Jane Smiley: Sydänmailla

 

Pulitzer-palkittujen romaanien lukemishaasteeni etenee hitaasti ja epävarmasti. Alkukesästä SPR:n Kontissa silmään sattui kuitenkin Jane Smileyn Sydänmailla-romaanin (ruma elokuva-) kansi, ja vastoin kaikkia tapojani sain myös tartuttua omaan hyllyyn ostettuun kirjaan melko pian ostotapahtuman jälkeen. Olen kehityskelpoinen!

Sydänmailla ilmestyi vuonna 1991 ja palkittiin Pulitzerilla seuraavana vuonna. Marja Alopaeuksen suomennos julkaistiin vuonna 1997, jolloin romaaniin pohjautuva elokuva tuli teattereihin.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen, syvälle maaseudulle, sikatilojen ja maissipeltojen huminaan. Larry Cookilla on sitkeän oman ja edellisten sukupolvien työn tuloksena omistuksessaan arvokas tuhannen eekkerin maatila, jonka hoidossa ovat mukana hänen kaksi vanhinta tytärtään Ginny ja Rose puolisoineen. Perheen kuopus Caroline on valinnut toisen tien, opiskellut juristiksi ja asuu ja työskentelee kaupungissa.

Kun Larry alkaa lähestyä eläkeikää, hän haluaa yllättäen siirtää maatilan tyttärilleen ennakkoperintönä. Isän peliliike yllättää kaikki, ei vähiten siksi, että hän on siihen saakka hallinnut reviiriään despootin elkein ja kasvattanut lapsensa väkivaltaa ja alistamista käyttäen. Perheen äiti kuoli tyttöjen ollessa vielä nuoria ja vastuu kasvamisesta ja kasvattamisesta on ollut pitkälti heillä itsellään. Ginnyn, Rosen ja Carolinen on nyt tehtävä päätöksiä, jollaisiin he eivät ole tajunneet olevansa valmiita. Ovatko vieläkään?

Vuosikymmenten epäselvyydet, puhumattomuus, selvittämättömät traumat ja erittäin myrkyllinen (sekä psyykkisesti että konkreettisesti maanviljelyyn liittyvien ympäristömyrkkyjen kautta muodostunut) kasvu- ja elinympäristö aiheuttavat yhdessä yllättävän omistajamuutoksen kanssa riitaa, surua ja piiloon painettuja muistoja.

Sydänmailla käsittelee karulla tavalla isoja teemoja. Se pureutuu perheen synkkiin salaisuuksiin, väkivaltaan, toteutumattomien toiveiden hintaan, lapsettomuuteen, sukupuolten asemaan maaseutuyhteisössä. Ylipäänsä se kuvaa vahvasti 1970-luvun tunnelmaa Yhdysvaltojen maaseudulla. Ei ole vaikeaa uskoa, että moni asia on edelleen siellä samoin. Romaanin pohjana on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear, jonka myönnän olevan minulle tuttu vain otsikon tasolla. Viitteet siihen löytynevät parhaiten henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. 

Tarinaa kertoo vanhin tytär Ginny, joka on aina sopeutunut ja hyväksynyt, alistunut ja muovautunut. Hänestä on tullut luontevasti maatilan emäntä, hän ei ole koskaan oikein ajatellutkaan voivansa tai saavansa haluta muuta. Lapsia hän ei puolisonsa kanssa ole suurista toiveista huolimatta saanut, ja viimeisimmän keskenmenonsa todisteetkin hän on haudannut sikalan taakse, ettei joutuisi jälleen selittämään mitään miehelleen.

Ginnyn kertojaäänen kautta tarina muodostuu moniääniseksi ja yllättävän kupruilevaksi, vaikka se on näennäisen tasainen ja rauhallinen. Tempo on hidas, mutta nautin jollain tapaa suuresti hitaasti etenevästä kerronnasta ja vähitellen aukeavista kerroksista. Miten paljon ihmisen elämässä hautautuu arkisen aherruksen, työnteon, totutun elämänpiirin, yhä uudelleen toistuvien pettymysten, pelon hetkien ja yhtäältä pienten ilojen alle?

Muutos on kuitenkin jossain, se on aina mahdollisuus. Kaikesta kurasta, pelosta, pölystä, virheistä, ottamattomista askelista, harkitsemattomista ja harkituista sanoista, haudatuista haaveista - kaikista niistä voi silti vielä ponnistaa eteenpäin. Niin tekee lopulta myös Ginny.

Jane Smiley: Sydänmailla
Suomentaja: Marja Alopaeus
Otava 1997
389 s.
A Thousand Acres (1991)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoihin kadonnut, Hurja Hassu Lukija, Prosperon kirjahylly

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 12. maaseutu.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

Juha Hurme: Niemi

Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua ja pohdintaa kirjallisuuden lajityypeistä ja kaunokirjallisuuden rajoista. Diktaattori Elisabeth Rehn kertoi palkintojenjakotilaisuudessa marraskuussa valinnan olleen hänelle itsestäänselvä. Juha Hurmeen Niemi on massiivinen suomalaisen kulttuurihistorian seikkailueepos, ja mikäpä olisikaan ollut sen sopivampi valinta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden voittajaksi. (Tähän vain pieni sarkasminhippunen. Itse kyllästyin Suomi 100 -teemaan läpeensä jo vuonna 2016.)

