Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Täällä Pohjantähden alla

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY 1959, 1960, 1962
1046 s.

Kirjastosta.


Varsinainen juonitiivistys lienee tässä tapauksessa tarpeeton.

Aloitin erään järkyttävän sivistysaukkoni paikkaamisen viime vuoden marraskuussa. Kannoin yliopiston kirjastosta kotiin massiivisen Täällä Pohjantähden alla -painoksen, jonka sivut olivat ohuet mutta leveät ja tekstin seassa oli jonkin verran kuvitusta, lähinnä suomalaista kansallisromanttista taidetta. Kirja painoi käsissä iltaisin, silmät seurasivat rivejä, sivut kääntyivät – hitaasti, mutta kääntyivät kuitenkin. Uusin lainan kahdesti, kunnes joku ruoja meni ja teki varauksen, jolloin lukemiseen tuli alkuvuodesta parin kuukauden tauko, ennen kuin onnistuin nappaamaan kirjan uudelleen lainaan. Tällä kertaa eri painoksen ja eri kirjastosta.

Matka Pentinkulmalla on siis ollut aika pitkä. Toisaalta on oltava armelias itselleen: kyse on kuitenkin yli tuhatsivuisesta trilogiasta, vaikka sen yhteisniteenä luinkin. Eilen illalla viimeinen rivi oli luettu.

Lukukokemus oli valtaisa.

Kaikki alkaa sen kuuluisan suon laidalta, kun Koskelan Jussi haluaa tehdä pappilan suosta viljelykelpoista maata. Eletään 1880-lukua Suomen suuriruhtinaanmaassa. Koskelan perhe kasvaa, kun Alma synnyttää kolme poikaa. Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, tulevat kansakoulu, helmikuun manifesti, sortokaudet, työväenliike, eduskuntauudistus, ensimmäinen maailmansota, jääkärit, Suomen sisällissota ruman jälkipyykkinsä kanssa, Suur-Suomihaaveet, torpparilaki, lama, Lapuan liike, talvisota, jatkosota, jälleenrakennus... Tarina kantaa 1880-luvulta 1950-luvulle.

Suurien historiallisten linjojen rinnalle ja niiden yli nousee tarina ihmisistä. Pentinkulmalle mahtuu ihmisluonto kaikessa komeudessaan, köyhyydestä turvattuun varakkuuteen, hiljaisesta ja nöyrästä puurtamisesta valaisevaan tiedostamiseen, hyvää, pahaa, juonikasta, lempeää, naiseutta, mieheyttä, riitaa ja rakkautta. Kylänraitti kasvaa ja sitä pitkin ajavat vuosien saatossa sekä uusien sukupolvien kasvot että uudet pelit ja vehkeet. Kauas päästään lopulta niistä hevoskärryistä, joilla Salpakarien pappisperhe ensimmäistä kertaa pappilaan kuskataan.

Täällä Pohjantähden alla on suomalainen suurromaani, ei enempää eikä vähempää. Se on upea tarina, täyteläinen kertomus, jossa on mukana kaikki ihmiselämän sävyt. Samalla se kertoo Suomesta ja suomalaisista, paljon. Nykylukijalle se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä maailmaan, jota ei enää ole ja aatteisiin, jotka ovat jo jääneet historian hämärään.

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Sodan muisto elää vielä vahvasti Suomessa, mutta henkilökohtaisesti sodan kokeneita ei liene enää kuin kourallinen. Minulla ei ole sukurasitetta sodasta suuntaan tai toiseen, sillä sen verran periferioista juureni ovat peräisin, etteivät sisällissodan kuumimmat laineet koskaan ehtineet sinne saakka. Täällä Pohjantähden alla toi sisällissodan niin lähelle, että tuntui kuin olisin itse ollut siellä: onnettomissa hangissa väijytyksessä, epätietoisuudessa, epätoivoisissa teoissa, väkivallassa, katsomassa toverien kaatumista, häviön hetkellä, vankileirin kauheudessa. Sisällissotaa ja sen jälkipuintia käsittelevä osio kirjasta vaikutti minuun syvästi. Ja itkuhan siinä tuli, kun Akseli palasi vankileiriltä kotiin Elinansa luo. Eikä se ainoaksi itkuksi tämän kirjan äärellä jäänyt.

Toisaalta lukukokemukseni suuruuteen vaikuttivat varsinaisten merkittävien tapahtumien lisäksi Pentinkulman ihmiset arjessaan ja arkisuudessaan. Minusta Linna kuvaa hahmonsa aidosti, paikoin niin hyvin ja elävästi, että heidän puheensa kuulee korvissaan ja tuntuu, kuin olisi mukana tapahtumissa. Ruustinna Ellen Salpakari – siinäpä vasta nainen. Ennen kaikkea pahassa, mutta niin herkullisesti, etten voinut lukiessani kuin hymistä. Koskelan Elina on vaikuttava lempeänä ja herkkänä, mutta juuri siksi jäyhää Akselia täydentävänä naisena. Kieltämättä katseeni kiinnittyi tarkemmin naishahmoihin, tiedä sitten miksi. Ehkä naiset kiinnostavat minua kirjoissa jossain määrin enemmän. Helpompi samaistua, ehkä.

Täällä Pohjantähden alla sisältää paljon. Vaikka luin sitä pitkään, tunnelma säilyi. Vaikken kokenut tarvetta ahmia tarinaa, se oli intensiivinen. Se jatkui, kasvoi ja kehittyi, välillä hidastuen, välillä vauhtia kiristäen, niin kuin elämällä on tapana.

Ja tämän puolen vuoden ja yli tuhannen sivun matkan jälkeen päällimmäinen ajatukseni on, että voisin aloittaa lukemisen saman tien alusta uudelleen.

___

Sallan kiinnostava kirjoitus on luettavissa täällä. Jokke kirjoitti kirjasta perusteellisesti marraskuussa.

Täällä Pohjantähden alla on yksi TBR-listani kohokohdista.

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.

Pieni runotyttö

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Suomentaja: I. K. Inha
Kansi: Eeli Jaatinen & Tiina Jämsä
WSOY 1993 (1. painos 1928)
308 s.
Emily of New Moon (1923)

Omasta hyllystä.


