Omavaltainen menettely sysää tasaisen elämän raiteiltaan

Kuva: Henrik Schütt

Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.

Kuva: Henrik Schütt

Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.

Kuva: Henrik Schütt

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?

Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.

Kuva: Henrik Schütt

Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.

Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan  äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.

Kuva: Henrik Schütt

Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?


Kiitos lipusta Lilla Teaternille.


Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern

Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka

Älyn iloa

Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ester Nilsson rakastuu. Taas.
Ester Nilsson rakastuu niin, että jalat menevät alta. Taas.
Eikä mikään järki pakota Ester Nilssonin päätä, kun rakkaussuhde alkaa. Taas.

Viime vuonna ilmestyi ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä, joka niin sanotusti humahti meikäläisellä huppuun. Olin onnellinen tietäessäni, että Esterin tarina jatkuisi vielä.

Tällä kertaa Esteristä tulee pahamaineinen toinen nainen. Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, joka on ikävä kyllä naimisissa, eikä missään nimessä aio jättää vaimoaan. Suhde Esterin kanssa kyllä sopii, vaikka meneekin aikaa, ennen kuin sellaisen olemassaolo voidaan myöntää edes itselleen.

Ja sitten on luvassa soutamista ja huopaamista, salaisia tapaamisia, romanttisia illallisia, autolla ajamista, hotelliöitä, tekstiviestejä ja eroja.

Voisi ajatella, ettei tällaisesta tarinasta voi saada enää mitään raikasta irti. Mutta voi pojat, kyllä siitä voi. Andersson on niin terävä, suorastaan viiltävä, kuvatessaan aikuisten tempoilua tunteidensa vietävänä, että kirjaa lukee hykerrellen. (En tiedä lukisiko, jos olisi itse mukana jossain samantapaisessa sörsselissä, mutta se jää toivottavasti kokematta.)

Suomennos on jälleen merkittävässä roolissa: se on mainio. Anderssonin napakka tyyli välittyy suomeksi tavalla, joka lähes hengästyttää. On kuin kuuntelisi kirjoituskoneen iskuja tai morsetusta. Tyyli on lähes reportaasimainen, ja se sopii tarinaan kuin nakutettu. Vailla henkilökohtaista vastuuta on kuin antropologinen seikkailu, se antaa mahdollisuuden tarkastella tukholmalaista sivistyneistöä ja kulttuurikermaa ulkopuolelta ja samalla kuin tuttuja moikkaillen. Hykerryttävää.

Yksi Anderssonin kirjojen vahvuus on naiseus. Hänen kuvaamansa naiset – pääosin siis Ester, mutta myös muut – ovat itsenäisiä, vahvoja ihmisiä, jotka toki ovat tunteidensa vietävissä hölmöyksiin asti, mutteivät kuitenkaan heittäydy totaalisesti niiden matkaan. Rakkauden huumasta huolimatta on tehtävä työt, kirjoitettava, tavattava ystäviä, hoidettava rutiineja, joita itsenäinen elämä tuo mukanaan. Eikä ole puhettakaan, että niistä luovuttaisiin edes Elämän Suuren Rakkauden äärellä. Ystävien välinen solidaarisuus on myös vahvaa, eikä sitä murra mikään – miehet kaikkein vähiten.


Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2015
332 s.
Utan personligt ansvar (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon, josta ruksaan ruudun Kengät.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suomentaja: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.
Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek (2013)

Arvostelukappale.


Ester Nilsson on runoilija ja esseisti (julkaissut kahdeksan tiivistä kirjasta), älykäs ja menestynyt nainen, jonka elämässä riittää haasteita ja mahdollisuuksia. Hänellä on järkevä parisuhde (mieheen, joka sekä antoi hänen olla rauhassa että tyydytti ruumiillisia ja henkisiä tarpeita) ja käytännöllinen elämänasenne (sanoutunut irti kalliista elämästä, syönyt halvalla, huolehtinut tarkasti ehkäisystä), joskin paikoin varsin korkealentoisia ajatuksia.

