Anni Kytömäki: Kivitasku

Säästelin Anni Kytömäen toisen romaanin Kivitaskun lukemista pitkään, sillä rakastin hänen esikoistaan Kultarintaa aivan estoitta. En juurikaan ole lukenut Kivitaskusta kirjoitettuja arvioita, sillä olen halunnut päästä kohtaamaan kirjan aivan puhtaalta pöydältä, vaikka eihän sellainen koskaan ole ihan mahdollista.

Kivitasku kertoo kolme tarinaa, joista muodostuu eheä, vahva kokonaisuus ja sukusaaga. Kesällä 1959 Helena on teinityttö, joka kaipaa seikkailuun. Hän haluaa tutkimusmatkailijaksi maailman merille, niin kauas kuin maailman äärtä riittää. Hän muuttaa koko kesäksi Mustasaareen pärjäämään omillaan, eikä äitikään vastusta. Kesän jälkeen alkaa kuitenkin ihan toisenlainen elämä, jota Helena ei itse valinnut.

Vuonna 1849 Sergei on ollut mukana suunnittelemassa utopistista vallankumousta, nykyisen Venäjän mullistusta. Pahaksi onneksi älykköjoukko on jäänyt kiinni, ja Sergei löytää itsensä teloituslavalta. Viime hetkellä tulee ilmoitus keisarin armahduksesta. Teloituksen sijaan Sergei lähetetään pakkotyöhön Suomeen, jossa tarvitaan työvoimaa kivilouhokseen. Suomessa Sergei kohtaa parantaja Maarian, joka hallitsee niin verenseisautuksen kuin tuhansia kansanrunoja. Maarian nuori tytär Katinka hoitaa Sergein kuntoon.

2010-luvulla Veka on heikossa kunnossa ja lääkäri suosittelee osastohoitoa. Bussissa Veka kuitenkin päättää matkata sairaalan sijaan suvun mökille Louhurantaan, Etelä-Savoon. Mökillä voi keskittyä olennaisempiin asioihin, rauhoittua ja olla yksin. Kansatieteilijänä Veka on toivonut jo pitkään voivansa kokeilla elämää ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Hän on suunnitellut sitä yhdessä Sonjan kanssa, mutta nyt tuntuu, ettei mistään tule oikein mitään. Mökillä olo kuitenkin tasaantuu ja Veka tutustuu naapureihinkin.

Kivitasku on muhkea romaani suomalaisesta kansanperinteestä, luonnon voimasta, ihmisen mielestä, sukujen painolasteista ja sattumastakin. Kytömäen huumaava kieli ja tarinankerronnan taito vievät mukanaan, upottavat maailmaan, jonka tietää olevan kuvitelmaa, mutta joka tuntuu silti todelta. Paljon ammennetaan todellisuudesta, oikeista paikoista ja ajankohdista, mutta kaiken elämänsä ja värinsä Kivitasku saa Kytömäen kynästä.

Ihastelen vahvaa tarinansäikeiden punoutumista toisiinsa. Historia, mennyt, nykyhetki ja tuleva – kaikki on kiinni toisissaan ketjuilla, jotka ohenevat ajoittain lähes hiuksenhienoiksi, mutteivät kuitenkaan koskaan katkea. Ihmisissä, suvun silmukoissa virtaa veri ja elämä.

Kivitaskun tarinassa kansanusko ja -perinne saavat vahvan sijan. Niitä eletään mutta yhtä lailla ne haipuvat menneisyyden varjoihin, kun yhteys ei pysy vahvana. Parantaja Maarian loitsu elää sukupolvelta toiselle, mutta merkitykseltään muuttuen.


Pitkän pimeän takaa
mustan mudan alta
sinua kotiin kutsun
kuule kun tuuleen huudan.

Jos et tietä löydä
kolmanteen kuiluun kulje
kolmas kivi kierrä
kolmatta kuuta odota.