Emilia Starr elää isänsä kanssa pienessä Laakson talossa. Mukana elämässä on kotia ympäröivä, ihmeellinen luonto, lemmikkikissat, taloudenhoitaja Ellen Greene ja vähintäänkin vapaamielinen kasvatus. Kun Emilian isä kuolee pitkään sairastettuaan, nuoren tytön elämä kääntyy uudelle tolalle. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä sukulaiset nostavat tytöstä arpaa, minkä tuloksena Emilia muuttaa kahden vanhapiikatätinsä, Elisabethin ja Lauran hoteisiin Uuden Kuun tilalle.

Orpotytön elämä ei ole pelkkää iloa, mutta Emilian mielessä heräilevät runonpätkät ja muutenkin vilkas mielikuvitus. Maailma on kaunis sille, joka haluaa sen avoimin mielin kohdata, ja vaikka etenkin äksy Elisabeth-täti ei kasvatusmetodeillaan tee Emilian elämästä varsinaisesti helppoa, elämä asettuu vähitellen uusiin uomiinsa. Emilia lähtee koulutielle, saa uusia ystäviä ja oppii asioita, joista ei hellämielisen isänsä kanssa eläessään tiennyt mitään. Tärkeimpänä kantamuksena Emilia säilyttää taitoaan nähdä syvemmälle, missä leimahdukset häntä auttavat. Kirjoittaa on pakko, kun ei muutakaan voi.

No niin. Nyt on aukko sivistyksessä paikattu ja olen lukenut elämäni ensimmäisen L. M. Montgomeryn kirjan! Hurraa! Tämä Runotyttö on ollut hyllyssäni varmaan tarkalleen tuon parikymmentä vuotta, ja nyt oli sen aika tulla luetuksi, kiitos Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme.

Tykkäsin! Helpottaa sanoa näin, koska tällaisten ikiklassikoiden kohdalla arvosteluissa on usein oltava vähän kieli keskellä suuta. Itsehän en esimerkiksi ota vastaan minkäänlaista kritiikkiä Pikku naisten sukupuolirooleista tai mistään muustakaan turhasta hapatuksesta. Joten siksi on kivaa sanoa, että Runotyttö oli hyvä lukukokemus.

Olen lähtökohtaisesti nyrpeä, mitä lapsikertojiin tulee. Useimmiten lasten näkökulmasta kerrotut tarinat lähinnä haukotuttavat, elleivät sitten ärsytä tuhottomasti. Oikein hävetti, kuinka paljon ärsyynnyin Poikaa raidallisessa pyjamassa lukiessani – kirjahan on siis sinänsä aivan erinomainen, mutta ei, en sietänyt Brunoa.

Emiliaa siedin, oikeastaan ihastuin tuohon mainioon tyttöön. Orpotarinoissa on jotain viehättävää ja vanhanaikaista, ainakin siis tästä Montgomerynkin käyttämästä tarinankerronnan tavasta käsin tarkasteltuna. Suku on nyrpeää, mutta pitää kuitenkin huolta. Kasvatusmetodit ovat tiukkoja ja epäreiluja, mutta lapsi pidetään kuitenkin puhtaana ja hyvinvoivana. Pohjavire on positiivinen, vaikka lukija onkin vääryksien kohdatessa yksiselitteisesti Emilian puolella.

Synkkiäkin sävyjä Runotytössä aistin. Esimerkiksi verrattuna Alcottiin Montgomeryn tarinankuljetus on huomattavasti syvempää ja moniulotteisempaa. Ihmisissä on paljon enemmän pintaa ja realismia, eikä moralisointia ja sormen heristelyä ole havaittavissa juuri lainkaan. Kohtalon sijaan korostuu sattuma ja ihmisen vapaa tahto, mikä näkyy esimerkiksi kirjan mittaan paljastuvissa, tavalla tai toisella langenneiden tai hairahtuneiden henkilöhahmojen tarinoissa.

Kasvutarinana Runotyttö ei ole sellaisenaan kovin erikoinen. Taitaa Emilian tarina vasta muiden osien myötä muodostaa kokonaisuuden, joka kertoo tätä kirjaa syvemmin nokkelan ja luovan nuoren naisen peräänantamattomuudesta ja kasvusta aikuisuuteen. Lienee niin, että minun on vielä selvitettävä, kuinka Emilialle lopulta käy. Toivottavasti siihen ei mene toista kahtakymmentä vuotta.

___

Ruksaan yhden kohdan TBR90+10-listaltani ja osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Venäjää valloittamaan: Kolmannessa luokassa

Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Suomentaja: Arto Konttinen
Like 2010
204 s.
Rossija: obštši vagon (2008)

Kirjastosta.


Nuori Nikita on rakkaudessa pettynyt, voimakkaasti empatiaa kokeva unelmoija, joka lähtee tyttöystävänsä menettämisen jälkeen matkalle halki suuren Venäjän maan. Hän tekee vaelluksensa junalla, junan kolmannessa luokassa, jossa venäläinen maailma ja todellisuus aukeaa kelle tahansa uudella tavalla. Vastaan tulee paljon, eikä kaikkea voi ratkaista, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmannessa luokassa on eräänlainen episodiromaani. Sen aikana kuljetaan näennäisesti halki Venäjän, mutta tarina ei ole yhtenäinen tai kronologinen, vaan se hyppelehtii ajassa ja Nikitan elämänvaiheissa siinä missä eri puolilla suurta naapurimaatamme. Ihmiset ja kohtalot, joihin Nikita junassa törmää, eivät jätä rauhaan sen enempää päähenkilöä kuin lukijaakaan. Pienten syrjäkylien hiljalleen kuolevat yhteisöt, supistuva teollisuus ja katoavat elinkeinot, käsistä häviävä ja lähtökohtaisesti tavoittamaton hyvinvointi, yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuus – ei ole ihme, että tällaisen lasti niskaansa saadessaan Nikitallakin on tapana toisinaan menettää tajuntansa.

