Maria Navarro Skaranger: Emily forever

 

Maria Navarro Skarangerin romaani Emily forever (Tammi 2023, suomentanut Outi Menna) on lakonisessa tyylissään hurmaava. Se huitoo lukijaa suoraan kasvoihin kuin jokin piikikäs kasvi, jonka ohi kävelee liian läheltä. Tuntuu pientä pistelyä, jää ehkä punertava rantu. Ja illallakin vielä tekee mieli raapia.

Päähenkilö on 19-vuotias Emily. Hän on raskaana, töissä lähikaupassa, vailla sen suurempia tulevaisuuden tai nykyhetkenkään suunnitelmia. Kunhan palkka riittää vuokraan. Pikkurikollispoikaystävä Pablo on ottanut hatkat ja mitä ilmeisimmin sekaantunut huumekaupan kiemuroihin, sillä Emilykin joutuu poliisin kuulusteluun.

Muutkin viranomaiset vaivaavat. Sosiaalitoimi kyselee, neuvolassa isketään jatkuvasti käteen erilaisten tukilinjojen numeroita, vaikka Emilysta itsestään tuntuu, että kaikki on aivan tavallisesti. Hän on itsekin yksinhuoltajaäidin tytär, kyllä hän on tähän kaikkeen tottunut. Kyllä hän pärjää, on aina pärjännyt. On ollut pakko.

Romaani kuvaa Emilya eri näkökulmista taitavasti. Muiden silmien kautta hän ja hänen elämänsä saavat arvaamattomia sävyjä. Kuka hänet lopulta tuntee, tuskin hän itsekään. Pitääkö häntä sääliä? Vai yrittää ymmärtää? Tai ehkä potkia hieman eteenpäin, varuiksi vain, ei kai tuollainen elämä voi kellekään riittää ja olla tarpeeksi, eihän?

Emily forever on vähäeleisyydessään ja eräänlaisessa niukkuudessaan vaikuttava. Sitä lukiessa huomaa, kuinka paljon tekopyhää hyveellisyyttä ja ajattelua kätkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin omaan päähänkin. Omat ennakkoluulot joutuvat koetukselle, syystäkin, ja lukijana havahtuu jälleen siihen, kuinka rajoittunut oma maailmankuva ja elämänkokemus lopulta on. Luulenko tosissani tietäväni, millaista on olla joku toinen? Luulenko tosissani, että minulla on jotain valtaa määritellä rajoja, tasoja ja vaatimuksia oikeanlaiselle tai hyvälle tai minkäänlaiselle elämälle? 

Emily on monella tapaa yksin, mutta niin me kaikki taidamme olla kuitenkin. Navarro Skaranger ei paijaa kenenkään päätä, mutta tarinassa Emily on lopulta se, jolla on langat käsissään. Hän ei yksinkertaisesti välitä, vaikka kaikki ei mene "sääntöjen" mukaan, hän ei kerta kaikkiaan suostu määrittelemään itseään ja syntyvää lastaan kategorioihin, joihin ympäristö heitä ahtaa.

Maria Navarro Skaranger: Emily forever
Suomentaja: Outi Menna
Tammi 2023
169 s.
Emily forever (2021)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Heidi Heinonen / Kiiltomato

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 

Luin tätä kirjaa iltana, jonka jälkeisenä yönä unta haettiin poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Lapsemme nukkuu yleensä hyvin, se on onni, mekin nukumme. Toisinaan tuntuu, että nukun nykyisin paremmin kuin aikana ennen lasta, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä herätä ääniin, mutta silti nukun nyt hyvin. Vaikka herään, vaikka valvon, vaikka olen valmiudessa. Se tuntuu vähän hassulta, sanoa näin, ja yleensä sitä välttelenkin, sillä en halua kuunnella kommentteja, joissa viisastellen todetaan, etten tiedä mitä vielä on edessä ja että se on ohimenevä vaihe kuule vaan ja että ootappa vaan.

Anna Järvistä lukiessani mietin, miksi joskus on ihanaa lukea tuntemattomien ihmisten muistoista ja toisinaan ei. Miksi joidenkin ihmisten elämät kiinnostavat, mikä niissä kiinnostaa, ja miksi toisten asiat valuvat ohi silmien ja korvien tai niihin ei halua edes mennä lähelle. Ei ihmisen tarvitse edes kertoa paljon, kun voi kuitenkin kertoa riittävästi.

