Prinsessoja ja astronautteja -haasteen koontia

Bookishteaparty-blogin mainio Prinsessoja ja astronautteja-haaste alkoi puoli vuotta sitten kansainvälisenä naisten päivänä ja päättyi virallisesti eilen. Haasteen tarkoituksena oli "innostaa tarttumaan sellaisiin kirjoihin, joihin emme tartu niin usein, nostaa sellaisia tekijöitä esille, jotka sitä enemmän ansaitsisivat" ja korostaa etenkin naistekijöiden (ja itse tulkitsin, että myös muunsukupuolisten) teoksia.

Luin puolen vuoden aikana yhteensä 12 haasteen kategorioihin sopivaa kirjaa. 

Dekkareita olivat Melba Escobarin Kauneussalonki ja Eva Frantzin Sininen huvila. Hyviä molemmat, mutta etenkin Escobarin julma kuvaus Kolumbiasta iski.

Tietokirjoja luin vain yhden, mutta sitäkin paremman: Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla on aivan erinomainen kirja, jota suosittelen ihan ehdottomasti kelle vain luettavaksi.

Sarjakuvapuolelta mukaan pääsivät oivat Reetta Laitisen (toim.) Sisaret 1918 ja Johanna Rojolan (toim.) Suffragettien city. 

Scifi-/fantasiakirjoja osui kohdalle tällä kertaa eniten:

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Sini Helminen: Kiven sisässä
Sini Helminen: Veden vallassa
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Katja Törmänen: Karhun morsian
Helena Waris: Vuori

Näistä etenkin Solomonin Menneisyyden kaiku on kirja, jonka muistan pitkään. Lue se!

Kiitos Katrille haasteesta!

Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla

Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Katja Törmänen: Karhun morsian

Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkit, Evarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja tuo kansanperinteestä ammentavan fantasian nykypäivään

Kansantaruista ja myyteistä tuttuja olentoja keskellä tavallisten ihmisten elämää? Piilossa ja silti saatavilla, melkein näkyvillä ainakin niille, jotka katsovat tarpeeksi tarkasti? Sini Helmisen nuorten fantasiasarja Väkiveriset on freesiä ja ilahduttavaa luettavaa, joka tarjoaa yllätyksiä ja pohdinnan paikkoja.

Sarjasta on tulossa neliosainen, ja kolme ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2017–2018. Osat ovat itsenäisiä teoksia, mutta tiettyjä yhtymäkohtia niillä on. Miten lie neljännen osan kanssa, kokoaako se kaiken lopulta yhteen? Jää nähtäväksi.

Avausosa Kaarnan kätkössä alkaa kaikin puolin pieleen menevällä ylioppilaskeväällä. Pinja on aina ollut erinomainen oppilas, ja mielessä siintävät lääkisopinnot. Kaikki romahtaa, kun Pinja saa käsiinsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä suutelee toista tyttöä, Pinjan ystävää vieläpä. Kirjoitukset menevät penkin alle ja mieli mustenee. Pinjan topakka opettajaäiti ei kuitenkaan jää sivustakatsojaksi, vaan hankkii tyttärelleen kesätyöpaikan kaupungin puisto-osastolta. Siellä Pinja kohtaa punatukkaisen Virven, jonka kanssa huomaa olevansa monella tapaa hyvin samanlainen. Jokin vetovoima kuitenkin selvästi on olemassa. Pinjan äiti ei ilahdu tyttärensä heräävästä seksuaalisuudesta, vaan lähettää tämän maalle mummolaan toipumaan "vaiheestaan".

Pinjalla on äidin tempauksen aiheuttaman ärsytyksen lisäksi muutakin pohdittavaa, hänellä on nimittäin selässään suuret arvet, jotka ovat vanhempien mukaan peräisin pienenä lapsena sairastetusta ihosairaudesta. Käy kuitenkin ilmi, että Virvellä on samanlainen selkä, ja kyse on jostain ihan muusta: Pinja on nimittäin metsänneitojen sukua, metsän kuninkaan Tapion hovin jälkeläinen. Ja mihin seikkailuun se viekään, kun ensin omaan todellisuuteen ilmestyy äkkiväärä sinipiika Tuulia, jota kukaan muu ei näe, ja kun metsän kätköistä löytyy myös hiisiä...

