Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen koonti

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vuosi sitten Kirjallinen retki Pohjoismaissa -niminen lukuhaaste. Nimensä mukaisesti tarkoituksena oli lukea pohjoismaisten kirjailijoiden kirjoittamia teoksia. Luin vuoden aikana 13 haasteeseen sopivaa kirjaa, jotka ovat seuraavat:

Islanti

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Sjón: Skugga-Baldur

Norja

Stig Sæterbakken: Läpi yön
Siri Pettersen: Odininlapsi

Ruotsi

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Erik Axl Sund: Varistyttö
Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tanska

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Jonas T. Bengtsson: Submarino
Peter Høeg: Susanin vaikutus


Tällä määrällä tavoitin Pohjoismaiden tuntijan tittelin ja Ruotsin osalta myös ruotsalaisen kirjallisuuden taiturin tason. Vau!

Näistä luetuista parhaita olivat Siri Pettersenin Odininlapsi, Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta. Suosittelen suuresti!

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta, pohjoismaista kirjallisuutta luen ilman muuta jatkossakin.

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tulipa luettua kerta kaikkiaan tyhjänpäiväinen dekkari.

Marianne Jidoff on työuransa syyttäjänsihteerinä tehnyt nainen, jolla on rahaa kuin roskaa. (Hän on perijätär.) Marianne on ollut virkavapaalla useamman vuoden, sillä hän on ollut vakavasti sairaan miehensä omaishoitaja. (Mies on syyttäjä, paskapää ja kuolee kirjan alussa.) Nyt on aika palata takaisin töihin, sillä surevan lesken rooli ei pidemmän päälle kiehdo ja entinen pomokin niin kivasti pyytää.

Niin, ja on tosiaan tapahtunut mystinen murha. Rikas mies on kuollut, kun auto on ajanut hänen ylitseen ja peruuttanut vielä päälle. Poliisivoimat kaipaavat Mariannen älyä, sillä hänellä on kyky ymmärtää raportteja, joita poliisit kirjoittavat, mutta eivät selvästikään osaa itse lukea. Poliiseista tutkintaa hoitavat (vaimostaan eronnut, ei voi olla!) Torsten Ehn ja hänen uusi apurinsa Augustin Madrid (jossa on hieman dandyn vikaa ja jonka nimi on jotenkin erityisen hupaisa).

Toisaalla yläluokkaisessa Tukholmassa (sikarikas) (ja turhautunut) pikkurouva Paula Steen elää kovin onnettomassa avioliitossa kusipäisen Jensin kanssa. Jens käärii rahaa, Paula pyörittää kotia – mutta intohimo ja kunnioitus ovat aikaa sitten kadonneet. Vaimonsa sijaan Jens on kiinnostunut lähinnä itsestään ja kummallisesta mindfulness-kurssista. Paula alkaa saada kummallisia, nimettömiä tekstiviestejä. Stalkkaako häntä joku? (Kyllä stalkkaa.)

Yksi tappava syrjähyppy tarttui jostain syystä lukuhaaviini kirjaston e-kirjakokoelmasta. Vaikka olin jo muka kyllästynyt dekkareihin, niitä on silti päätynyt luettavakseni yksi toisensa jälkeen. Harmi, että tämä tapaus oli tällainen tönkkö. Tai ei se varsinaisesti ole tönkkö, sillä kieli kyllä rullaa, luvut ovat timmejä, henkilöt erottuvat toisistaan ja Tukholma on miljöönä aina herkullinen.

Tarina ei vain suoranaisesti herätä kiinnostusta. Kirja on hidastempoinen ja laahustava, käänteet antavat odottaa itseään aivan liian kauan. Marianne on ihan onnistunut päähenkilö, mutta hänkin alkaa ajan myötä toistaa itseään dieettiensä ja avioliittonsa analyseeraamisen kanssa. On selvää, että edesmennyt puoliso on ollut varsinainen nilkki ja häntäheikki, mutta lukijaa se ei oikein jaksa kiinnostaa.

Lukukokemukseni kehnoin puoli taisi olla se, että kirja oli unohtunut jo ennen kuin olin edes lukenut sen loppuun. Siinä ei ollut mitään sellaista teemaa tai koukkua, joka olisi saanut kääntämään sivun toisensa perään ahnehtien. Miksi sitten luin loppuun? No, jotainhan täytyy ihmisen työmatkoillaan puolihorroksessa lukea. (Ja on se Marianne ihan mainio hahmo.)

Lankoja heitellään pitkin tarinaa kautta linjan ilmoille ja täkyjä jää vielä odottamaan vuoroaan: kyse onkin sarjan avausosasta. Seuraava on tulossa suomeksi ensi vuonna. Jäänee minulta lukematta, mutta onneksi en totisesti edusta yksin Suomen dekkarilukijakuntaa.


Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy
Suomentaja: Anu Koivunen
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into Kustannus 2015
255 s.
E-kirja.
Ett litet snedsprång (2010)

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan Luetut kirjat, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Ruotsi)

Siri Pettersen: Odininlapsi

Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!

Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.

Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.

Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.

Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa.  Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.

Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.

Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.

Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!

En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.


Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)

Arvostelukappale.

________

Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko

Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.

Sjón: Skugga-Baldur

Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.

Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.

Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.

Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.

Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.

Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.


Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa

Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Olen lukenut viime aikoina tavallista enemmän dekkareita, ja sen alkaa huomata. Pientä kyllästymistä on havaittavissa, joten lienee paikallaan vaihtaa vähitellen genreä.

