Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus

Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.

Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.

Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.

Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!

Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus

Kuvitus: Elina Warsta

WSOY 2017

32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Sanovat, että hyvässä ruoassa tärkeintä ovat tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Samaa voi sanoa kirjallisuudesta. Siinä missä kotikokkina voi hyvillä aineksilla yltää mestarillisiin suorituksiin, huippukirjallisuus vaatii vielä jotain enemmän. Sen kaikkein tärkeimmän ainesosan, jonkin, joka on luovuuden ja taian rajamailla.

Leena Parkkinen on tuoreessa romaanissaan Säädyllinen ainesosa rakentanut tarinan, jota lukee kasvavan uteliaisuuden vallassa – ja jatkuva vesi kielellä. Ruoka on olennainen osa kirjaa monella tapaa, sitä suunnitellaan, valmistetaan ja syödään, siitä puhutaan, siitä kirjoitetaan, se viestittää.

Olennaisia ovat myös ihmissuhteet ja niiden verkostot. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, sillä Juhani on saanut uuden työn. Vanhan kuonan taakse jättäminen tulee tarpeeseen, sillä maine ole kiiltävän puhdas kummallakaan puolisolla. Saaran ja Juhanin yläkerrassa asuva Elisabeth on itsellinen ja kiehtova nainen, joka järjestää käden käänteessä niin villit juhlat kuin kalastusretken luodolle. Saara ja Elisabeth tutustuvat, ja niin alkavat pikkuporvarilliset kulissit tutista.

Molempien naisten menneisyydessä ja ehkä nykyisyydessäkin on asioita ja ihmisiä, joiden soisi unohtuvan tai ainakin vahvasti painuvan villaisella, mutta joista ei raaskisi päästää irti. Aikajänne yltää toista maailmansotaa edeltävästä ajasta 1950-luvulle, ja ajankuva on herkullinen ja elävä. Se on toisaalta myös surullinen: kielletyt tunteet, vaadittu käytösnormisto, ylemmyydentuntoinen moraali ja kuvalehtien painostama täydellinen elämä painavat hartioita kasaan ja saavat pukeutumaan rooleihin ja naamioihin.

Säädyllinen ainesosa on runsas ja kutkuttava romaani. Sen henkilöt ovat kiehtovia, monipuolisia ja ärsyttäviä. Saara on nuhjuudessaan lähes säälittävä, Elisabeth itsevarmuudessaan rasittava. Siksi he tuntuvat aidoilta, inhimillisiltä. Sivuhenkilöitä on paljon, ja heidän teoistaan ja sanoistaan muodostuu vähitellen kiristyvä verkko, joka pitää lukijan otteessaan.

Aivan kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin kirja ei vastaa. Jäin miettimään, luinko huolimattomasti, kun en tavoittanut kaikkien esiin nousevien aihioiden merkitystä. Esimerkiksi Saaran mies Juhani jää aivan keskeneräiseksi. Sen sijaan Elisabethin kirjoittamissa kirjeissä on monisivuisia rönsyileviä muisteloita ja tarinoita, joilla on loppujen lopuksi perusteensa, mutta... jotain jäi minulta saamatta kiinni. Rönsyillä tai ilman.

Palatakseni huippukirjallisuuden reseptiin totean, että Parkkinen on todella taitava kirjailija, jolla on kyky luoda huimaavia, monitasoisia tarinoita. Oma lukunautintoni jää silti vaille sitä lopullista taikaa, viimeistä mausteripausta ja aromien kolhutonta yhteissointia.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2016
335 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukuisa, Reader, why did I marry him?, P. S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kultuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteen kohta 17. Kirjassa juhlitaan.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.