Kirja käsittelee isoja teemoja ja on pohjavireeltään varsin kriittinen, mutta erityisen synkkä se ei kuitenkaan ole, vaan niin Nikitassa kuin muissa kuvatuissa ihmisissä ja tapahtumissa on aina myös valoisa puolensa. Tarkoituksena lienee kuvata ilmiöiden monitulkintaisuutta ja sitä, ettei kuviteltua yhtenäistä Venäjää, venäläistä kansaa tai kulttuuria ole olemassakaan.

En pitänyt kirjasta erityisen paljon. Se on tyyliltään liian poukkoileva makuuni ja siinä on liian vähän punaista lankaa, joka olisi pitänyt kiinnostukseni yllä. Nikita jää kaukaiseksi ja suhteellisen yhdentekeväksi henkilöhahmoksi, eikä hänen sydänsurujensa vatvominen herättänyt minussa juurikaan sympatian tunteita.

Enemmän kiinnostuin kirjan kuvaamasta rosoisesta ja tavoittamattomasta, abstraktimmasta Venäjästä. En tunne itänaapuria kovinkaan hyvin, ja suhtaudun siihen pelonsekaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, välillä myös epäluulolla – etenkin mitä tulee venäläiseen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Siinä mielessä Kolmannessa luokassa on kiinnostava katsaus tämän päivän Venäjään ja muistutus siitä, ettei uutisten (sen enempää "länsimedian" kuin Venäjän valtion tarjoaman virallisen tai epävirallisen viestinnän) tarjoama kuva ole ainoa olemassa tai kuviteltavissa oleva totuus tuosta suuresta maasta.

Tutustumisretket Venäjälle jatkukoon.

___

Kolmannessa luokassa ovat lukeneet myös Marissa, joka jäi innolla odottamaan kirjailijan seuraavia suomennoksia sekä Mari A., joka ei aivan saanut kiinni kirjasta.

Osallistun kirjalla haasteeseen Venäjää valloittamaan (Venäläiset naiskirjailijat).

Afrikan tähti: Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2003 (Pokkaripainos 2011)
302 s.
The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Omasta hyllystä.


Mma Precious Ramotswe ei ole elämässään parhaita kortteja käteensä kerännyt, mutta sitäkin sisukkaampi nainen hän on. Kun hän perii isänsä karjan, on aika tehä jälleen uusi aluevaltaus: Mma Ramotswe perustaa Botswanan ensimmäisen naisten yksityisetsiväpalvelun.

Peloista ja epäilyksistä huolimatta toimisto alkaa pian saada asiakkaita, joilla on mitä erikoisempia tapauksia selvitettäväksi. On kadonneita ja karanneita aviomiehiä, uskottomuusepäilyjä, varastettuja autoja, kaksoisolentoja ja vakuutuspetoksia. Kuin huomaamatta Mma Ramotswe ui yhä vaikutusvalataisempiin piireihin ratkomaan yhä kimurantimpia tapauksia.

Tällä naisella on aina aikaa rooibos-kannulliseen, kuunteluun ja keskusteluun. Sihteerinsä Mma Makutsin, valkoisen pakettiautonsa, nokkeluutensa ja hyvän ihmistuntemuksensa avustuksella Mma Ramotswesta tulee suosittu ja luotettu auttaja ja neuvonantaja. Samalla hän muistelee omaa elämäänsä, kohtaamiaan ihmisiä ja tielleen osuneita pieniä ja suuria haasteita.

Nyt kävi sillä lailla, että minä menetin tämän kirjan myötä sydämeni Mma Ramotswelle aivan täysin! Mikä mainio hahmo, mikä hieno tarinankuljetus, miten kiinnostavia ja koskettavia käänteitä. Hetkeksikään ei tullut epäuskoa tai tylsyyttä, vaan kirja antoi juuri sitä, mitä halusin: mieluisan ja viihdyttävän lukuhetken, sopivan annoksen surua ja iloa.

Naisten etsivätoimisto nro 1 on aivan mainio kirja. Se ei paasaa, se ei revittele, se ei huokaile. Sen sijaan se marssittaa esiin kiehtovia henkilöitä ja välähdyksiä Afrikasta, sekoittaa mennyttä ja pysyvää sekä nykyaikaa ja muutosta, hymyilyttää ja vähän kauhistuttaakin. Rinnakkain kulkevat yhtäältä pelko botswanalaisen ja yleensä afrikkalaisen kulttuurin amerikkalaistumisesta ja länsimaalaistumisesta ja samalla ahdistus vuosisataisten, modernille Afrikalle vieraiden ja vastenmielisten tapojen, kuten noituuden, painolastista. Peloista huolimatta tunnelma on valoisa ja luottavainen: vaikka pahoja asioita tapahtuu myös hyville ihmisille, aina on tulossa seuraava päivä ja uusi kannullinen rooibosia. Aina on joku, johon luottaa. Se on jotenkin uskomattoman hellyyttävä ja mieltä lämmittävä ajatus, johon itsekin pitäisi uskoa useammin.

En yhtään tiedä, miksi en ole aiemmin lukenut näitä kirjoja, vaikka suosituksia on tullut taholta kuin taholta. Ehkä olen ajatellut, että niissä on lähtökohtaisesti jotain sellaista, mistä en yksinkertaisesti välitä: näennäisiä jännityskuvioita, ärsyttävän täydellinen päähenkilö, lepsua lempeyttä, mitä ikinä. Mutta eipä näkynyt mitään näistä, vaan hauska ja mehevä kokonaisuus, joka antaa ripauksen vähän kaikkea.

Jos kuulut laillani niihin järjettömiin ihmisiin, jotka eivät ole Mma Ramotswen seuraa vielä kokeilleet, korjaa virhe välittömästi. Hopi hopi!

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmavalloitus (Botswana). Ansaitsen tällä muuten ensimmäisen topaasini Afrikan tähti -jahdissa!

Afrikan tähti: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kansi: Borner Petra
Tammi 2009
278 s.
Baking Cakes in Kigali (2009)

Kirjastosta.


Angel on tansanialainen maahanmuuttaja Ruandassa, miehensä Piuksen työn perässä muuttamaan tottunut ja yllättäen viiden lapsenlapsensa huoltajaksi joutunut kakkuleipuri, joka tekee koko Kigalin parhaat kakut – aina asiantuntemuksella ja luovuudella, ammattimaisesti. Hän pyörittää pientä, joskin aktiivista bisnestä ja samalla, kun kakkutilauslomakkeet täyttyvät, asiakkaiden huolet ja murheet saattavat ratketa kuin huomaamatta.

