Jouni Tikkanen: Lauma

 

1880-luvun alussa Turun seudulla, etenkin Mynämäellä elettiin pelossa. Sudet tappoivat lapsia lyhyen ajan sisällä useissa kylissä 22 kertaa. Moni ihmiselämä päättyi yllättäen turhan varhain – ja turhaan. Kesken työnteon, askareiden, leikkimisen, ulkona oleilun.

Mikä sai sudet toimimaan vaistojensa ja tavanomaisen käytöksensä vastaisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun? Miksi ihmeessä ne tekivät niin, kun normaalisti sudet välttelevät ihmisiä ja pysyvät etäällä myös toisten susilaumojen reviireistä?

Jouni Tikkasen teos Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa on tietokirja, joka sukeltaa syvälle kiinnostavaan ja tunteita herättävään teemaan. Tikkanen on lähtenyt selvittämään lähes salapoliisin ottein sitä, miten lapsia surmanneita susia omana aikanaan jäljitettiin, miten tapahtumista puhuttiin ja kirjoitettiin ja millaisia seurauksia niillä oli.

Lähdeaineisto on monipuolinen ja Tikkanen lukee sitä laajalla otannalla. Hän on hyödyntänyt sanomalehtiä, kuntien arkistoja, päätöksiä ja monia asiakirjoja. Susista maksettiin tapporahaa ja järjestettiin jopa ison ihmisjoukon voimin metsästyssaartoja, joista kaikki eivät tosin olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Ammattimaisia metsästäjiäkin hyödynnettiin, vaikka heidät piti kutsua hommiin pitkien matkojen takaa. Siitä kiitoksena historiantutkijoiden iloksi on jäänyt sangen runsaasti erilaisia lähteitä käytettäväksi.

Tikkanen on itse taustaltaan biologi, ja luonnontieteellinen ote on raikkaasti nähtävissä historiallisessa kontekstissa. Hän on selvittänyt suden biologiaa, toimintaa ja käyttäytymistä ja hyödyntänyt tietoaan rakentaessaan kuvaa lapsia surmanneista susista ja niiden elämästä. Epätyypillisen käytöksen taustalta on löydettävissä ainakin se, että susien luontainen ravinto oli käynyt vähiin ja kanta siksi runsaasti pienentynyt, kun hirvieläinten määrä oli laskenut merkittävästi. Niinpä Mynämäen sudet toimivat niin kuin mikä tahansa elollinen olento toimii: pyrkivät pysymään hengissä, etsimään uutta ravintoa kadonneen tilalle ja lisääntymään mahdollisuuksiensa mukaan.

Lauma on ahmittavan raikas ja kiehtova tietokirja. Se kertoo kohteenaan olevan susilauman elämästä ja kuolemasta – ja ihmisistä siinä sivussa. Ehkä ennen kaikkea heistä (meistä?), halustamme hallita ympäristöä ja luontoa, pyrkimyksestä kategorisoida, luokitella, määritellä. Kirja yhdistää historiaa, biologiaa ja yhteiskuntatieteitä, se käyttää tilastoja ja listoja, tekee tulkintoja ja arvioita. Lukija jää pohtimaan suden elämää, sen moninaisuutta ja hämmentävyyttä, toisteisuutta ja silti yllättävyyttä. Samalla saa katsauksen suomalaisen luonnonsuojelun alkujuuriin, urheilumetsästykseen ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Paikoin hieman hymähtelin vähän lennokkaalle kerronnalle ja sanankäytölle, mutta kyllähän tällaisessa narratiivisessa, yleistajuisessa tietokirjallisuudessa saa näkyä kirjoittajan persoonallinenkin ilmaisutapa.

Kiehtova, nykymaailmaankin heijastuva teema, sillä susipelko ja -viha tuntuu olevan Suomessa syvällä.


Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakaapin avain

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Sanna Heinonen: Noland

Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin

Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.

Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Leander Granlundin runoja ei koskaan julkaistu, mutta sitäkin enemmän ne kiehtovat yhä uusien sukupolvien edustajia, etenkin melankoliaan taipuvaisia nuoria miehiä. Niin myös Åbo Akademin kirjallisuustieteen kurssilla Granlund nousee esiin, vaikka luennoitsija Mickel Backman koettaa pitää aiheen sivumaininnan tasolla.

Perintötieto kertoo, että Granlundin runot ovat suorastaan kuolettavan hyviä: ne saivat 1920-luvulla aikaan käytännössä verilöylyn kustavilaisissa häissä, eikä runoilija itsekään selviytynyt. Sen jälkeen ne ovat niittäneet seuraavia lukijoita melkoisella viikatteella. Opiskelija Pasi Maars alkaa kaivella esiin Granlundin taustoja, ja samassa veneessä keinuu hänen ystävänsä Calle Hollender, jolla on omat ihmissuhteisiin, opiskelujen etenemiseen ja toimeentuloon liittyvät huolensa.

Kirjallisuuden kauhut muuttuvat todeksi kaikkien osapuolten elämässä: osalla sattuman kautta, osalla tietoisesti. Taustalla pauhaa koko ajan opiskelijaelämä haasteineen siinä missä Mickelin keski-iän kriisikin. Tuhoa ei voida välttää ja vaietut salaisuudet nousevat pyytämättä pintaan.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin Halloween-kirjaksi, ja se tarjosi käymämme keskustelun perusteella monenlaisia lukukokemuksia. Itse odotin Kauhua isolla K:lla, etenkin koska muistin Korkea-ahon esikoisteoksen Katso minuun pienehen olleen melko överi tapaus. Varsinaista pelkoa ei kyllä tarvinnut kokea, mutta Paha kirja on joka tapauksessa oivallinen romaani ennen kaikkea mielen sairauksista, yliopistomaailmasta ja kirjallisuudesta.

Olin lukukokemukseeni pääosin tyytyväinen, sillä siinä ei ollut juuri minkäänlaista ennalta-arvattavuutta. Ehkä se johtui ennen kaikkea siitä, etten oikein etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitäisi – ja toisaalta Korkea-aho on kehitellyt tarinaan oivallisen vihdyttävän juonen. No, muutama käänne on aika itsestäänselvä, mutta se ei haittaa, kun kokonaisuus on toimivaksi todettava.

En usko Pahan kirjan jäävän mieleeni minään Suurena Elämyksenä, enkä siitä sen kummemmin vaikuttunut, mutta olen tyytyväinen, että pääsin esikoisteoksen tuottaman nuhjuisen tunteen yli ja siinä mielessä ennakkoluuloistani eteenpäin. Kenties sen Tummempaa tuolla puolen voisi jossain vaiheessa myös lukaista: Kaj Korkea-aholla tuntuu olevan ehtymätön mielikuvitus, taito kuvata suomenruotsalaisuutta laajalti ja sujuva kynä.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomentaja: Laura Beck
Ulkoasu:
Otava 2015
317 s.
Onda boken (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjavuori, Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi...

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 6. Kirjastosta kertova kirja. Yliopiston kirjasto on olennainen paikka kirjan tapahtumille.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Miten ihmiselle käy, kun uni ei tule?

Huonosti.

Johannes ei ole nukkunut enää aikoihin kunnolla, ei oikein hengittänytkään. Hänen yönsä täyttävät horros ja päivänsä työ kelloliikkeen apulaisena. Elämä muistuttaa päivittäin rajallisuudestaan ja aika kuluu, sekunteina ja viisarin naksahduksina, väistämättä ja hetki hetkeltä.

Viisi vuotta aiemmin Johannes menetti rakastettunsa Aalon, jonka meri vei. Kun Johannes tapaa pitkästä aikaa Aalon veljen Antin, hän päätyy osaksi erikoislaatuista kostosuunnitelmaa. Aaloa vikitellyt liikemies ja lääkeyhtiön johtaja Sandvall on sen mukaan saatava teoistaan vastuuseen. Oliko Sandvall syy Aalon kuolemaan?

Helsinki alkaa saada outoja piirteitä, rajat haipuvat, värit muuttuvat harmaammiksi ja ihmiset ympärillä tuntuvat mustasilmäisiltä nukeilta. Kuka kukin on, mitä viisi vuotta sitten tapahtui, mitä tapahtuu nyt? Ja kuka on kauhunväreitä aiheuttava koukkukyntinen Nukkumatti?

