Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Bulevardi ja muita kirjoituksia on Tove Janssonista väitelleen Sirke Happosen kokoama ja suomentama lajitelma Janssonin aiemmin lehdissä julkaistuja novelleja ja esseitä. Kokoelmassa on 16 tekstiä, joista 13 novelleja ja kolme esseitä. Ne on kirjoitettu ja julkaistu vuosien 1934–1995 välillä – kuudenkymmenen vuoden aikahaarukassa! Se on melkoinen matka. Lisäksi mukana ovat Happosen esipuhe ja jälkisanat, joissa avataan tekstejä tarkemmin.

Etenkin varhaisemmat novellit ovat leimaavan ilkikurisia, hieman ivaileviakin. Jansson kirjoittaa paljolti taiteilijaelämästä, mutta myös ylipäänsä elämän odotusten ja oletusten noususta ja tuhosta. Hänen päähenkilönsä eivät ole missään määrin yksioikoisen hyväntahtoisia tai lukijan sympatiaa herättäviä. He ovat tempoilevia, kummallisia, omahyväisiä, erehtyväisiä.

Novelleissa Kaupungin lapsi, Laiturielämää ja San Zeno Maggiore, 1 tähti erilaisten elämäntapojen ja ymmärrysten välinen ristiriita nousee keskeiseen rooliin. Kaupungin lapsessa ollaan matkalla maaseudulta kaupunkiin – vaiko sittenkin toisinpäin? Maaseudun ja kaupungin elämäntavat kohtaavat ja risteävät, helpolla ei päästä. Kaipuu on kova joko muistoihin tai kuvitelmiin. Mitä todella ymmärrämme itsestämme ja ympäristöstämme? Se mietityttää.

Laiturielämää taas porhaltaa jonnekin kotimaiseen saaristoon, ehkä Pellinkiin, jonne on saapumassa laivalastillinen kaupunkilaisia kesänviettoon. Kesävieraiden ja paikallisten on vaikeaa ymmärtää omastaan poikkeavaa elämäntapaa ja -tyyliä: mikä on oikea tapa tehdä ja toimia? Millaisia odotuksia kohtaa, kun on välitilassa, matkalla jonnekin? Ja kuka ne odotukset asettaa, itsekö vai joku toinen?

San Zeno Maggiore, 1 tähti on novelli, joka paljastaa roolien takana olevat toiveet ja pelot. Novellin minäkertoja on nuorehko naistaiteilija, joka on matkalla Veronassa ja päätyy osin vastentahtoisesti paikallisen naisen opastamaksi ja lopulta myös yöpymään tämän luona. Veronalaisnaisella on omat syynsä turistin "hurmaamiselle", minkä kertoja myös tulee huomaamaan. Vaikka on selvää, että kyseessä on hyötymistarkoitus, ei toimintaa ole yksioikoisen helppoa tuomita. Ja miksi pitäisikään? Me ihmiset olemme moniulotteisia, niin monien eri ajatuslankojen ja tekojen, sattumusten ja vahinkojen summia.

Bulevardi ja Kirje ovat puolestaan eräänlaisia yksinäisyyden kuvauksia suurkaupungin keskellä, ja niiden vahvuus on ehdottomasti upeasti kuvattu miljöö. Lukiessa tuntee olevansa itsekin Pariisin ja Dresdenin kaduilla. Quatz' Arts, Viulu, Epähemulimainen tarina ja Puistossa taas paljastavat taiteilijaelämän monimutkaisuuden nuoruuden kukoistuksesta vanhuuden kynnykselle. Vuokrataan huone... on vauhdikas kertomus vuokra-asunnon löytämisen haasteista 1930-luvun lopun Helsingissä – eikä monikaan asia liene kovin eri lailla nykyhetkeen verrattuna!

Peukutuksen suon novellille Parta, ja annan sen konfliktista. Päähenkilö on Pariisiin lähtenyt nuori tyttö, joka haluaa väen vängällä kokea jotain äärimmäisen ylevää, taiteilijamaista, boheemia, jonka uskoo pariisilaiseen elämään kuuluvan. Hän kohtaakin taiteilijamiehen, joka tarjoaa tätä kaikkea. Mutta eihän mikään ole kuin oppikirjassa tai kuvitelmissa, ne ropisevat väistämättä samaa tahtia miehen taiteellisen ulkomuodon kanssa.