Angelin olohuoneessa on aina mahdollisuus istahtaa alas höyryävän maitoteen ääreen. Naapurusto ja ystäväpiiri eivät myöskään pysyttele etäällä, sillä Angelilla on tapana selvittää sotkut ja mutkat hienotunteisesti ja tehokkaasti.

Pelkkää linnunlaulua ei elämä Kigalissa kuitenkaan ole. Angel ja Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja joutuneet tekemään paljon myönnytyksiä ja kompromisseja. Tapaamiensa ihmisten kautta Angel pääsee tarkkailemaan niin länsimaalaisten diplomaattien ja vapaaehtoistyöntekijöiden elämää kuin tavallisten ruandalaisten arkipäiväistä selviytymistä sodasta ja humanitäärisestä kriisistä hiljalleen toipuvassa maassa.

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa kiinnitti huomioni räiskyvän ihanalla kannellaan ja kun takakansi lupasi hyväntuulista romaania, olin valmis testaamaan.

En pettynyt. En odottanut timanttista kirjallista taidonnäytettä, vaan mukaansatempaavaa lukupalaa, ja sitä sain. Angel on aivan hurmaava rouva, viisas ja elämänmyönteinen, hienotunteinen ja inhimillinen, eikä hänessä itsessään ole mitään ärsyttäviä piirteitä. Yleensä tällainen säröttömyys häiritsee, mutta nyt se tuntui juuri sopivalta vastapainolta vakaville aiheille. Kirjan muu henkilökaarti on sopivan vaihtelevaa ja kiinnostavaa, monikasvoista ja uteliaisuutta herättävää. Parkin marssittaa esiin mukavan kokoelman länsimaita ja Afrikkaa, naisia ja miehiä, perinnettä ja uusia tuulia. Missään vaiheessa kirjan kuviot tai ratkaisut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan harkitusti toisiinsa liitetyiltä.

Kigalin kakkukauppa käsittelee sekä suuria ja raskaita että pieniä ja kevyitä asioita ja ilmiöitä. On ihmissuhdesoppaa, arkisia askareita, lastenkasvatusta, naimisiinmenoa, kulttuurien kohtaamista ja perhesuhteita, mutta samalla on prostituutiota, HIV:tä, sodan varjoja, epätasa-arvoa, vankeutta ja väkivaltaa. Jotenkin ihmeellisesti Parkin onnistuu solmimaan aineksista lukijaystävällisen ja hyvää mieltä tuottavan lukukokemuksen. Kenties himpun verran liikaa innostutaan saarnaamaan ja alleviivaamaan, mutta toisaalta se lienee joskus jopa paikallaan.

Ainoastaan Jumala-jutut saivat minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani, sillä niitä on ympätty mukaan himppasen liikaa minun makuuni. Tosin ehkä uskonnollisuuden korostamisella halutaan tuoda esiin ruandalaisen kulttuurin moninaisuutta – muitakin uskontoja sivutaan kristinuskon ohella – mutta itse en lämpiä ylettömistä "Herran haltuun!" -perusteluista sen enempää kirjoissa kuin oikeassakaan elämässä.

Jos on tarvetta mukavalle välipalalle, herkullisille (kirjallisille) kakuille, miellyttäville henkilöille ja kaiken kaikkiaan harmittomalle kokonaisuudelle, Kigalin kakkukauppa lienee hyvä vaihtoehto. Jatko-osakin tälle on juuri ilmestymäisillään, ellei ole ilmestynyt jo. Itse aion laajentaa hyvän mielen Afrikka-kirjojen kokemuksiani seuraavaksi Mma Ramotswen tutkimuksiin.

___

Norkku ei löytänyt aivan sitä lämmintä leppoisuutta, jota etsi, muttei myöskään pettynyt, kirsimaria koki kirjan vaikeista aiheista kertovaksi mutta silti onnelliseksi, Sanna tykästyi kirjan käsittelemiin kiehtoviin aiheisiin ja sydämelliseen Angeliin, peikkoneito piti synkän ja valoisan vaihtelusta.

Haasteet: Maailmanvalloitus ja Afrikan tähti (Ruanda).

Lapsi matkalla maailmaan

Pasi Saarimäki, Kirsi-Maria Hytönen & Heli Niskanen (toim.): Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään
Kansi: Anne Kaikkonen
SKS 2012
418 s.

Kirjastosta.


Tämä kirja ilmestyi juuri samaan aikaan, kun minun graduni lähti painoon. Silloin harmitti, sillä tämä olisi aiheidensa puolesta sopinut erinomaiseksi lähdekirjallisuudeksi, ja vieläpä todella tuoreeksi sellaiseksi. Ei auttanut itku markkinoilla (eikä sitä itkua edes koskaan tullutkaan, vaan ilo valmiista gradusta), mutta kirjan nappasin kirjastosta heti, kun se silmääni siellä osui.

Lapsi matkalla maailmaan on artikkelikokoelma syntymän moninaisesta historiasta ja kansatieteellisistä näkökulmista siihen. Kirjassa on yhdeksän varsinaista artikkelia, joiden aihepiireissä kuljetaan ajallisesti keskiajalta 2000-luvun vaihteeseen ja paikallisesti pääasiassa Suomessa ja hitusen Länsi-Euroopassa. Yhdistävänä tekijänä on laajasti ymmärretty syntymän prosessi: ei vain lapsen, vaan myös yhteisön ja sen käsitysten syntymä uudelleen ja uudelleen uusien jäsenien kautta.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy todella valtaisa määrä erilaisia uskomuksia. Nämä uskomukset tulevat paljolti ulkopuolelta, eivät siis pelkästään tulevan äidin mielestä, ja usein myös tahoilta, jotka eivät itse synnytä. Vuosituhansia on osattu ja tiedetty erilaisia taikoja ja konsteja, joilla raskaus on saatu alulle tai saatu estettyä tai joilla on pyritty vaikuttamaan syntyvän lapsen sukupuoleen, luonteeseen, ulkonäköön ja muihin ominaisuuksiin. Syntymään liittyy paljon yliluonnollista, arkikokemuksen ylittävää ja pelottavaa: vaikka kyse on luonnollistakin luonnollisemmasta asiasta, synnytys kuitenkin aina sekoittaa pakkaa arvaamattomuudellaan ja pelottavuudellaan. Naiset ovat syystä pelänneet synnyttämistä, Suomessakin vasta 1900-luvulla synnytys alkoi muuttua turvallisemmaksi tapahtumaksi kaikille osapuolille.