Uni viime yönä:, kaksoispiste nimen lopussa, jota en edes aluksi huomannut, on romaani tai muistelmateos tai pitkä proosaruno tai välkähtäviä sirpaleita valkoisten pellavaverhojen raosta. Se ei ole yksioikoisen kaunis eikä seesteinen eikä se ainakaan ole lälly. Siinä on kolhuja, ruumiintoimintoja, pettymyksiä, muutoksia jotka eivät ole aina hyvästä mutta ovat kuitenkin. Pilkkujakaan siinä ei aina ole siellä missä ajattelisin niiden olevan, ja pisteitä on välillä siellä, minne niitä ei odottaisi. Kirjan nimen kaksoispiste on tärkeä: se avaa tien mutta jättää avoimeksi ja itselle tulkittavaksi, miksi se siinä on. Onko kaikki vain viime yön unta vai jotain muuta.

Anna Järvisestä en tiennyt paljoa, kun lähdin hänen esikoisteostaan lukemaan, kauniin äänensä kyllä ja että hän on ruotsinsuomalainen monipuolinen taiteilija. Nyt voin kuvitella tietäväni enemmän. Millaista on muuttaa uuteen maahan, miltä perheen muodonmuutos tuntuu ja näyttää, miten identiteetti rakentuu, pieniä paloja rakkaudesta, ihmissuhteista, äitiydestäkin, oman tien löytämisestä ja kulkemisesta. Ajatuksia Suomesta ja Ruotsista ja jostain niiden väliltä.

Uni viime yönä: on henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen (tai yleisskandinaavinen, ehkä, mikä minä olen väittämään, että jossain muualla joku muu voisi tuntea näin tai itse asiassa kukaan), sen kaari on huolellinen ja vahva, mutta siinä on paljon tilaa ja aikaa. Tähän kirjaan oli hyvä solahtaa, se antoi hengittää lukiessa.

Mietin, olemmeko kaikki lyijykynällä tai hiilellä tehtyjä omakuvia, häilyvärajaisia ja hieman sotkuisia, kenelle olemme merkityksellisiä. En kaipaa tunnustuksellisuutta, likakaivojen kaivelua, pidän pidättyväisyydestä ja rauhallisuudesta, hiotusta ilmaisusta ja kuitenkin vapauksista.

"Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni."

Anna Järvinen: Uni viime yönä:
Suomentaja: Raija Rintamäki

Kansi: Anna Järvinen

Teos & Förlaget 2021

133 s.

Dröm natten till idag (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 6. Kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.

Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino

Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.

Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.

Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.

Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.

Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Valaita, avaruutta ja ainahan sitä saa hävetä itseään – Marraskuun Kuukauden lyhyet

Marraskuu meni, luin jälleen mukavalla vauhdilla ja monenlaista. Lyhyissä esittelyissä on tällä kertaa luvassa mieluisaksi käyneen scifisarjan päätösosa, yksi kaunokirjallisuuden tämän vuoden Finlandia-ehdokas ja huomattavaa samastumispintaa tarjonnutta sarjakuvaa.

Tuhannenkahdensadan valovuoden päässä Maapallolta on kuumat paikat, kun Kepler62-retkikunnan välit kiristyvät ja piilotellut salaisuudet paljastuvat yksi toisensa perään. Matkaa ei ole tehty lainkaan niin viattomista lähtökohdista, kuin voisi luulla, vaan taustalla on erittäin vakavia ja harkiten tehtyjä päätöksiä, joilla on mittavia seurauksia niin elämälle uudella planeetalla kuin Maapallollekin.

Kuudes ja viimeinen osa tästä "tuotantokaudesta" solmii langat, tarjoaa jännitystä ja toimintaa ja jättää myös loppunsa sopivan houkuttelevalla tavalla avoimeksi, jotta jatkoa tietenkin taas kaipaa. Ilokseni olenkin kuullut, että Kepler62:n saaga jatkuu ensi vuonna uudella tarinalinjalla. Huikeaa – tämä kirjasarja jos jokin on madaltanut kenen tahansa kynnystä a) lukea kokonaisia kirjoja ja b) tutustua scifiin.

Viimeisen osan kuvitus on jälleen kerran aivan priimaa. Pasi Pitkänen, ottaisin näitä Kepler62-kuviasi julisteeksi seinälleni milloin vain! Tosin aivan nuorimpia lukijoita kuvat saattavat hieman ahdistaa, sillä osassa niistä on voimakkaita tapahtumia ja vihaisia henkilöitä, mutta silloinhan onkin tärkeää puhua kirjan herättämistä tuntemuksista jonkun toisen kanssa. Pidän Kepler62-sarjasta erityisen paljon siksi, että sen kohderyhmä on niin laaja. Jo pienemmät alakoululaiset voivat hyvin tutustua tähän sarjaan, mutta ihan hyvin se uppoaa vielä yläkoululaisiinkin – ja tietysti meihin omaa avaruusmatkaamme edelleen odottaviin aikuisiin. Yhdessä lukeminen ja kokeminen, mikäs sen mukavampaa! Ehdoton suositus Parvelalle, Sortlandille ja Pitkäselle!

Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja kuusi: Salaisuus

Suomentaja: Outi Menna

WSOY 2017

187 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat, Kirjahilla

Tänä vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista herätti monenlaista keskustelua kokeilevuudellaan ja haastavuudellaan. Innostuin listan kirjoista paljon, sillä en ollut ehdokasasettelun julki tullessa lukenut niistä vielä ainuttakaan.

Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat olisi saattanut jäädä ilman ehdokkuuttaan lukematta, sillä kansi ei kutsunut minua lainkaan luokseen, ja takakansitekstikin lähinnä hämmensi. Mutta onneksi tulin tutustuneeksi tähän suomalais-romanialaisen esikoiskirjailijan teokseen, sillä se on kipeä, haikea ja monitulkintainen tarina perheestä, suvusta ja kansojen käänteistä – tiiviissä paketissa.

Päähenkilö on Alba, jonka sielu ja mieli on jakautuneena kahtia Suomen ja Romanian välille. Alban oman aikuiseksi kasvamisen kautta tarkastellaan myös Romanian kokemia muutoksia kommunismin aikana ja sen jälkeen.

Maahanmuutto ja siirtolaisuus nousevat myös olennaisiksi tekijöiksi. Alban suomalainen äiti on ensin koettanut onneaan Romaniassa miniän roolissa, mutta lopulta perhe on muuttanut Suomeen pois kommunismin ikeen alta, jotta Alban romanialainen filosofi-isä voisi vihdoin toteuttaa itseään ja akateemisia intohimojaan.

Sandun kerronta on vahvaa ja värikästä. Ajat, paikat ja ihmiset lomittuvat, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat. Ihmisissä on paljon enemmän kuin uskoisi, heidän teoissaan, sanoissaan ja ajatuksissaan on pintaa myös piilossa. Vaikka tarina on elävä ja moniulotteinen, jokin piti minua siitä hieman etäällä, tarkkailemassa vain. En elänyt mukana. Ei se aina lukiessa ole välttämätöntä, mutta nyt sen puute jätti aukon lukukokemukseen, sillä Valas nimeltä Goliat jäi lopulta juuri sen olennaisen kädenmitan päähän.


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
265 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää

Haasteet: Muuttoliikkeessä

Tätä sarjista lukiessa nauroin ääneen lähes koko ajan. Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti on aivan hulvaton, itseironinen, lempeän ymmärtäväinen ja silti terävä sarjakuvakokoelma aikuisuuden haasteista. Sarjisten päähenkilö, joka on ehkä Andersenin jonkinlainen alter ego, kamppailee itsetunnon, erinäisten kehitysaskeleiden, aikuismaisten tekojen ja omien mielihalujensa ristipaineessa. Välillä homma onnistuu, välillä ei.

Tunnistin pelottavan paljon erinäisiä hölmöjä, irrationaalisia ja vähän säälittäviäkin tapoja reagoida kohtaamiinsa haasteisiin, tapaamiinsa ihmisiin ja ajattelemiinsa ajatuksiin. Oi voi, jospa joskus vielä eläisi jonkinlaisessa tasapainossa itsensä ja muiden kanssa. Sitä odotellessa hekottelen Andersenin yksinkertaiselle, hieman lapsekkaalle piirrosjäljelle ja oivallisille teksteille, jotka on suomentanut Aura Nurmi.

Kiitos tästä sarjakuvasta, Sarah ja Sammakko. On taas hieman kevyempi olo.


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2017
109 s.
Adulthood Is A Myth (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vuosi sitten Kirjallinen retki Pohjoismaissa -niminen lukuhaaste. Nimensä mukaisesti tarkoituksena oli lukea pohjoismaisten kirjailijoiden kirjoittamia teoksia. Luin vuoden aikana 13 haasteeseen sopivaa kirjaa, jotka ovat seuraavat:

Islanti

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Sjón: Skugga-Baldur

Norja

Stig Sæterbakken: Läpi yön
Siri Pettersen: Odininlapsi

Ruotsi

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Erik Axl Sund: Varistyttö
Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tanska

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Jonas T. Bengtsson: Submarino
Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tällä määrällä tavoitin Pohjoismaiden tuntijan tittelin ja Ruotsin osalta myös ruotsalaisen kirjallisuuden taiturin tason. Vau!