Esseet käsittelevät lastenkirjailijana olemista, saarielämää ja muumitalon arkkitehtuuria. Kiehtovia, eloisia, mukaansatempaavia ja tunnelmallisia nekin.

Tove Jansson on kirjoittajana hyvin omaääninen. Novelleissa ja esseissä hän irrottelee ja hulluttelee, kuvaa ja tarkkailee, tekee pilaa sekä omasta elämästään että muiden maailmoista. Vaikkei kyse mistään huumorikirjallisuudesta olekaan, terävänäköiset havainnot ja osuvat sanavalinnat hykerryttävät. Ja Toven kuvat – ne kruunaavat kaiken.


Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Toim. & suom.: Sirke Happonen
Ulkoasu: Tove Jansson / James Zambra
Tammi 2017
288 s.
Bulevarden och andra texter (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Mummo matkalla, Kohtaamisia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Novellihaaste2 

Julie Orringer: Näkymätön silta

Olo on pöhnäinen. Kuin kurkkuuni olisi kaadettu litra siirappia, minkä jälkeen minut olisi pakotettu karuselliin ja kielletty sen jälkeen oksentamasta.

Julie Orringerin Näkymätön silta on historiallinen romaani, rakkausromaani ja sotaromaani. Se kertoo unkarinjuutalaisesta perheestä ja etenkin sen keskimmäisestä pojasta, Andraksesta. Andras lähtee Unkarista Pariisiin vuonna 1938 opiskelemaan arkkitehdiksi. Vaatimattomista oloista ponnistava nuorukainen on saanut stipendin, mutta menee myös töihin teatterin tarpeistoavustajaksi. Uusia ystäviä ja vihollisiakin löytyy, ja yleinen ilmapiiri alkaa kiristyä juutalaisten osalta.

Ja Pariisi – siellä odottaa tietenkin myös Rakkaus ja Intohimo. Baletinopettaja Klara, kohtalokas vanhempi (=kolmekymppinen) nainen, saa Andraksen pauloihinsa, ja rakkaussuhde syttyy Pariisin taivaan alle. Ah! Klaralla on traaginen menneisyys Budapestissä, ja historian kiemurat alkavat vähitellen avautua.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuluu pääosin Pariisissa pääosin juutalaisten henkilöiden elämää seuraten. Toinen osio kirjasta sijoittuu Budapestiin ja muualle Unkariin, sillä poliittisen liikehdinnän vuoksi Andraksen ja Klaran on poistuttava Ranskasta. Luvassa on toinen maailmansota, työleirikomennuksia, nälkää, pelkoa, kuolemaa ja suuria tunteita.

Näkymätön silta julkaistiin muutama vuosi sitten, ja siitä on aika ajoin näkynyt tekstejä blogeissa. Kirjasta on pidetty paljon, ja se on tuonut monelle lukijalle erinomaisia lukuhetkiä.

Minulle ei.

Jo ensimmäisen parinsadan sivun aikana pohdin useaan otteeseen, miksi luen tällaista kirjaa ja miksi en vain jätä sitä kesken, kun en selvästi innostu tarinasta tai sen henkilöistä ollenkaan. En osaa edelleenkään vastata, miksi luin kirjan loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta?

1) Se on ällöttävän siirappinen. Se yrittää olla muuta, mutta ei onnistu. Kirjailijalla keulii kovasti, mitä tulee laatusanojen käyttöön ja muuhun kuvailuun – oli kyse sitten ihmisistä, paikoista tai tunnetiloista. Esimerkki:

Hänen silmänaluksensa sinersivät ja ihon persikkainen kulta oli kalvennut norsunluun väriseksi. Klara näytti läpikuultavalta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut hänet sisältä tyhjäksi. Hän liikkui kuin jokaista jäsentä olisi särkenyt.