Oma suosikkiartikkelini on Marja-Liisa Keinäsen Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi, jossa käydään läpi kiinnostavia syntymän jälkeisiä rituaaleja ja lapsen sosiaalista syntymää. Suomessa on ollut koulutettuja kätilöitä 1700-luvulta saakka, mutta itseoppineiden pirttimuorien ja paarmuskojen apuun turvauduttiin 1900-luvun alkupuoliskolle asti. Oli tärkeää, että kätilö (koulutettu tai itseoppinut) tunnetiin hyvämaineisena ja hyväluontoisena, sillä hänellä katsottiin olevan suora vaikutus syntyvään lapseen – ja kätilön piti myös olla tarpeen vaatiessa valmis antamaan hätäkaste vastasyntyneelle. Tuoretta ihmisenalkua haluttiin tuupata kohti tulevia haasteita esimerkiksi kylvettämällä tätä tiettyjen riittien mukaisesti huolella, pitkään ja useita kertoja: esimerkiksi jos kylpyveteen pantiin sokeria, ajateltiin, että vauvasta kasvaa siveellinen ihminen. Tärkein yhteisöön liittämisen tapa oli kuitenkin aina kaste.

Sofia Kotilaisen artikkeli Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella kertoo suomalaisesta lasten nimeämisen kulttuurista ja historiasta. Antamalla lapselle suvussa tiiviisti kulkeva esivanhempien nimi hänet sidottiin tiukasti osaksi elettyä yhteisöä. Samoin ajateltiin, että antamalla lapselle hyvän ihmisen nimi, tämän hyvä luonne siirtyy myös lapseen. Lapsen onnea ja terveyttä pyrittiin suojelemaan ja vahvistamaan kaikin mahdollisin keinoin, sillä imeväis- ja lapsikuolleisuus oli suurta, eivätkä läheskään kaikki perheen lapset kasvaneet aikuisiksi. Siksi oli tärkeää tehdä kaikki mahdollinen lapsen vahvistamiseksi.

Kirsi-Maria Hytönen kirjoittaa Kannettu kaksoistaakka -otsikolla kulkevassa artikkelissaan työläisnaisten muistelukerronnassa paljastuvasta äitiyden moninaisuudesta 1940- ja -50-luvuilla. Koska itse pyörittelin omassa tutkimuksessani paljon muistitietoa ja sen problematiikkaa, tämä artikkeli kiinnosti ennen kaikkea metodologisesta näkökulmasta. Kiinnostava se on toki muutenkin, sillä minusta ainakin tuntuu siltä, että äitiys ja ennen kaikkea oikeanlainen äitiys on aihepiiri, joka leimahtaa aika ajoin täyteen roihuunsa. Ongelmatonta ei äitiys ole koskaan, ja Hytösen artikkeli tuo esiin, kuinka suuria vaikeuksia naiset joutuivat 1900-luvun alkupuoliskolla kohtaamaan koettaessaan yhdistää perhettä ja työtä. Usein se olikin mahdotonta.

Lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että aiemmat sukupolvet pyrkivät vähättelemään nuorempiensa ongelmia vetoamalla siihen, kuinka ennen oli vielä vaikeampaa ja silti pärjättiin. Suomessa on pitkään elänyt sankariäidin myytti, joka vahvistaa kuvaa "ennen vanhaan" suunnilleen kesken heinänteon pellon laitaan synnyttäneestä ja saman tien työhön palanneesta äidistä. Tällainen tapa ei koskaan ole ollut vallitseva, vaan äidit ovat kyllä saaneet leponsa – myös ennen vanhaan. Jo pakollisen kirkottamisen odottaminen tuotti noin kuuden viikon karenssin, jolloin ei saanut liikkua kodin eikä aina edes lapsivuoteen ulkopuolella. Mutta silti sankariäidin myytti elää kaiketi edelleen ja siihen voidaan vedota tilanteessa kuin tilanteessa. Aina ovat äidit jaksaneet, vaikkei ollut äitiyspakkausta/lapsilisää/äitiyslomaa/6+6+6-mallia...

Lapsi matkalla maailmaan on monipuolinen ja monitieteinen artikkelikokoelma. Sen teksteissä sivutaan yliluonnollista ja arkista, poikkeuksellista ja tavanomaista, hyväksyttyä ja kiellettyä, vaiettua ja silti tarkasti tiedettyä, yleisiä käsityksiä ja hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Se toimii kokonaisuutena ja osissa. Minua viehätti kirjan moniäänisyys ja se, kuinka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti se valottaa syntymään liittyviä historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia, sekä tutuntuntuisia että vieraampia. Uskon jokaisen löytävän tästä kirjasta uusia tietoja ja uutta ajateltavaa. Aihehan on aina läsnä, tavalla tai toisella.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia).

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi
Suomentaja: Alex Matson
Tammi 2008
118 s.
The Pearl (1947)

Kirjastosta.


"No?" kysyi lääkäri.
"Siellä on pieni intiaani, jolla on mukanaan lapsi. Hän sanoo skorpionin pistäneen sitä."
Lääkäri asetti varovasti kupin tarjottimelle ennen kuin salli vihansa nousta.
"Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin parannella pienten intiaanilasten hyönteispuremia? Olen lääkäri, en eläinlääkäri."
"Aivan niin, isäntä", sanoi palvelija. (s. 20)

John Steinbeckin Helmi on kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri klassikko. Se kertoo maailmasta, joka on totta joka päivä. Edelleen, 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen, tuntui kuin lukisi päivän lehteä.