Kyllästyminen näkyi myös viime vuoden superhittiä Varistyttöä lukiessani. Kirja itsessään tarttui mukaani BestSeller-hyllystä, ja lyhyt laina-aika innoitti lukemaan sen vauhdilla. Kauaa tämän kanssa ei nokka tuhissutkaan, nopealukuista tekstiä.

Erik Axl Sund on kahden kirjailijan yhteisnimi. Sen takana ovat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Varistyttö on dekkaritrilogian avausosa. Kyseessä on synkkä tarina, joka vyöryttää lukijan päälle kauheuden toisensa jälkeen. Teemoina ovat ennen kaikkea pedofilia, hyväksikäyttö, mielen sairaudet ja kosto.

Komisario Jeanette Kihlberg saa tiimeineen tutkittavakseen pikkupojan murhan. Poika löytyy jätesäkistä metroaseman läheltä, ja käy ilmi, että häntä on kidutettu ja pahoinpidelty ennen kuolemaa. Tapaus ei jää ainoaksi, vaan uusia ruumiita alkaa löytyä, eikä juttu tunnu edistyvän, sillä poikia ei kaipaa kukaan. He ovat paperittomia, nimettömiä, hukattuja.

Toisaalla psykologi Sofia Zetterlund puurtaa terapiaistunnoillaan haastavien potilaiden kanssa. Vaikein tapaus tuntuu olevan lapsena isänsä hyväksikäyttämäksi joutunut Victoria Bergman, jonka asiat ja istunnot vaivaavat Sofiaa vapaa-ajalla ja jopa unissa. Kuinka auttaa niin rikki olevaa ihmistä?

Vähitellen tarina aukeaa ja uutta täkyä heitetään kehiin. Lukijaa tuskastuttaa, kun poliisi ei saa oikein mitään aikaan, vaikka vastausta tarjoillaan nenän edessä. Ja lopussa on tietysti trilogialle sopivaan tapaan melkoinen koukku.

Varistyttö ei ole erityisen hilpeää luettavaa. Huumoria ei ole missään muodossa, vaan juoni etenee kuin jyrä kasvattaen kuonataakkaa minkä ehtii. Luonnollisesti tärkeiden hahmojen perhe-elämät ovat solmussa sen lisäksi, ettei töissäkään mene ihan putkeen. Olisin kaivannut jotakin, edes pientä armon hippusta, keventämään synkkyyttä.

Tuli sellainen vaikutelma, että Varistyttöä on kirjoitettu erittäin laskelmoidusti. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, ja etenkin Jeanette joutuu sukupuolensa takia melkoisiin keitoksiin: esimiehet vähättelevät, yhteys aviomieheen on katkolla, poika jää vaille huomiota ja huono-äiti-syndrooma vaivaa. Liekö tarkoituksena ollut kosiskella dekkarilukijoita (enemmistönä kai naiset?) vai onko mielikuvitus loppunut kesken. Oli miten oli, minua tympäisi.

Varistyttö tuo esiin ihmissaastaa, jota ei haluaisi uskoa olevan olemassakaan, vaikka onhan sitä, tietenkin. Lisäksi siinä on niin monta moraalittomuuden teemaa, että langat tuntuvat lentelevän joka suuntaan. On mainittua pedofiliaa, täysin sairaita perheitä, afrikkalaisia lapsisotilaita, kidutusta, solmussa olevia mieliä... Vähän kuin jokaiselle jotain.

En pidä Varistyttöä mitenkään kummoisena kirjana. Olen lukenut monia parempia dekkareita. Tämä kirja tuntuu lähinnä hierovan lukijan naamaan kaikkea inhottavaa, mitä kirjailijat ovat vain ehtineet keksiä. Itse lopulta vain kylmenin, enkä välittänyt pahuudesta enää pätkääkään.


Erik Axl Sund: Varistyttö
Suomentaja: Kari Koski
Ulkoasu: ?
Otava 2014
415 s.
Kråkflickan (2010)

Kirjastosta.

______

Kirjasta on kirjoitettu paljon. Muutamana poimintana Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Nenä kirjassa, Kirjasfääri  


Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Ruotsi).

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden

Islantilainen kirjallisuus, suuri tuntematon. Mielikuvani tuon kummallisen ja kiehtovan maan kirjallisesta elämästä perustuu Vigdís Grimsdóttirin trilogiaan Valosta valoon, Sydän, kuu ja sinilinnut ja Kun tähti putoaa. (Kyseiset kirjat ovat muuten aivan erinomaisia. Olen lukenut ne muistaakseni opiskelujen alkuaikoina, joten niistä ei ole blogimerkintöjä.) (Voisikin lukea uudelleen, ehdottomasti.) Ainoa blogistani löytyvä islantilainen kirja on Guðrún Eva Mínervudóttirin outo Nukentekijä. (Sitä en taatusti lue uudelleen.)

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste muistutteli minua loppukesästä olemassaolostaan ja tajusin, että Islanti-potti on kokonaan avaamatta. Niinpä seuraavalla kirjastoreissulla dekkarihyllyn silmäily sillä silmällä tuotti tulosta ja nappasin lainaan islantilaisen dekkarin. "Täynnä huumoria, tapahtumia ja jännitystä", lupaa takakansi. "Ollut ehdolla Islannin kirjallisuuspalkinnon saajaksi", jatkaa lieve.

