Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
287 s.
Arvostelukappale.
Noitanaisen älä anna elää. (2. Moos. 22:17.)
Yleinen harhaluulo on, että noitavainot olisivat olleet nimenomaisesti keskiaikainen ilmiö. Toinen virheellinen oletus on Euroopan eri kolkkien noitavainoissa kuolleiden ihmisten määrä: se on huomattavasti pienempi, kuin varhaisempi tutkimuskirjallisuus antaa olettaa. Koko Euroopan mittakaavassa noitavainoissa syytettyjä oli noin 200 000 ja kuolemaantuomittuja alle 50 000. Ruotsissa teloituksia tehtiin noin 400, Suomen alueella satakunta. Ja ajanjaksohan on pääosin 1600-luku, etenkin sen loppupuoli, ei siis mikään "pimeä keskiaika".
Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on populaariin tyyliin kirjoitettu, mahdottoman koukuttava kirja, joka käsittelee varastetuista ruislyhteistä liikkeelle lähtenyttä noitavainoa Ahvenanmaalla 1600-luvun lopulla. Kirjan kuvaamana aikana kuuttatoista naista syytettiin noituudesta ilmiantojen ja todistusten perusteella. Heistä seitsemän tuomittiin kuolemaan.
Kaikki alkaa kerjäläisnaisesta, Karin Persdotterista, jolla on omanlaisensa näkemisen lahja. Kun hänen puoleensa käännytään naapurustoa kuohuttavan ruislyhdevarkauden syyllisen selvittämiseksi, ja kun nähty vastaus ei olekaan mieluisa, noituussyytökset ovat valmiina iskettäväksi pöytään ja kihlakunnantuomarin Nils Psilanderin eteen. Karinin kuulusteluissa hänestä saadaan nyhdettyä kolmentoista muun noitanaisen nimet. Karinin oma tie päättyy Kastelholman linnan vankityrmän kautta mestauspölkylle.
Virtasen kirja on mukaansatempaava ja tyyliltään helposti lähestyttävä. Siinä ei ole ala- tai loppuviitteitä, joten ulkoasunkaan ei pitäisi herättää torjuvia tuntemuksia tieteellisempää tekstiä vierastavissa. Kirja nojaa lähdeaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta viiteet on häivytetty taitavasti ja suurta yleisöä miellyttäen. Kyse on populaarista historiasta, ja hyvä niin.
Aihepiiri on kiinnostava ja Virtanen tuo siitä esiin monia puolia. Hän tekee paljon perusteltuja päätelmiä ja antaa paikoin myös mielikuvituksensa laukata. Syytettyjen naisten tuntemukset ja reaktiot on saatu elävöitettyä kirjan sivuille, ja vaikka niistä ei kukaan voi olla varma, ainakin tämän lukijan oli helppo uskoa siihen, mitä luki.
Oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin en voinut olla anakronistisesti pohtimatta, miten järjettömästä ilmiöstä noitavainoissa on ollut kyse. Kuinka pienillä asioilla on saatu aikaan valtavaksi paisunut aaltoliike, ja kuinka vastuuttomasti monet ihmiset ovat toimineet. Puheilla – etenkin harkitsemattomilla – on ollut suuri painoarvo, ja jokaiseen todistukseen on kiinnitetty huomiota.
Toinen asia, jota pohdin koko kirjan ajan, on vallankäyttö ja sen vääristymät. Kihlakunnantuomari Nils Psilander käytti hänelle suotua valtaa häikäilemättömästi ja paikoin sokean tuntuisesti. Hän oli oppinut mies, ja vahvasti selvillä noituustutkimuksen eurooppalaisista tuulista. Puhdas järki ja logiikka häneltä kumminkin tuntuivat paikoin puuttuvan, ja tuomari antoi omien mielipiteidensä, tunteidensa ja pelkojensa viedä. Psilander jää lopulta arvoitukseksi, mutta selvää on, että hän piti lankoja tiukasti käsissään ja pyrki löytämään ja tuomitsemaan mahdollisimman monta noitaa – keinoista viis.
Noitasyytösten järjettömyys kiteytyy mielestäni erinomaisesti noitamerkkien etsimiseen. Syytettyjen kehosta etsittiin (usein nöyryyttävästi ison miesjoukon edessä ja muutenkin ahdistavassa tilanteessa) merkkejä paholaisen kanssa tehdystä liitosta. Noitamerkiksi kävi lopulta lähes mikä tahansa: arpi, luomi, pigmenttihäiriö – käytännössä ihan mikä tahansa ihon "poikkeama". Kuinka järjetöntä! Sellaisenhan löytää ihan kenestä tahansa, kun haluaa!
Ylipäänsä on ihmeellistä, kuinka vihamielisesti kansanuskoon ja kansanperinteeseen suhtauduttiin noitavainojen kontekstissa. Maailman sivu on tunnettu tapoja vahvistaa karja- ja viljaonnea, avustaa puolisonetsintää ja parantaa kremppoja ja sairauksia. On hämmentävää, kuinka suurella vimmalla tavanomaiset käytännöt ja sukupolvelta toiselle kulkeneet tiedot ja taidot onnistuttiin oikeudenkäynneissä kääntämään syytettyjä vastaan. Puhdasoppisuuden vaatimukset olivat toden totta valtaisat.
Itse olisin pitänyt tieteellisemmästäkin otteesta kirjassa. Nyt oli oltava tarkkana siitä, minkä kaiken lukee pureskelematta ja mitä kohtia jää tarkemmin miettimään. Itse en esimerkiksi aivan lähde siihen kelkkaan, että noitavainoissa olisi kyse ensisijaisesti naisvihasta. Suomessa (joskaan ei Ahvenanmaalla) moni syytetyistä oli mies, eikä järjestelmällistä naisten vainoamista nimenomaan sukupuolensa perusteella voi suoraan väittää tapahtuneen. Syyt olivat moninaisempia.
Ahvenanmaan noitavaino on surullinen historian ilmiö. Se on myös pelottava. Vaikka lautamiehistä löytyi paikoin myös järjen ääntä, ja vaikka mieleltään kovimpia naisia ei edes järjestelmällinen kidutus saanut murtumaan, päällimmäinen tunne kirjan lukemisen jälkeen on silti epäusko ja kevyt kauhu. Kuinka pienestä asiat lähtevät liikkeelle, ja kuinka suuri painoarvo on sosiaalisilla suhteilla, virkahierarkialla, ihmisten välisillä erimielisyyksillä, kostonhalulla ja itsepäisyydellä.
___
Jenni piti tavasta, jolla Virtanen antoi kuvaamilleen naisille äänen ja vältti totisuuden ja opettavaisuuden. Sonja ei innostunut tästä kirjasta, vaan kaipasi mielummin fiktion pariin. Ja kuten Hanna, minäkin jäin miettimään, mitkä ovat meidän aikamme noitavainoja.
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).