Öh. Yäk? Tarina kerrotaan Andraksen näkökulmasta, ja anteeksi nyt vaan: ei kuulosta parikymppiseltä nuorukaiselta. Norsunluun väriseksi kalvennut ihon persikkainen kulta... COME ON.

2) Kirjaa varten on tehty selvästi paljon taustatutkimusta. Se pohjaa ilmeisesti osittain kirjailijan suvun historiaan. Ajankuvasta en naputa, sen kyllä ostin sellaisenaan. Mutta tietynlaiset yksityiskohdat vetävät mattoa alta. Aivan kuin kirjailijan olisi viimeiseen saakka ja vielä kerran vakuuteltava, että kyllä tässä on muuten tutkittu asioiden tolaa, uskokaa nyt please:

Uupumuksesta sekaisin Andras tavasi aseman kylttiä. TYPKA. Kieli pikaisesti ylähampaita vasten ja huulet hetkeksi yhteen ennen äännettä "ka", unkarin kielen diminutiivia. Andraksen läpi humahti helpotus: he eivät olleetkaan itärintamalla. He olivat yhä Unkarin rajojen sisällä.

Jep, sodan sytyttyä, matkalla tuntemattomaan määränpäähän tavarajunan vaunussa sitä totisesti funtsailee unkarin kielen diminutiivia.

3) Kirjan henkilöt ovat moraaliltaan jotain muuta kuin perinteistä ihmisrotua. He ovat aivan toivottoman hyviä ihmisiä, eettisiä, hyveellisiä ja pahaa tarkoittamattomia. Tavallinen tallaaja alkaa kyseenalaistaa omaa moraaliaan kirjaa lukiessaan. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole noin hyvä ihminen? Andras on oikea unelmien vävypoika ekstrakerroksella kiilloketta, ja Klara taas taantuu silmin nähden hetkissä vuosikaudet itsellistä ja kiehtovaa pariisittaren elämää viettäneestä aikuisesta naisesta Andraksen herkäksi ja haavoittuvaiseksi nuorikoksi. Huoh.

Enkä edes lähde siihen, millaista eloa ne nännit ja rintojen ja lantion kaaret ja litteän vatsan häilyvät arvet tarinan kuluessa elävät...

Loppuun on todettava, että kyllä Näkymättömällä sillalla on se ansio, että luin sen kaikesta huolimatta loppuun. Toisen maailmansodan tuiskeet kuvataan kirjassa tuoreesta näkökulmasta, sillä rintamalla siinä ei olla, vaan Andras kumppaneineen joutuu työleireille, joiden miljöötä ei ole vielä puhki kaluttu.

Näköjään lukukokemuksesta kirjoittaminen auttaa. Enää ei tunnu ihan niin ylettömältä. Jääköön Näkymätön silta vähitellen omalta osaltani armeliaasti unohduksiin.


Julie Orringer: Näkymätön silta
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Katja Kaskeala
Otava 2011
755 s.
E-kirja
The Invisible Bridge (2010)

Oma e-kirjaostos.

_____

Toisaalla: Nenä kirjassa, Luettua, Lukuisa, Kirjahamsterin lukuvinkit, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lukemisen kartasto, Kolmas linja, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Idän pikajuna -haasteessa etenen tämän kirjan myötä Budapestin asemalle.    

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Minerva 2014
546 s.
Au revoir là-haut (2013)

Arvostelukappale.


Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä hetkinä sotamies Albert Maillard todistaa, kuinka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle, varansa menettäneen aatelissuvun viimeinen vesa, ampuu omia miehiä. Albert joutuu siksi itsekin hengenvaaraan, josta hänet pelastaa toinen rivimies, Édouard Péricourt. Édouard loukkaantuu tapahtumissa vakavasti, mutta selviää.

Sota päättyy, mutta kunkin miehen mielessä se jatkaa kulkuaan. Édouard haluaa olla kuin kuollut: hän on menettänyt sananmukaisesti kasvonsa, eikä halua olla enää tekemisissä varakkaan perheensä kanssa. Perhe ei koskaan oikein hyväksynyt häntä omana itsenään, taiteilijana. Albert auttaa kiitollisuudenvelassa Édouardia hankkimaan valehenkilöllisyyden ja välittää Péricourtin perheelle tiedon tämän kuolemasta. Kun Édouardin sisar Madeleine saapuu hakemaan veljensä ruumista, Henri d'Aulnay-Pradelle astuu näyttämölle. Pariskunta avioituu pian.