Ylitse muiden kertoo toimittaja Einarista, joka on saanut siirron Reykjavikista Pohjois-Islantiin Akureyriin, jonne hänen työnantajanaan toimiva iltapäivälehti haluaa laajentaa toimintaansa. Einarilla on muitakin hyviä syitä maisemanvaihtoon, esimerkiksi yletön alkoholinkäyttö on saatava aisoihin. Pääkaupungista poistuminen saattaa auttaa siinä. Teini-ikäistä tytärtä on kyllä ikävä.

Tehtävänä on kaivella lööpinaiheita rauhallisen pikkukaupungin elämästä, ja sattumalta siellä alkaakin tapahtua kaikenlaista. Nainen putoaa firman virkistyspäivän retkellä kumiveneestä koskeen ja kuolee vammoihinsa. Lahjakas nuorukainen katoaa juuri ennen lukionäytelmän ensi-iltaa ja löytyy murhattuna. Nuori tyttö tekee itsemurhan. Einar alkaa kaivella tapahtumien taustoja ja joutuukin keskelle monenmoista kuviota. Ja samalla pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä sisältöä lehteen ja pitää pomot Reykjavikissa tyytyväisinä.

Tässä on jälleen kirja, joka antaa odottaa eikä lopulta tarjoa juuri mitään. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, eikä vauhti missään vaiheessa kasva. Takakannen lupauksista yksikään ei täyty. Huumoria ehkä on sellaisessa varsin kepoisessa olomuodossa, häivähdyksinä siellä täällä, jos oikein haluaa alleviivaten etsiä, mutta tapahtumia ei dekkarigenreä ajatellen ole juurikaan ja jännitys on totaalisen väärä sana kuvaamaan tätä kirjaa millään tapaa.

Kirjassa lähinnä haahuillaan, marmatetaan kännyköiden turhuudesta mutta puhutaan silti koko ajan puhelimessa, ajellaan autolla perähikiältä toiselle ja kirjoitetaan lehtijuttuja kadonneista koirista. Olin kannet suljettuani todella hämmentynyt, sillä kirja on mielestäni ihan keskeneräinen. Miksi siinä ei ole kunnollista draaman kaarta? Miksi siinä on niin paljon samojen rutiinien toistamista? Missä on jännitys, missä??

Sinnilläkään en jättänyt kesken, koska en vain voinut uskoa, etteivät tapahtumat edenneet juuri minnekään. Pakko se lopulta oli vain tyynesti hyväksyä ja hieman harmitella lukemiseen käytettyä aikaa. Tarinassa olisi aineksia: teemoina ovat muun muassa vanha islantilainen kansanperinne, huumeet ja nuoriso, maahanmuuttajien integroituminen sekä perheyrityksen salaisuudet, mutta niistä ei saada irti yhtään mitään sellaista, mikä rakentaisi tarinan kaarta mainintaa pidemmälle. Sääli, olisi tästä voinut jotain tullakin.

Käsitykseni islantilaisesta kirjallisuudesta on siis edelleen aika hämmentynyt. Vigdís Grimsdóttir saa pitää kuningattaren viittansa, ja minä jään pohtimaan, mistä jatkaisin tuon eksoottisen maan kirjallisuuteen tutustumista ilman pelkoa pettymyksestä.


Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Suomentaja: Seija Holopainen
Ulkoasu: Nic Oxby
Bazar 2009
382 s.
Tími nornarinnar (2005)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Anun ihmeelliset matkat

Kirjallinen retki Pohjoismaissa jatkuu siis Islantiin.

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

"Kah, tämä on se kiinnostava natsidekkari", pohdiskelin, kun Anna Lihammerin uunituore Kun pimeys peittää maan tuli viimeisellä lomaviikolla postissa kustantamon lähettämänä. Tartuin kirjaan saman tien, oli dekkarinnälkä.

Kävi ilmi, ettei kyse olekaan varsinaisesti natsidekkarista, vaikka eletäänkin vuotta 1934 Ruotsissa, ja kansallissosialismin kaiku on yltänyt myös Pohjois-Eurooppaan. Rotuhygienian ajatus on ujuttautunut yhteiskuntaan, ja Ruotsissa on päätetty säätää sterilisaatiolaki, jonka avulla on tarkoitus estää epätoivotun aineksen lisääntyminen. Laki herättää maassa ristiriitaisia tuntemuksia puolesta ja vastaan.

Uppsalan yliopiston Anatomian instituutin tunnettu rotubiologian tutkija Gustaf Eklund löydetään ruumishuoneelta brutaalisti murhattuna. Tapausta lähtee tutkimaan Tukholmasta omalaatuinen komisario Carl Hell, joka ottaa apulaisekseen poliisisisar Maria Gustavssonin. Gustavsson on aatteiltaan radikaali mutta toiminnaltaan säädyllinen. Naispuolisen virkavallan edustajan on tehtävä hartiavoimin töitä saadakseen osakseen edes neutraalia suhtautumista.

Juttu alkaa osoittautua luultua monimutkaisemmaksi, eikä tilannetta auta, että lonkerot tuntuvat yltävän yhteiskunnassa varsin korkealle. Eikä Eklund jää ainoaksi uhriksi...