Kaarnan kätkössä on vauhdikas, helpostilähestyttävä nuortenromaani, joka tarjoaa lukijalle näkymän yhtäältä lukioikäisen todellisuuteen, toisaalta suomalaisen kansanperinteen inspiroimaan fantasiamaailmaan. Helminen hyödyntää rohkeasti kansanperinnettä ja sen kaanonia ja tekee myös uusia tulkintoja siitä. Käänne realismista fantasiaan on vauhdikas ja yllättäväkin, ja vaikka osasin sitä odottaa, jouduin kieltämättä hieman nikottelemaan, joskin tunnelman vaihtumiseen tottui kyllä nopeasti.

Kiven sisässä on sarjan toinen osa, ja sen pääosassa on Pekko, jonka mummo on vastikään kuollut. Pekon perhe muuttaa mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon, ja muutos vaatii sopeutumista kaikilta. Pekko on enemmän tai vähemmän koukussa Minecraftiin, mutta pelaamisen lisäksi on kuitenkin mentävä myös uuteen kouluun, jossa erikoisen oloinen Tuulia-niminen tyttö on ensimmäisenä vastassa. Yläkerrassa asuu kiinnostava tyttö Gwin, joka puhuu suomea murtaen ja pukeutuu peittävään huiviin ja pitkään hameeseen. Vähitellen Pekolle paljastuu, että mummon kuolema ei ole lainkaan niin yksinkertainen vanhuksen poismeno, kuin hänelle on annettu ymmärtää – ja vaara vaanii koko perhettä.

Kiven sisässä on tunnelmaltaan jännittävämpi kuin Kaarnan kätkössä, ja siinä käänteet lähtevät avausosaa nopeammin käyntiin. Pekon kokemat tilanteet ovat toisella tapaa uhkaavia kuin Pinjan, ja ympäristö on myös olennaisesti erilainen. Siinä missä Pinja joutuu kiipeliin metsässä, Pekko päätyy sananmukaisesti kiven sisään, kaupungin maaperän ja kallioiden alle.

Kolmas osa Veden vallassa on puolestaan järvien pinnan alle sukeltava tarina. Päähenkilö Mari on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Isä uskoo vahvasti kalevalaisten olentojen olemassaoloon, äiti puolestaan on kadonnut jo vuosia aiemmin. Pahat kielet sanovat hänen jättäneen perheensä, Marin käsitys on puolestaan, että äiti hukkui uintiretkellä ja siksi isä ei anna Marinkaan uida luonnonvesissä. Marin tilanne on ikävä: lapsuuden paras ystävä Jessika on alkanut hännystelijöineen kiusata häntä, ja arkielämä koulussa on tuskaa. Asiaa ei auta, että eräänä päivänä kylvyssä ollessaan Mari löytää jalastaan selvän suomun.

Mari onkin veden väen sukua, ja houkutus päästä pinnan alle kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kummallinen naapurintyttö Tuulia siitä vakaasti varoittelee. Järvessä on vastassa aivan oma maailmansa: Ahdin hallitsema yhteisö, joka kärsii reviirin ja populaation pienenemisestä ja geenivarannon supistumisesta. Maria todella tarvittaisiin hurmaavan Kymin puolisoksi ja suvun rikastuttajaksi, mutta millä hinnalla...

Veden vallassa oli minulle kaikkein mieluisin sarjan kirjoista. Marin haastava elämäntilanne herätti sympatiani ja Helmisen kerronta pääsee tarinassa kaikkein parhaiten esiin. Toisistaan suuresti poikkeavat miljööt lomittuvat onnistuneesti, ja etenkin järven pinnan alla koetut vaiheet nostattavat sykkeen korkealle.

Väkiveriset on mainiota kotimaista fantasiaa nuorille. Helmisen tekstiä on helppoa lähestyä, eivätkä kirjat ole ylettömän paksuja tai tarinat venytettyjä. Tiivis ilmaisu, mehevät miljööt ja kiinnostavat päähenkilöt yhdistyvät mielikuvitukselliseen kansanperinteeseen, joka on tuotu kitkattomasti osaksi nykypäivää. Ehdottomasti suositeltavaa tutustuttavaa, antaa mennä vaan!


Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset 1)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
220 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja 

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta


Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset 2)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
231 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä,

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Urbaani fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset 3)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jonka voit lukea päivässä), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste (23. Kirjassa liikutaan vesillä)

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson

Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.

Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,

käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,

jo uhman unohdan.

On pitkät varjot, lämmin maa,

kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,

jäätaivaan hehkuu kuu:

kuin kynttilöitä kädessä –

pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

Tyttöjen tarinoita vuodesta 1918

Suomen sisällissota on tällä hetkellä ajankohtainen aihe, onhan sodasta nyt kulunut tasan vuosisata. Kaikki haavat eivät vieläkään ole parantuneet, vaikka sodassa taistelleet ja lähes kaikki sen kokeneet ovat jo kuolleet ja pahimmista jakolinjoista selvitty suuressa mittakaavassa eteenpäin. Edelleen sisällissota kuitenkin näkyy ja vaikuttaa Suomessa: tuntuvatpa jotkut jopa haikailevan jonkin vastaavan konfliktin perään. Sairasta.

Historiantutkimus on viimeistään viime vuosina päässyt yhä laajemmalla otannalla kiinni vuoden 1918 moni-ilmeisiin tulkintoihin. Suomen sisällissodasta on olemassa lähdeaineistoa, joka mahdollistaa tutkimuksen tekemisen yhä uusilla tavoilla ja painotuksilla.

Myös taiteessa sisällissota on teema, josta löytyy ammennettavaa. Itselleni sattui nyt aivan peräkanaa luettavaksi kaksi nimenomaan naisten näkökulmaa hyödyntävää teosta: Laura Lähteenmäen nuorille aikuisille suunnattu Yksi kevät ja Reetta Laitisen toimittama sarjakuvakokoelma Sisaret 1918.

Lähteenmäki on jo aikaa sitten vakuuttanut minut tarinankertojan taidoistaan. Yksi kevät jatkaa samalla, taitavalla linjalla. Se kertoo viiden tytön tarinan keväältä 1918. Tytöt päätyvät erilaisista taustoista mukaan punakaartin toimintaan. Linda on kiihkeä ja vallanhaluinen, hänen siskonsa Katri lähes puhumaton. Aada toivoisi oikeastaan vain omaa perhettä ja kaipaa edellisenä talvena lapsivuoteeseen kuollutta äitiään. Jenny janoaa seikkailuja, ei niinkään vallankumousta. Bea on terävä, pitkälle tähyävä nuori, joka toivoo saavansa aikaan paremman maailman.

Tyttöporukka hoitaa haavoittuneita punaisia vallatussa huvilassa parhaan kykynsä mukaan, mutta raa'at näyt alkavat vähitellen olla liikaa kenkätehtaan kasvateille. Kun tilanne vain pahenee, on haavansidonnasta siirryttävä tositoimiin Tampereelle. Pyssy tuntuu kädessä raskaammalta kuin olisi uskonut – kuka todella on valmis ampumaan?

Sotatapahtumien edetessä väistämättömään suuntaan neuvokkuus ja sitkeys ovat korvaamatonta valuuttaa.

Lähteenmäen romaani on koskettava, samaistuttava ja otteessaan pitävä. Sen jännite kantaa vaivattomasti, miljöö rakentuu pienin elein. Tarinan tytöt ovat keskenään sopivasti erilaisia, kullakin on virheensä ja valuvikansa, ja vaikka sangen lyhyessä mitassa (170 sivua) ei ehdi rakentaa valtaisaa saagaa, Lähteenmäen tarina ei tunnu jäävän vajavaiseksi tai puolitiehen. Muutamaa juonenkäännettä kritisoisin hieman helpoksi ratkaisuksi, mutta ne eivät vie positiivisesta lukukokemuksesta kuin pienen siivun.

Yksi kevät antaa mahdollisuuden nähdä Suomen sisällissodan tapahtumiin arvokkaasta ja merkityksellisestä näkökulmasta. Miten nuoret, köyhät tytöt, ne, joilla ei juuri ollut sananvaltaa oman elämänsä rakenteisiin, tuon raa'an kevään kokivat. Sotakuvauksena romaani ei kuitenkaan ole liian raaka, vaan sitä voi rohkeasti suositella yläkouluikäisille luettavaksi. Ja tietenkin kaikille aikuisille siinä sivussa.

Tiitu Takalo: Ida

Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 on yhdentoista suomalaisen sarjakuvataiteilijan kokoelmateos, jonka sarjakuvat perustuvat Kansan Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa oleviin sodan kokeneiden naisten haastatteluihin ja muistitietotallenteisiin. Naisten kokemuksia on sekä punaisten että valkoisten puolelta, mutta painotus on punaisissa naisissa.

Kukin luku on nimetty sen naisen mukaan, jonka muistojen perusteella se on kirjoitettu ja piirretty. Alussa on lyhyt faktaosio, joka kertoo sodasta jotakin olennaista tietoa, esimerkiksi naiskaartien muodostumisesta, aseistuksesta, taisteluista ja vankileireistä.

Emmi Nieminen: Mandi

Oma suosikkini tarinoista on Emmi Niemisen Mandi, joka kertoo Hennalan vankileiriltä selvinneestä Mandista. Häntä syytettiin osallisuudesta ryöstöön ja tuomittiin vankeuteen. Niemisen herkkä piirrosjälki ja harkitut väriyksityiskohdat muuten mustavalkoisessa tarinassa korostavat Mandin karuja kokemuksia ja tuovat tarinaan koskettavan tunnelman.

Warda Ahmed: Ida

Sodan kokivat tietenkin myös lapset, jotka näkivät paljon sellaista, mikä ei keskenkasvuisille silmille kuuluisi. Lapsen muistot sodasta – kuten mistä tahansa aiheesta – ovat erilaisia kuin aikuisen, mutta yhtä kaikki arvokkaita ja tärkeitä. Lapsi muistaa ehkä yksityiskohtia, joihin aikuinen ei kiinnittäisi mitään huomiota ja toisaalta lapsi tekee tulkintansa tilanteista erilaisin perustein kuin aikuinen.

Elina Ovaskainen: Maija

Muistaminen ja reflektointi näkyvät sarjakuvissa toimintana varsinaisten muistojen ohella. Osassa tarinoista menneisyyttä ja sotakokemuksia avataan myöhemmästä näkökulmasta ja muiston kerronnan nykyhetken vaikutus tulkintoihin annetaan näkyä arvokkaasti. Muistitiedon keruussa, käytössä ja tulkinnassa minua kiehtoo muistamisen monivivahteisuus ja -kerroksisuus: miksi muistot kerrotaan tietyllä tavalla, miksi muistetaan jotkut asiat ja toisia ei, miten tehdään ne valinnat, joiden perusteella kerrotaan tai ei kerrota.

Sisaret 1918 on upea sarjakuvateos, joka hyödyntää luovalla tavalla olemassaolevaa arkistotietoa ja historiankirjoitusta. Se tekee kunniaa niille, joiden tarinoita käytetään, mutta antaa myös sarjakuvantekijöille mahdollisuuden kerronnallisiin tulkintoihin ja valintoihin. Se tuo sodan lähelle, konkreettisesti omin käsin ja silmin koettavaksi, mutta tekee sen tyylikkäästi ja kunnioituksella.

Mari Ahokoivu: Helena

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2018
170 s.

Kirjastosta.


Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Ulkoasu: Tiitu Takalo
Sarjakuvien tekijät: Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo
Arktinen Banaani 2018
112 s.

Kirjastosta.

________

Yksi kevät toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla

Sisaret 1918 toisaalla: Lukuisa, Bibbidi Bobbidi Book

Haasteet: Yksi kevät pääsee osaksi YA-lukuhaastetta (kirjassa on kaunis kansi), Sisaret 1918 puolestaan Sarjakuvahaasteseen, Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen ja Naisen tie -haasteeseen.

Kumpikin kirjoista sopii luonnollisesti 1918-haasteeseen.