Édouard ja Albert elävät vaatimattomissa oloissa ja koettavat selvitä päivän toisensa jälkeen. Kuviota sekoittavat rakkaus, pettymykset, morfiini ja lopulta myös suuruudenhulluus. Miehet päätyvät suunnittelemaan ja toteuttamaan valtaisaa huijausta, jonka tarkoituksena on rikastua ja jättää Ranska ja Pariisi kauas taakse. Samaan aikaan toisaalla Henri pyrkyröi kohti vehreämpää tulevaisuutta, sillä edes varakas naimakauppa ei ole taannut hänelle menestystä.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa on melankolinen tarina. Se alkaa rintamalta ja kuvaa ensimmäisen viidenneksensä sodan loppuvaiheen sekasortoa ja paniikkia. Albert on onneton vässykkä, epävarma ja sanoissaan sekoileva reppana, joka ei saa kiinni itsestään tai elämästään. Ansiokkaasti hän kuitenkin huolehtii toveristaan Édouardista.

Édouard itse jää arvoitukseksi. Sota ja vammutuminen haavoittavat häntä pahasti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hän ei piirrä eikä maalaa aikoihin sodan jälkeen, mutta lopulta kuvallinen ilmaisu palaa hänen elämäänsä takaisin. Perhesuhteiden monimutkaisuus ja Édouardin pettymys perheensä asenteeseen vaikuttaa dramaattisesti kaikkien Péricourtien elämään.

Henri taas on häikäilemätön pyrkyri, suorastaan herkullisen kammottava hahmo. Vaikka hän on paha, Lemaitre ei ole liioitellut häntä kirjoittaessaan. Henrin kaltaisia ihmisiä on aina siellä, missä on mahdollisuus muiden hyväksikäyttöön ja oman edun ajamiseen – siis kaikkialla.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Pariisi on surumielinen ja kuitenkin tulevaisuuteen uskova kaupunki. Sota on vienyt paljon ja tuonut mukanaan surua ja menetyksiä. Ihminen pääsee kuitenkin pienilläkin teoilla kiinni uuteen, ja vaikka ne eivät kestäisi päivänvaloa, yksilölle ne merkitsevät avointa tulevaisuutta.

Näkemiin taivaassa on kirja häikäilemättömyydestä, sodan jäljistä, uusista aluista, solidaarisuudesta ja ihmisen rikkonaisuudesta. Se kuvaa hyvin epätäydellisiä ihmisiä, joiden elämästä koostuu rikas ja moniulotteinen verkosto. Siinä seikkaillessaan lukija pääsee syvälle lähes sadan vuoden takaiseen Pariisiin, joka on hyvin erilainen kuin kadotetun sukupolven boheemien kautta on opittu uskomaan.

______

Myös Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Näkemiin taivaassa on viimeinen Ihminen sodassa -haasteeseen lukemani kirja, 28. sellainen, eli kenraali Suketus täällä hei! Haaste päättyy tänään ja siihen on tullut jo runsaasti koosteita. Kiitos niistä! Kokoan haasteen päätöstekstin ensi viikon aikana. Vuoden aikana on kertynyt hurja määrä luettuja kirjoja aivan laidasta laitaan, mahtavaa.

Sylvia Beach: Shakespeare and Company

Sylvia Beach: Shakespeare and Company
Suomentajat: Ruth Routa ja Heikki Karjalainen
Ulkoasu: ?
Tammi 2003
266 s.
Shakespeare and Company (1959)

Kirjastosta.


Sylvia Beach (1887–1962) oli yhdysvaltalainen pappisperheen tytär, joka perusti vuonna 1919 Pariisiin legendaarisen maineen kasvattaneen kirjakaupan Shakespeare & Companyn. Kirjakaupasta tuli sotienvälisen Pariisin kirjallisen kulttuurin keskus – ja nimenomaan ulkomaisen sellaisen. Beachin helmoissa olivat vuorollaan turvassa niin Ernest Hemingway kuin James Joycekin, monien muiden 1920-luvun kirjallisuusnimien ohella.

