Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________

Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

Otetaan sitten vaikka lukumaraton

Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

Pirjo Hassinen: Jouluvaimo

Tutustuin Pirjo Hassiseen vasta viime syksynä edellisen työpaikkani lukupiirin vaikutuksesta. Yksi lukupiirimme jäsenistä puhui tuolloin niin kunnioittavaan sävyyn Hassisesta, että päätin ottavani hänestä vielä tarkemmin selvää myöhemmin. Niinpä tuli asteltua kirjastossa H-hyllylle.

Jouluvaimo on erään surullisen lapsuuden tarina. Sitä kertoo Raakel, reilu kolmekymppinen juristi, joka painaa pitkää päivää helsinkiläisessä asianajotoimistossa ja on aktiivisesti päättänyt unohtaa juurensa. Raakel on kotoisin pikkukaupungista ja hänen taustansa on vaikea: dominoiva isoäiti, sairaalloinen isä ja äiti, Rebekka, joka etsi koko elämänsä nautintoa ja seikkailua vieraista miehistä. Yhdellä näistä matkoista Rebekka yksinkertaisesti katosi. Vain varhaisteini Raakel jäi lentokentälle.

Kun pikkukaupungin poliisi ottaa pitkän hiljaisuuden jälkeen yhteyttä Raakeliin ja tahtoo tämän tulevan "kotiin" arvioimaan äitinsä katoamiseen liittyviä uusia johtolankoja, muistot palaavat. Mutta mentävä on, edes poliisi-Petterin mieliksi.

Jouluvaimo on lähtökohdiltaan arvoituksellinen ja vaativa romaani. Se aukoo solmuja hitaasti, muttei tarjoa valmiita vastauksia. Se panee lukijansa kovan paikan eteen: mitä ajattelen Rebekasta ja miksi ajattelen niin? Onko käsitykseni perusteltu?

Lapsensa hylkäävä äiti olisi helppoa nähdä yksinkertaisesti huonona ihmisenä etenkin, kun taustalla on myös lähes holtitonta elämää ja irrottelua. Mutta eikö tuomitessaan sorru itse samaan? Kapeakatseisuuteen, yksinkertaisuuteen, viettiensä vietäväksi?

Rebekan hahmo on kiehtova. Hänestä muodostuva kuva on vain Raakelin kertojanääneen varassa ja siten luonnollisesti osin epäluotettava. Perheen taustalla on voimakas uskonnollinen lahko, joka vaikuttaa koko lähipiiriin holhoavalla ja tiukalla otteellaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi Rebekka kapinoi omalla tavallaan, vaikka pelkää.

Myös Raakelin Hassinen on rakentanut moniulotteiseksi. Raakel ei ole vain erikoisen lapsuutensa uhri, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen, joka tekee omat valintansa ja päätöksensä. Väistämättä lapsuuden turvattomuus ja kaveruudeksi muodostunut äitisuhde ovat vaikuttaneet häneen, mutta Hassinen ei jätä Raakelia yhden ulottuvuuden hahmoksi.

Arvoituksellisuus on Jouluvaimon parasta antia. Lukija joutuu työstämään lukemaansa, tekemään päätelmiä ja valintoja. Kenen puolella olen? Ketä haluan ymmärtää? Mitä olisin itse tehnyt?

Kahden luetun kirjan jälkeen alan ymmärtää entistä kollegaani paremmin. Hassisen kirjoissa on jotain todella kiehtovaa, vaikka – tai koska – ne eivät ole erityisen kauniita tai helppoja. Lukijaa tökitään ikävästi katsomaan myös toisesta näkökulmasta, kyseenalaistamaan oletuksensa ja ymmärtämään omat vajavaisuutensa.


Pirjo Hassinen: Jouluvaimo
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Otava 2002
333 s.

Kirjastosta.

______

Myös Kirjakaapin kummitus on kirjoittanut kirjasta.

Osallistun Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2014
253 s.

Kirjastosta.


Anne Horn on kirjailija, jonka muistot lapsuudesta 1960-luvulta ovat kauniita ja onnellisia. Hänen isänsä pyöritti yleistä saunaa, Sauna Paradisia, jonka toiminnassa Anne sai lapsena olla mukana. Yleisessä saunassa näki elämän koko kirjon ja vähän enemmänkin, mutta ympäristö oli turvallinen ja perhe-elämä pääosin hyvää, kunnes isä kuoli Annen ollessa teini-ikäinen.

Eroa menneeseen Anne on tehnyt jo kauan. Hän asuu miehensä Martin kanssa toisessa kaupungissa, on käynyt läpi lapsettomuuden tuoman kivun, kirjoittaa uraansa eteenpäin. Ollessaan esiintymisvierailulla vanhan kotikaupunkinsa kirjastossa Anne tapaa miehen menneisyydestään.