Kun Esteriä pyydetään pitämään esitelmä kohutusta nykytaiteilijasta Hugo Raskista, jokin muuttuu. Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. Kun Ester ja Hugo tapaavat esitelmätilaisuudessa, Ester rakastuu. Alkaa kiihkeä ja perinpohjin onneton rakkaustarina, jollaista ei ennen ole nähty – paitsi ehkä toistuvasti ja ikuisesti ihmislajin historiassa.

Entä onko Omavaltaista menettelyä kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa? Ei missään määrin.

Sen sijaan kirja on terävä, fiksu ja tragikoomisen hauska. Andersson on mahtava kynäilijä ja kirjan suomentanut Sanna Manninen on tehnyt erinomaista työtä. Lauseet tykittävät menemään yksi toisensa jälkeen, kieli on kirkasta ja kuulasta ja ironian sävy selkeä muttei alleviivattu.

Ja tarina kulkee kuin rasvattu. Se alkaa Esteristä ja se päättyy Esteriin, ja väliin mahtuu noin vuosi elämää, rakkautta ja pettymystä – tunneskaala laidasta laitaan. Yletön ja uskottava, selkeästi rajattu muttei liian riisuttu.

Omavaltaista menettelyä kertoo luultavasti vähän meistä kaikista. Sen henkilöistä tärkeimmät ovat tietenkin Ester ja Hugo, muiden on tyydyttävä sivuosaan. Esimerkiksi Esterin entinen puoliso Per vain vilahtaa kuvassa ja ainoastaan peilatakseen Esterin käytöstä. Hugoa hännystelevä avustajajoukko on sekin varsin kasvoton, muttei merkityksetön, päinvastoin. Esterin taustalla kaikuu myös ystävätärkuoron ääni, joka auttaa Hugon toiminnan analysoinnissa, ja on toisinaan merkityksellisesti hiljaa.

Sain eilen ilon olla kuuntelemassa Lena Anderssonia kustantamon järjestämässä vapaamuotoisessa tilaisuudessa. Andersson kertoi halunneensa kirjoittaa tämän kirjan jo kauan ja myönsi vinosti hymyillen käyttäneensä "jonkin verran" omia kokemuksiaan sitä kirjoittaessaan. Hän korosti, että oletettavasti meissä jokaisessa on sekä Hugoa että Esteriä, harva lienee vain toista. Tähän on helppo yhtyä: moni tunnistanee itsessään sekä järjettömästi rakastuneen ihmisen että tavalla tai toisella toisen ihmisen voimakkaista tunteista hämmentyneen ja kiusaantuneen olon. Samaan tapaan lienemme kaikki olleet joskus niin hännystelijöitä kuin ystävä(tär)kuorolaisiakin.

Keskustelu soljui eilen vilkkaana kirjan ja sen tematiikan ympärillä. Pohdiskelimme, kuka samaistuu eniten kehenkin, mitä samaa olemme itse päätyneet joskus tekemään kuin kirjan henkilöt ja toisaalta osaammeko tulkita oikein sen enempää kuvitteellisia kuin oikean elämän ihmisiä. Lena Andersson oli erittäin miellyttävä esiintyjä ja kirjasta havaitsemani ironiantaju ja huumori pilkahtelivat myös keskustelussa. Kirjailija kertoi, että Esterin tarinalle on tulossa jatkoa, mikä herätti yleisössä lähestulkoon aplodit. Tätä haluaa totisesti lukea lisää!

Minulla ei ollut kummempia ennakko-oletuksia kirjaan tarttuessani, ja tällä kertaa palkinto tietämättömyydestä oli mahtava: hyvä, suorastaan erinomainen lukukokemus. Omavaltaista menettelyä on kirja, jossa on paljon tarttumapintaa, vaikkei itse parhaillaan tunnemyrskyissä kieriskelisikään. Se on samaistuttava, koska se on aito, pelkistetty ja taitavasti kirjoitettu.

Laatukirjallisuutta suoraan todellisuudesta. Voiko sellaisesta olla pitämättä? Ei voi!

____

Omavaltaisesta menettelystä ovat kirjoittaneet myös Marissa Mehr ja Helmi K.