Shakespeare and Company on Beachin oma muistelmateos kirjakaupan historiasta sen perustamisesta toiseen maailmansotaan. Se alkaa lyhyestä perhetaustakatsauksesta, mutta pian siirrytään itse asiaan: Pariisiin ja piskuisen, englanninkielistä kirjallisuutta myyvän ja lainaavan kirjakaupan perustamiseen ja melko pian alkavaan, maltilliseen menestykseen. Aina se ei ollut taloudellista, mutta henkistä se oli senkin edestä. Sylvia Beach teki valtavan työn edistäessään englanninkielisen kirjallisuuden asemaa Pariisissa ja suojellessaan ja tukiessaan nuoria kirjailijalahjakkuuksia. Hänen ansiotaan on, että James Joycen Odysseus näki päivänvalon ja myös pysyi valokeilassa vaikeuksista (esimerkiksi vahvasta sensuurista) huolimatta. (Ja minun on ehkä joskus pakko yrittää lukea se. Perhana.)

Jos saisin aikakoneen, matkustaisin ensimmäisenä 1920-luvulle ja luultavasti juurikin Pariisiin. Tuossa ajanjaksossa on jotain todella kiehtovaa, olihan se monin tavoin villi ja vapaa, joskin myös ongelmallinen. Luulen, että sopisin sinne hyvin. Tosin ehkä aikakoneeni pitäisi sisältää myös sukupuolenvaihdosmahdollisuus, sillä mieluummin olisin tuon ajan mies. Naisten roolina tuntui olevan joko muusa, nalkuttava vaimo tai hymyilevä koriste – lukuun ottamatta kenties juuri Sylvia Beachia ja muutamaa muuta uranuurtajaa ja rohkeaa oman tiensä kulkijaa, jotka tekivät, mitä halusivat helmat liehuen ja kulmankurtistukset ohittaen.

Shakespeare and Company on sympaattinen kirja, mutta sillä on ongelmansa. Yksi niistä on se, ettei se ole kovin hyvin kirjoitettu. Onkin onni, että Sylvia Beach pitäytyi urallaan pääosin siinä, missä oli hyvä: kirjojen myynnissä, kustantajana, kulttuuripiirien ja kirjailijoiden tukijana ja suojelijana. Kirjailijana hän ei nimittäin ole kummoinen. Kirja on aika puuduttava, sen luvut ja aihepiirit hyppivät sinne tänne, ja siinä on melkoisesti toistoa. Toisaalta kyse on Beachin vanhemmalla iällä koostamasta muistelmateoksesta, jossa hän on halunnut korostaa nimenomaan kirjakauppansa historiaa ja läpikuljettuja vuosia, joten siinä mielessä jatkuva samoihin asioihin palaaminen ja yhä uusien anekdoottien esittely on jokseenkin perusteltua.

Luin tätä kirjaa todella kauan, ainakin kolme viikkoa. Hitaus johtui juurikin tyylistä: kirja ei imaissut mukaansa, vaan sitä jaksoi lukea ehkä luvun, kaksi kerrallaan. Sitten teksti ja lukeminen tökkäsivät jälleen. Osittain kyllä pidin kovasti Beachin kepeäntuntuisesta kerronnasta ja positiivisesta otteesta kokemuksiinsa. Vaikka välillä käytiin syvällä ja vaikkei elämä ehkä antanut Beachille aivan kaikkea juuri niin kuin hän olisi toivonut, Shakespeare and Company ei menetä pilkettä silmäkulmassa ja rivien välissä.