Niemi kattaa kevyesti erään pohjoisen maapläntin historian alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, jolloin yhteiselo Ruotsin kanssa päättyi. Sen ilkikurinen kertojaääni kuuluu ehkä kirjailijalle itselleen tai jollekulle muulle, kuka tietää. Kirjan seitsemäntoista lukua kertovat Suomenniemestä, sen ihmisistä, hallitsijoista, historiasta, kansanperinteestä, uskonnosta, runoudesta, onnenhetkistä ja onnettomuuksista. Unohtamatta kontakteja niemen ulkopuolelle – niitä on aina riittänyt!

Hurme revittelee anteeksipyytelemättömällä ja viihdyttävällä tyylillä. Tekstistä nousevat esiin niin tutummat kuin hieman vieraammatkin historian käänteet. Suomalaisen kansanrunouden ja kotimaisen kirjallisuuden kunniaa Hurme korostaa huomattavasti, eikä niissä toki mitään hävettävää ja vaiettavaa olekaan. Runsaat lainaukset ja sitaatit tuovat puheena olevat aiheet vahvasti esiin ja lukija voi itsekin tehdä tulkintojaan.

Niemessä äänen saavat nekin, joille sitä ei niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa niin hevin ole annettu. Toisaalta voi miettiä, mitkä ovat syyt, joiden perusteella kyseisen aseman saa. Mikä on se suurempi merkitys surkealla turkulaisella kanttorilla tai satunnaisella talonpojalla? Yksilönä tietenkin mittaamaton, mutta millaisia päätelmiä tapausesimerkkien pohjalta voidaan tehdä historian kulusta? Hurme toki osaa perustella tarinalliset valintansa tai vähintäänkin uuvuttaa lukijan yhä tihenevillä kierroksilla ja eräänlaisella kirjallisella pölinällä, mutta paikoin teksti etenee levottomasti ja edelliset käänteet takinliepeistään lähes huomaamatta karistaen.

Koska olen historia pääaineenani valmistunut ja historianopettajaksi jotensakin identifioituva, minun pitäisi varmaankin olla tällaisesta historia-aiheisesta teoksesta aivan pähkinöinä. Näin ei kuitenkaan ole. Aloitin Niemen lukemisen ensimmäisen kerran jo viime syksynä, mutta hyydyin lähes saman tien. Uusi yritys alkoi alkuvuodesta, ja vähitellen pääsin noin puoliväliin. Sitten kirja makasi kuukausikaupalla koskemattomana yöpöydällä.

Vaikea sanoa, mistä nihkeys johtuu. Aihepiiri kyllä kiinnostaa, etenkin mitä lähemmäs se 1800-lukua ja hidasta modernisaatiota tulee. Mutta silti: ei. Hurmeen kiistämättä persoonallinen ja ansiokas tyyli ei vain kolahtanut minuun, se pikemminkin uuvutti ja hyydytti. Paikoin tuntui kuin olisin siinä perinteikkäässä tervassa kahlannut.

Sinänsähän lukija ei ole mitään velkaa kirjalle, eikä konfliktia luetun kanssa pitäisi joutua selittelemään. Niemen kohdalla vain tuntuu lähes rikolliselta tai ainakin totaalisen moukalta todeta, etten päässyt sen kanssa samalle aaltopituudelle kuin ajoittain. Toisaalta onneksi kirjastakin on luettavissa, että melkoisia metsäläisiä me niemeläiset olemme, joten ehkä vain noudatan esiäitieni linjaa epäluulossani.

Kaikkea outoa sitä sentään tarvitse ymmärtää, hyvänen aika. Savupirtin räppänät kiinni vain ja takaisin omiin aatoksiin.


Juha Hurme: Niemi
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
448 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla paljon, esimerkiksi Kirjaluotsi, Tekstiluola, Kosminen K

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 27. Finlandia-palkittu kirja.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Sileäpintainen, hyvämaineinen ydinperhe. Vakaa toimeentulo. Teinityttö, joka hoitaa hommansa kuten hänen odotetaankin tekevän, koskaan nurisematta, koskaan kapinoimatta. Teinityttö, joka myy itseään aikuisille miehille. Mikä ei kuulu joukkoon?

Jukka Behmin Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kisan voittanut romaani Pehmolelutyttö kertoo kulmia hiomatta, kuinka sisus on paljon muuta kuin pinta antaa olettaa. Romaanin päähenkilö Emilia on 15-vuotias, oikea tunnollisuuden ja kunnollisuuden perikuva. Kun hän toteaa tarvitsevansa rahaa päästäkseen suosikkibändin keikalle, on alettava miettiä, mistä sitä voi saada. Sattumalta hän päätyy puistossa katselijaksi itsetyydyttäjälle – ja tienaa elämänsä helpoimmalta tuntuvan setelin. Ansaintalogiikan helppous viehättää, joskin rajat alkavat venyä ja Emilia huomaa olevansa myös tilanteissa, joissa setelit eivät tunnu enää lainkaan niin helposti ansaituilta.

Kaiken kokemansa Emilia paljastaa huoneensa pehmoleluarmadalle. Noille lapsuudesta kuiskiville olennoille, jotka eivät vaadi tai edellytä häneltä mitään.

Behmin kirja mietitytti minua etukäteen. Aihe tuntui hyvin rankalta ja rajulta, ja huomasin pohtivani, kuinka sitä on onnistuttu käsittelemään ilman, että lukijaa alkaa liikaa ahdistaa. On noita tullut joskus luettua, liian nuorena varmaan, tarinoita lapsiprostituoiduista ja muusta lapsuuden ja nuoruuden väkivalloin rikkovasta.