Kino on Tyynenmeren rannalla elävä helmenkalastaja, jolla on vaimo Juana ja pieni poika Coyotito. Elämä on päivästä toiseen selviämistä pienillä tuloilla, mutta ympärillä on vahva yhteisö, joka suojaa elämää, vaikka valtaapitävät koettavatkin parhaansa mukaan vaikeuttaa alkuperäiskansojen elämää.

Kun myrkyllinen skorpioni pistää Coyotitoa, Kino joutuu kohtaamaan jälleen kerran ylittämättömän muurin. Hän tajuaa, ettei hänen poikansa – eikä hänen kansansa – ole saman huolenpidon arvoinen kuin valtaväestö.

Kino tekee niin kuin on oppinut tekemään: jatkaa ahkeraa työtään ja sukeltaa simpukoita helmiä etsien. Ja kuin ihmeen kaupalla hän löytää jotain, mitä ei ole uskonut todeksi. Hän löytää Maailman Helmen, valtavan aarteen, jollaisesta ei aiemmin ole tunnettu kuin taruja. Kino uskoo kaiken muuttuvan: hän ja Juana saavat uudet vaatteet ja Coyotito pääsee kouluun ja oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jonka jälkeen heidän kansaansa ei enää voida alistaa.

Herkkä Juana kuitenkin aistii pahaa. Hän uskoo helmen olevan kiroukseksi. Ja käykin niin, että helmestä koituu lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupungin helmenostajat liittoutuvat Kinoa vastaan, helmi koetetaan ryöstää ja lopulta Kinon on perheineen paettava vuoristoon, pois elämänpiiristä, josta tuli heille liian vaarallinen elää.

Upea kirja. En voi muuta sanoa. Alle 120 sivuun on tiivistetty ja hiottu niin kaunis tarina, että sen lukeminen oli puhdasta iloa. Samalla se toi palan kurkkuun ja värisytti, niin terävin pistoin Steinbeck osoittaa epätasa-arvon räikeyden ja pyrkimykset osoittaa sen oikeutus. Eihän tilanne ole nykyisin mitenkään erilainen, sillä yhä edelleen ihmiset jaotellaan muun muassa syntyperän perusteella eri arvoluokkiin. Vai voiko joku väittää muuta?

Toisaalta Helmi on tarina kohtalosta ja perinteestä. Pitääkö ihmisen välttämättä uhmata sitä, mikä hänen edessään on? Voiko mahdotonta vastaan taistella? Kannattaako se? Mitä alistumalla hyötyy suhteessa toivottomaan uhmaan?

Helmi herätti paljon ajatuksia. Ihmiskuvaus ei pienoisromaanin mitassa yllä erityisen monivivahteiseksi, vaan hahmot jäävät hieman ohuiksi. Tämä tehokeino tuntuu hallitulta, sillä syvän ihmiskuvauksen sijaan tarinan keskipiste on muualla, yksittäisten ihmisten sijaan laajemmin ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa, toisten ihmisten kohtaamisessa ja heidän kohtelussaan.

Kuka minä muka olen sanomaan, mikä on kenenkin arvo? En yhtikäs kukaan.


So American: Post WW2 Classics (3/3). 

Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:

Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.

Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni

Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)

Lumottu niitty – Erään tien tarinoita

Jouko Sirola: Lumottu niitty – Erään tien tarinoita
Teos 2012
293 s.

Arvostelukappale.


Pidämme tien varressa hiljaisen hetken. Riisumme hellehatun päästä ja kunnioitamme menneitä säädystä, teoista ja elämäntavoista riippumatta. Samalla julistamme Kallen tarinoiden maineen lopullisesti palautetuksi tällä kylällä ja näillä tienoilla. Kalle on yhdessä käräjäpöytäkirjojen kanssa näyttänyt meille, miten tarinat saavat alkunsa, kehkeytyvät ja elävät, ja miten ne kasvavat joskus arvaamattomiin suuntiin ja mittoihin. (s. 256)

Vihdin kirkonkylästä lähtee Nummelaa kohti tie, joka on vuosisatoja vanha. Kaikki paikallisetkaan eivät sitä enää tunne tai muista, ja osin se on peittynyt uusien teiden ja muiden maisemanmuutosten alle. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen reitti kulkee kiehtovien aikojen, tarinoiden ja ihmiselämien läpi tai niitä sivuten. Lähdetkö mukaan vaellukselle?

Jouko Sirolan Lumottu niitty – Erään tien tarinoita on mielenkiintoinen yhdistelmä tietokirjaa ja mielikuvituksen lentoa. Se on paikallishistoriikki, joka avaa näkökulman myös laajempiin aihepiireihin, Suomen historiaan ja kansanperinteeseen. Kirjassa sivutaan niin kansantarinoita, huhuja kuin "tiukkoja" historiallisia faktoja. Vanhimmillaan mainitaan kivikautisia asuinsijoja, ja samalla eletään myös vahvasti nykyhetkessä, jota peilataan menneisyyttä vasten.

Vihdin alue ei ole minulle missään määrin tuttua, vaan olen Keski-Uudenmaan tyttöjä. Sirolan elävä kuvaus mahdollisti kuitenkin seutua tuntemattomallekin vahvasti kuvitetun matkan läntisen Uudenmaan historiaan ja maisemaan. Eri aikatasojen yhdistäminen toimii suhteellisen luontevasti, joskin paikoin sen korostaminen alkaa jo tökkiä: kirjan idea siitä, kuinka maisemaan taltioituneet ajat, hetket ja tapahtumat voidaan aistia yhtä aikaa olisi tullut selväksi hienovaraisemminkin ilmaistuna. Turha alleviivaaminen haalistaa hyvää ideaa.

Tietä kulkiessa päästään kurkistamaan 1600-luvun tupiin, kestikievareihin ja paimensaariin. Vilkaistaanpa ohimennen myös jättiläisen kotina tunnettua kivimuodostelmaa. Kuljetaan järven rantaa ja joen piennarta, siltoja ja mäkiä. Yhtä lailla vuosi 1918 ja sen väkivaltaiset tapahtumat nimenomaan Vihdissä paljastuvat lukijalle, ja paikallisen nuoren miehen teloituspaikalla oleva muistomerkki sykähdyttää karuudessaan ja kauneudessaan. Varsinaisten merkkimiehien sijaan keskitytään pikemminkin paikallisiin, ihan tavallisiin ihmisiin: mökkien muoreihin, talonpoikiin, kirkon kävijöihin, kaupustelijoihin, nuoriin, tarinaniskijöihin, jopa maantierosvoihin. Julkkiksista tavataan Venny Soldan-Brofeldt, jolla oli kesänviettopaikka lähistöllä elämänsä ehtoopuolella.