Shakespeare and Company kesäkuussa 2014
(© jeepau, kuva lainattu luvalla)

Vierailimme kesäkuun Pariisin matkallamme nykyisessä Shakespeare & Companyssa. Odotin kirjakaupan näkemistä innolla ja hermotkin meinasivat mennä, kun emme sitä ihan heti löytäneet (lähestyminen väärästä suunnasta ynnä kahvivaje?). Lopulta kuitenkin tupsahdimme oikeaan paikkaan ja hetken henkeä vedettyämme syöksyimme muiden turistien sekaan. Kauppa sinänsä on aivan ihastuttava ja täynnä aarteita, joita olisi voinut kuskata kotiin useamman kassillisen, mutta lopulta ahtaus ja ihmisten päällekäyvyys muodostivat liian kovan limbon, ja ulos oli päästävä. Mitään en ostanut, eikä harmita ollenkaan. Jossain määrin petyin kovasti. Sylvian kuvaamaa tunnelmaa ei ollut lähimaillakaan – mutta hölmöähän sellaista olisi ollut odottaakaan.

Huolimatta sekä kirjan että kaupan aiheuttamasta kevyehköstä pettymyksestä en edellenkään vaihtaisi aikakoneen asetuksia. Suuntana olisi edelleen 1920-luvun Pariisi. Ehkä voisin päätyä puotiapulaiseksi tai oikolukijaksi, shampanjanjuojaksi tai ikkunanpesijäksi – ei sen niin väliä!

_____

Kirjakaupan tarinaa ovat lukeneet myös Lumiomenan Katja (jolle myös nousi pienimuotoinen Joyce-kuume), Kujerruksien Linnea (ja hurmaannus!), Suvi Orfeuksen kääntöpiiriltä (joka ei ihastunut varauksetta) sekä Stazzy (joka pitää kirjan tarinoivaa tyyliä sekä sen vahvuutena että heikkoutena).

Ah, Pariisi!

Sacre Coeur.

Pariisi! Siellä tuli käytyä, totta maar!

Reissusta on kulunut kuukauden verran, eikä Suomen kesä ole hurmannut kovinkaan suuresti sen jälkeen. Pariisissa oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla pääosin epävakaista, lähinnä pilvistä. Tennarit kastuivat kertaalleen kaatosateessa läpimäriksi, mutta toisaalta dekoltee sai seuraavana päivänä rusketusraidat. Kivaa oli, yhtä kaikki. Matkaseurana oli J, Jumalat juhlivat öisin sekä kamera, jonka muistikortti päätti omin päin tuhota kahden ensimmäisen päivän kuvat suurimmilta osin. Onneksi jotain jäi talteen ja eniten tietysti suloisiin muistoihin.


Matkat ja majoitus

Pariisin metro on mainio menopeli.

Lensimme kohteeseen Finnairin siivin, lipuilla oli hintaa reilut 200 euroa per nassu. Pariisiin ei mitään superhalpoja tarjouksia taida oikein ollakaan saatavilla (korjatkaa, jos olen väärässä), joten turha pihistellä liikoja. Finski lentää Charles Le Gaullen lentokentälle, josta pääsee näppärästi junalla kaupunkiin ja sen eri rautatieasemille. Hinta yhdensuuntaiselle junamatkalle lentokentältä keskustaan on vajaan kympin. (Kannattaa varata kolikoita mukaan, lentoaseman automaatit eivät tykänneet setelirahasta.)

Olin buukannut meille majoituspaikaksi Hotel Merrylin läheltä Gare du Nordin juna-asemaa. Oletin sen olevan edes jotakuinkin Montmartren kulmilla. Voi kunpa olisin hieman jaksanut miettiä asiaa etukäteen tai edes harrastaa ihan tavanomaista googlaamista... En nimittäin valitettavasti voi suositella kyseistä majoitusliikettä minkään sortin asusteluun, kellekään. Homeinen kokolattiamatto (johon vesi valui suoraan kylpyhuoneen lattialta), täydellinen ilmanvaihdon puute ja sijainti aika levottoman metroaseman vieressä eivät suoranaisesti hurmanneet. Palvelu oli kuitenkin ihan hyvää, joten se sentään pelasti paljon. Ja edullinen hinta. Ensi kerralla sitten fiksumpia valintoja, opin.

Nähtävyydet

Montmartren hautausmaa, uutta ja vanhaa ja paljon kissoja.

Ensimmäisen maailmansodan nuoren veteraanin
hauta Montparnassen hautausmaalla.

Simone ja Jean-Paul.

