Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.