Harvemmin pelkään lukiessani, mutta Yö ei saa tulla aiheutti sellaisen olon, että valot oli laitettava päälle myös toiseen huoneeseen ja kissa otettava kainaloon. Raevaara on luonut tarinan ja maailman, joka vääristää itsensä, muttei armahda lukijaa täydellisellä fantasialla. Pikemminkin romaani kuljettaa mukanaan yhä harhaisempaan horrokseen, siihen hetkeen, kun kontrolli pettää ja pään sisältä tuleva muuttuu totuudeksi.

Aika, silmät, uni – niistä muodostuu tämän kirjan ydin. Taidokkain liikkein Raevaara muokkaa kirjan maailmaa yhä kummallisempaan suuntaan. Yhtenä hetkenä varmana pidetty asia on seuraavassa jo romahtanut kuvitelmaksi.

Helsinkiläisenä ihailin ja kauhistelin kaupunkikuvaa, jonka kirja tarjoaa. Värit sekoittuvat toisiinsa, aaveratikat ajavat, ihmiset kulkevat sieluttomina sätkynukkeina harmailla kaduilla. Nukkemaisuus ei ole epäaitoutta vaan pikemminkin tahdottomuutta: Aalokin tuntuu kuin soittorasian ballerinanukelta, joka lakkaa olemasta kun kannen sulkee. Kuka lopulta päättää elämässään itse mistään? Emmekö kaikki ole lopulta jonkun toisen lankojen päässä?

Yö ei saa tulla värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli. Se on tarina omilta teoilta piiloutumisesta, todellisuuden hämärtymisestä ja näkemisen vaikeudesta. Joskus painajaisesta ei voi enää herätä.


Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Ulkoasu: Anders Carpelan
Paasilinna 2015
238 s.

Kirjakauppaostos.

_____

Myös Amma ja Krista ovat lukeneet kirjan.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 45. Kirja joka pelottaa sinua.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2014
303 s.

Arvostelukappale.


Joulukuun 12. päivänä vuonna 1939 Suomi oli ollut kaksi viikkoa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Puna-armeija eteni ylivoimaisen tuntuisesti laajalla rintamalla, ja mieliala oli Suomen joukoissa matala. Sodanjohdon suunnitelma oli näennäisen yksinkertainen: jostain on saatava voitto, vaikka väkisin. Mahdollisuus siihen tuli 12.12. Tolvajärvellä, jossa Suomen joukot iskivät vasten Neuvostoliiton linnoitettuja asemia. Hyisessä säässä mahdoton onnistui ja voitto tuli. Tolvajärven taistelussa kaatui satakunta suomalaista, puna-armeijan sotilaita kuoli noin tuhat. Siitä tuli ensimmäinen merkittävä talvisodan hyökkäysvoitto Suomelle.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia kertoo Tolvajärven taistelusta ja sen seurauksista talvisodassa ja myöhemminkin. Hän kuvaa lähinnä hämäläisen jalkaväkirykmentin vaiheita ja samalla muodostaa kuvaa taistelun johtajistosta: Paavo Talvelasta ja Aaro Pajarista. Kokonaisuus on monipuolinen ja moniääninen. Rivimiehet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja samoin osa heistä myös haavoittuu tai kaatuu. Sota on armoton.

Tutkimuksen lähdeaineisto on laaja ja osin ennen koskematon. Keskisarja on päässyt henkilökohtaisten arkistojen ja muistojen äärelle, ja hän käyttää niitä taitavasti. Kirjan kuvaamat ihmiset, nekin, jotka kulkevat siinä mukana vain hetken, tuntuvat aidoilta ja eläviltä, niin huolellisesti Keskisarja heidät lukijalle esittelee. Samasta syystä näiden tehtaanmiesten ja maanviljelijöiden haavoittumiset ja kuolemat koskettavat lukijaa. Niitä tulee liukuhihnalta.

Talvelan ja Pajarin kautta paljastetaan upseeritason sota. Nämä pelkoa tuntemattomat miehet toimivat epäilemättä parhaan kykynsä mukaan, joskin kirja kertoo ronskein ottein myös harkitsemattomammista teoista ja sanoista. Korkeimmallakin upseeritasolla kateus ja henkilökohtaiset kaunat saattoivat kantaa pitkälle ja haitata jopa operatiivista toimintaa.

Operatiivisesta toiminnasta puheen ollen: se oli ehkä juuri se aspekti, joka teki säröjä lukukokemukseen. En ole kovin yhtään kiinnostunut siitä, miten jotkut sotajoukot jossain liikkuvat ja millaisia aseita käyttävät. Ymmärrettävästi tämä on tärkeää kokonaisuuden kannalta, kun puhutaan tietyistä taisteluista ja muutenkin lyhytaikaisesta sodasta, mutta sallin itselleni lukiessa kevyen huomion irrottamisen näiden vaiheiden kohdalla.

Vaikka Keskisarja kirjoittaa pohjimmiltaan kovaa, huolella perusteltua historiaa, paikoin hänen tyylinsä on jopa vimmainen. Lukija pääsee totisesti osaksi taisteluja, kokee niiden kylmyyden, raskauden ja yllättävyyden, palelee pakkasissa ja pelkää poteroissa. Pakko arvostaa, koska en pidä itseäni kummoisenakaan tällaisen sotatoiminnan lukijana, ja niin vain Tolvajärven jälkeen tuli ahmaistua suuremmin nikottelematta. Niin toiminnallinen se on.

Kirja on epäilemättä kiinnostavaa luettavaa niille, joita (talvi)sota muutenkin kiehtoo, sillä se tuo esiin uusia, tarkempia puolia sodan tietyistä vaiheista ja tapahtumista. Täysin satunnaisena sotakirjana se ei ehkä toimi niin hyvin, sillä pohjatiedot sodan perusliikkeistä on paikallaan olla. Toisaalta ihmiskohtaloiden kertaajana se on mainio, jos haluaa jättää itse sotatapahtumat sivurooliin. Mahdollinen lähestymistapahan sekin on.

Tolvajärven jälkeen asettuu omalle paikalleen suomalaiseen sotahistoriaan. Se paljastaa sodan moninaiset kasvot, muistuttaa sen kauheudesta ja antaa meille 75 vuotta myöhemmin eläville mahdollisuuden yrittää ymmärtää, miltä sota rivimiehen silmin näytti.

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Afrikan tähti: Palava perhonen

Yvonne Vera: Palava perhonen
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kansi: Eliza Karmasalo
Kääntöpiiri 2001
176 s.
Butterfly Burning (1998)

Kirjastosta.


Phephelaphi on nuori zimbabwelainen tyttö, joka äitinsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen rakastuu itseään selvästi vanhempaan mieheen, Fumbathaan, jolla taas on oma taakkansa kannettavanaan. Elämä slummissa ei ole ruusuista, mutta Phephelaphilla on voimakas usko tulevaisuuteen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista, itsenäisyydestä ja itse tekemistään valinnoista. Valitettavasti valinnat ovat lopulta jotain ihan muuta kuin Phephelaphi luuli. Ihonväri merkitsee. Sukupuoli merkitsee. Hierarkiat eivät murru haaveilla.

Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste vie minua koko ajan syvemmälle Afrikkaan. Nyt pääsin kurkistamaan Zimbabwen raskaaseen elämään 1940-luvulla. Tässä kirjassa ajalla sinänsä ei kuitenkaan ole väliä, ja vaikka ankean ympäristön painostava tunnelma on keskeinen osa tarinaa, Palava perhonen kertoo lopulta ihan muista asioista.

Tämä kirja ei ole paksu, mutta se vaatii lukijaa keskittymään. Yvonne Vera kirjoittaa kuin vimmattu, jokainen lause tuntuu mietityltä ja hiotulta. Liiankin hiotulta minun makuuni, sillä koko tarina on kuin runoutta, ja vieläpä symbolistista runoutta. Joten olin ongelmissa.

Phephelaphin elämä on raskasta, mutta se ei lannista lukijaa. Tytön vilpitön luotto tulevaisuuteen on se sävy, joka valaisee muuten synkän tarinan. Ja vaikka hän joutuu tekemään todella raskaita päätöksiä ja asioita, jotka kuvataan kylmäävän hyvin, usko siihen, että asiat voivat muuttua parempaan, säilyy lähes loppuun saakka.

Niin, paljon saattoi mennä ohi, sillä minä en jaksa lukea kirjoja niin, että joutuisin punnitsemaan joka ikisen lauseen merkityksen erikseen ja yhdessä. Se ärsytti, sillä minusta tuntui, että kirjailija vaatii lukijalta liikaa. Palava perhonen on lisäksi luokiteltu kirjastossa nuortenkirjallisuudeksi, mitä hieman ihmettelen. Kirja on oikeasti todella vaikea ja haastava, eivätkä sen käsittelemät aiheet saa juuri lainkaan pehmennystä, eivät oikeastaan ollenkaan.

Vaikkei lukukokemus ollut miellyttävä, jäin jälleen miettimään kirjan käsittelemiä aiheita. Siinä se ainakin onnistuu: muistuttaa, millaisiin tekoihin köyhyys ja syrjintä ajavat, ajasta ja paikasta riippumatta.

***

Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus: Zimbabwe

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.

Arvostelukappale.


Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.

Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.

Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.

Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.

Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.

Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?

Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.

___

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.

Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
380 s.

Kirjastosta.


Valitsin eilen itselleni hautakiven. Ihan vitun kallis!

Laura on nuori nainen elämänsä parhaassa vaiheessa: on tuore avioliitto, pieni poikavauva, lääketieteen opinnot jo hyvässä vauhdissa. Käynti Töölön tapaturma-asemalla polven kierukkavamman epäilyn vuoksi romahduttaa yllättäen kaiken. Lauralla todetaan osteosarkooma, luusyöpä.

Raskaat hoidot on aloitettava heti, sillä syöpä vaikuttaa aggressiiviselta ja sen pelätään levinneen jo etäpesäkkeiksi. Laura käy läpi sekä fyysisen että psyykkisen helvetin, sillä elinvoimaisen naisen on osaltaan hankalaa sopeutua potilaan rooliin. Lääketieteen opiskelijana hän myös ymmärtää lääketieteen kieltä ja kollegojen eleitä kenties ketä tahansa rivipotilasta paremmin.

Ohjelmaan astuvat alkuun sytostaattihoidot, jotka saavat Lauran voimaan niin pahoin, ettei sellaista voi kuvitellakaan. Samalla suhde vaimoon Sofiaan kärsii, ja Laura kokee tuskaa siitä, että heidän poikansa joutuu kohtaamaan tällaista liian nuorena. Muukin lähipiiri tuo haasteensa, sillä kaikki eivät osaa suhtautua Lauran sairauteen. Jotkut katoavat kokonaan.

Osteosarkooma on pirullinen sairaus, joka ei valitettavasti jätä Lauraa hyvästä hoidosta huolimatta rauhaan. Jalka, josta ensimmäinen kasvain löydettiin, joudutaan lopulta amputoimaan. Eikä syöpä siltikään katoa, vaan jatkaa pesimistään keuhkoissa ja imusolmukkeissa. Päivät mustuvat. Itsestäänselvyydet katoavat. Ja silti vimmainen elämänhalu jää, viimeisille sivuille saakka.

Laura Saven Paljain jaloin on todella rankka lukukokemus. Se hyökkää suoraan asiaan, eikä kaunistele mitään. Kieli on hiomatonta, muoto hyppelehtivät ja sirpaleinen. Kirja pohjautuu Saven muistiinpanoihin ja muistoihin, ja on kaikessa säröisyydessään niin rehellinen, että lukija kokee kirjan tapahtumat fyysisenä huonovointisuutena.

Voin suoraan myöntää, että pelkään syöpää aivan helvetisti. Niin pelkäsi Laurakin, jo ennen kuin sairastui. Syöpä kuulostaakin niin kammottavalta, lohduttomalta ja lopulliselta, ettei siihen taida olla mahdollista liittää minkäänlaisia neutraalejakaan mielikuvia. Kirjan kuluessa lukijan ja tekstin tunneskaala vaihtelee laidasta laitaan, mutta lohdullisuutta tuo se vimma, jolla kirjan Laura haluaa elää vielä seuraavaan päivään. Ja vielä seuraavaan. Vielä yhden.

Paljain jaloin on ennen muuta rehellinen kirja. Se kertoo syövästä juuri niin kuin se on. Se kertoo sairauden kanssa elämisestä, diagnoosin aiheuttamasta lamaannuksesta ja kauhusta, tasaisuudesta ja töyssyistä. Se kertoo suomalaisesta lääketieteestä ja sairaanhoidosta, ihmisistä, joita sairastunut kohtaa tahtomattaan ja omasta halustaan, asenteista, mielikuvista ja kokemuksista. Save antaa sekä suoraan että rivien välissä ohjeita siihen, kuinka kohdata sairastunut, mitä tehdä ja sanoa tai olla sanomatta, muistuttaen kuitenkin koko ajan siitä, kuinka jokainen syöpään sairastunut kokee oman sairautensa omalla tavallaan.

En voi kuin ihailla elämänhalua, joka kulkee kirjan läpi kuin ohut mutta kirkas valonsäde. Kaikkein synkimpinäkin hetkinä, silloin, kun ei jaksaisi hengittää enää yhtään kertaa lisää ja silloin, kun luulee saaneensa kuulla jo niin paljon huonoja uutisia, ettei uusia yksinkertaisesti voi enää olla olemassa – silloinkaan Laura ei anna sairauden käydä lopullisesti ylitseen.

Lopetin tämän kirjan eilen illalla kyyneleet ja räkä poskilla. Tuntui, että olin lukenut jotain paljon enemmän kuin "vain" romaanin: olin lukenut siivun ehdottoman aitoa elämää, jonka Laura Save antaa kirjassaan lukijansa käsiin. Ja jonka täytyi epäreilusti loppua niin lyhyeen. Vaikka ei Laura itse sitä lopulta niin nähnyt, edes lopun jo väistämättä häämöttäessä. Sillä jokaisen ihmisen elämä on kokonainen, juuri sellaisena kuin se on.

___

Muualla koettuna: Marissa/café pour les idiots, Karoliina/Kirjava kammari, Maija/Kirjojen keskellä, Jaana Märsynaho/Lukukausi.

Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos 2012
313 s.

Kirjastosta.


Varga on sukunsa otteesta paennut kuvataiteilija, kaupungin urbaanissa yksinäisyydessä viihtyvä nainen, jonka rauhallinen ja tasapainon lopulta löytänyt elämä keikahtaa sijoiltaan, kun hän eräänä iltana löytää oveltaan sukulaispojan, myöskin Laumaa paenneen nuorukaisen. Poika, Rasmus, on epämuotoinen, ei kokonaan ihminen eikä kokonaan susi.

Sillä Varga, vanhalta nimeltään Hanna, on susien sukua. Hän on Rasmuksesta poiketen kokonainen, sekä ihmisen että suden identiteetissä elävä. Varga oli tärkeä Laumalle, mutta hän lähti. Rasmus taas ei ollut epämuotoisuutensa vuoksi kuin tiellä, ja siksi hän lähti, vaikkei olisi saanut.

Lauman johtaja on Martta, sodat kokenut, kovaotteinen, ankara ja aina Lauman etua ajatteleva iäkäs nainen. Hän on nähnyt niin susivainot kuin Lapin polttaneet saksalaiset, hän on kasvattanut Laumansa sudet, epämuotoiset ja kokonaiset, hän on menettänyt avioliiton ja liian monta läheistään. Henkilökohtainen ei kuitenkaan voi koskaan ylittää Laumaa, vaan Laumaa on suojeltava aina ja kaikelta. Se ei saa paljastua kellekään ulkopuoliselle tai tuho on varma.

Kaupungissa Varga koettaa yhtäaikaa piilotella, ohjastaa ja tukea Rasmusta, jossa näkee paljon itseään. Vargan tyttöystävä Marraskuu ihmettelee yhtäkkiä Vargan asuntoon ilmestynyttä erikoista "koiraa", pohtii päänsä puhki, miksei Varga halua puhua menneisyydestään ja kieriskelee omassa ja suhteensa epävarmuudessa.

Kun Martta päättää lähteä kaupunkiin hakemaan Rasmusta takaisin kodin seinien sisäpuolelle, kuvio on vaarassa mennä kaikilta osin pahalla tavalla sekaisin.

Sudenveri on mielenkiintoinen ihmissusitarina, sillä siinä ei ole oikeastaan mitään niistä elementeistä, joita olisin osannut odottaa. Ensinnäkään kyse ei ole ihan perinteisimmän ihmissusikaanonin mukaisista olennoista, vaan paljon monimuotoisemmista ja ehkä jopa kiehtovammistakin suden ja ihmisen välimuodoista. Sudeksi muuttuminen ja sutena oleminen ei toisekseen ole mitenkään uhkaavaa, vaan yhtä luonnollista kuin ovat vaikka mielialan- ja tunteenvaihtelut. (No, kieltämättä en todellakaan ole mikään ihmissusiasiantuntija, mutta tässä tarinassa esimerkiksi täysikuulla ei ollut mitään tekemistä sudeksi muuttumisen kanssa, eivätkä uudet sudet syntyneet viattomia ohikulkijoita puremalla, vaan äitiensä ja emojensa kohdusta.)

Suden ja ihmisen identiteetin, ylipäänsä ihmisen minäkuvan ja olemassaolemisen pohdinta muodostaa Sudenveren selkärangan. Miellyttävän tuoreena valintana pidän sitä, että seksuaalinen identiteetti ei ollut millään tavoin keskeisen pohdiskelun tai alleviivaamisen kohteena, vaan identiteetin sekasotkuisuus ja monimuotoisuus käsitettiin paljon laajemmassa mittakaavassa. Toisena keskeisenä teemana kirjassa on valta ja vallankäyttö, joka kulminoituu Lauman johtajaan Marttaan, mutta joka ilmenee myös muilla tavoin, osaltaan esimerkiksi Vargan ja Marraskuun suhteessa, jossa Marraskuu on selvästi se, joka alistuu, vaikkei Varga ehkä edes tiedosta omaa valta-asemaansa. Martta on sen sijaan melko epämiellyttävä hahmo – ja hyvin onnistunut kuvaus despoottisesta matroonasta, joka on vuosia valtaa ja vastuuta väsymättä käytettyään kykenemätön näkemään asioita enää muista kuin omasta perspektiivistään.

En kuitenkaan lukenut kirjaa erityisen suuressa hurmiossa. Sudenveri on aika ahdistava kirja, sillä kukaan sen henkilöistä ei ole onnellinen tai loppujen lopuksi edes tyytyväinen siihen, mitä on. Kolmen näkökulman, Vargan, Martan ja Marraskuun, käyttö toimii ja antaa tukea tarinankerronnalle paljastamalla uusia puolia henkilöistä ja tapahtumista. Mielestäni Kangasvuo onnistuu taidokkaasti rakentamaan henkilöistään kokonaisempia juuri näin: esimerkiksi Vargan minäkerronnallisten osuuksien vertaaminen Marraskuun vastaaviin näyttävät satuttavasti sen, miten paljon kertomatta jättäminen ja luottamisen vaikeus nakertavat pohjaa ihmissuhteelta.

Kohottelin kulmiani Marraskuun ja kämppistensä pakanapuuhille, sillä en oikein keksinyt, mikä merkitys niillä lopulta oli. Pyrittiinkö tällä luonteenpiirteellä osoittamaan se, että itsekin erilainen hyväksyy helpommin erilaisuuden muissa (onko asia muka niin?) vai mikä siinä oli taustalla? Ihan alkupuolella tarinaa on siis kuvaus siitä, kuinka Marraskuu kahden kämppiksensä kanssa tekee jotain Maan jumalattarelle osoitettuja taikoja, ja harkitsin vakavasti lukemisen lopettamista siihen, sillä pelkäsin koko loppukirjankin olevan jotain samantyyppistä uuspakanallista luonnonhenkien perään huutelua. Onneksi jatkoin, eikä vastaavia kohtauksia enää tullut. (Mikä tosin aiheutti nimenomaan tuon hämmennyksen siitä, mikä pointti touhulla oikein oli.)

Sudenveren fantasiaelementit solahtavat helposti osaksi arkista maailmaa. Kirjaa lukiessa en hetkeäkään epäillyt, etteikö jossain Pohjois-Suomen perukoilla voisi olla korpimökkiä, jossa elää maan viimeinen (tai itsensä viimeiseksi uskova) ihmissusilauma. Ja etteikö ihmissusien, kuten minkä tahansa muun tiiviin yhteisön kanssakäyminen ympäröivän yhteiskunnan kanssa olisi aina monin tavoin hankalaa ja haasteita täynnä. Sudenveri on mielenkiintoinen yhdistelmä mielikuvituksen liitoa ja arkisia aamupalahetkiä pienen kaupunkiasunnon keittiönpöydän ääressä. Mitenkään iholle se ei tullut, mutta lukukokemus oli varsin mukaansatempaava – tässä hetkessä. Tuskin se ikuisesti mieleeni jää, mutta eihän kaikkien tarinoiden tarvitsekaan jäädä, vaikka hyviä ovatkin.

Anki pohtii omassa tekstissään Sudenveren teemoja, valtaa ja erilaisuutta, Q+Black piti susilauman elämän, käyttäytymisen ja hierarkian kuvauksesta, vaikkei muuten hurmaantunut, Ahmulle Sudenveri oli vuoden parhaita lukukokemuksia, Anu osasi odottaa erilaista, muttei näin hyvää ihmissusikirjaa, Jaana Märsynaho kiittelee kirjan omaäänistä ja monitasoista kerrontaa.


Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus

Kirjallisuuden äidit: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.

Kirjastosta.


Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.

Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?

Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä.  Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.

Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.

Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.

En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.

Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?

Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.

Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.

Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.

Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?

Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja.
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos & Söderströms 2011
347 s.
Camera Obscura (2009)

Kirjastosta.


Hän osti minulle taloni ja sitten hän osti minulle sydämeni. Minä olen hänelle kiitollisuudenvelassa elämästäni. Mutta millaisesta elämästä. (Sapfon fragmentit, s. 320)

Parikymppinen opiskelija Ida tuskastuu elämään ja ennen kaikkea kuluttamaan luonnonvaroja. Ainoa kestävä ratkaisu, jonka aidosti maailmasta välittävä ihminen voi tehdä, on hänen mielestään tappaa itsensä. Ja niin Ida hyppää.

Camera Obscurassa on seitsemän pitkähköä novellia, jotka kaikki kietoutuvat tavalla tai toisella, selkeämmin tai etäisemmin Idaan. Opiskelija aloittaa koko sarjan, ja siinä kerrotaan Idan elämästä ja läheisistä, etenkin hänen isästään ja itsemurhan selvittämisestä. Tämä on ehkä perinteisin kokoelman novelleista, ja se antaa selkärankaa muille.

Suden vuodessa Idan ekoanarkistiystävät muuttavat metsämökkiin elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää. Kahden pariskunnan rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole niin idyllistä kuin he ovat ehkä odottaneet. Metsässä vaanii jokin uhkaava, jokin paha, jota ei vahvimmallakaan aatteella saa kuriin. Tämä nousi toiseksi suosikikseni.

Nukentekijän lapset on tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa auki menneisyyttään toisessa ajassa ja paikassa, kaukaisessa kaupungissa, jossa tapahtuu lasten sarjamurha. Samalla hän joutuu katselemaan muuttuvaa nykyisyyttään sellaisistakin näkökulmista, joita ei olisi halunnut valita.

Camera Obscura -novelli vie valokuvaaja-Lauran ulkomaille, näennäisesti työmatkalle, mutta todellisuudessa pikemminkin pakoon hänen itsensä rakentamia, luhistumaisillaan olevia elämän käänteitä. Laura on yksinäinen, kylmä, jotenkin tunteettoman oloinen nainen, josta kuitenkin paljastuu mielenkiintoisia puolia novellin edetessä.

Sinivuokkokunnas kertoo siitä, mitä tapahtuu kun oikeus otetaan omiin käsiin. Keski-ikäisen pariskunnan takapihalle ollaan alkamassa rakentaa golfkenttää, eivätkä he tai muutkaan lähiseudun asukkaat ole ajatuksesta yhtään innoissaan, vaikka sen on kunnallispoliittisesta näkökulmasta tarkoitus tuoda seudulle mainetta ja mammonaa. Päähenkilön muutos tavallisen kiltistä keski-ikäisestä suorastaan vihaiseksi terroristiksi on uskottavasti kuvattu.

Sapfon fragmentit kertoo sänkyynsä sidotusta naisesta, jonka elämä ei mennyt niin kuin piti, ei edes kalliisti ostetussa Tulevaisuudessa. Tämä oli toinen suosikkini, sillä tunnelma novellissa oli ihastuttavan outo: kuin Stepfordin naiset Espoossa.

Kokoelman päättää lyhyt Laajakulma, Ida # 2, jossa vielä palataan alkuun ja tarjotaan hieman vastauksia, ehkä. Tai sitten lisää kysymyksiä.
 
Camera Obscura on runsas ja voimakas novellikokoelma, tai Lumiomenan Katjan termiä lainatakseni, mosaiikkiromaani. Siinä on kiehtovia teemoja luonnon ja ihmisen suhteesta, hierarkioista ja vallankäytöstä, pahasta sisällämme. Holmströmin kieli on kaunista, mutta jotenkin outoa korvaani, hieman raskasta. Yksityiskohtaista kuvailua on paljon, mistä Morrekin arviossaan antaa moitetta. Keskittymiseni ei aina riittänyt, ajatus harhaili.

Odotin tältä kirjalta yksinkertaisesti liikaa.

Yleensä pidän siitä, että tunnelmaa rakennetaan suhteellisen hitaasti, ja aivan ehdottomasti tunnelma saa olla synkkä. Niin oli nytkin, mutta kuten Liisa, minäkin koin sen paikoin turhankin raskaaksi ja hitaaksi. Mentiin siis himpun verran liian pitkälle sillä seurauksella, että muutamissa kohdin tuntui, etten saa sivuja kääntymään millään eteenpäin. Aavituksen tiiviimpi muoto niin kielessä kuin sisällössäkin olisi ollut enemmän mieleeni.

Ehdottoman positiivista on se, että jäin miettimään Camera Obscuran teemoja ja joitakin juonenkäänteitä pitempäänkin lukemisen jälkeen. Totesin, etten ehkä ollut koko ajan ihan parhaassa vireessä: paljon jäi kaiketi tajuamatta, kun eteneminen väsytti ja tuskastutti. (Miksi siis lukea silloin? Niinpä. Kysyn sitä usein itseltäni. Yleensä jätänkin kirjan sellaisten tuntemusten vallassa joko tauolle tai kesken, mutta nyt en pystynyt. Olkoon se kunniaksi Holmströmille: halusin kaikesta huolimatta lukea Camera Obscuran loppuun ja vieläpä suhteellisen nopeasti.) Vaikka koin, etten aivan ollut kirjallisuuden vietävänä, tunnen saaneeni varsin paljon irti ja jälleen kerran osoituksen siitä, kuinka suuri merkitys kirjan tunnelmalla voi olla, ja kuinka haastavaa sen luominen on. Ja kuinka vähästä on kiinni, mennäänkö rajan yli.   

Camera Obscuran ovat lukeneet siis myös Katja, Morre ja Liisa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat
Underbara finlandssvenskor vid papper: Finlandssvenska damer 

Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata
Suomentaja: Kyllikki Villa
Tammi 1989
182 s.
Män kan inte våldtas (1975)

Kirjastosta.


...ihmisellä on sitä paitsi oikeus sanoa ei jos muuttaa mieltään. (s. 23)

Juuri 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, eronnut kahden lapsen äiti raiskataan. Häpeä on suuri möykky rinnassa, eikä Tova halua ilmoittaa asiasta poliisille. Sen sijaan hän päättää kostaa ja maksaa raiskaajalle samalla mitalla takaisin. Hän haluaa osoittaa tälle, miltä raiskaaminen tuntuu, miltä tuntuu, kun alistetaan ja nöyryytetään. Mutta voiko miestä raiskata?

Välillä mietin, pakkoko minun on lukea tällaisia kirjoja. Miksen valitse niitä lempeitä ihmissuhdekuvauksia tai tarinoita, joissa ei ole väkivaltaa. Niitä on maailma täynnä. Ei tulisi huono olo.

Mutta kun en halua lukea vain niitä.

Märta Tikkasen raivokas kirja on suoraa huutoa vinoutuneelle yhteiskunnalle. Se pakottaa lukemaan vielä lisää ja se pakottaa lukijan aivot raksuttamaan. Kirja on kirjoitettu melkein 40 vuotta sitten, mutta monin tavoin se voisi kertoa juuri tästä päivästä. On asioita, jotka eivät ole muuttuneet miksikään.

Onneksi on myös asioita, jotka ovat muuttuneet. Esimerkiksi raiskaus avioliitossa on tullut lakiin. Ja kyllä, nykyään ymmärretään, että miehenkin voi raiskata.

Tova Randersin maailmassa miehen raiskausta ei kuitenkaan ole käsitteenä tai ideana edes olemassa. Vaikka Tova yrittää kaikkensa, hänen tekemäänsä rikosta ei ole olemassa. Miestä ei voi raiskata. Piste.

Tikkasen teos on todella selkäpiitä karmiva. Se kertoo myös paljon muustakin kuin raiskaamisesta sinänsä: se ottaa kantaa yhteiskuntaan, jossa ihmissuhteet ovat valtasuhteita ja jossa on alistettava, ettei itse tulisi alistetuksi. Lisäksi se kertoo kostosta. Mikä on koston oikeutus vai onko sellaista? Onko väkivalta joskus sittenkin oikein? Tova on eronnut nainen, jolla on kaksi nuorta poikaa kasvatettavanaan. Hän joutuu pohtimaan, millainen vaikutus äidin teolla saattaa poikiin olla. Millaiseen maailmaan hänen lapsensa kasvavat? Millaisia miehiä heistä vuorollaan tulee?

Eikä Tova pysty saamaan häntä käsittämään ettei maailmassa ole mitään väliä sillä kuka tekee mitäkin ja kenellä on suurempi palkka ja suurempi unentarve ja enemmän syytä kuunnella uutiset rauhassa ja lukea lehtensä ja tietää mitä maailmassa tapahtuu. Ettei siitä lainkaan ole kysymys. Että tärkeä on tämän kaiken taustalla oleva asenne. Että se joka ei piittaa toisen ajasta ja siitä mikä toiselle on kipeää. Ei piittaa myöskään. Siitä toisesta ihmisestä. (s. 45)

Tova käy läpi hajonnutta avioliittoaan osana raiskauksen jälkeistä toipumisprosessia. Hän on aina ollut sopeutuva, mukautuva ja empaattinen vaimo ja äiti, jonka oma elämä, omat halut ja toiveet, oma maailma joutuivat jäämään perhe-elämän jalkoihin. Kirja on kirjoitettu 1970-luvulla, mutten hetkeäkään epäile, etteikö samanlaisia pohdintoja käytäisi jatkuvasti tänäkin päivänä. Sen tarkemmin en aiheesta tiedä, koska se ei ole osa omaa elämääni, mutta uskallan silti väittää, ettei maailma ole muuttunut aivan niin paljon kuin sen voisi neljässäkymmenessä vuodessa olettaa muuttuvan.

Valintojahan on tietenkin aina tehtävä. Ja kompromisseja. Niihin ei Tovan mies halunnut tai pystynyt.

Pala kurkussa sai taas olla. Hyvä niin. Pelkästä hattarasta tulee myös pitemmän päälle huono olo.

Underbara finlandssvenskar vid papper: Finlandssvenska damer
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

Painajainen Äidinmaassa

Jan Salminen: Äidinmaa
Tammi 2012
392 s.

Kirjastosta.


Jollain tasolla jopa noin pieni lapsi ymmärsi, millaiset varjot häntä odottaisivat aikuisen miehen identiteetissä. Hän oli päättänyt kiistää biologisen sukupuolensa ja olla jotain parempaa. Hän oli päättänyt kasvaa naiseksi. Toivon, että hänellä olisi joku, joka lohduttaisi häntä sinä päivänä, kun hänen unelmansa murtuisivat. Halusin olla hänen lohduttajansa. (s. 206)

Maa, joka joskus tunnettiin Suomena, on 2000-luvun kuluessa käynyt läpi suuria kriisejä ja muutoksia. Niiden seurauksena on muodostunut Vapaiden kansalaisten sisaruusliitto, jota arkisemmin Äidinmaaksi kutsutaan. Valta on naisilla, kaikilla yhteiskunnan portailla. Miehet, tai koiraat, kuten niitä kutsutaan, on alistettu pääasiassa työläisiksi ja palvelijoiksi. Osattomimmat koiraat ovat katuhuoria.

Paitsi että yhteiskunta on ratkaisevasti muuttunut, myös ihmisten henkilökohtainen elämä on toisenlaista kuin ennen. Naiset elävät perheinä ja heimoina, useamman yksilön yhteisönä, jossa kaikki on yhteistä: ruoka, vaatteet, aatteet, seksi. Pariseksuaalit, monot, ovat hyljeksittyjä, pelättyjä ja vihattuja marginaalissa eläviä ja normaaleja perhearvoja jo olemassaolollaan pilkkaavia uhkia. Tytöt erotetaan varsin nuorina äideistään, koiraspennut kasvatetaan laitoksissa. Sukulaisuuteen perustuva kiintymys on pannassa, sillä Äidinmaassa vallitsee universaali sisaruus.

Äidinmaa elää pitkälti eristyksissä. Rahatalous on vaihtunut omavarais- ja vaihdantatalouteen, heimot pyrkivät tuottamaan tarvitsemansa hyödykkeet itse niin pitkälti kuin on mahdollista, eikä väkivaltaa virallisesti enää ole – se katosi koiraiden (aiemmin: miesten) vallan mukana. Kummasti silti työläiskoiraita ohjaavilla vahdeilla on polttopiiskat ja koirailla itsellään yllään shokkivyöt.

Äidinmaan keskeisimmät henkilöt ovat vanha palvelijakoiras Benjamin, tämän vahtina työskentelevä Anna-Liisa ja Anna-Liisan perhe, johon kuuluvat naiseksi varttumassa oleva Maria-Teresa, lääkäri Belinda ja kiihkoileva Eleonoora. Benjamin muistaa vielä, millaista oli ennen naisvaltaa, millaista oli, kun hänellä oli isä. Hän kaipaa kadottamaansa ystävää Railoa ja epäilemättä myös itseään sellaisena kuin hän joskus oli, vaikka hänet onkin pakotettu ehdollistumaan vallitsevaan järjestykseen ja ymmärtämään paikkansa. Anna-Liisa on onnistunut kaivamaan esiin piiloteltua tietoa Kielletyn historian osastolta koettaessaan selvittää, missä maailmassa hän elää ja miksi. Hän tajuaa myös olevansa sittenkin mono, mikä hänen on pyrittävä salaamaan. Totuttu yhteiskunnallinen järjestys heilahtaa pelottavasti paikoiltaan, kun kaatopaikoilta ja kaduilta alkaa löytyä tapettuja ihmisiä, sekä naisia että koiraita. Kuinka kestävä Äidinmaan rakenne onkaan, ja mikä on yksilön paikka siinä?

Jan Salminen on kirjoittanut kiehtovan, kamalan ja ahdistavan kirjan, joka vastasi minussa hetken valloillaan olleeseen dystopiannälkään erinomaisesti. Jotain tällaista kaipasin juuri nyt.

Äidinmaa on ristiriitainen kirja. Se kertoo uudesta maailmasta, keikauttaa kuviot ja sukupuoliroolit päälaelleen ja ääripäihin sekä osoittaa häpeilemättä, kuinka raadollinen ja irrationaalinen on mikä tahansa fundamentalistinen ajatusrakennelma ja siitä johdettu valtajärjestys. Se leikittelee sanoilla olematta tippaakaan hauska tai huvittava, se osoittaa, miten normaalina saatamme pitää asioita, jotka toisesta näkökulmasta katsoen ovat suorastaan sairaita.

Minua ahdisti, kun joku Eleonooran tavoin ajatteleva ihminen lausui ääneen kyseenalaistamattomat totuudet: normaalit ihmiset eivät halua eristäytyä. Normaalit ihmiset kaipaavat kontaktia muihin. Normaaleilla ihmisillä on runsaasti ystäviä, sisaria, perheenjäseniä. Normaalit ihmiset ovat huolissaan siitä, kuinka poikkeavat yksilöt yrittävät tuhota perhearvot. (s. 186)

Äidinmaa on kyyninen vastaus nyky-yhteiskuntaa vaivaavaan tukahtuneeseen raivoon. Se kurkistaa tulevaisuuteen, joka on täysin mahdollinen seuraus vihasta, inhosta ja vallan väärinkäytöstä, kyvyttömyydestä elää niin, ettei ketään sorreta, etteivät synnynnäiset piirteet määritä ihmisen paikkaa, roolia tai mahdollisuuksia.

Salmisen kieli on kaunista ja soljuvaa, vaikka kuvaakin kammottavia asioita. Paikoin lukiessa putoaa keskelle painajaisia, kauhukuvia ja kirjan henkilöiden pään sisäistä kaaosta. Tehokeinot ylittivät välillä omat mieltymykseni, jolloin tarinan imu heikkeni: ehkä vähempikin olisi riittänyt, sillä juoni kantaa kyllä. Kertojiin olisin kaivannut selkeämpiä eroja, nyt ne pääsivät välillä sekoittumaan keskenään, joskin syytän tästä myös jälleen ahmivaa lukutyyliäni – en aina jaksa hidastaa ja ottaa kiinni langanpätkistä niin hyvin kuin olisi syytä.

Kirjassa annetaan riittävästi selityksiä sille, mitä on tapahtunut ja mistä uusi maailma on seurausta. Pelkillä puolinaisilla vihjeillä tämä lukija ei olisi selvinnyt perille saakka. Ajatus kielletystä historiasta, siitä, ettei kaikilla ole samanlaisia oikeuksia lukea tietoja menneestä, historian ja yhteiskuntaopin opettamisen lakkautus säästösyistä, uusien historiankirjojen kirjoittamisesta vanhojen päälle... Historia saa Äidinmaassa aivan oman roolinsa, kiehtovan ja kauhean.

Tästä tarinasta olisi paljon sanottavaa, niin monitahoinen se on. Välillä lukiessa tuli todella huono olo: niin aidoilta jotkut äärimmäisetkin ratkaisut tuntuivat. Niiden tajuaa olevan mahdollisia, pahimmillaan jo  olemassaolevia (tai pikemminkin aina olemassaolleita). Salminen onnistuu ravistelemaan lukijaa pohtimaan käsitystään yhteiskunnan vaalimista arvoista, ylhäältä päin tuputetuista valinnoista ja omista asenteistaan ja niiden perusteista.


Äidinmaassa ovat vierailleet myös Minna, Norkku ja Tuulia.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

Pimppini on valloillaan

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö.
WSOY 2012
250 s.

Kirjastosta.


Antologia on jaoteltu kuuden asiantuntijaesseen mukaan. Ne käsitelevät seksuaalista vallankäyttöä tapakulttuurin, rikosoikeuden, kirjallisuuden, sosiologian ja psykologisen kohtaamisen kautta. Teoksen tarkoitus on myös auttaa traumaattisten kokemusten käsittelemisessä. (Takakansi)

Jos minä olisin sinä, lukisin tämän kirjan. Käskisin myös kaikkien muiden lukea sen.

Pimppini on valloillaan sisältää 32 tekstiä suomalaisilta naisilta: on tutkijoita, kirjailijoita, teatterialan ihmisiä, runoilijoita... Tekstejä yhdistää se, millä tavoin ne käsittelevät tai ottavat kantaa seksuaaliseen väkivaltaan, sen pelkoon ja uhkaan. Osa on omakohtaisia, kolumnimaisia, osa novelleja, osa runoja. Kirjan selkärangan muodostavat kuusi asiantuntijaesseetä, joissa eri alojen asiantuntijat oikeustieteilijästä kansalaisjärjestöaktivistiin napauttavat lukijaa otsaan.

Olin vihainen lukiessani kirjaa, olin vihainen sen luettuani.

Kaikenlaista paskaa tässä maailmassa kyllä riittää, eikä se voivottelemalla mihinkään katoa. Tärkeintä, mitä tällä kirjalla voidaan sanoa, on epäilemättä se, että väkivalta on väärin, eikä sitä pidä sietää. Apua ja tukea on tarjolla, ja sitä pitää käyttää. Ihminen ei ole niin yksin kuin uskoo tai pelkää olevansa. Uhri ei ole syyllinen.

Niin, sanopa se korkokengissä bussista kotiin juoksevalle naiselle, joka harmittelee, ettei ottanut vaihtokenkiä mukaansa päästäkseen nopeammin karkuun ahdistelijaa.

Tai raiskatulle.

Tai taas kerran turpaansa saaneelle puolisolle.

Ei se siinä hetkessä taida auttaa eikä pelastaa ketään.

Parhaiden tekstien pisteet menevät Maria Hyökyvaaralle, Johanna Sinisalolle, Tuuve Arolle ja Rakel Liekille. Hyökyvaaran novelli Kristiina Laajakallio kertoo piirun verran pieleen menneestä elämästä ja parisuhteesta aidosti ja kiertelemättä.

Kukaan ei koskaan enää vittuile tai yritä tehdä sulle mitään pahaa, jos sä tuut mun vaimoksi. Mä pidän susta huolta. Sä oot mun prinsessa. Eikä kukaan tuu meidän väliin. Rakas, älä koskaan anna tulla kenenkään meidän väliin. (s. 97)

Parisuhdeväkivalta ja puolison alistaminen tavalla tai toisella on niin järkyttävä aihe, että minulla menee pasmat sekaisin kun edes ajattelen sitä. Ja ei, aina eivät naiset ole uhreja, vaan myös tekijöitä, mutta tämä kirja kertoo nyt naisten näkökulmasta, ja se sille suotakoon.

Johanna Sinisalon novelli Baby Doll on julkaistu muualla jo aiemmin, mutta itse en ollut sitä ennen lukenut. Se kertoo tästä ajasta tai aivan lähitulevaisuudesta, jolloin kahdeksanvuotias koulutyttö on sukukypsä ja kymmenvuotias isosisko silikonirintainen pikkutuhmissa kuvissa esiintyvä malli. Vaikka maailma, jota Sinisalo kuvaa, on alleviivatun ylilyöty, se on todellisempi kuin pinnalta arvaisi: samalla kun nämä lapsiaikuiset katsovat pyjamabileissä pornoa, he kokevat niitä aivan tuttuja kasvukipuja, sisaruskateutta ja vanhempien kiintymyksen kaipuuta kuin milloin tahansa muulloinkin.

Tuuve Aron parisivuinen Kouluelämää 2012 osui ja upposi absurdissa kauheudessaan tähän tulevaan kansankynttilään ja kynätelineeseen. Huh. Ja Rakel Liekin omakohtainen Olin ajoissa kampaajalla tuntui aidon kannustavalta, vaikka vihainen onkin.

Pimppini on valloillaan käsittelee aiheita, joihin tämä yksi blogiteksti ei taivu. Kirja itsessäänkin on aika päällekäyvä siinä mielessä, että se on runsas, raskas ja suorapuheinen. Tätä tunnelmaa lisää ahdas taitto, joka häiritsi minun silmääni ja aiheutti oikeasti osaltaan ahdistusta (ihan kuin ne tekstit eivät olisi tehneet sitä jo ihan tarpeeksi). Marginaalit ovat liian kapeat ja sivut liian täynnä tekstiä. Entinen lyhythetkinen graafikonalku ei tykkää!

Tuskin olisin jaksanut yhtä suurella intensiteetillä ahmia kirjaa, ellei se olisi ollut pikalaina. 250 sivua painavaa asiaa on todellakin aika paljon. En tarkoita, että otetta olisi pitänyt mitenkään keventää (seksuaalinen vallankäyttö ei ole teema, jota tarvitsisi lähteä erityisesti keventelemään), mutta mietin sitä, jaksaako kirjaa lukea, jos ei koe aihepiiriä riittävän tärkeäksi/omakohtaiseksi/kiinnostavaksi – eli tavoittaako antologia aivan niin suurta yleisöä kuin sen ehdottomasti pitäisi tavoittaa?

Olisin myös ehkä kuitenkin kaivannut jotain vapauttavaakin näkökulmaa. Sen korostamista, kuinka seksuaalisuus on ennen kaikkea voimavara, ihmisen identiteetin olennainen osa, jonka kautta ihminen toteuttaa itseään ja on se, kuka hän on. Nyt jäi tosiaan vain paha mieli ja vitutus. Tosin, niin, ehkä se on tämän kirjan tarkoituskin, eihän yksiin kansiin voi kaikkea laittaa. Mutta toisaalta kirjan nimi antaisi vihjeitä siihen suuntaan, että asioita saatettaisiin tarkastella naisen oman valinnan ja vallan kautta myös.

Pimppini on valloillaan -nimi tulee vienankarjalaisesta kansanlaulusta ja tiedän, että se on joidenkin mielestä selvästi häiritsevä ja ehkä jopa ruma. Minusta se on juuri sopivan raflaava, joskin se tosiaan antaa hieman liian itsevarman ja jopa leikittelevän vaikutelman ottaen huomioon kirjan varsinaisen asiasisällön. Toisaalta olen gradun kanssa painiessani tullut niin tutuksi pillujen ja vittujen (ja satojen muiden nimitysten) kanssa, että minua ei yksi pimppi heilauta suuntaan eikä toiseen. Kun luin helmikuussa Vaginamonologeja, eteen nousi juuri tämä probleema: naisen värkille ei edes ole olemassa neutraalia, kivaa nimeä, jota voisi käyttää missä ja milloin vain. Kiertoilmauksia, kirosanoja ja lääketieteellisen kliinisiä termejä vain.

Joka tapauksessa tämä on tärkeä kirja, jolla on arvoa ihan kaikille sukupuolille. Toivottavasti etenkin ne, joilla on suurimmat ennakkoluulot, tarttuisivat tähän.

Kiitän jälleen Paulaa lukuvinkistä! Myös Jenni S. on kirjoittanut tästä.

Tämä on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin mainioita löytöjä. Pitkin hampain määrittelen tämän tarjolla olevista vaihtoehdoista Tietokirjallisuudeksi, vaikka aivan sitä tämä ei kyllä edusta.

Tuhon tiellä

wsoy.fi

Cormac McCarthy: Tie (The Road, 2006), suom. 2008.

Dystopiat jatkavat matkaansa, mutta minä siirryn seuraavaksi ehkä hieman muunlaiseen kirjallisuuteen ainakin hetkeksi - liian monta maailmanlopun kuvausta yhteen menoon ei voi tehdä hyvää ihmisen elämänilolle.

Tie kertoo nimettömästä isästä ja pojasta, jotka kulkevat pitkin lohdutonta Pohjois-Amerikkaa kohti etelää, merta. Tarkentamaton katastrofi on pyyhkäissyt lähes kaiken muun elollisen maan päältä jo muutamia vuosia aiemmin - luonto on tuhoutunut, vain tuhkaa, harmautta, kaljuja puita ja koleaa valoa näkyy. Ihmiset ovat kuolleet niille sijoilleen, pieni hengissä selvinnyt populaatio yrittää jatkaa hengissä pysymistä. Muut ihmiset ovat kuitenkin vaara, kannibalismia ja väkivaltaa kohtaa todennäköisemmin kuin apua tai edes "turvallista" välinpitämättömyyttä. Isällä ja pojalla on mukanaan vain toisensa, surkeat vaate- ja kenkäriekaleensa, revolveri ja kaksi luotia sekä kellareista ja hylätyistä taloista ihmeen kaupalla löydettyjä elintarvikkeita ostoskärryissä. On kylmää, pimeää, ahdistavaa - kumpaakin pitää hengissä vain toisen seura. Pojan kysyessä isältään, mikä on hänen rohkein tekonsa, isä vastaa: "Se, että nousin tänään aamulla ylös".

Tämä oli aika rankkaa kamaa, vähäeleistä ja niin pirun lohdutonta. Isän ja pojan dialogi kuljettaa tarinaa mukanaan, pelko on koko ajan läsnä, huomisesta ei voi tietää. Miten sellaisessa maailmassa voi elää? Pojalle se on ainoa, jonka hän on koskaan tuntenut, mies muistaa vielä ajan ennen tuhoa ja se ehkä juuri syökin häntä sisältäpäin niin paljon.

McCarthy ei ole järin armelias romaanihenkilöilleen: hän ei anna heidän jäädä paikoilleen edes sinne, mistä löytyy elintarvikkeita ja muita välttämättömyyksiä kukkuroillaan oleva suojaisa bunkkeri, vaan tie kutsuu ja matkaa kurjuudessa on jatkettava. Pojan pelko ja pyrkimys hyvään on musertavaa, hän ei voi ymmärtää, miksi isä ei pysähdy antamaan ruokaa tien varteen luhistuneelle vanhukselle tai lähde etsimään pientä eksyneenoloista poikaa. Eikä isä oikein pysty sitä selittämäänkään - maailma vain on sellainen. Kultaista sääntöä ei enää ole.