Emme olleet tehneet kummoisia suunnitelmia etukäteen reissullemme. Aikaa oli käytännössä kolme ja puoli päivää, joten mitään paniikkia ei myöskään ollut. Itse olin käynyt Pariisissa aiemmin kahdesti, mutta niistä reissuista on sen verran aikaa, ja ne olivat molemmat lyhyitä pyrähdyksiä, ettei mikään kaupungissa ollut tuttua tai tylsää. Joten ei muuta kuin opaskirjat käteen ja haahuilemaan.

Omia suosikkejani olivat hautausmaat. Kävimme sekä Monmartren että Montparnassen hautausmailla ihmettelemässä eurooppalaista hautaustyyliä. Jälkimmäiseltä hautausmaalta bongasimme myös muutaman tutun, siis kivipaasista. Kissoja hiipi joka kulmalla ja hautausmaiden tunnelma oli ylipäänsä jotenkin hyvin seesteinen ja rauhallinen varjoisine sivupolkuineen ja penkkeineen.

Montmartre.

Luxemburgin puisto.

Pariisin kaupunginosat ovat viehättävän erilaisia. Monta reissuahan sinne vaadittaisiin, ennen kuin ne varsinaisesti tulevat tutuiksi tai se oma suosikki löytyy. Me luuhasimme aika kattavasti etenkin 10., 18. ja 19. kaupunginosassa, minkä ohella teimme erinäisiä hyökkäyksiä muualle sen mukaan, missä oli kiinnostavia kohteita.

Torni!

Näkymä tornista!

Toinen näkymä, eri suunta!

Tokihan tarkastimme myös Eiffel-tornin. Kapusimme omin jaloin alimmalle tasanteelle, hintaa lipulle tuli muistini mukaan viitisen euroa. (Sen siitä saa, kun jättää matkapäiväkirjan kirjoittamisen puolitiehen, perhana, toim. huom.) Näkymät olivat hienot ja hintansa arvoiset, mutta alin tasanne oli ehdottomasti riittävän korkealla ainakin tälle arkajalalle. Kaksi ylempääkin olisi vielä ollut mahdollista valloittaa, mutta jätimme sen rohkeammille matkailijoille.

Louvre.

Keskiaika Louvressa.

Tiemme vei keskiviikkona myöhään iltapäivällä Louvreen (joka on keskiviikkoisin auki klo 21.45 asti). Pysyvien näyttelyiden pääsylippu maksaa 12 euroa, ja voin todeta, että siinä on kyllä hinta-laatusuhde kohdallaan. Milläänhän ei voi koko museota yhdellä kertaa ottaa haltuun. Me kävimme vilkaisemassa arvaatte varmaan minkä taulun (ynnä ympärillään parveilevat turistimassat), jonka jälkeen suuntana oli keskiaika-osasto ja hieman myös saksalaisia ja hollantilaisia mestareita.

Minulle tulee näissä valtavissa museokomplekseissa lähinnä ahdistus. Ylettömän suuret talot täynnä taideaarteita ja tavaraa, ei ihminen voi millään kyetä keskittymään niihin kaikkiin. Tämä oli toinen kertani Louvressa, enkä edelleenkään osaa sanoa, mitä olen siellä nähnyt (paitsi sen tietyn taulun, kahdesti, sekä kasan antiikin ajan pyttyjä ja patsaita). Pienemmät museot ovat makuuni, niissä voi rauhassa keskittyä itse asiaan, eikä museon kiertäminen edellytä maratoonarin kestävyyttä.

Hillittyä charmia.

Päämäärätön haahuilu on matkustelussa mukavaa, mutta itse taidan olla liian pinko siihen. Haluan olla selvillä siitä, missä olen ja mielellään siitäkin, minne on suunta. Kiertoreittejä voi tietenkin aina valita, mutta aivan täydelliseen vapaaehtoiseen eksymiseen ja sitä kautta seikkailujen etsintään en taida olla ihan sopiva henkilö.

Tällä reissulla kiertelimme katuja lähinnä pisteeltä toiselle: ensin metrolla yhteen kohteeseen, josta kävelyä pisteeseen A, josta otettiin suunta pisteeseen B ja niin edelleen. Matkan varrella ehti sitten kuikuilla sivukujille ja yllättäen vastaan tulleisiin puistoihin, patsaisiin ja kirkkoihin. Sopiva yhdistelmä suunnitelmallisuutta, kartalla pysymistä ja uteliaisuutta.