Lauri Kovanen on Annea muutaman vuoden nuorempi ja samalla kadulla Sauna Paradisin kanssa kasvanut. Laurin isä katosi 1960-luvun lopussa hämärissä olosuhteissa, ja häntä on koko ikänsä vaivannut, mitä isälle tapahtui. Siihen hän tarvitsee Annen apua, sillä Anne tietää, kuinka muistetaan. Anne ei ole halukas kaivelemaan muiden muistoja, mutta Laurilla on vastalahja: hän voi kertoa Annelle jotain ratkaisevaa tämän omasta menneisyydestä.

Sauna Paradis valittiin työpaikan lukupiirin syksyn ensimmäiseksi kirjaksi, ja siitä minäkin sain hyvän syyn ottaa selkoa Pirjo Hassisesta, jonka kirjoja en ole aiemmin lukenut. Luku-urakka oli nopea ja suhteellisen vaivaton, mutta jätti ristiriitaisen olon.

Tarina itsessään on varsin kiehtova. Miten menneisyys muistetaan, kuka muistaa samoista asioista mitäkin, kenen muistot ovat lähinnä totuutta? Kirjassa nousee esiin todella monia kipeitä muistoja, jollaisia ei kellekään toivo. On alkoholismia, väkivaltaa, pakon edessä tehtyjä pahoja tekoja. Näillä asioilla Hassinen ei kuitenkaan mässäile, vaan ne tulevat esiin vähitellen, jopa lakonisesti.

Sen sijaan monet yksityiskohdat hämmentävät. Yleinen sauna on toki paikka, jossa näkee ja kuulee vaikka mitä, mutta jäin pohtimaan, miksi Sauna Paradisin pesuhuoneisiin ja lauteille päätyi niin paljon erikoisia ihmisiä outoine salaisuuksineen. Erinäiset genitaaliosaston yksityiskohdat räiskäistiin tekstissä esiin tuosta vain, ja minun on vaikea ymmärtää, millä tavoin ne liittyivät kirjan teemaan ja kokonaisuuteen.

Lukupiirikeskustelussa nostettiin esiin, että Hassinen on ennenkin kirjoittanut paljon ruumiillisuudesta ja että se on hänen tuotannossaan keskeinen tekijä. Ruumiillisuus kiinnostaa minuakin paljon, monelta kantilta, mutta pelkkä shokeeraavuus ei minuun enää oikein tehoa.

Samoin koin hankalaksi sijoittaa romaanin sisällä kulkevaa Annen kirjoittamaa romaanikäsikirjoitusta osaksi tarinaa. Tässä Tuhlaajatytöksi nimitetyssä romaanissa on paljon ahdistusta ja vallankäyttöä, mutta en ihan tavoittanut, millä tavoin se kuuluu kokonaisuuteen. Ehkä pyrkimyksenä on tuoda esiin säröä ja osoittaa, ettei mikään täydellinen pinta voi peittää sisältöä, jossa on aina kolhuja.

Sauna Paradis on kertomus syyllisyydestä. Sitä kuvataan monesta näkökulmasta: lapsen, puolison, aikuisen. Se on sekä itse tehtyjen valintojen aihettamaa että pakon edessä niskaan saatua. Luonnevikaisen vanhemman tuottama tuska lapselle on kuvattu julmasti ja aidon tuntuisesti. Kuinka paljon vanhemmalla onkaan valtaa lapseensa! Ja kuinka huoletta jotkut sitä käyttävät. Se on käsittämätöntä. Ja pelottavaa.

Huomaan, että yhdessä jaettu lukukokemus vaikuttaa omiin muistoihin kirjasta. En erityisemmin pitänyt kirjasta lukiessani sitä, mutta kun siitä keskusteltiin yhdessä, kirjan vahvuudet nousivat esiin. Jokainen löytää erilaisia lähestymistapoja ja tulkintoja, ja niinhän lukeminen juuri toimii. Itse esimerkiksi jäin ärsyyntyneenä laskemaan käytettyjä kaksoispisteitä ja puolipilkkuja (niitä on kirjassa aivan liikaa minun makuuni!), muut eivät olleet niitä huomanneetkaan ollessaan tarinan vietävänä. Minä ja eräs toinen kiinnitimme huomiota ruumiillisiin yksityiskohtiin, muut eivät pitäneet niitä merkittävän häiritsevinä. Ja niin edelleen.

Sauna Paradis on eheä kokonaisuus, tiivis tarina ja vahvasti kirjoitettu romaani muistamisesta ja syyllisyydestä. Se saattaa ärsyttää ja ahdistaa, mutta yhtä lailla se voi tarjota upean lukukokemuksen. Hassinen jakanee lukijat tyylillään, mutta ainakaan hänen kirjansa ei jätä yhdentekevää tunnetta. Jotain kohtaa hän onnistuu hienosti töytäisemään.

_____

Luettu ja blogattu muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Habaneran havaintoja.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, johon ruksaan kirjailijan ammatin.