Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
Suomentaja: Risto Ahti
WSOY 2010
73 s.
Auguries of Innocence (2005)
Kirjastosta.
Huoh. Tunnenpa taas itseni harvinaisen tyhmäksi.
Patti Smithin vuonna 2005 ilmestynyt ja viisi vuotta myöhemmin suomennettu runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit oli kyllä sellaista tervanjuontia että oksat pois. Ehdin jo alkuvuodesta omahyväisyydessäni kuvitella, että kyllä tästä vielä jotain tulee – siis tästä runouden lukemisesta. No, nyt otettiin takapakkia ihan kunnolla.
En ymmärtänyt tästä oikeastaan juuri mitään. En niin mitään.
Tai no sen verran, että sodan ja väkivallan turhuutta tässä kritisoidaan ja muistutetaan, kuinka vallanhimo on universaalia ja ajatonta mittakaavasta viis. Maailma on ruma, ihminen on siellä hukassa. Kehen voi luottaa, tuskin itseensäkään. Eikä viattomuutta sellaisenaan ole, sillä sen menettää tarkoitushakuisessa ja julmassa toiminnassa, eikä koskaan saa takaisin.
Mutta mistä minä tiedän, onko Patti Smith tarkoittanut sen niin vai jotenkin ihan muuten? No en mistään, niinpä.
Kulkurin kuolema
- - Me emme olleet tunteneet kuolemaa
mutta varpuset visertävät piirittävät
kuin suolle laskettu seppele
me tajusimme ihmisyyden
hahmossa joka kulki värjötellen
hylätyissä rievuissa itse hylättynä - -
Kokonaisuudesta pystyy kyllä muodostamaan jonkinlaisen kuvan, mutta monet yksittäiset runot menivät ohi korkealta ja kovaa. Kumpi on sitten olennaisempaa: ymmärtää runoja sellaisenaan vai niiden rakentamaa kokonaisuutta? En minä tiedä! Saakeli!
Suosikikseni kohosi kokoelman kaoottisin runo Meidän hurskastelumme vaientaa rummun äänen, joka näyttää kolmen sivun verran tältä:
Ja on se myös sisältönsä puolesta terävä, ei siinä, mutta rytmi on ilman välimerkkejä hurja.
Mmmh. Koetin tässä vielä kaivaa itsestäni jotain irti, mutta ei niin ei. Sitten menin lukemaan jotain Hesarin arvostelua ja tunsin itseni vielä vähän tyhmemmäksi kuin sitä ennen. Runouden koodikielen avaamiseen on minulla vähän hemmetin pitkä matka.
Taidan viedä tämän nyt kaikessa hiljaisuudessa takaisin Rikhardinkadulle ja pitää hetken hajurakoa lyriikkaan. Se lienee kaikkien kannalta paras ratkaisu.
(Jokaisella pilvellä on kuitenkin... you know, ja tämän koettelemuksen myötä saan täyteen So American -haasteen American Poetry -kategorian, hahaa!)