Näistä luetuista parhaita olivat Siri Pettersenin Odininlapsi, Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta. Suosittelen suuresti!

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta, pohjoismaista kirjallisuutta luen ilman muuta jatkossakin.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia  

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tulipa luettua kerta kaikkiaan tyhjänpäiväinen dekkari.

Marianne Jidoff on työuransa syyttäjänsihteerinä tehnyt nainen, jolla on rahaa kuin roskaa. (Hän on perijätär.) Marianne on ollut virkavapaalla useamman vuoden, sillä hän on ollut vakavasti sairaan miehensä omaishoitaja. (Mies on syyttäjä, paskapää ja kuolee kirjan alussa.) Nyt on aika palata takaisin töihin, sillä surevan lesken rooli ei pidemmän päälle kiehdo ja entinen pomokin niin kivasti pyytää.

Niin, ja on tosiaan tapahtunut mystinen murha. Rikas mies on kuollut, kun auto on ajanut hänen ylitseen ja peruuttanut vielä päälle. Poliisivoimat kaipaavat Mariannen älyä, sillä hänellä on kyky ymmärtää raportteja, joita poliisit kirjoittavat, mutta eivät selvästikään osaa itse lukea. Poliiseista tutkintaa hoitavat (vaimostaan eronnut, ei voi olla!) Torsten Ehn ja hänen uusi apurinsa Augustin Madrid (jossa on hieman dandyn vikaa ja jonka nimi on jotenkin erityisen hupaisa).

Toisaalla yläluokkaisessa Tukholmassa (sikarikas) (ja turhautunut) pikkurouva Paula Steen elää kovin onnettomassa avioliitossa kusipäisen Jensin kanssa. Jens käärii rahaa, Paula pyörittää kotia – mutta intohimo ja kunnioitus ovat aikaa sitten kadonneet. Vaimonsa sijaan Jens on kiinnostunut lähinnä itsestään ja kummallisesta mindfulness-kurssista. Paula alkaa saada kummallisia, nimettömiä tekstiviestejä. Stalkkaako häntä joku? (Kyllä stalkkaa.)

Yksi tappava syrjähyppy tarttui jostain syystä lukuhaaviini kirjaston e-kirjakokoelmasta. Vaikka olin jo muka kyllästynyt dekkareihin, niitä on silti päätynyt luettavakseni yksi toisensa jälkeen. Harmi, että tämä tapaus oli tällainen tönkkö. Tai ei se varsinaisesti ole tönkkö, sillä kieli kyllä rullaa, luvut ovat timmejä, henkilöt erottuvat toisistaan ja Tukholma on miljöönä aina herkullinen.

Tarina ei vain suoranaisesti herätä kiinnostusta. Kirja on hidastempoinen ja laahustava, käänteet antavat odottaa itseään aivan liian kauan. Marianne on ihan onnistunut päähenkilö, mutta hänkin alkaa ajan myötä toistaa itseään dieettiensä ja avioliittonsa analyseeraamisen kanssa. On selvää, että edesmennyt puoliso on ollut varsinainen nilkki ja häntäheikki, mutta lukijaa se ei oikein jaksa kiinnostaa.

Lukukokemukseni kehnoin puoli taisi olla se, että kirja oli unohtunut jo ennen kuin olin edes lukenut sen loppuun. Siinä ei ollut mitään sellaista teemaa tai koukkua, joka olisi saanut kääntämään sivun toisensa perään ahnehtien. Miksi sitten luin loppuun? No, jotainhan täytyy ihmisen työmatkoillaan puolihorroksessa lukea. (Ja on se Marianne ihan mainio hahmo.)

Lankoja heitellään pitkin tarinaa kautta linjan ilmoille ja täkyjä jää vielä odottamaan vuoroaan: kyse onkin sarjan avausosasta. Seuraava on tulossa suomeksi ensi vuonna. Jäänee minulta lukematta, mutta onneksi en totisesti edusta yksin Suomen dekkarilukijakuntaa.


Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy
Suomentaja: Anu Koivunen
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into Kustannus 2015
255 s.
E-kirja.
Ett litet snedsprång (2010)

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan Luetut kirjat, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Ruotsi)

Siri Pettersen: Odininlapsi

Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!

Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.

Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.

Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.

Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa.  Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.

Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.

Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.

Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!

En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.


Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)

Arvostelukappale.

________

Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko

Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.

Sjón: Skugga-Baldur

Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.

Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.

Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.

Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.

Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.

Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.


Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa

Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.