Ruoka ja juoma

Soul Kitchen.

Olutta ja vegeburgereita.

Something pink, s'il vous plaît.

Ruokaa ja juomaahan sitä matkalainen tarvitsee väistämättä. Me emme olleet varsinaisen Michelin-safkan perässä, ja perinteisempää ranskalaista keittiötä taisivatkin edustaa vain torstain crêpesit, joita otimmekin sitten varmuuden vuoksi kumpikin sekä suolaisena että makeana. Nam!

Suosittelujen arvoisia kuppiloita ynnä muita ovat ainakin HolyBelly, Bob's Juice Bar ja Tuck Shop (kaikki kolme sijaitsevat lähekkäin Rue Lucien Sampaixilla), Le Gabin (Rue Lambert), Soul Kitchen (Rue Lamarck), East Side Burgers (Boulevard Voltaire) sekä Aux Marches du Palais (Palais de Tokyon vierustalla). Sen sijaan erästä epämääräistä yleiskebupaikkaa La Chapellen metroaseman kulmalla en suosittele. Se kalahampurilainen kummittelee mielessäni vieläkin...

Kuljimme ruokapuolen osalta pitkälti nettivinkkien ja Mondon kevätnumeron vihjeiden perässä, ja kyllä kannatti. Vaikka kaupunki on pullollaan kuppilaa ja ruokapaikkaa, pahimman makeannälän, kahvihampaan kolotuksen, viininhimon tai päivällistarpeen yllättäessä on hyvä tietää, minne suunnata, koska juuri silloin ei yleensä ikinä ole mitään kivaa paikkaa kohtsillään saatavilla.

Pariisi jättää jännän fiiliksen. Kaupunki sykkii kovalla tahdilla, ja silti siellä on paljon rauhallisia katuja, puistoja ja penkkejä. Kaupunginosat eroavat toisistaan aika paljonkin, osa on siirtolaisten kansoittamia, osa hillityn porvarillisia, osa ennen kaikkea turistien valloittamia. Rohkeasti vaan tutustumaan. Itse etsisin ensi kerralla majoituksen Montparnassesta tai Maraisista, molemmista alueista jäi todella hyvä vaikutelma.

Hintataso on säädyllinen, muttei mitenkään erityisen halpa. Budjetti oli toki rajallinen, mutta yllättävän vähän tuli käytettyä rahaa siitäkin huolimatta. Aina löytyi tietysti taskun pohjalta penni jos toinenkin lasilliseen viiniä, kupilliseen espressoa tai pain au chocolatiin.

Suuria pettymyksiä ei ainakaan näin jälkikäteen ajatellen ollut hotellia lukuunottamatta. No, ehkä Shakespeare & Company oli jotenkin laimea (ja täyteen ahdettu, meitä turisteja siis, uhhuh), mutta en tiedä, mitä oikein odotin. Suurista kirkoista kurkkasimme Sacre Coeuriin ja Notre Dameen, joihin molempiin on vapaa pääsy. Kirkkoarkkitehtuuri on massiivista ja vaikuttavaa, mutta liian suositut kohteet kalskaavat aina kaupallisuutta ja pakko nähdä vaikkei edes kiinnostaisi -tunnelmaa. Kauniita kirkkoja, yhtä kaikki.

Kesäkuun alku oli mielestäni hyvää aikaa matkustaa maailman suosituimpaan matkailukohteeseen, sillä emme juurikaan jonottaneet mihinkään ja kaupungissa tuntui muutenkin olevan tilaa olla. Paikallisetkaan eivät olleet vielä paenneet kesänviettoon muualle ja säätila sopi tällaiseen arktiseen kesään tottuneille neitokaisille hyvin.

Kaiken kaikkiaan erinomainen reissu, joka kannatti tehdä. Hotellihuoneen tunkkainen hajukin on vähitellen haihtunut mukana olleista tavaroista.

Paris, c'est magnifique!