Pehmolelutyttö on onnistunut nuortenkirja monella tapaa, eikä se mässäile aiheellaan lukijaa kauhistuttaen. Emilia on uskottavasti rakennettu hahmo, hänen ajatuksensa ja tunteensa tulevat liki minäkertojamuodon ansiosta. Kaikkea ei lukijalle paljasteta, myös omaa tulkintaa joutuu tekemään ja täyttämään aukkoja tarinassa ja tapahtumissa. Se, mitä Emilia hänelle maksavien miesten kanssa tekee, on pääosin tulkinnanvaraista, mutta saa pohtimaan, miten paljon jää näkemättä todellisuudessa.

Tänäkin syksynä on uutisoitu siitä, kuinka nuoret myyvät aikuisille seksiä rahaa, päihteitä ja tavaroita vastaan. Pehmolelutytön tarina ei siis ikävä kyllä ole vain fiktiota, vaan osa nuorten elämää ja olemassaolevia ilmiöitä. Emilia hoitaa omia kontaktejaan ennen kaikkea netissä erilaisilla seuranhakupalstoilla, ja yhteyttä ottavien määrä on tarinassa valtava. En voi kuin pudistaa päätäni ja todeta, että joistakin ilmiöistä olen aivan pihalla, eikä ymmärrykseni riitä käsittelemään niitä millään muotoa neutraalisti.

On kammottavaa, että aikuiset ihmiset hyväksikäyttävät nuoria niin, hyödyntävät rahan ja auktoriteetin tuomaa valtaa omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Nuoria, jotka lähtevät mukaan, on varmasti laidasta laitaan, mutta vastuu tällaisessa toiminnassa on aina aikuisen. En pysty hyväksymään mitään perusteluita sille, että seksiä tai mitään siihen viittaavaa toimintaa pitäisi ostaa alaikäiseltä. Mikään syy ei sellaiseen oikeuta.

Jukka Behm tekee Pehmolelutytöllään rohkean avauksen aiheeseen, joka ei ainakaan viime aikoina ole ollut kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkiaiheita. Romaani on vahva, omaääninen ja vakuuttava, ja se sopii luettavaksi yhtälailla nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.


Jukka Behm: Pehmolelutyttö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2017
202 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Marjo Jääskä / Etelä-Saimaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Ensirakkaus, oi voi. Onneksi se ei palaa, onneksi se sai aikanaan palaa oman aikansa ja sammua sitten. Juuli Niemen Finlandia-palkittu romaani Et kävele yksin piirtää kuvan raastavasta ensirakkaudesta, raja-aitojen ylittämisestä, oman itsen löytämisestä. Siinä samalla nähdään pilkahdus pääkaupunkiseutulaisten nuorten elämää ja maahanmuuttajaperheen haavoja.

Ada on yhdeksännellä luokalla, oman elämän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäiti on kuvataiteen opettaja ja taiteilija, juureva eno perheineen Pohjanmaalla. Isästään Ada ei tiedä, eikä niin välitäkään. Polkkatukkainen ystävä Sanni on kulkenut vierellä pikkutytöstä. Erään äidinkielentunnin loppumetreillä opettaja ehdottaa isänpäiväkorttien tekemistä. Silloin kosovolaistaustainen Egzon kiinnittää Adan huomion: Egzon protestoi tehtävänantoa vastaan ja poistuu luokasta. Ada kokee löytäneensä hengenheimolaisen, toisen isättömän kulkijan. Jolla on vielä jumalaisen pitkät ripset.

Ada ja Egzon tutustuvat vähitellen toisiinsa ja Egzon samalla myös Adan äitiin. Egzon on kuvataiteellisesti lahjakas, mikä ei jää huomaamatta. Ihmissuhteissa hänellä on sen sijaan vielä paljon opeteltavaa, mutta niin on Adallakin. Vaikka rakkaus kolahtaa ja täyttää kaiken, ei raatelultakaan vältytä. Väärinymmärrykset, sanomatta jätetyt, vältellyt sanat. Toisaalta liiat tunteet, liiat puheet, fyysinen järisyttävä tunnevyöry.

Niemi kirjoittaa runollista proosaa, lauseet, tunnelmat ja kuvat leikittelevät itsellään ja toisillaan. On paljon lunta ja pakkasta, rapisevia oksia, aidan ohi kulkemisia, hämärtyviä talvi-iltoja. Samalla tarinassa on käsinkosketeltavia tosia kokemuksia: se kerta, kun juo ensimmäistä kertaa liikaa kuohuviiniä, se hetki, kun ymmärtää, ettei äidin kanssa enää halua jakaa kaikkea, se päivä, kun tutut suhdekiemurat ja hierarkiat ovatkin yhtäkkiä toisin, ne vaatteet, jotka yllään on ensimmäistä kertaa selvästi jotain muuta ja uutta.

Nuorten maailma heijastuu romaanissa silmien eteen vahvana ja aitona. Et kävele yksin ei selittele liikoja, ei alleviivaa eikä osoita. Lukija luo oman näkemyksensä tarinasta ja sen henkilöistä, miettii omia odotuksiaan ja oletuksiaan, keikuttelee muistojaan (jos voi). Niemi on kirjoittanut kauniin romaanin, joka antaa tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle, muttei jää liian etäiseksi.