Nykyajan jälki maisemassa saa kritiikkiäkin osakseen, eikä varmastikaan aivan syyttä.

1940-luvun sotien päätyttyä Suomessa käytiin toinen, hiljaisempi mutta laajempi sota. Me kutsumme sitä arvomaailmojen taisteluksi. Tarkoituksenmukaisuus, hyötyajattelu ja edullinen hinta yhtyivät rintamaan kauneusarvoja ja vanhan säilyttämistä vastaan. Taistelujen aiheuttamat tuhot ovat nähtävissä melkein jokaisessa suomalaisessa kirkonkylässä ja pikkukaupungissa. Ne jotka halusivat rakentaa uuden halpa-Suomen, voittivat, ja voitto oli ylivoimainen. (s. 223)

Kevyt nostalgian ja ennen-oli-kaikki-paremmin-ajattelun henki on kiistämättä valloillaan, mutta se ei käy häiritsevästi päälle. Pientä perusteltua kipakkuutta osaan lukijana arvostaa, myös tällaisessa muodossa esitettynä. Ja vaikken aina samaa mieltä olisikaan.

Jouko Sirola hallitsee eläväisen historiasta kirjoittamisen yleisystävällisessä muodossa. Hän ei jää jaarittelemaan, vaan tarina etenee sutjakkaasti, ajasta ja paikasta toiseen, löydettyä tietä pitkin edeten. Mitään mullistavan suuria uusia tietoja kirja ei tarjoa, vaan esimerkiksi vilkaisut suomalaisiin hautaustapoihin, kanssakäymisiin kuolleiden kanssa sekä kirkkoperinteisiin ovat hyvin yleistiedollista tasoa. Sirola on kuitenkin sitonut ne hyvin osaksi paikallista tarinaa ja perinnettä, ja esimerkiksi paikannimistä hän ammentaa paljon.

Pyyhkeitä on annettava kuvista. Vaikka on ilahduttavaa, että kirjaan on liitetty valokuvia, jotka elävöittävät tarinaa selvästi ja sitovat kokonaisuutta, mustavalkoiset, suhteellisen pienet kuvat eivät pääse tällaisessa kirjamallissa ja taitossa oikeuksiinsa. Kuvatekstit puuttuvat myös, joskin kuvien tiedot löytyvät kyllä kirjan lopusta. Tämä lukija ei tosin jaksanut joka kerta sinne selata, vaan tyydyin arvailuun. Toisaalta kannen sisäpuolella oleva kuljetun reitin kartta saa ehdottoman kiitoksen: mainio asettelu ja idea!

Henkilökohtaisesti en tottunut tarinaa kuljettavaan me-kerrontaan, mutta ymmärrän sen tyylillisenä, perusteltuna ratkaisuna. Uskon tähän kirjaan tarttumisen olevan helppoa sellaisellekin, joka ei yleensä historiallista tutkimustekstiä lue, sillä kirja on hyvin lukijaystävällisesti kirjoitettu. Eikä tarvitse olla edes vihtiläinen kirjasta kiinnostuakseen.

Paikallishistoriana ja uudenlaisena näkökulmana menneisyyden ja nykyisyyden kanssakäymiseen, eroihin ja yhtäläisyyksiin Lumottu niitty on raikas ja ilahduttava. Se tekee näkyväksi menneen monimuotoisuuden ja nekin asiat, jotka usein unohtuvat. Mennyt kun on myös tässä ja nyt, ja nykyisyys on kohta menneisyyttä: arvostakaamme siis aikaan jääviä jälkiä ja niiden merkitystä ja kertomaa tarinaa. Me olemme osa sitä.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Särkynyt huhtikuu

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Ranskankielisestä käännöksestä suomentanut Annikki Suni
Gummerus 2006
225 s.
Albaniankielinen alkuteos Prilli i thyer (1978)

Kirjastosta.


Ollaan jossain kaukana Albanian ylängöllä, syrjäseudulla, jossa valtion rakenteiden sijaan vaikuttaa voimakkaana Kanun, kaanon, kirjoittamaton laki. On nuori mies Gjorg, verikoston kierteessä elävän suvun viimeinen vesa, jonka on vuorostaan kostettava veljensä kuolema, josta tuulessa kuivuva veritahrainen paita joka päivä muistuttaa. Kiväärin laukauksen jälkeen alkaa Kanunin mukainen kuukauden kestävä aselepo, jonka aikana Gjorgin on maksettava alueen hallitsijalle verivero. Aselevon kuluttua umpeen 17. huhtikuuta kostovuoro siirtyy vastapuolelle.

Tuskin puoli tuntia oli kulunut siitä kun hänelle oli myönnetty kuukauden aselepo ja hän oli jo melkein tottunut ajatukseen, että hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan. Nyt hänestä suorastaan tuntui siltä kuin se olisi aina ollut tällä tavalla puolittunut: kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen pitkästyttävän hidas elämäntynkä, joka koostui kahdestakymmenestäkuudesta maaliskuusta, kahdestakymmenestäkuudesta huhtikuusta ja jossa oli saman verran talvia ja kesiä; toinen osa olisi lyhyt ja kuukauden mittainen, kiivaskulkuinen ja hillitön kuin lumivyöry, puoliksi maaliskuuta ja puoliksi huhtikuuta kuin kaksi kuurasta kimaltelevaa katkennutta oksaa. (s. 23)

Samaan aikaan kirjailija Bessian Vorps matkustaa vuoristoon vastavihityn vaimonsa Dianan kanssa viettämään kuherruskuukautta. Bessian kokee, että vuoristossa eletään vielä kansatieteellisesti katsoen oikein: kauhea mutta kunniakas verikoston perinne ja muut Kanuniin liittyvät tavat tekevät vuoristolaisista yleviä, vanhan kulttuurin perinteenjatkajia, joita kaupunkielämä tai nykyaika ei saa turmella. Diana katselee itselleen vierasta elämää avoimin mutta pelokkain silmin – samalla hän totuttelee tuntemaan uutta itseään ja uutta rooliaan aviovaimona. Kun Vorpsien ja Gjorgin polut hetkellisesti kohtaavat, Kanunin määräykset, perinnäistavat ja nuorten ihmisten ajatukset menevät ratkaisevasti sekaisin.

