Arkisen leikkauspisteitä

Millaisia ovat hetket, jolloin luulee arjen olevan aivan kuten ennenkin ja maailman makaavan niin kuin on sen on määrä – ja jokin niksahtaakin ratkaisevasti pois sijoiltaan? Tuuve Aro ja Päivi Alasalmi hyödyntävät juuri tällaisia käännekohtia pienieleisissä, humoristisissa ja absurdiin vivahtavissa novelleissaan.

Tuuve Aron tuotantoa olen lukenut aiemminkin (Harmia lämpöpatterista, Himokone) ja pitänyt hänen novelleistaan. Vastajulkaistu Lihanleikkaaja jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa. Kokoelman 12 novellia marssittavat esiin rivin ihmisiä, jotka elävät arkeaan kuten parhaaksi taitavat ainakin niin kauan kuin voivat ja osaavat.

Erityisen mieleenpainuvia olivat kokoelman novellit Heräämö, Elsa ja Kahdet kasvot. Heräämössä kaksi naista kohtaa toisensa ohimennen naistentautien osastolla – toinen on tullut kohdunpoistoon, toinen synnyttämään – melko räväköin seurauksin. Heräämö leikittelee ajan räpsähdyksillä ja elämän käänteillä, tekee pilkkaa kohtalosta ja ihmisen uskosta elämänhallintaan. Elsassa varakas eläkeläisrouva etsii elämäänsä sisältöä myymälävarkauksista. Tunnelma on yhtäaikaa levollinen ja ristiriitainen: novelli raaputtaa kulissien pintaa huolellisesti. Kahdet kasvot on kiusatun Tomin tarina, jossa pikkupoika kantaa huolta niin mieleltään järkkyvästä äidistään, kotitalon kellarissa puuhaavasta miehestä ja omasta isäsuhteestaan.

Tuuve Aron tyyli on vakuuttava ja huolellinen, mutta novellit elävät kevyinä ja luontevina. Aron henkilöhahmot eivät kyseenalaista outouksia, he ottavat maailman pitkälti sellaisena kuin se on, vikoineen ja virheineen. Novellit saavat näkemään arjessa vierautta ja pinnan alla hämmennystä, mutteivät pelota tai ahdista.

Toinen arkea radaltaan tyrkkivä kirjailija on Päivi Alasalmi, jolta olen aiemmin lukenut Joenjoen laulun. Siinä missä kolmen aikatason romaani on vakava ja kantaaottavakin, novellikokoelma Koirapäinen pyöveli naureskelee säännöille ja niitä orjallisesti noudattaville ihmisille.

20 novellin kokoelmassa on pääosin lyhyehköjä, muutamien sivujen ja aukeamien mittaisia novelleja, joissa tavalla tai toisella hieman erikoiset ihmiset elävät elämäänsä. Toiset pidemmän tarinallisen kaaren mukana, toiset vain pienen hetken jakaen. Alasalmen henkilöt ovat kaukana täydellisistä: on juopporenttuja, pettäjiä, tylsimyksiä, rikollisia, kummituksiakin.

Pidin naisen elämänkaarta tutkiskelevista novelleista Aulin hurja luonto, Sata, Sudensulhanen ja Ohi häpeäpaalun. Pidin kummitusjutuksi yltyvästä, tytön aikuistumisesta kertovasta novellista Seitsemästoista askelma. Pidin juoppostooreista Suuri Otto ja Koirapäinen pyöveli. Pidin kostokertomuksesta Tien päässä tyhjä talo. Pidin hulvattomasta Jokioisten kesäleiristä.

Lyhyesti: pidin! Ja luen ehdottomasti lisää, niin Alasalmea kuin Aroakin.



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2017
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tekstiluola
Haasteet: 12 novellia Novellihaasteeseen, Helmet-haasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 33. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
159 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Maailman ääreen, Kaiken voi lukea
Haasteet: 20 novellia Novellihaasteeseen, 39. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.