Jos et löydä vieläkään
seitsemän syltä sukella
seitsemän saarta samoa
seitsemän auringon alla.


Anni Kytömäen romaaneissa on taikaa. Ne ovat vahvoja, suuria kokonaisuuksia, joihin malttamattoman lukijan ei kannata lähteä. Ne vaativat aikaa, paneutumista, antautumista. Mutta paljon niiltä saa, kun antautuu tarinan, luonnon, elämän vietäväksi.


Anni Kytömäki: Kivitasku
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
645 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Amman lukuhetki, Tekstiluola, Kirjan pauloissa 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Lumottu niitty – Erään tien tarinoita

Jouko Sirola: Lumottu niitty – Erään tien tarinoita
Teos 2012
293 s.

Arvostelukappale.


Pidämme tien varressa hiljaisen hetken. Riisumme hellehatun päästä ja kunnioitamme menneitä säädystä, teoista ja elämäntavoista riippumatta. Samalla julistamme Kallen tarinoiden maineen lopullisesti palautetuksi tällä kylällä ja näillä tienoilla. Kalle on yhdessä käräjäpöytäkirjojen kanssa näyttänyt meille, miten tarinat saavat alkunsa, kehkeytyvät ja elävät, ja miten ne kasvavat joskus arvaamattomiin suuntiin ja mittoihin. (s. 256)

Vihdin kirkonkylästä lähtee Nummelaa kohti tie, joka on vuosisatoja vanha. Kaikki paikallisetkaan eivät sitä enää tunne tai muista, ja osin se on peittynyt uusien teiden ja muiden maisemanmuutosten alle. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen reitti kulkee kiehtovien aikojen, tarinoiden ja ihmiselämien läpi tai niitä sivuten. Lähdetkö mukaan vaellukselle?

Jouko Sirolan Lumottu niitty – Erään tien tarinoita on mielenkiintoinen yhdistelmä tietokirjaa ja mielikuvituksen lentoa. Se on paikallishistoriikki, joka avaa näkökulman myös laajempiin aihepiireihin, Suomen historiaan ja kansanperinteeseen. Kirjassa sivutaan niin kansantarinoita, huhuja kuin "tiukkoja" historiallisia faktoja. Vanhimmillaan mainitaan kivikautisia asuinsijoja, ja samalla eletään myös vahvasti nykyhetkessä, jota peilataan menneisyyttä vasten.

Vihdin alue ei ole minulle missään määrin tuttua, vaan olen Keski-Uudenmaan tyttöjä. Sirolan elävä kuvaus mahdollisti kuitenkin seutua tuntemattomallekin vahvasti kuvitetun matkan läntisen Uudenmaan historiaan ja maisemaan. Eri aikatasojen yhdistäminen toimii suhteellisen luontevasti, joskin paikoin sen korostaminen alkaa jo tökkiä: kirjan idea siitä, kuinka maisemaan taltioituneet ajat, hetket ja tapahtumat voidaan aistia yhtä aikaa olisi tullut selväksi hienovaraisemminkin ilmaistuna. Turha alleviivaaminen haalistaa hyvää ideaa.

Tietä kulkiessa päästään kurkistamaan 1600-luvun tupiin, kestikievareihin ja paimensaariin. Vilkaistaanpa ohimennen myös jättiläisen kotina tunnettua kivimuodostelmaa. Kuljetaan järven rantaa ja joen piennarta, siltoja ja mäkiä. Yhtä lailla vuosi 1918 ja sen väkivaltaiset tapahtumat nimenomaan Vihdissä paljastuvat lukijalle, ja paikallisen nuoren miehen teloituspaikalla oleva muistomerkki sykähdyttää karuudessaan ja kauneudessaan. Varsinaisten merkkimiehien sijaan keskitytään pikemminkin paikallisiin, ihan tavallisiin ihmisiin: mökkien muoreihin, talonpoikiin, kirkon kävijöihin, kaupustelijoihin, nuoriin, tarinaniskijöihin, jopa maantierosvoihin. Julkkiksista tavataan Venny Soldan-Brofeldt, jolla oli kesänviettopaikka lähistöllä elämänsä ehtoopuolella.

Nykyajan jälki maisemassa saa kritiikkiäkin osakseen, eikä varmastikaan aivan syyttä.

1940-luvun sotien päätyttyä Suomessa käytiin toinen, hiljaisempi mutta laajempi sota. Me kutsumme sitä arvomaailmojen taisteluksi. Tarkoituksenmukaisuus, hyötyajattelu ja edullinen hinta yhtyivät rintamaan kauneusarvoja ja vanhan säilyttämistä vastaan. Taistelujen aiheuttamat tuhot ovat nähtävissä melkein jokaisessa suomalaisessa kirkonkylässä ja pikkukaupungissa. Ne jotka halusivat rakentaa uuden halpa-Suomen, voittivat, ja voitto oli ylivoimainen. (s. 223)

Kevyt nostalgian ja ennen-oli-kaikki-paremmin-ajattelun henki on kiistämättä valloillaan, mutta se ei käy häiritsevästi päälle. Pientä perusteltua kipakkuutta osaan lukijana arvostaa, myös tällaisessa muodossa esitettynä. Ja vaikken aina samaa mieltä olisikaan.

Jouko Sirola hallitsee eläväisen historiasta kirjoittamisen yleisystävällisessä muodossa. Hän ei jää jaarittelemaan, vaan tarina etenee sutjakkaasti, ajasta ja paikasta toiseen, löydettyä tietä pitkin edeten. Mitään mullistavan suuria uusia tietoja kirja ei tarjoa, vaan esimerkiksi vilkaisut suomalaisiin hautaustapoihin, kanssakäymisiin kuolleiden kanssa sekä kirkkoperinteisiin ovat hyvin yleistiedollista tasoa. Sirola on kuitenkin sitonut ne hyvin osaksi paikallista tarinaa ja perinnettä, ja esimerkiksi paikannimistä hän ammentaa paljon.

Pyyhkeitä on annettava kuvista. Vaikka on ilahduttavaa, että kirjaan on liitetty valokuvia, jotka elävöittävät tarinaa selvästi ja sitovat kokonaisuutta, mustavalkoiset, suhteellisen pienet kuvat eivät pääse tällaisessa kirjamallissa ja taitossa oikeuksiinsa. Kuvatekstit puuttuvat myös, joskin kuvien tiedot löytyvät kyllä kirjan lopusta. Tämä lukija ei tosin jaksanut joka kerta sinne selata, vaan tyydyin arvailuun. Toisaalta kannen sisäpuolella oleva kuljetun reitin kartta saa ehdottoman kiitoksen: mainio asettelu ja idea!

Henkilökohtaisesti en tottunut tarinaa kuljettavaan me-kerrontaan, mutta ymmärrän sen tyylillisenä, perusteltuna ratkaisuna. Uskon tähän kirjaan tarttumisen olevan helppoa sellaisellekin, joka ei yleensä historiallista tutkimustekstiä lue, sillä kirja on hyvin lukijaystävällisesti kirjoitettu. Eikä tarvitse olla edes vihtiläinen kirjasta kiinnostuakseen.

Paikallishistoriana ja uudenlaisena näkökulmana menneisyyden ja nykyisyyden kanssakäymiseen, eroihin ja yhtäläisyyksiin Lumottu niitty on raikas ja ilahduttava. Se tekee näkyväksi menneen monimuotoisuuden ja nekin asiat, jotka usein unohtuvat. Mennyt kun on myös tässä ja nyt, ja nykyisyys on kohta menneisyyttä: arvostakaamme siis aikaan jääviä jälkiä ja niiden merkitystä ja kertomaa tarinaa. Me olemme osa sitä.