Luin huhtikuussa Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle, ja pidin lukemastani paljon. Särkynyt huhtikuu päätyikin sen enempää pohtimatta kirjaston lainapinoon. Nyt, kun uusintoja alkoi olla maksimimäärä käytettynä, sain lopultakin tartuttua tähän Booker-palkittuun teokseen.

Särkynyt huhtikuu on väkevä teos, joka kertoo julmista asioista. Kadare kuljettaa lukijan mukanaan maailmaan, jossa perinne ja kunnia ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Niitä myös noudatetaan ja vahvistetaan pilkuntarkasti, Kanunin mukaan ja tarvittaessa kylänvanhimpien tai alueella kiertävän asiantuntijan lopullisella sanalla. Toisaalta Särkynyt huhtikuu on jopa tavallaan kepeä teos, sillä Kadare kirjoittaa tarinaansa eräänlainen julmanhauska pilke silmäkulmassaan. Hän ei pilkkaa niitä, jotka elävät keskellä Kanunin määräämää maailmaa, vaan hän pilkkaa Kanunia itseään: sitä, kuinka perinne alkaa elää omaa elämäänsä ja sitä, kuinka ihminen jää orjallisen tapakulttuurin jalkoihin sekä sitä, mitä tapahtuu, kun nykyaika ja turmeltumattomaksi kuviteltu kansanperinne kohtaavat. Nuoren Gjorgin kautta verikosto osoittaa typerryttävyytensä ja absurdiutensa, sillä Gjorg tappaa tahtomattaan, eikä luovu elämänhalustaan vaan pikemminkin vahvistaa sitä, vaikka armonaika lyhenee päivä päivältä.

Bessian on arkkityyppi niin sanotun sivistyneistön edustajasta, joka kaikessa ylemmyydentunnossaan ihailee omia mielikuviaan ja käsityksiään vuoristolaisista ja heidän tavoistaan. Hän on kuin 1800-luvun antropologi pahimmillaan: ei suostu hyväksymään sitä, että hänen jalo ja idealistinen kuvansa vuoristolaisista ei pidäkään paikkaansa, eikä ymmärrä, ettei ihannekuvaa ole koskaan käytännössä ollutkaan, sillä vuoristolaiset jopa kehtaavat arvostella omaa Kanuniaan ja samaan syyllistyvät muutkin tilannetta tarkkailleet. Bessian sen sijaan haluaa pitää kiinni ajatuksestaan, jonka mukaan vuoristossa eletään julmassa mutta ylväässä kuoleman kulttuurissa, kuin vuoriston Hamletit.

Diana on nuori, viattomalla ja avoimella mielellä varustettu nainen, jota maailman raadollisuus ei vielä ole pilannut. Hän kyseenalaistaa aluksi tiedostamatta, sittemmin selkein sävelin miehensä idealismin, mitä Bessianin taas on vaikea ymmärtää. Kadare kuva osuvasti sitä, miltä unelmien ja haavekuvien murtuminen ja raadolliseen todellisuuteen havahtuminen tuntuu, ja hän tekee sen monella tasolla: on Bessian, jonka ylevät aatteet saavat kolauksen, on Diana, joka ymmärtää, miltä maailma suojatun ylhäisön elinpiirin ulkopuolella ja toisaalta avioliitossa näyttää ja on Gjorg, joka koko elämänsä Kanunin mukaan elettyään havahtuu huomaamaan, ettei ylhäältä määrätty välttämättä olekaan aina oikein.

Tänä vuonna kevät oli alkanut erittäin huonosti. Mark Ukacjerra vavahti ajatellessaan maaliskuun 17. päivää. Maaliskuun seitsemästoista! hän toisti. Jos sitä Brezftohtin murhaa ei olisi tapahtunut, sinä päivänä ei olisi ollut ainoatakaan verikostoa. Se olisi ollut ensimmäinen tyhjä päivä vuosisataan, ehkä kahteen, kolmeen tai viiteen vuosisataan, ehkä koko verikoston historian aikana. Vielä nyt tilikirjaa lehteillessä Markista tuntui että hänen sormensa vapisivat sen päivän takia. Maaliskuun kuudentenatoista laskettiin kahdeksan murhaa; kahdeksantenatoista yksitoista; yhdeksäntenätoista ja kahdentenakymmenentenä kumpanakin viisi; mutta seitsemästoista maaliskuuta oli vähällä jäädä vaille kuolemaa. Ajatuskin sellaisen päivän mahdollisuudesta sai Markin kauhistumaan. Ja kuvitella että se oli melkein toteutunut! (s. 148–149)

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka ilmiöiden absurdiuden osoittaminen tehdään ilman, että sorrutaan saarnaamaan. Kadare ei säästele sanoissaan, mutta antaa kuitenkin tarinan kuljettaa ja kertoa sanottavansa. Vaikka paikka paikoin revitellään vauhdilla, kuten ylläolevan lainauksen kuvaamassa kohtauksessa, jossa katkeroitunut virkamies, verikoston valvoja, selailee muistikirjansa sivuja ja kauhistuu mahdollisuudesta joutua merkitsemään edes yhden päivän kohdalle murhien määräksi nollan, mitenkään ylettömän irvokas Särkynyt huhtikuu ei kokonaisuudessaan ole. Monia tunteita se kyllä herättää, samoin ajatuksia ja turhautumista, ja se keikkuu kepeyden ja synkkyyden rajamailla. Juuri siksi uskallan suositella kelle tahansa tätä matkaa Albanian ylängöille.

Särkyneen huhtikuun ovat lukeneet myös Elma Ilona ja Satu.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania.