Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!

Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Ulkoasu: ?
Sphinx 2000
101 s.

Kirjastosta.


Suomalainen historiantutkijanainen tapaa Pariisissa miehen, Lucin. He kohtaavat elokuvateatterin lippujonossa. Ensi sanasta alkaen ilmassa on jotain, vaikka nainen epäileekin satunnaisten kohtaamisten merkityksellisyyttä. Heidän välilleen syntyy suhde.

Luc on maailmanmies, paljon nähnyt ja kokenut. Nainen muistelee nuorena opiskelijatyttönä kokemaansa rakkaussuhdetta yliopiston opettajaan, mutta elää silti vahvasti nykyhetkessä. Pari on suorastaan ihastuttava: boheemi pariisilaismies ja moderni nainen yhdessä. Luvassa on intohimoa, keskusteluja, loputtomia ravintolaillallisia ja ystävien kohtaamisia.

Ja koko ajan tiedossa on, ettei tarinalla ole onnellista loppua. Rakkaus päättyy, kun sen aika on. Ja joskus se aika tulee, väistämättä.

Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa tarttui Pariisilaisen kevääni haaviin. Kyse on pikkuruisesta, vain satasivuisesta pienoisromaanista, joka ilmaisee asiansa tiiviisti. Se kertoo erään rakkauden tarinan ensihetkestä päätepisteeseen mitään ylimääräistä lisäämättä.

Teksti on hiottua ja kieli tukee kerrontaa. Tunnelma on pelkistetty, osin jopa lakoninen. Kerrontatekniikka on tarkkaan harkittu: rakkaussuhteen kokenut nainen minäkertojana on väistämättä jälkiviisas ja kokemuksensa kertaalleen reflektoinut, eivätkä tarinan käänteet tule yllätyksinä.

Aihepiirissä on paljon samaa vastikään lukemani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanin kanssa. Anderssonin kirjaan suorastaan rakastuin, pidin sen ilkikurisesta tunnelmasta ja tavasta esittää tarina omaa tietään kulkevana ja silti jossain määrin luonnonlakien alaisena. Niin Anderssonin Ester kuin Heidi Liehun nimetön naiskertoja ovat älykkäitä, kirjoitus- ja ajatustyötä tekeviä, itsenäisiä naisia, joilta rakkaus vie jalat alta ja järjen päästä.

Nyt huomaan – kaksi samantyyppistä, mutta omanlaistaan romaania luettuani – että aihe on aika ärsyttävä. Onko rakkaudella todella sellainen voima, kuin nämä kirjat väittävät? Kai sillä sitten on, vaikka itse en ehkä sitä huumaa enää muista. Vuosikymmenen yhdessäolon jälkeen on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa menettäisi kykynsä rationaaliseen ajatteluun ja heittäytyisi täysin tunteen vietäväksi. Mutta onneksi se, ettei itse koe jotain juuri nyt, ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa maailmassa.

Liehun kerronnassa viehätyin ennen kaikkea tiiviydestä ja vaivattomuudesta. Hänen tekstinsä kulkee kevyesti ja pienessä tilassa kerrotaan paljon. Pariisi on keskeinen osa tarinaa, ja siinä mielessä kirja sopi kevään lukuhaasteeseeni mainiosti. Luulen kuitenkin, että Rakkaus Pariisissa unohtuu varsin pian, sillä mitään poikkeuksellista siinä ei ole. Se on ainoastaan eräs rakkaustarina muiden kaltaistensa joukossa.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Owen Franken/CORBIS/SKOY
Otava 2012
268 s.
Le Confident (2010)

Kirjastosta.


On vuosi 1975 ja pariisilaisen kustannustoimittajan Camillen äiti on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Postissa saapuu surunvalitteluja, mutta erityisesti eräs paksu kirjekuori sisältöineen kiinnittää Camillen huomion. Lähettäjä, Louis, kirjoittaa kirjeessään eräästä Anniesta ja suhteestaan tähän 1930-luvulla. Kirjeitä tipahtelee kerran viikossa ja Camille on ymmällään: kuka on niiden kirjoittaja Louis ja miksi hän on ne kirjoittanut? Voiko kyse olla romaanikäsikirjoituksesta? Keitä kirjeiden kuvaamat ihmiset oikein ovat? Ja mitä tekemistä heillä on Camillen kanssa?

Louis on tuntenut Annien lähes koko ikänsä, ja vaikka he ovat ystäviä, tiet vievät aikuisuuden kynnyksellä eri suuntiin. Annie tutustuu lapsettomaan rikkaaseen M:n pariskuntaan ja tulee osaksi perhettä tiiviimmin kuin kukaan suunnitteli.

Taustalla hönkii 1930-luvun lopun poliittinen sekasorto. Ja sitten syttyy sota. Annie lähtee M:n pariskunnan kanssa Pariisiin ja myöhemmin Louis seuraa perässä ottaakseen selvää tilanteesta ja ehkä auttaakseen Annieta.