Tie on melko visuaalinen olematta kuitenkaan erityisen kuvaileva. Se on hyvin niukkasanainen, typistetty, lakoninenkin. Isän ja pojan välinen kiintymys lohduttaa, muttei auta tai pelasta. Tuholle ei kerrota syytä, tulevaisuutta ei ole. Jokainen päivä on lähempänä väsymystä ja luovuttamista.

Mitä ihmisyydestä jää lopulta jäljelle? Tien sanoma on synkkä, muttei täysin lohduton: isä ja poika ovat vielä olemassa, he "kantavat valoa", yrittävät olla hyviä ja jaksaa jatkaa surkeaa matkaansa. Revolverin ja kahden luodin symboliikka on aika vahva: jokin inhimillinen piirre on jopa maailman tuhossa säilynyt, sillä sen sijaan, että ampuisivat itsensä, isä ja poika kuitenkin jatkavat epävarmaa matkaansa joka aamu. Niin kai meidän kaikkien täytyy joskus tehdä, vaikkei maailmanloppu uhkaisikaan.

Tästä on tehty elokuvakin. Pitää katsoa se joskus hieman myöhemmin.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi: 2005.


Niin. Mitäköhän tästä kirjasta sitten osaisi sanoa. Ensimmäistä kertaa se tarttui käteeni Tampereen kaupunginkirjastossa joskus viime syksynä, loppuvuodesta. Kansi oli houkuttelevasti esillä ja tulin tarttuneeksi opukseen. Viimeistään lieveteksti sai minut ihan hullaantumaan - nyt on tulossa kovaa kamaa! Kirja sitten kuitenkin jäi pölyttymään viimeisen Tampereen kotini kirjapinoon ja palautin sen sitten jossain vaiheessa muuton jälkeen. (Kyllä, kannoin Tampereen kirjaston kirjoja muutossa Helsinkiin. Ei, en tiedä miksi luulin sen olevan millään tasolla järkevää.)

Kävi sitten niin, että katsoimme tästä tehdyn elokuvan V:n kanssa tuossa kevään korvalla. Se hieman soti periaatteitani vastaan, joiden mukaan luen aina kirjan ensin, ennen kuin katson mitään siihen viittaavaa audiovisuaalista kamaa. Jostain syystä nyt hellyin leffaseuraksi miehekkeelle, ja kyllähän se kannatti. Elokuva oli hyvä. Herätti ajatuksia. Kosketti. Herkisti. Päätin kuitenkin, että totta kai kirja on luettava mahdollisimman pian. En tiedä kuinka pian on noin kolmen kuukauden kuluttua, mutta nyt se on luettu!

Ole luonani aina on saanut empiirisen tutkimuskierrokseni perusteella huomiota kirjablogeissa, eikä syyttä. Tosin minun on sanottava, etten juuri ole törmännyt tämän kirjan arvosteluihin lehdistössä. Toki teos on jo kuusi vuotta vanha (ikivanha, voisi joku sanoa), mutta silti. Hämmentävää. Yleensä tällaiset kiinnittävät huomioni, ja olen varma, että olisin huomioinut tämän jo ilmestymisen aikoihin, jos sitä olisi enemmän rummutettu. Oli miten oli, tästä on varmasti sanottu jo paljon hienoa ja parempaa kuin mihin minä pystyn, mutta koetetaan. Mikäli pelkäät juonipaljastuksia, älä lue enempää! (Minun on vaikea sanoa miten se vaikuttaa teoksen kokemiseen, jos siitä tietää etukäteen, sillä itse tosiaan tiesin pelin hengen nähtyäni jo elokuvan.)

Tarinaa kertoo 1990-luvun lopulla Iso-Britanniassa elävä kolmenkympin korvilla oleva Kathy, joka muistelee menneitä. Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa varsin poikkeuksellisissa oloissa, Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä parhaiden ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa. Lapsia suojellaan ulkomaailmalta, ja he oppivat olevansa erityisiä. Niin he ovatkin. He ovat klooneja, joiden elämän ainoa tarkoitus on toimia parhaassa iässään parikymppisistä eteenpäin elintenluovuttajina tavallisille ihmisille. Ja näin se maailma makaa. Kathy käy läpi muistojaan lapsuus- ja nuoruusvuosilta, myöhemmästä elämästä Mökeissä (joka toimii luovuttajille eräänlaisena hetkellisenä oikean elämän maistiaisena ennen luovutusten aloittamista) ja lopulta urastaan valvojana, luovuttajien tukijana, hoitajana ja apulaisena.

Kirja on aivan uskomattoman hyytävä olematta lainkaan pelottava kauhuskenetyyppisesti. Koko luku-urakan aikana en voinut olla ajattelematta tarinan henkilöiden asemaa ja tulevaisuutta. Suurinta hämmennystä aiheutti se, kuinka Ishiguro pystyy pitämään näppinsä erossa aiheensa eettisen puolen pohdinnasta: koko kirjan ajan vallitsee jonkinlainen tasainen, hiljaisen alistumisen eetos, jossa kukaan ei kyseenalaista vallitsevaa järjestelmää. Yksi hyytävyyden aiheuttavista tekijöistä oli minulle juuri se, etteivät luovuttajat sanallakaan kapinoineet kohtaloaan vastaan. Huhut lykkäyksistä herättivät kiinnostusta, mutta missään vaiheessa ei kellään käynyt mielessä esimerkiksi paeta julmaa kohtaloaan. Olin hämmentynyt. Ja samalla kiitollinen kirjailijalle, sillä se olisi varmasti ollut tarinan kannalta aivan turhan ilmeinen vaihtoehto ja tehnyt hallaa muille ansioille.

Se, että elämä kulkee määrättyä rataa ilman mahdollisuutta poikkeuksiin, on valtavan surullinen ajatus. Se myös vahvistui lukemisen aikana. Kathyn muistot menneisyydestä ja pohdinnat erinäisten tapahtumien, keskustelujen ja ihmissuhteiden merkityksistä ja vaikutuksista tulevaan, tuntuivat minusta kovin... vähäpätöisiltä. Ehkä siinä on se juju - kun elämästä ja tehtävästä siinä on etukäteen päätetty, ei kovin suurta draamaa voi olla luvassakaan. Niinpä elämän risteyskohdat ja pienet nyppylät tulkitaan niitä  itseään suuremmiksi.

Kirja selittää ja avaa muutamia asioita elokuvaa huomattavasti paremmin (mikä lienee varsin luonnollista), etenkin aivan loppupuolella, kun Kathy ja Tommy koettavat vielä löytää keinon lykätä kohtaloaan. Liikaa ei kuitenkaan selitetä, ja niin on hyvä. Tosin aihepiiriltään ja kerronnaltaan Ole luonani aina on niin kiehtova, että melkein toivoisin sillä olevan rinnakkaisteoksen, jossa kerrottaisiin siitä muusta maailmasta luovuttajien näkökulman ulkopuolella. Ehkä yksi voimakkaimmista vaikuttajista kuitenkin on juuri se, että näin ei ole, vaan lukijan (jonka voisi kuvitella edustavan tavallista ihmistä) on aivan itse ylhäisessä yksinäisyydessään koettava ne tunteet, joita kirjan esittämä lääketiede herättää. Eivät muuten ole mitään erityisen hyviä tuntemuksia, jos omasta puolestani puhun.

Ole luonani aina sai ainakin minut miettimään jälleen geenitekniikan ongelmakohtia ja esimerkiksi sitä skenaariota, että kun jossain vaiheessa jokaisen ihmisen geenien kartoitus on jokapäiväistä puuhaa, kuinka se muuttaa esimerkiksi juuri sairauksien hoitamista, vakuutuksia, koulutusta, työelämää, ihmisen ajatuksia omasta itsestään ja tulevaisuudestaan. Entä jos joskus on mahdollista, että heti syntymän jälkeen voidaan piirtää kartta siitä, kuinka ihmisen elämä tulee kulkemaan - ja tehdä sen perusteella päätöksiä elämän "kannattavuudesta"? Ehkä joistakin kannattaisi silloin tehdäkin suoraan luovuttajia, jos heillä vaikka olisi tiedossa vaikeita sairauksia myöhemmin elämässä.

Ajatuksia siis heräsi. Välillä oli fyysisesti huono olo. Ja kirjan viimeinen virke kokosi kaiken niin kauniisti, että saatoin hieraista jonkun tipan silmäkulmasta pois.