Kun pimeys peittää maan on vetävä ja vakuuttava historiallinen dekkari. Lihammer on rakentanut tarinan, joka puraisee juuri sopivalla voimalla hyväuskoista lukijaa. Kirja on samaan aikaan uskottava kuvaus 1930-luvusta ja kerronnaltaan raikas ja moderni. Toki huomaa sen olevan nimenomaan historiallinen dekkari, ja kirjailija on tehnyt valintoja, jotka alleviivaavat marginaalissa ja vähemmistössä olevia ihmisiä ja heidän tekojaan. Lihammerin naiset eivät alistu heille määrättyihin muotteihin, seksuaalisuus on monimuotoisempaa kuin porvarillinen pinta antaa ymmärtää ja liberaalit aatteet yrittävät pysyä pinnalla äärimmäisyyksien vastapainona.

Kirja ei ole erityisen verinen ja väkivaltainen, vaikka murhat kuvataankin yksityiskohtaisesti. Sen jännitys tulee pikemminkin synkästä tunnelmasta, joka vallitsee sekä tarinan tapahtumissa että taustalla olevissa aatevirtauksissa. 1930-luvun ääriajattelu luikertelee lukijan eteen useista suunnista, ja se puistattaa osaltaan jopa enemmän kuin kirjan varsinaiset murhat.

Carl Hell ja Maria Gustavsson ovat mainioita dekkarihenkilöitä, kuten myös muut Lihammern luomat hahmot, joista keskeisimpinä sivistyneistöpariskunta Henrik ja Else Meuler tuttavapiireineen. Kirjassa kuvataan herkullisesti tiede- ja poliittisen maailman henkilöitä, ja se tavoittaa hyvin aikansa tiukat sosiaaliset normit – joita tosin samalla ravistelee reilulla kädellä. Lihammerin ratkaisut ovat osin epätyypillisiä ja sillä hän saa aikaan värikkään ja kiinnostavan tarinan.

Lukisin mielelläni jatkoa Carl Hellin ja Maria Gustavssonin tutkimuksille. Natseilla tai ilman.


Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Niklas Lindblad
Atena 2015
332 s.
Medan mörkret faller (2014)

Kustantamolta.

_______

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Ruotsi saa neljännen osumansa.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg on jotenkin kumma kirjailija. Selvästi arvostettu, kiistämättä menestynyt, melkoinen tarinaniskijä. Nyt kahden luetun kirjan jälkeen (Lumen tajun luin viime syksynä) en menisi vielä vannomaan, että olen minkään sorttinen fani. Kieltämättä uteliaisuuttani ei vielä ole aivan tyydytetty, joten vähintään luen vielä Norsunhoitajien lapset, jonka olen jossain vaiheessa ostanut edullisena e-kirjana. Ja miksen lisääkin, ken tietää.

Susanin vaikutus on vauhdikas, kiehtova ja häiritsevä romaani. Sen päähenkilö Susan Svendsen on huippufyysikko, naimisissa säveltäjä Labanin kanssa ja teini-ikäisten kaksosten, Thitin ja Haraldin, äiti. Svendsenin perhe elää jonkinasteista tanskalaista unelmaa tyylikkäässä talossaan hyvällä Kööpenhaminan alueella. Perheen jäsenet ovat kuitenkin melkoisia persoonia sekä luonteeltaan että erilaisilta taipumuksiltaan. Susanilla esimerkiksi on kyky saada ihmiset uskoutumaan itselleen ilman sen suurempia voimainponnistuksia.

Susan ja Harald ovat joutuneet perheen Intian-matkalla vaikeuksiin, mutta apu tulee yllättävältä taholta. Heidät luvataan kuljettaa diplomaattisessa suojassa takaisin kotiin, jos Susan vain suostuu auttamaan erikoisessa tehtävässä. Hänen tulee selvittää, missä ovat huippusalaisen, jo lakkautetun Tulevaisuuskomission jäljellä olevat paperit. Komissio perustettiin 1970-luvulla ja se koostui Tanskan terävimmistä aivoista. Mitä pidemmälle selvitystyö pääsee, sitä varmemmaksi käy, että komissiolla oli todellakin monenlaiset avaimet käsissään. Sen jäsenet tuntuivat tietävän kaiken.

Kirjassa on melkoisen raakaa väkivaltaa, ja Susanin näkökulman kautta tarkasteltuna se saa oudon, kelmumaisen suojan ylleen. Veri lentää ja luita katkotaan, mutta Susan ei tunnu olevan oikein moksiskaan. Hän on aika persoonallinen tapaus, hyvin analyyttinen ja objektiivinen, ikään kuin maailma olisi hänelle aivan pelkkää fysiikkaa ja sen lainalaisuuksia. Ehkä se onkin.

Høeg kirjoittaa vimmalla. Tarina etenee paikoin poukkoillen, paikoin hidastellen, mutta koko ajan se tuntuu tempoilevan eri suuntiin. Lukija saa olla tarkkana uusien käänteiden ja esiin nousevien henkilöiden kanssa – verkosto on melkoinen, eikä siitä paljasteta kuin pieni pala kerrallaan. Yhteiskunta, jonka Høeg on tarinaansa rakentanut, on hyytävä ja kuitenkin tuttu. Ehkä näin tehdään jo jossain, ja miksei tehtäisi: valta, raha ja itsekkyys vievät niitä hallussaan pitävät porttien ja aitojen taakse, turvakameroiden suojaan, omaan maailmaansa. Muilla ei ole väliä.

Poliittinen valtapeli tuntuu välillä puhkikalutulta aiheelta. Toisaalta se ei vanhene koskaan, koska se on totta koko ajan. Høegin valtapeli on vielä raaempi, sillä sitä peilataan tanskalaista hyvinvointivaltiota ja sen illuusiota vasten.

Susanin vaikutus on kirja, joka viihdyttää ja samalla ärsyttää. Se on ristiriitainen lukukokemus, mutta saa silti kääntämään aina vain uuden sivun esiin. Ja vielä yhden.


Peter Høeg: Susanin vaikutus

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Tammi 2015

426 s.

Effekten af Susan (2014)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Ullan Luetut kirjat, Leena Lumi, Nannan kirjakimara, Kujerruksia

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa Tanska saa kolmannen suorituksen.

Kirjankansibingosta ruutu Fiktiivinen hahmo.

       

Kaksi kelvollista kesädekkaria

Lukaisin viime viikolla kaksi hieman kevyempää dekkaria, jotka tarjoilivat oikein mukavaa kesäviihdettä ja aivonystyröiden kutinaa. Kaipasin jotain hieman vähemmän väkivaltaista kuin Tyttö ja rotta, joten Agatha Christie oli varma valinta. Kåre Halldénin Samppanjaruhtinaan olin napannut kirjastosta mukaani lähinnä kannen perusteella.

Christie vie lukijan totuttuun tapaan kinkkisten ongelmien äärelle. Tässä kirjassa ei tavata Hercule Poirotia eikä neiti Marplea, vaan oletan kirjan kaikkien henkilöiden olevan vain yhden kerran tuttavuuksia. Rakkauskirjeiden salaisuudessa on mukana sekä hyvin yksityisiä ihmissuhteita että kansainvälisen politiikan kiemuroita, sillä Herzoslovakian valtio on kokemansa vallankumouksen jälkeen varsinainen höyrykattila, mikä heijastuu myös Ison-Britannian ulkopolitiikkaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Chimneysin kartanoon, jossa tapahtuu murha. Onko kyse poliittisesta väkivallasta vai henkilökohtaisista kaunoista? Mikä merkitys on pinolla hieman kummallisia rakkauskirjeitä? Entä onko kartanon maille todella kätketty suuri timantti? Pääosassa voi sanoa olevan salaperäisen maailmanmatkaajan Anthony Caden, joka päätyy osaksi tapahtumia kenties aivan sattumalta. Tietenkin.

Rakkauskirjeiden salaisuus on oikein oivallista Christietä, vaikken toki mikään suuri tai pienikään asiantuntija hänen tuotantonsa osalta ole. Lukiessa oli hauska koettaa arvuutella juonenkäänteitä ja syyllisiä, missä en toki taaskaan onnistunut lähestulkoon laisinkaan. Viehättävä miljöö lisäsi kirjan viihdyttävyyttä, ja jotenkin sitä lukiessa unohti sen olevan kirjoitettu jo 90 vuotta sitten. Christien kirjoissa on jotain varsin ajatonta ja siinä mielessä modernia: ne kyllä uppoavat lukijaan 2010-luvullakin oikein hyvin.

Kåre Halldénin Samppanjaruhtinas on lähes 90 vuotta Christien kirjaa nuorempi teos. Sen pääosassa on ruotsalainen turisti Harald Poppe, joka on lähtenyt ryhmäviinimatkalle Ranskan Champagneen, ja päätyy kepoisen lomailun ja samppanjanmaistelun sijaan keskelle suoranaista rikosaaltoa. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun muuten rauhallisella alueella tapahtuu henkirikoksia. Viehättävän punapään Isabellen kanssa onkin sitten kiehtovaa koettaa löytää ratkaisua arvoituksellisiin kuolemiin, ei vähiten Isabellen isoisän, kuuluisan kellarimestarin Anselme Guidotin murhaan, jota poliisi väittää itsepintaisesti itsemurhaksi.

Samppanjaruhtinaan tarinaan sisältyy myös historiallinen perspektiivi, sillä tarinan ja murhien juonteet yltävät toisen maailmansodan saksalaismiehitykseen asti. Mukana on niin perhekaunoja, menneitä suhteita, salaisuuksia kuin samppanjatalojen välistä kilpailuakin. Ja lukija saa kuin ohimennen melkoisen katsauksen samppanjan ihmeelliseen maailmaan, mikä on siitä ikävää, että se herätti välittömän halun saada jotakin kuplaista juotavaa kirjan ohelle (joskin tällä kertaa tyydyin itse vain vissyyn).

Samppanjaruhtinas on ehkä lopulta hieman liian höttöinen makuuni, että se iskisi muulloin kuin hetkellä, jolla haluan vain ahmaista jonkin välipalaopuksen. Kiinnostava miljöö ja hauska taustateema (kuohuviini!) antavat paljon anteeksi sille, että esimerkiksi kirjan henkilöt ovat aika, no, epäuskottavia. Kirja on kirjoitettu nelisen vuotta sitten ja uskon sen kuvaavan kirjoitusaikaansa, joten siinäkin mielessä on hieman höpsöä, että esimerkiksi nettiyhteyden löytäminen on kirjassa aika ajoin jotenkin ylitsepääsemättömän haastavaa. Päähenkilöt käyttäytyvät myös varsin irrationaalisesti (esimerkiksi Isabellesta on hankala uskoa, että hän olisi juuri menettänyt rakkaan isoisänsä väkivaltaisesti), mutta toisaalta ilman sitä tällainen kirja ei saisi jännitettään. Pari pösilöä sivuhahmoa on myös mukana, ehkä he olisivat voineet olla ihan himpun verran uskottavampia konnuudessaan ja ääliömäisyydessään...

Yhtä kaikki molemmat lukemani dekkarit ovat aivan kelvollista kesä- ja miksei muutakin luettavaa. Eivät ne mitään unohtumattomia lukuelämyksiä ole, mutta pakkoko sellaisia olisi muka aina saadakaan – eihän mikään enää tuntuisi silloin miltään!



Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Raimo Raatikainen
WSOY 1985
278 s.

The Secret of Chimneys (1925)

Omasta hyllystä.


Kåre Halldén: Samppanjaruhtinas
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: ?
Tammi 2013
398 s.

Champagneführern (2011)

Kirjastosta.


_______

Rakkauskirjeiden salaisuudesta muualla: Jokken kirjanurkka, Oksan hyllyltä

Samppanjaruhtinaasta muualla: Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta, Lukuneuvoja, Kirjakompassi

Osallistun Halldénin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella. Christien kirjalla avaan Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -haasteen.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Punainen (eikä vieläkään yhtään bingoa!).

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ester Nilsson rakastuu. Taas.
Ester Nilsson rakastuu niin, että jalat menevät alta. Taas.
Eikä mikään järki pakota Ester Nilssonin päätä, kun rakkaussuhde alkaa. Taas.

Viime vuonna ilmestyi ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä, joka niin sanotusti humahti meikäläisellä huppuun. Olin onnellinen tietäessäni, että Esterin tarina jatkuisi vielä.

Tällä kertaa Esteristä tulee pahamaineinen toinen nainen. Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, joka on ikävä kyllä naimisissa, eikä missään nimessä aio jättää vaimoaan. Suhde Esterin kanssa kyllä sopii, vaikka meneekin aikaa, ennen kuin sellaisen olemassaolo voidaan myöntää edes itselleen.

Ja sitten on luvassa soutamista ja huopaamista, salaisia tapaamisia, romanttisia illallisia, autolla ajamista, hotelliöitä, tekstiviestejä ja eroja.

Voisi ajatella, ettei tällaisesta tarinasta voi saada enää mitään raikasta irti. Mutta voi pojat, kyllä siitä voi. Andersson on niin terävä, suorastaan viiltävä, kuvatessaan aikuisten tempoilua tunteidensa vietävänä, että kirjaa lukee hykerrellen. (En tiedä lukisiko, jos olisi itse mukana jossain samantapaisessa sörsselissä, mutta se jää toivottavasti kokematta.)

Suomennos on jälleen merkittävässä roolissa: se on mainio. Anderssonin napakka tyyli välittyy suomeksi tavalla, joka lähes hengästyttää. On kuin kuuntelisi kirjoituskoneen iskuja tai morsetusta. Tyyli on lähes reportaasimainen, ja se sopii tarinaan kuin nakutettu. Vailla henkilökohtaista vastuuta on kuin antropologinen seikkailu, se antaa mahdollisuuden tarkastella tukholmalaista sivistyneistöä ja kulttuurikermaa ulkopuolelta ja samalla kuin tuttuja moikkaillen. Hykerryttävää.

Yksi Anderssonin kirjojen vahvuus on naiseus. Hänen kuvaamansa naiset – pääosin siis Ester, mutta myös muut – ovat itsenäisiä, vahvoja ihmisiä, jotka toki ovat tunteidensa vietävissä hölmöyksiin asti, mutteivät kuitenkaan heittäydy totaalisesti niiden matkaan. Rakkauden huumasta huolimatta on tehtävä työt, kirjoitettava, tavattava ystäviä, hoidettava rutiineja, joita itsenäinen elämä tuo mukanaan. Eikä ole puhettakaan, että niistä luovuttaisiin edes Elämän Suuren Rakkauden äärellä. Ystävien välinen solidaarisuus on myös vahvaa, eikä sitä murra mikään – miehet kaikkein vähiten.


Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2015
332 s.
Utan personligt ansvar (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon, josta ruksaan ruudun Kengät.

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Kuningatar Kristiina (1626–1689) oli Pohjolan Leijonan Kustaa II Adolfin tytär, joka peri vallan isältään vain 5-vuotiaana. Kristiina hallitsi Ruotsia vuoteen 1654 asti, jolloin hän luopui kruunusta jättäen sen serkulleen Kaarle X Kustaalle. Kristiina oli sivistynyt ja laajalti lukenut nainen, joka ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Kruunusta luovuttuaan hän poistui Ruotsista ja kääntyi katolilaiseksi. Uskonsotien riivaamassa Euroopassa ja ennen kaikkea Kristiinan protestanttisessa kotimaassa se oli valtava skandaali.

Peter Englundin kirjoittama Kuningatar Kristiina – elämäkerta on mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se koostuu lyhyistä luvuista, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella kuningatarta hyvin erilaisista näkökulmista. Kirja ei etene kronologisesti vaan pikemminkin temaattisesti: käsitellään kuningattaren lapsuutta ja opiskelua, vähittäistä uskonnollista kääntymystä, valtapeliä, Euroopan "kiertueita", tieteitä ja taiteita, puolitiehen jääneitä rakkauksia, pyrkimystä takaisin valtaan ja lopulta sairastumista ja kuolemaa. Paikoin ääneen pääsee Kristiina itsekin säilyneiden lähteiden kautta.

Kirja on samaan aikaan viehättävä ja raskas. Englundin tyyli houkuttelee lukemaan, se on kepeää ja kuitenkin painavasti perusteltua. Toisaalta pidemmän päälle hänen paikoin jopa eteeriseksi käyvä kynänjälkensä alkaa hieman kyllästyttää. Ehkä paikoin olisi ollut tiivistämisen ja napakoittamisen varaa – päähenkilöstä olisi varmasti löytynyt muutakin kerrottavaa.

Kuningatar on ylhäisyydessään arvoituksellinen loppuun asti. Kristiinaa on tutkittu Ruotsissa varsin paljon, mutta meilläpäin hän ei ole millään muotoa puhkikaluttu. Nainen, joka ei halunnut olla nainen – neito, josta kasvatettiin kuningas. Kristiinan identiteetti ja suhtautuminen aikansa vaatimuksiin jää mietityttämään. Hän ei saanut juuri mitään kovin helpolla, muttei toisaalta itsekään ollut helppo ihminen.

Luen melko vähän elämäkertoja, mutta uskallan väittää Englundilla olevan aivan omanlaisensa tyyli, johon kyllä kannattaa tutustua. Kronologian rikkominen ja näkökulmien vaihtelu pitävät varpaillaan ja muistuttavat, kuinka heikko lopulta on ymmärryksemme toisista ihmisistä. Voiko kenestäkään koskaan tietää riittävästi? Ja mitä on "riittävästi"? Onko meillä oikeus tunkeutua kauan sitten kuolleen ihmisen tajuntaan ja kokemusmaailmaan? Mitä voimme sieltä löytää?

Kuningatar Kristiina – elämäkerta kuvaa 1600-luvun loppupuoliskoa yhden erityislaatuisen naisen kautta, mutta paljastaa ajan monikasvoisuuden ja muutosten voiman. Se on kurkistus vieraaseen maailmaan, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin paljon tuttua. Ympäristön odotukset, ihmiselle asetetut rajat ja yltyvä kunnianhimo – samoja elementtejä näemme ympärillämme koko ajan.


Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Suomentaja: Rauno Ekholm
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2012 (1. painos 2007)
272 s.
Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (2006)

Omasta hyllystä.

_____

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämäkerta.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kiitos, Kim Leine, tästä kirjasta. Kiitos Martin Falckista, eksyneestä papista, kiitos grönlantilaisista ja Tanskan siirtokunnista, kiitos Kööpenhaminan saastaisista kaduista, kiitos jäästä, merestä ja tuntureista.

Hieno kirja, kerta kaikkiaan.

Osasin aavistaa sen, mutta varmuuden saa tietenkin vasta itse lukemalla. Ikuisuusvuonon profeetat on romaanina aivan kaikkea, mitä haluan. Siinä on kiehtova päähenkilö, jonka elämäntarina kiinnostaa alusta loppuun. Siinä on miljöö, useampikin, joka vie jalat alta. Ja se kuvaa sellaista aikaa menneisyydessä, jossa on paljon olennaista: valistuksen henkeä, modernisaation portailla olemista, uuden ja vanhan törmäämistä, kyseenalaistamista.

Martin Pedersen Falck on norjalainen nuori mies, joka lähtee 1700-luvun loppupuolella valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Hän on koulunpitäjän poika maaseudulta ja haaveilee – kaiketi lopulta kuolemaansa asti – lääkärin urasta. Mutta isänsä mieliksi ja pakosta hänestä tulee teologi ja pappi. Falck epäilee itseään ja uskoaan, ja huomaa jo opiskeluaikanaan olevansa väärä mies Jumalan sanan levittäjäksi. Hän haluaisi olla vapaa, mutta onko ihminen koskaan sitä?

Epäonnistuneen kihlauksen jälkeen Falck etsiytyy lähetyssaarnaajaksi Tanskan siirtomaahan, Grönlantiin. Siellä hänen tehtävänään on ennen kaikkea käännyttää alkuperäisasukkaita kristinuskoon, mutta toisaalta myös ylläpitää moraalia tanskalaisten siirtolaisten keskuudessa. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin, kun Falck itse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen suoraselkäinen mies.

Ikuisuusvuonon profeetat on täyteläinen, suuri kirja. Se kertoo raadollisista ja julmista asioista, sen kuvaama elämä ja ympäristö on raaka ja jopa kauhea. Leine kirjoittaa taidolla: hyvin toteavasti, silti pientä huumorin pilkettä unohtamatta. Etenkin tanskalaiset siirtomaaisännät saavat kyytiä – ansaitusti. Tekopyhyys ja kaksinaismoraali kukoistavat viinatynnyreiden, irstailun ja julmuuksien äärellä.

Kirja kuvaa sekä Kööpenhaminaa, Grönlantia että Norjaa. Pohjoismainen karuus tulee liki, mutta samalla luonnossa ja ympäristössä on kauneutta, jota paatuneinkaan pahantekijä ei voi pilata. Grönlanti on ympäristönä hurja, mutta samalla se antaa toivoa. Lähes kaikkialla ihminen voi selvitä, hyvin vähällä, joskus pelkällä tuurilla ja onnenkantamoisella.

Ikuisuusvuonon profeetat käsittelee ihmistä sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Siinä missä Morten Falck kierii omassa henkilökohtaisessa uskonkriisissään, moraalinsa ja mielenterveytensä rippeiden äärellä, Ikuisuusvuonolla omaa lahkoaan ylläpitävät alkuperäisasukkaat tekevät kaikkensa saadakseen aikaan yhteistä hyvää. Käärme tosin kiemurtelee siinäkin paratiisissa, eikä kruunu katso kerettiläisyyttä suopeasti.

Kirja ottaa kantaa siirtomaapolitiikkaan ja omahyväisyyteen, jolla valloittaja iskee kohteeseensa. Julmaa on peli, vaikka grönlantilaiset eivät sentään joudu aivan orjiksi, joskaan eivät koskaan tavoita tasavertaista asemaa tanskalaisten kanssa. Ihmeteltävää riittää, kun toisilleen vieraat kulttuurit kohtaavat. Väärinymmärryksiltä, virheiltä ja väkivallalta ei vältytä.

Ikuisuusvuonon profeetat on yksiselitteisesti hieno kirja. Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!  


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
631 s.
Profeterne i Evigshedsfjorden (2012)

Saatu lahjaksi.

_____

Muualla: Lukuisa (Huom! Kommenteissa käsitellään tarinan käänteitä avoimesti!), Lumiomena, Jokken kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat, Tuijata, Lukuneuvoja, Hengityskeinu

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Tanska) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta ruksaan kohdan 43. Kirja, jossa on yli 500 sivua.

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Stig Sæterbakken: Läpi yön

Suomentaja: Aki Räsänen

Ulkoasu: Taivo Org

Basam Books 2014

268 s.

Gjennom natten (2012)

Kirjastosta.

Kun Meyerin perheen vasta täysi-ikäistynyt poika Ole-Jakob tekee itsemurhan, perhe kohtaa kovemman surun kuin se jaksaa kantaa. Isä Karl menee syvälle itseensä pohtiessaan, miksi poika päätyi niin lohduttomaan tekoon. Olisiko sen voinut estää? Miten? 

Karl lähtee pakomatkalle itseään, suruaan ja perhettään ja päätyy Saksan kautta Itä-Eurooppaan, erikoiseen ja salaperäiseen taloon, jossa ihmisen on pakko kohdata pelkonsa ja yrittää selviytyä niistä. Karlilla on sydämellään syrjähyppy nuoren naisen kanssa, ja on koko ajan selvempää, että perheen mureneminen mikroskooppiseksi pölyksi on alkanut siitä.

Stig Sæterbakkenin Läpi yön on ensimmäinen kosketukseni tämän vuonna 2012 kuolleen norjalaiskirjailijan tuotantoon, mutta ei jää viimeiseksi. Sæterbakken kirjoittaa kuin riivattu ja suomentaja on tehnyt erinomaista työtä. (Kirjan suomentaja on ystäväni, mikä tässä mainittakoon kaiken varalta.) Kirjan tunnelataus on voimakas. Se tuntuu sähköiseltä, hyiseltä ja terävältä samaan aikaan.

Teema on armoton. Lapsen kuolema on perheelle aina tragedia, ja oman käden kautta tehtynä syyllisyys on hurja. Mitä tein väärin? Olisinko voinut valita toisin, olla toisenlainen, välittää enemmän, estää kaiken? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, rauhaa saa tuskin koskaan.

Läpi yön on myös varsin salaperäinen tarina. Sen käänteet aukeavat pikkuhiljaa, ja salaisuuksia paljastetaan tipoittain. Lopulta kirjan viimeinen lause keikauttaa kaiken nurin ja pakottaa lukijan epäilemään myös itseään. Mitä tapahtui? Lukeminen teki mieli aloittaa saman tien alusta uudelleen, niin paljon uutta tulkittavaa tarinan loppu kokonaisuuteen tuo.

Olen näemmä lukenut viime aikoina jonkin verran surua, kuolemaa ja menetystä käsittelviä kirjoja. Mitään erityistä syytä sille ei ole, mutta onhan aihepiiri toki voimakas ja vaikuttava. Läpi yön on kuitenkin monella tapaa niin äärimmäisen vahvaääninen teos, että se jyrää monta keskinkertaista lukukokemusta mennen tullen. Hieno kirja, totean.

Helpolla tämä ei päästä. Mieleen jää pyörimään paljon, eikä Sæterbakken todellakaan tarjoile ratkaisujaan valmiina. Vaikka pyrkimys on yleensä lukea kirjaa erillään tekijästään, en voinut vältellä pohtimasta, kuinka paljon Sæterbakken kirjoitti tähän kirjaan myös itsestään. Hän teki itsemurhan samana vuonna, kun sai Läpi yön valmiiksi.

Mutta ei tätä kirjaa pelätä tarvitse. Se on hieno ja monitahoinen teos, joka antaa oletettavasti jokaiselle lukijalle jotain erilaista. Ja ennen kaikkea se on romaani, joka saa miettimään omien valintojensa painoa ja arvoa. Mihin kaikkeen olen syyllinen – ja mihin en?

_____

Avaan tällä kirjalla osallistumiseni Anna minun lukea enemmän -blogin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.