Tämän kaiken Camille saa vuosikymmenten jälkeen lukea kirjeistä, joista ymmärtää rivi riviltä hieman enemmän.

Uskottuni on vetävä, arvoituksellinen ja koskettavakin romaani, jonka kuvaamat ihmissuhteet ovat mutkikkaita ja pohjimmiltaan onnettomia. Se on nopealukuinen, muttei kevyt. Toisaalta aihepiiri voisi tehdä kirjasta ylidramaattisen, mutta siihenkään kirjailija ei ole sortunut, ellei sitten aivan viimeisillä sivuilla, jotka ehkä hieman latistivat omaa lukukokemustani.

Tarinassa on imua ja jännitettä, jotka kutittelevat lukijan mielikuvitusta ja moraalikäsityksiä. Kirjassa ei ole yhtään selkästi hyvää ihmistä, vaan jokaisessa henkilössä on pimeät puolensa – toisissa selkeämmät, toisissa piilotetummat. On vaikeaa, paikoin mahdotonta, ymmärtää kaikkia ratkaisuja, joita henkilöt tekevät. Vaikka tarinankäänteissä on dramaattisuutta, ne eivät tee kokonaisuudesta epäuskottavaa. Kaiketi meillä kaikilla on synkät salaisuutemme. Tai jos ei meillä itsellämme, jossakin suvussamme.

Toinen maailmansota ja Ranskan valloitus näkyvät kirjassa taustahälynä ja hivuttautuvana uhkana. Pariisi miehitetään, mutta Uskottuni pitää lukijan huomion ennen kaikkea kirjan henkilöissä. Sota tarjoaa taustan, tunnelman ja puitteet, muttei nouse keskeisimmäksi tekijäksi kokonaisuudessa. Tämän kirjan tarina on yksityisempi kuin sota, vaikka sodassa ollaan.

Ei tätä miksikään hyvän mielen kirjaksi voi sanoa, sen verran raskas kirjan tarina sisällöltään on. Toisaalta aineksia olisi voinut olla suurempiinkin tunnekuohuihin, kuin joita lopulta koin. Ehkä olen hieman kyyninen. Vaikka perhe- ja sukusalaisuudet minua aina kirjoissa kiehtovat, olen myös lukenut niitä aika paljon, eivätkä suru, petos ja valhe kykene enää kovin helposti minua hetkauttamaan.

Mutta kyllä tämä on hyvä. Eheä, kiinnostava, omaääninen. Sivut kääntyvät lähes itsestään.

Ja Pariisi – se saa lukijan pauloihinsa. Jälleen.

____

Uskottuni on ollut todella luettu kirja kirjablogeissa. Ajatuksia tarjolla muun muassa Hannalta, Lauralta, Aletheialta ja Lurulta.

Tämä on Pariisilaisen kevääni toinen kirja. Lisäksi kirja sopii Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Suomentaja: Veera Kaski
Kansi: ?
Tammi 2013
291 s.
Das Lächeln der Frauen (2010)

Kirjastosta.


Kolmekymppinen Aurélie omistaa isältään perimänsä pienen ravintolan Pariisissa. Henkilökunta on tiivis porukka, työ antoisaa, elämä uomissaan. Kunnes taiteilijapoikaystävä Claude ottaa ja jättää Aurélien sen kummemmin selittelemättä: hän on löytänyt elämänsä naisen. Joka ei nyt valitettavasti ole Aurélie.

Edes paras ystävä Bernadette ei tunnu löytävän oikeita sanoja Aurélien lohduttamiseen. Sattumalta löytyy kuitenkin pieni kirjakauppa ja kirjakaupasta kirja, joka saa lukemista välttelevän Aurélien kiedottua pauloihinsa: kirjahan kertoo juuri hänestä!

Kirjailija on salaperäinen brittimies Robert Miller, josta ei tunnu löytyvän juuri mitään tietoja edes kaikentietävästä internetistä. Aurélie ottaa toimeliaasti yhteyttä miehen ranskalaiseen kustantamoon, jossa työskentelee kiireinen kustannustoimittaja André. André tuntuu tuntevan Robert Millerin paremmin kuin kukaan muu, mutta pysyttelee ärsyttävästi Aurélien tiellä arvoituksen ratkaisussa ja tuntuu muutenkin tulevan vastaan lähes joka toisessa kadunkulmassa...

Ranskalaisen Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti saa kunnian aloittaa pariisilaisen kevääni. Enpä olekaan aikoihin lukenut näin helppoa ja vaivatonta teosta, joka onnistuu samaan aikaan viihdyttämään ja ilahduttamaan. Rakkausromaanin resepti on suloista rakkaushömppää parhaimmillaan ja sen henkilögalleria on juuri sopivan tavanomainen ja kuitenkin mukava (hieman ressukka mutta sympaattisen samaistuttava päähenkilö, tämän rohkea ja suorasanainen bestis, hyväätarkoittava mutta asiansa valkoisilla valheilla sotkeva sankari, äksy pomo, eksoottisia ulkomaalaisia...).

