vetreyttelin sormeni ja avasin uuden tekstipohjan blogiin. Kaivellesani Koboa esiin, jonkinlainen epäilys alkoi nakuttaa takaraivossa. Ihan kuin olisi jotain, mitä en ollut ottanut huomioon...

Niin, ne muistiinpanot. Tietenkään en päässyt niihin enää käsiksi, koska laina-ajan päättyessä e-kirjatiedosto ei enää toimi lukulaitteella. Poissa, gone.

Miksi tämä lörpottelevä alustus? Ehkä haluan jotenkin puolustella sitä, että kirjoitan näin vakuuttavasta ja kantaaottavasta kirjasta todella mutuilevan fiilistekstin, vaikka se kyllä ansaitsisi huolellisen ja hyvin argumentoidun arvion.

Tai ehkä yritän vain hämätä ja esittää jotain muuta kuin olen ja mihin pyrin?

Niin tehdään informaatiosodassakin. Jantunen kuvaa pysäyttävästi infosodan rihmastomaista rakennetta ja toimintamalleja, esittelee näkyväksi tehtyjä toimenpiteitä ja laajentaa kuvaa yksilötasolta valtiollisiin väleihin. Etenkin itäisen naapurimme toiminta: järjestäytynyt trollaus ja sen kautta vähittäinen ujuttautuminen erilaisiin keskusteluihin ja niihin vaikuttaminen on määrätietoista ja ilmeisen toimivaa, todellista modernia sodankäyntiä. Jantunen käy läpi Ukrainan sodan vaiheita nimenomaan informaatiosodan näkökulmasta, ja lukija ei voi kuin pyöritellä päätään.

Keskeiseen, ehkä keskeisimpään rooliin Infosodassa nousee kuitenkin kansalaiskeskustelu ja yksilöt sen eri laitamilla. Jantunen on tuonut kirjaansa esimerkkejä Twitter-keskusteluista, seminaareista ja mielipidekirjoituksista. Disinformaation lähettiläät, "vaihtoehtomediat", saavat oman paikkansa kirjan sivuilla. Sirpalemaisuudesta huolimatta suorat sitaatit kertovat karua kieltään keskustelun tasosta yleisesti ja paikoin absurdeille tasoille yltävistä väittelyistä.

Infosodan lukeminen pitää aistit herkkinä ja mielen virkeänä: kuten sanottua, alleviivattavaa ja muistiin merkittävää on paljon. Ei pelkästään siksi, että kaikkeen yhtyisi sellaisenaan, vaan pääasiassa siksi, että Jantusen argumentit herättävät paljon uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Hän sanallistaa asioita, joita en juurikaan ole tullut ajatelleeksi pieniä laiskoja tuumailuja enempää, ja tekee sen kipakasti. Jantunen ei pelkää ottaa kantaa.

Infosota on hyvää ja tarpeellista luettavaa jokaiselle, jota nykyaika ja sen monet kasvot kiinnostavat. Vaikka se on sotatieteen tohtorin kirjoittama, se aukeaa keskimääräiselle siviilillekin, eikä akateemista jargonia ole mukana kuin satunnaisina hippusina. Napakkaa tavaraa, kerta kaikkiaan.


Saara Jantunen: Infosota
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2015
236 s. (e-kirja)

E-kirja kirjastosta.

______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Koponen, Matti Pesu / The Ulkopolitist, Johanna Vuorelma / Politiikasta.fi

Helmet-lukuhaasteesta ruksaan kohdan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto

Naomi Klein (s. 1970) on kanadalainen toimittaja, joka on massiivisilla teoksillaan ottanut näkyvästi kantaa globalisaatioon, kapitalismiin ja ilmastonmuutokseen. Tuorein kirja Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto on rasittavasta nimestään ja ilmiselvästä agendastaan huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) oivallista ja ravisuttavaa luettavaa.