Kieli on soljuvaa, runoudestakin ammentavaa. Minua runollinen kieli piti etäällä, töykki hieman kauemmaksi, puuduttikin pidemmän päälle. Niemi ei päästä lukijaa aivan helpolla, vaan romaaniin on todella keskityttävä, maisteltava sen sanoja, joista tarina kasvaa.

Maahanmuuttajaperheen keskimmäisenä poikana Egzon on ristiriitainen hahmo. Hän on syntynyt Suomessa, mutta hänen Kosovosta pakolaisina lähteneiden vanhempiensa suru ja sopeutumisen vaikeus heijastuvat myös lasten elämään. Et kävele yksin on paitsi rakkaustarina myös kuvaus maahanmuuttajataustaisten nuorten elämästä. Kovin syvälle se ei maahanmuuttotematiikkaan sukella, mutta raapaisukin on tehty taiten. Kun pitää sopeutua sekä valtaväestön että oman perheen taustan vaatimuksiin, voi olo syystäkin olla joskus palasiksi revitty.

Et kävele yksin on romaani, jonka tunnelma on haikea mutta toiveikas. Se näyttää hetken ja ajan, jonka muistaa aina. Ja jonka mielellään kietoo takaisin armeliaan unohduksen harsoihin.


Juuli Niemi: Et kävele yksin
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2016
362 s.

Kirjastosta.


_________

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sivujen välissä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole. Muuttoliikkeessä-haaste (Maahanmuutto Suomeen). 45. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Kaksi kirjaa lapsuudesta

Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.

Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.

Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.

Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.

Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.

Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.

Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.

Paljon jää pinnan alle, aina.


"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)

Omasta hyllystä.


Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)

Kirjastosta.

_______

Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi

Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Olen jälleen ollut mainonnan uhri. (Olen niin helppo, niin helppo!) Elisa Kirja kauppasi tuossa taannoin, ehkä Finlandia-palkinnon jakamisen kynnyksellä, vanhoja Finlandia-voittajia edulliseen hintaan e-kirjoina. Selailin valikoimaa ja silmiin osui Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY 1994, Finlandia-palkinto luonnollisesti samalta vuodelta). Klik klik, ostos oli tehty.

Luin kirjaa pääasiassa työmatkoilla, ja aikaa se vei, sillä sivuja piisaa. Olin aika utelias, sillä minulla ei ollut oikein ennakko-oletuksia (ainakaan paikkaansa pitäviä). En ole aiemmin lukenut Joenpeltoa, vaikka nimi on tuttu. Ajattelin, että kirjan nimi voisi olla jotenkin käänteinen. Ehkä tuomari Müller ei olekaan niin hieno mies?

No, kyllä hän on. Gösta Müller on pirtukeisarin äiditön poika, pikkukaupunkiin jo natiaisena hylätty, piikojen kasvattama. Naapurin puutarhuri perheineen pitää pojasta edes vähän huolta. Perheen pojasta Martista tulee Göstalle elinikäinen ystävä ja taistelupari.

Eletään Uudellamaalla, nimettömässä pikkukaupungissa, jonka hallinnossa on omat kommervenkkinsä. Kun Gösta palaa kotikaupunkiinsa opiskeltuaan juristiksi, hän ei voi aavistaa, mitä kaikkea on tulossa vastaan. Göstasta tulee pankinjohtaja, jolla on aina aikaa asiakkailleen, muttei koskaan aikaa kunnallispolitiikan kiemuroille. Sekös raivostuttaa vallankäyttäjiä.

Gösta Müllerin oma toive on perhe. Se, mitä hän ei itse lapsena saanut. Ensimmäinen vaimo löytyy kirjaston tiskin takaa, mutta avioliitto ei suju. Toinen vaimo on talouskoulun opettaja Meeri, tehokas ja aikaansaava, suorapuheinen matroona. Perhe-elämä tuntuu onnistuvan, tytär Kyllikki syntyy.

Kolhuilta ei Müller kuitenkaan säästy, vaikka parhaansa tekee rimpuillakseen onnessa kiinni.

Tuomari Müller, hieno mies on aika kiehtova kirja. Se etenee rauhallisesti ja kikkailematta, Joenpellon kieli on hyvin tiukasti kiinni realismissa, asiat tapahtuvat ja ne todetaan tapahtuneiksi. Aikatasoja sekoitellaan sopivasti ja näkökulmat vaihtuvat Meerin, Göstan, Martin ja muiden kaupunkilaisten välillä.

Vallitseva tunnetila kirjassa on pettymys. Pettymys unelmiin, idealismiin, hyviin pyrkimyksiin. Vaikka itse tekisi parhaansa, se ei riitä: elämä ja maailma ovat riippuvaisia myös muiden teoista ja tekemättä jättämisistä.

Pikkukaupungin niljakas sisäänpäinkääntyneisyys, vallankäytön keskittyminen, ahneus ja moraalin vähittäinen rapistuminen nousevat kirjan tarinassa vahvasti esiin. Joenpelto käsittelee tematiikkaansa tyynesti, hän ei revittele eikä alleviivaa. Pikemminkin asiat vain todetaan: näin on.

Tuomari Müller, hieno mies on julkaistu jo 20 vuotta sitten ja sen kuvaama aika on vielä kauempana. Totinen tosi on se, että tilanne on silti, 2010-luvulla, monin paikoin aivan samanlainen edelleen. Ensimmäisenä tulee mieleen viime vuoden katastrofaalinen Kittilä-case, jota olen itse ainakin seurannut lähinnä järkyttyneenä. Onko tämä edes totta? Juttuun pääsee jyvälle esimerkiksi Antti Järven ansiokkaan Long Play -singlen Kittilä kautta.

Surkuhupaisinta on, että jos Kittilän kuntapolitiikasta kirjoitettaisiin romaani, kukaan ei pitäisi sitä uskottavana. Siihen verrattuna Joenpellon fiktio on vielä tiukan realistinen.

Tuomari Müller, hieno mies on monitasoinen romaani. Se tarkastelee sekä yksilön että yhteisön asemaa ja merkitystä, avaa kuvaamiaan henkilöitä vähitellen kerros kerrokselta ja jättää mieleen suuria kysymyksiä vallasta ja sen väärinkäytöksistä.


Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Ulkoasu: ?
WSOY 1994
349 s.
E-kirja.

Oma ostos.

_______

Ruksaan kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin. 

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: www.jennygrigg.com
Siltala 2014
724 s.
The Luminaries (2013)

Kirjakauppaostos.


Olen niin onnellinen, että luin tämän kirjan.

Se kiinnosti etukäteen, herätteli uteliaisuutta, arvellutti. Ostin sen jo kesällä lomalukemiseksi, mutta aloittaminen venyi, tietenkin. Alkuun tarina mietitytti, ei kiskonut mukaansa, pikemminkin hieman torjui. Mutta sitten, kauriin ollessa neityessä tai tähtien muuten vain sopivassa asennossa, olin todella syvällä 1860-luvun Uudessa-Seelannissa – enkä halunnut sieltä pois.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Mikä sitten puri, mikä vakuutti?

Valontuojat on kuin viktoriaaninen tiiliskivi. Siinä on mukana rikoksia, arvoituksia, rakkautta, epäsovinnaisuutta, toistakymmentä keskeistä henkilöä, petos, salaisuuksia, virheitä, hyviä ja pahoja tekoja. Oikeastaan kukaan ei ole lopulta sellainen, miltä ensin vaikuttaa, eikä mitään selitetä siten kuin aluksi olisi arvellut.

Walter Moody, joka saa olla tarinan järki, saapuu Brittein saarilta Uuden-Seelannin perähikiälle, Hokitikan pikkukaupunkiin onneaan eli kultaa etsimään. Ensimmäisenä iltanaan hän osuu hotellin oleskelutilassa neuvonpitoon, jonka ei ollut tarkoitus kuulua hänen korvilleen: kaksitoista hokitikalaista miestä on kokoontunut pohtimaan kaupunkia hämmentäneitä tapahtumia. Juoppo erakko Crosbie Wells on kuollut syrjäiseen mökkiinsä ja jättänyt jälkeensä valtavan kulta-aarteen. Kaupungin vaurain ja kenties pidetyin mies Emery Staines on kadonnut jäljettömiin. Kaikkien tuntema ilolintu Anna Wetherell on löytynyt yliannoksen opiumia ottaneena katuojasta – itsemurhaako yrittäneenä?

Tästä illasta tarina alkaa, ja Catton rakentaa sen ympärille uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka pitää lukijan aistit valppaina ja muistin terässä. Aika kulkee kehää, jossa nykyhetki, tuleva ja mennyt limittyvät, ihmiset paljastavat todelliset kasvonsa, tapahtumasarjat saavat selityksensä, arvoitukset aukeavat ja uusia syntyy.

Valontuojat vaatii käsivoimia ja aivoja. Henkilökaarti on runsas ja tapahtumat sotkeentuvat toisiinsa, joten lukijan on oltava tarkkana. Catton kuvailee laajalti, ja 1860-luku piirtyy elävänä silmien eteen herrasmiehineen, raakalaisineen ja huijareineen. Hokitika on miehinen kaupunki, sen harvat naiset ovat pääasiassa prostituoituja tai hiljaisia vaimoja, ja tämäkin piirre tuo tarinaan aivan omanlaisensa vireen. Vaikka kultakuumeisen kaupungin elämä ei yleisesti ottaen ole suurinta mahdollista herkkua, pienet asiat voivat tehdä siitä lähes ylellistä. Pala opiumia, uusi mekko, Skotlannista saapuva viskilasti, korttipeli, uutiset maailmalta, varkain syntyvät ihmissuhteet... Kun pysyvää on vähän, pienikin tuntuu suurelta.

Oma ulottuvuutensa on tähtikartta, jonka perusteella Catton on tarinaansa rakentanut. Tarinan keskeiset kaksitoista miestä kuvaavat kahtatoista horoskooppimerkkiä, luvut lyhenevät symmetrisesti samalla kun niiden alkukuvailut pitenevät, ja tapahtumilla lie jonkinlainen yhteys tähtien todellisiin liikkeisiin 1860-luvulla. Itse en tosin tiedä tästä aiheesta juuri mitään, mutta olen valmis uskomaan Cattonin ratkaisuihin niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Todettakoon vielä, että tämä romaani ei nyt siis ole minkään sortin astrologiaa tai muuta höpöä, ei hätää.

Valontuojista ei halua paljastaa liikaa, sillä tarina aukeaa kiehtovasti lukijalleen pala palalta. Se herättää uteliaisuuden ja antaa vastauksia. Se saa pohtimaan elämän haurautta ja arvaamattomuutta sekä ihmismielen loputonta luovuutta äärioloissa. Ja se nostaa syvän kunnioituksen niitä kohtaan, jotka ovat rohkeina lähteneet maailman laidalle etsimään onneaan vastoinkäymisistä piittaamatta.

_____

Toisaalla kirjoitettua: Lumiomena, Nenä kirjassa, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Ja kaikkea muuta, Lukuisa.    

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä

Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä
Suomentaja: Vuokko Aitosalo
Kansi: ?
Like 2008
288 s.
The Brief Wondrous Life of Oscar Wao (2007)

Kirjastosta.


Oscar Wao on Yhdysvaltojen itärannikolle kotiutuneiden dominikaanisiirtolaisten poika, voimakastahtoisen äidin ja omanarvontuntoisen siskon kanssa elävä nuori mies, jonka menestys sosiaalisissa suhteissa on tuhoon tuomittu – ehkä jo syntymässä?

Dominikaanisessa tasavallassa uskotaan vahvasti fukúun, vuosisataiseen kiroukseen, jonka päälleen saatuaan voi käytännössä kaiken toivon heittää. Oscarin perhe on kokenut kirouksen mahdin niskassaan jo usean sukupolven ajan. Etenkin Oscaria ja siskoaan Lolaa vanhemmat perheenjäsenet muistavat turhankin elävästi sekä ajan kotimaassa diktaattori Rafael Leónidas Trujillon valtakautena että sen jälkeiset kuohut.

Oscar on sairaalloisen lihava, yltiöpäisen kiinnostunut scifi- ja fantasiakirjallisuudesta ynnä tietokonepeleistä, kirjallisesti lahjakas ja ehdottoman huono ottamaan kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen tai oikeastaan melkein kehenkään. Yläkoulu- ja lukioajat vielä sujuvat siinä uskossa, että yliopisto takaa kyllä jotain parempaa. Ei takaa. Kuten ei valmistumisen jälkeinen työ yläkoulun englannin- ja historianopettajanakaan. Oscar on kaikkea muuta kuin latinomacho. Ja saa kärsiä siitä.

Tarinaa kerrotaan pitkälti Oscarin (lähes ainoan) ystävän, yliopistoaikaisen kämppiksen Yuniorin suulla. Itsekin dominikaanitaustainen kertoja on paikoin turhan kaikkitietävä, mutta terävä hän on. Motiivina on halu hyvittää tapahtuneet, päästä itsekin yli tragediasta, joka fukún vainoamaa nuorta miestä väistämättä kohtaa. Paljon ei juonenkäänteistä kannata etukäteen paljastaa, mutta kerrottakoon, että rakkauttakin on. Ja kun se iskee, mikään ei sitä pidättele.

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on hengästyttävä, yllättävä ja koukuttava kirja. Se härnää lukijaa, kiusaakin, sillä pitkät alaviitteet ja lähes holtiton ajassa ja paikassa pomppiminen pakottavat pysymään skarppina. Voisi ajatella kirjan olevan pohjimmiltaan "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina, mutta se on lopulta paljon, paljon muuta. (On myös todettava, että "vain" siirtolaisperheen sukupolvitarina ei todellakaan ole minun suustani negatiivinen määritelmä, vaan lähestulkoon yksi ehdottomia suosikkiteemojani kirjallisuudessa.)

Tarina on ensinnäkin polveileva sukellus Dominikaanisen tasavallan 1900-luvun historiaan. Aihepiiri, josta harva tietää juuri mitään. Niin, et tiennyt sinäkään, myönnä pois. Karibian kuohut eivät ainakaan minulle ole missään määrin tuttuja, ja siksikin Oscar Waon suku teki niitä tutummiksi. Kiinnostus heräsi, eikä aihepiirin penkominen taatusti jää tähän.

Toisekseen kirja on esimerkki taitavasta tarinankerronnasta, lukijan koukuttamisesta ja siitä, kuinka tarinat aukeavat hitaasti kerros kerrokselta.

Vaikka kehun, ei kirja silti valloittanut sydäntäni. Yltiöpäinen nokkeluus, kovenevat kierrokset ja perimmäisen sanoman puute (tai kyvyttömyyteni tavoittaa sitä) jäivät kalvamaan. Kirjan loppuratkaisu(t) eivät tyydyttäneet – minusta tuntuu, että kirjailija on hieman oikonut mutkia. Viimeinen silaus, taika, jäi uupumaan, vaikka kirousten ja magian äärellä liikutaan.

Sinänsä hyvä rakenne hankaloittaa lukemista. Juuri kun saa yhden tarinan langanpäästä kiinni, kerä kiskaistaan kädestä. Kertojaäänen kompleksisuus (pääasiassa minäkertoja, joka kuitenkin näkee muiden henkilöiden ajatuksiin) häiritsee, sillä vaikka hyväksyn monenlaiset kerrontaratkaisut, tämän kanssa takelteli.


Pieni spoileri!

(Toisaalta nyt kun mietin, sitä ehkä pyritään kirjassa perustelemaan Oscarin jälkeensä jättämällä käsikirjoituksella, jonka Yunior on saanut haltuunsa. Eli mikä onkaan lopulta totta, mikä mielikuvitusta, mikä sivistynyt arvaus? Lukijassa saattoi tällä kertaa olla vika tai ainakin puute keskittymisen ja asioiden toisiinsa yhdistämisen hallinnassa...)

Back to basics.


Luin kirjan loppuun viikonloppuna, ja on todettava muutaman päivän sulattelun olleen sille eduksi. Heti lopetettuani olin hieman tyytymätön ja ehkä pettynytkin, mutta nyt huomaan kirjan tarinan jääneen mieleeni ja kypsyneen siellä jonkin verran. Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on palkittu Pulitzer-palkinnolla, joten olletikin sillä on moninaisia ansioita, sellaisiakin (ja etenkin sellaisia), joita en itse siitä löytänyt. Ainakin siirtolaisuusteema monelta eri kantilta tarkasteltuna sekä poliittiset suhmuroinnit Karibian maiden ja Yhdysvaltojen välillä nousevat keskeiseen rooliin ja niitä käsitellään taitaen.

Tekstin seassa on paljon suomentamattomia espanjan kielen sanoja ja fraaseja, joiden merkitystä oli sekä hauskaa että pidemmän päälle rasittavaa arvailla. Ymmärrän silti niiden käytön: kahden kulttuurin sekoittuminen ja näkökulmien laajuus korostuu entisestään.

Ei napakymppi, mutta kiinnostava tuttavuus. Aion ilman muuta lukea muutakin Díazin kirjoittamaa ja ennen kaikkea tutustua Karibian alueen historiaan ja nykypäivään (lukuvinkkejä saa antaa!).

___

Muuallakin on luettu: Minna piti, nauroikin, Zephyr ymmärtää kirjan saamat kehut, vaikka pomppikin paikoin alaviitteiden ja espanjankielisten fraasien yli, Sanna olisi voinut jättää kirjan lukemattakin (ja paljastaa juonta minua enemmän). Lue myös Pasi Salmisen paneutunut teksti Kiiltomadosta.

Maailmanvalloituksessa etenen Dominikaaniseen tasavaltaan ja lisäksi kuittaan yhden kohdan Pulitzer-listaltani.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)

Lukudiplomi IV: Tummien perhosten koti

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Tammi 2008 (1. painos Kirjayhtymä Oy 1991)
322 s.

Kirjastosta.


Juhani Johansson on nousemassa työelämässä yhä korkeampaan asemaan. Hän on pärjännyt hyvin ja tulee pärjäämään vielä paremmin. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet parhaat mahdolliset, ja hämäryyksiäkin menneisyydessä riittää. Niistä, etenkin eräästä kuolemantapauksesta, tietää myös toimitusjohtaja ja haluaa tietää lisää.

Juhanin lapsuus oli repaleinen ja hänet otettiin nuorena huostaan, kun vanhemmat eivät kyenneet pitämään lapsistaan huolta. Muutamissa sijaisperheissä kokeiltu oleminen ei tuottanut tulosta, ja lopulta Juhani lähetettiin Saareen.

Saari tunnetaan toivottomiksi tapauksiksi leimattujen poikien loppusijoituspaikkana, jota johtaa yksinvaltiaan ottein Olavi Harjula, tai herra Seebaot, kuten Juhani häntä kutsuu. Kristillistaustaisen säätiön rahoittamassa koulukodissa kovia kokeneista ja pahoja tekoja tehneistä pojista pyritään tekemään kunniallisia miehiä säännöllisen elämäntavan, raskaan työn ja sielullisen sivistyksen avulla. Olavi Harjula on luontoon ja luonnon järjestykseen intohimolla suhtautuva, tiedonnälkäinen mies, joka haluaa järjestää ulkoisen maailman sääntöjen ja loogisuuksien mukaiseksi.

Harjulan perhe, vaimo Irene ja viisi tytärtä, elää Saaressa sekä sen kiinteänä osana että selvästi poikien todellisuudesta erillään. Naiset ovat kaukaisia naaraita, tavoittamattomia ja taianomaisia olentoja. Juhani joutuu kasvamaan kohti aikuisuutta suljetussa yhteisössä, paikkaansa sen hierarkiassa hakien ja sen säännöt vähitellen oppien. Menneisyys ei jätä rauhaan, sillä poika miettii jatkuvasti, mitä teki väärin ja miksi vanhemmat eivät halunneet häntä takaisin elämäänsä.

Vähitellen tarinan kerrokset aukeavat ja syvenevät, menneisyys vilahtaa esiin ja selityksiä saadaan – mutta samalla uusia kysymyksiä herää. Voiko ihminen irrottaa itsensä pahuudesta ja traumoista vai seuraako mennyt ja koettu aina mukana? Mikä on virheiden – omien ja muiden tekemien – hinta?

Olipa rankka ja hieno lukukokemus. Tartuin Tummien perhosten kotiin, sillä se oli Lukudiplomin kirjalistalla ja olin jo pitkään ajatellut lukea sen. Olen nähnyt elokuvan joskus ja pidin siitä, mutta sen näkemisestä on jo sen verran aikaa, etteivät juonenkäänteet olleet erityisesti muistissa. Tosin lukiessa ne putkahtelivat mielen perukoilta esiin, mutta se ei haitannut.

Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta. Tarina on syvä ja kiehtova, Landerin kieli soljuvaa ja mukaansatempaavaa, kikkailematonta ja helposti lähestyttävää muttei liian yksinkertaista. Tarinan rytmi on oivallinen ja se aukeaa vähitellen, vaikkei mikään äärimmäinen arvoitus olekaan. Tunnelma on vahva, melankolinen vaan ei toivoton. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Suljetut yhteisöt ja niiden valtapelit kiinnostavat minua aina. Tummien perhosten kodissa tämä tematiikka ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan se keskeisin, vaan se tukee muuta sisältöä, vahvistaa sitä. Sen sijaan kirja kertoo ennen kaikkea pieleen menneestä perheestä, huonosta vanhemmuudesta, lapsen harteille sysättävästä taakasta ja huolenpidon puutteesta sekä syyllisyydestä ja virheiden tekemisestä. Näissä raskaissa sävyissä ei silti ryvetä, vaan ne astuvat tarinassa esiin hyvin luonnollisesti, liikaa alleviivaamatta. Näin rakennetaan täyteläinen tarina.


Lukudiplomi-haaste, suoritus IV
Ihmisiä

Tehtävä 2. Laadi esittelyteksti päähenkilöstä ystäväkirjaan. 


Koko nimi: Juhani Aaron Johansson

Syntymäaika: 25.11.1955

Sisarukset: Sauli (Juudit-sisko kuoli ihan pienenä)

Lempieläin: Baltazar-koira. Kissa. Ja perhoset.

Paras ystävä: Ei ole. No ehkä Ilkka.

Suosikkiurheilulaji: Jääkiekko.

Suosikkiruoka: Ei ole. Kaikki maistuu täällä aika samalta.

Salainen ihastukseni: Hmm... En kerro!

Minusta tulee isona: Lääkäri tai biologi. 

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Huikean hieno Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.

Erään Piin elämä (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Yann Martel: Piin elämä
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 2003
394 s.
Life of Pi (2001)

Kirjastosta.


Piscine "Pii" Patel on intialainen eläintarhanomistajan poika, eläimien kanssa ikänsä tekemisissä ollut nuori mies, joka jää ainoana ihmisenä henkiin rahtilaiva Tsimtsumin upotessa Tyynellämerellä matkalla kohti Kanadaa. Meri vie Piin koko perheen, laivan miehistön ja lähes kaikki matkalla mukana olleet eläimet. Pelastusveneeseen pelastautuvat Piin lisäksi jalkansa telonut seepra, oranki, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Kapea elintila ja lajityypilliset piirteet yhdessä kokonaisvaltaisen poikkeustilanteen kanssa johtavat siihen, että matkustajia on lopulta jäljellä vain kaksi: poika ja tiikeri. Alkaa eriskummallinen matka ja selviytymiskamppailu meren armoilla. Voiko ihminen selvitä sellaisesta? Entä eläin? Mikä on ihmisen ja eläimen suhde poikkeuksellisissa ääriolosuhteissa – vai onko sitä? Kuunteleeko taivas, Jumalan korva, Piitä laisinkaan? Minkä hinnan selviytymisestä joutuu maksamaan?

Maukka heitti taannoin minua vastahaasteella Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa ja määräsi luettavakseni Piin elämän. Tästä on jo puoli vuotta aikaa, joten lopultakin oli syytä tarttua toimeen. Kirja oli minulla lainassa jo valmiiksi, mutta viimeistään siihen tullut varaus pakotti avaamaan kirjan kannet. Tarinahan on käännetty vastikään elokuvaksi, joka pyörii näytännöissä pitkin maata parhaillaan. Varmaan siksi kirjakin on taas herättänyt kiinnostusta.

Olin kuullut Piin elämästä hyvää, ja etenkin Amman elokuinen teksti, jossa hän – rutikuivan realismin ystävä – oli avoimesti syvästi vaikuttunut, sysäsi ajatuksiani siihen suuntaan, että tämä saattaa olla aikamoinen kirja.

Ja onhan se.

Tarinan imuun pääseminen kesti hetken, samoin lempeään ja ehkä jopa hieman naiiviin kertojaääneen tottuminen. Mutta kun se tapahtuu, tarina vetää kuin häkä. Päivät, viikot ja kuukaudet pelastusveneessä ovat pitkiä, toimet näennäisen yksinkertaisia ja toisiaan toistavia ja silti niin monenlaisia ja haastavia, Piin elämänasenne ihmeellinen, Richard Parker niin uskottava ja todentuntuinen, että kirjaa lukee ahmien. Näin koko ajan edessäni pelastusveneen, Piin ja tiikerin reviirit, oranssin turkin ja upean ja hengenvaarallisen eläimen. Näin kilpikonnat, hait, lentokalat, levälautat, vesitislaimet, köydet ja pressut. Polttava aurinko porotti niskaani, meriveden marinoimat haavat tuntuivat minunkin selässäni, tyydyttämätön jano poltti kurkkuani.

Piin elämä on hieno kirja. Hieno. Se on näennäisesti helppoa luettavaa, mutta panee pohtimaan monia asioita. Minua se ei sentään saanut uskomaan Jumalaan, kuten kansiliepeessä "uhataan", mutta sen sijaan se vahvisti uskoani tarinankerronnan taitoon, kirjojen maailman ihmeisiin, eläimiin, ihmisiin ja luonnon monisäikeiseen kokonaisuuteen. Se rakentaa hienon ja ravisuttavan tarinan, joka kertoo paljon tästä maailmasta, jossa elämme, ja se muistuttaa ihmisen mielikuvituksen voimasta. Siitä, joka on meissä jokaisessa.

Laura piti kirjan raikkaudesta ja yllä pysyvästä jännityksestä, Taika ihailee kirjan monitasoisuutta ja jokaisella lukukerralla löytyviä uusia puolia, Tessa yllättyi yllätyksettömyydestä, Sanna koki mieleenpainuvan seikkailutarinan, Satuun Piin tarina iskee täysillä, Kaisa pohtii kiinnostavasti tarinan eri kerroksia ja vertauskuvia.

Tämän lukukokemuksen myötä kuittaan marjiksen aloittaman hauskan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen suoritetuksi. Aiemmat haasteeseen lukemani kirjat ovat Kvanttivaras, Hullu vapaana ja Marie.