Mikään maailmoja muuttava tai erityisen mieleenpainuva kirja tämä ei kyllä ole. Tarinan kulku on itsestäänselvä, mutta toisaalta turvallinen. Juuri näinhän tämän on hyvä mennä. Tylsäksi kirjaa ei voi sanoa, vaan se on juuri sopivan mittainen, tiivis ja asiansa ajava paketti. Ei liikaa sivujuonteita tai -henkilöitä, vaan keskitytään itse asiaan, kerrotaan se ja päätetään kirja onnellisesti. Tehokasta. Suorastaan – saksalaista?

Oli viihdyttävää upota Pariisin maisemiin. Rakkausromaanin resepti tuntuu ehdalta, joskin kiillotetulta Pariisilta sivukujineen, Seinen rantoineen ja punavalkoruudullisine pöytäliinoineen, vaikka kieltämättä nimidroppailussa ja kuvailussa on hieman laskelmoinnin makua. Uskallan väittää, ettei kirjaa ole kirjoitettu pariisilaiselle yleisölle, vaan pikemminkin niille, jotka näkevät tuon rakkauden kaupungin seepianväristen lasien läpi. Eikä se varsinaisesti haittaa – hyvin kelpasi.

Kirja kuvaa muutamiakin eri ammatteja. Aurélie on käytännössä itseoppinut (no, hyvä on, isänsä jalanjäljissä kulkeva) ravintolanomistaja, joka painaa pitkää päivää ihastuttavan solidaarisen henkilökuntansa tukemana. Ravintola tuntuu olevan ilta illan jälkeen täyteen varattu, mutta sen kummempaa stressiä Aurélie ei työstään saa – hänen huolensa liittyvät ainoastaan rakkauselämään. Mitä ilmeisimmin talousasiat ovat myös kunnossa ja yrittäjän elämä sujuu moitteettomasti. André taas on kustannustoimittaja, joka niin ikään paiskoo töitä kellon ympäri hieman hupsun kustantamohenkilökunnan kanssa. Hänellä on asiaankuuluvan pihalla oleva esimies, joka tuntuu ajattelevan vain rahaa ja ulkonaista menestystä, ei niinkään bisneksen kannalta järkeviä siirtoja. Kai sitä voi yritystä niinkin johtaa, mistä minä tiedän.

Yhtä kaikki, Rakkausromaanin resepti toimi mainiona flunssalukemisena ja pariisilaisen kevään alkulämmittelijänä. Suloinen, harmiton, sujuva, hyvää mieltä levittävä. Siinähän se, viihdekirja parhaimmillaan.

____

Rakkausromaanin reseptiä ovat kokeilleet myös Annami (jonka tekstistä saa hauskaa lisätietoa kirjailijasta), Mai Laakso, MarikaOksa ja Marissa Mehr (joka myös kiinnitti huomionsa kirjan alleviivattuun Pariisi-kuvaukseen).

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?.

Pariisilainen kevät

Mukavaa perjantaita et bonsoir!

Kävi sillä tavoin, että ostimme eilen ystäväni kanssa piiiiitkään asiaa suunniteltuamme lentoliput Pariisiin. Lähdemme sinne kesäkuun ensimmäisellä viikolla juhlistamaan opettajattarien kesäloman alkua. Olen käynyt Pariisissa kahdesti, vuosina 2001 ja 2005. Onkin jo aika päivittää baskeri!

Innostuin kahden kuukauden päässä häämöttävästä matkasta sen verran, että päätin haastaa itseni virittäytymään pariisilaistunnelmiin jo reilusti ajoissa – kuinkapa muuten kuin lukemalla. Joten tästä päivästä käynnistyy Suketuksen pariisilainen kevät.

Tämähän tarkoittaa sitä, että aion ennen Pariisiin lähtöä lukea mahdollisimman paljon tuohon suloiseen kaupunkiin sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämän päivän kirjastoreissulla matkaan tarttui jo kuvan pino. En suunnitellut teemaa etukäteen, ja lähinnä haalin mukaan muutaman helposti tyrkyllä olevan "Pariisi"-hakusanalla löytyneen teoksen.

Pinossa on siis seuraavaa:

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Hélène Grémillon: Uskottuni
Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee


Nyt pyytäisinkin palvelusta blogini lukijoilta: ehdottakaa lisää Pariisi-teemaista luettavaa! Lähinnä kaunokirjallisuutta, mutta miksei muutakin. Aikakaudella tai kirjailijan kotimaalla ei ole väliä, kunhan kirjan tarina sijoittuu pääasiassa Pariisiin. Saa olla syvällistä tai höyhenenkevyttä, vain paikka ratkaisee. Lisäksi voi kommentoida pinoon jo päätyneitä kirjoja. Lukemisen arvoista vai saman tien palautettavaa?

Enkä tietenkään pane pahakseni, jos joku haluaa liittyä seuraani Pariisin kevääseen!

Chouette!