Klein pitää länsimaista "tuhokapitalismia" ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Se mahdollistaa uusiutumattomien energianlähteiden ryöstökäytön, päästökaupan epäonnistumisen, uusiutuvien energiamuotojen sysäämisen sivuun ja globaalin epätasa-arvon vahvistumisen. Rahan valta on eittämättä massiivinen, ja esimerkiksi vapaakauppasopimusten edistämisen estäminen ei luonnollisestikaan ole suurten korporaatioiden mieleen.

Vapaakauppasopimukset ovatkin Kleinin mukaan yksi olennaisimmista syistä sille, ettei uusiutuvia energiamuotoja päästä paikallisesti hyödyntämään. Kaupan säännöt muodostavat rakenteellisen ongelman: ilmastonmuutosta ei voida hillitä, jos sen kannalta tärkeitä toimenpiteitä ei voida panna toimeen (raha)poliittisen vastustuksen ja solmittujen sopimusten vuoksi.

"Kun ihmiset oivaltavat, että hallituksemme ovat sitoneet kätemme kymmenillä vakavasti otettavan ilmastopolitiikan kieltävillä sopimuksilla, he voivat perustellusti vastustaa uusia vastaavia sopimuksia niin kauan, kunnes sellainen pikkujuttu kuin maapallon elinkelpoisuus on ratkaistu tyydyttävästi."

1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Kiinasta tuli "koko maailman tuotantopaja" ja samalla myös sen savupiippu. Voidaan puhua päästöräjähdyksestä, jonka Kiina ja Aasia yleensä saavat juhlallisesti omiin nimiinsä: länsimaat taas voivat rypeä tyytyväisyydessä onnistuttuaan siirtämään omia päästöjään pois silmistään. Päästöt eivät tietenkään ole minnekään kadonneet, vaan kasvaneet entisestään – ja tuhoavat maapalloamme kaikkialla, lähtöpisteeseensä sen kummemmin kiintymättä.

Klein ei tyydy vain osoittamaan sormella syyllisiä (vaikka tekeekin sen tomerasti), vaan hänellä on ratkaisuehdotuksia. Ensinnäkin ilmastopolitiikkaan tarvitaan oikeudenmukaisuutta, kokemusta siitä, että "samat säännöt pätevät kaikkiin varallisuudesta ja vaikutusvallasta riippumatta". Tavalliset kansalaiset ovat jo vuosikaudet tehneet pieniä ekotekoja arjessaan joko vapaaehtoisesti tai pakosta, kun samaan aikaan suuren mittakaavan saastuttajat ovat kasvattaneet päästöjään ilman rangaistuksia. Yksittäiset kuluttajat eivät millään voi toimia yksin ilmastonmuutosta vastaan.

Toinen ratkaisun siemen on paikallisuus. Erilaiset paikallisyhteisöt, osuuskunnat ja muut pienen alueen toimijat kykenevät suuriin tekoihin, kun ylikansallisilta korporaatioilta viedään mahdollisuus sanella talous- ja energiapolitiikan suuntaviivat. Klein osoittaa kirjassaan usealla esimerkillä, kuinka paikallistoimijat ovat onnistuneet tekemään muutoksen omalla elinalueellaan ahkeralla ja periksiantamattomalla tyylillä. Erinäisiä fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisiä lieveilmiöineen on estetty, luontoalueita on saatu suojeltua ja paikallisyhteisöissä on kyetty ottamaan käyttöön uusiutuvan energian muotoja ilman ylhäältä saneltua ohjausta tai pakkotoimia.

Klein peräänkuuluttaa aktiivista kansalaisliikettä, johon tavalliset ihmiset ottaisivat osaa vaatien itselleen, perheilleen ja elinpiirilleen terveempää ja tasapainoisempaa ympäristöä. Pienistä ryhmistä koostuisi tällöin suuri kokonaisuus, joka olisi riittävän vahva haastamaan ne tahot, joiden intresseissä ei ole ilmastonmuutoksen torjunta. Kleinin mukaan "jos jokainen meistä rakastaisi kotipaikkaansa tarpeeksi puolustaakseen sitä, ekologista kriisiä ei olisi. Mitään paikkaa ei silloin voisi alentaa uhrattavaksi." Jakolinjaa "aktivisten" ja "tavallisten kansalaisten" välillä ei enää olisi, kun aktivismista tulisi koko yhteiskunnan läpäisevää täysin normaalia toimintaa, jossa jokainen olisi aktivisti.

Vahva julkinen sektori on niin ikään Kleinin työkalupakin osa, mikä ei ole missään määrin yllättävää ottaen huomioon hänen vasemmistolaisen eetoksensa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina hänen vaatimuksensa eivät mitenkään hätkähdytä minua, mutta uskoisin Atlantin takana olevan toisin: nehän ovat osittain suorastaan radikaaleja ajatuksia. (Tässä vaiheessa hengähdän syvään ja koetan pitää pään pystyssä, vaikka se valtiomalli, johon olen kasvanut ja jota suuresti kunnioitan, onkin menossa kovaa vauhtia alamäkeen.)

"Joka käänteessä toimintaamme leimaa kunnioituksen puute suhteessa voimiin, jotka olemme sysänneet liikkeelle. Olemme varmoja tai ainakin toivomme, että luonto, josta olemme tehneet kaatopaikan, ja ihmiset, joita olemme kohdelleet kuin roskaa, eivät koskaan reagoisi tai vaikeuttaisi elämäämme."

Klein nostaa kirjassaan vahvasti esiin alkuperäiskansojen aseman, jossa on suuria puutteita maailmanlaajuisesti. Alkuperäiskansoja ajetaan pois asuinsijoiltaan energiapolitiikan tieltä, vaikka juuri heidän elämäntavastaan olisi syytä ottaa oppia: maasta saadaan paljon, mutta sitä hoidetaan ja uudistetaan, tulevaa silmällä pitäen. Paikoin alkuperäiskansat ovat onnistuneet vahvistamaan asemaansa elintilansa suhteen, mutta paljon työtä vielä vaaditaan, jotta tilanne on vakaa. Alkuperäiskansoja myös käytetään Kleinin mukaan hyväksi "ihmiskunnan ilmastosankareina" ilman, että he saisivat mitään vastineeksi.

Tämä muuttaa kaiken on hengästyttävää, rasittavaa ja tärkeää luettavaa. Sen tyyli on yhtä aikaa henkilökohtainen ja yleinen, tempo kiihkeä ja asenne napakka, tuumaakaan periksiantamaton. Klein on tehnyt avustajineen massiivisen tutkimustyön, matkustanut ympäri maailmaa tekemässä haastatteluja ja osallistumassa seminaareihin ja tapahtumiin, ottanut selvää, ärsyttänyt ja haastanut. On helppo uskoa,  että hän on saanut ja saa paljon kuraa niskaansa kiihkeitä ajatuksia herättävän työnsä vuoksi. Valitettavasti Kleinin johtopäätöksiä on hankala kokonaan tyrmätä, joskin kritisoida aina voi. On selvää, että tämä aihepiiri on äärimmäisen keskeinen sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta. Ja meteliä on syytä pitää, kunnes suunta muuttuu.

"Täytyy muistaa, että suurin este ilmastokriisin voittamiselle ei ole se, että olisi liian myöhäistä emmekä tietäisi mitä tehdä. Aikaa on riittävästi. On myös valtavat määrät vihreitä teknologisia mahdollisuuksia ja ekologisia visioita."

"Nyt jos koskaan on oikea hetki panna toimeen suunnitelmaa, joka tervehdyttäisi paitsi planeettamme, myös rikkoutuneen taloutemme ja pirstaloituneet yhteiskuntamme."


Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto
Suomentajat: Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen & Henri Purje
Ulkoasu: Scott Richardson & Elina Salonen
Into Kustannus 2015
622 s.
E-kirja.

This Changes Everything: Capitalism vs. the Climate (2014)

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Helsingin Sanomat

Alkuperäiskansoja koskevan osionsa vuoksi otan kirjan osaksi Kansojen juurilla -lukuhaastetta.