Laura Save: Paljain jaloin
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
380 s.
Kirjastosta.
Valitsin eilen itselleni hautakiven. Ihan vitun kallis!
Laura on nuori nainen elämänsä parhaassa vaiheessa: on tuore avioliitto, pieni poikavauva, lääketieteen opinnot jo hyvässä vauhdissa. Käynti Töölön tapaturma-asemalla polven kierukkavamman epäilyn vuoksi romahduttaa yllättäen kaiken. Lauralla todetaan osteosarkooma, luusyöpä.
Raskaat hoidot on aloitettava heti, sillä syöpä vaikuttaa aggressiiviselta ja sen pelätään levinneen jo etäpesäkkeiksi. Laura käy läpi sekä fyysisen että psyykkisen helvetin, sillä elinvoimaisen naisen on osaltaan hankalaa sopeutua potilaan rooliin. Lääketieteen opiskelijana hän myös ymmärtää lääketieteen kieltä ja kollegojen eleitä kenties ketä tahansa rivipotilasta paremmin.
Ohjelmaan astuvat alkuun sytostaattihoidot, jotka saavat Lauran voimaan niin pahoin, ettei sellaista voi kuvitellakaan. Samalla suhde vaimoon Sofiaan kärsii, ja Laura kokee tuskaa siitä, että heidän poikansa joutuu kohtaamaan tällaista liian nuorena. Muukin lähipiiri tuo haasteensa, sillä kaikki eivät osaa suhtautua Lauran sairauteen. Jotkut katoavat kokonaan.
Osteosarkooma on pirullinen sairaus, joka ei valitettavasti jätä Lauraa hyvästä hoidosta huolimatta rauhaan. Jalka, josta ensimmäinen kasvain löydettiin, joudutaan lopulta amputoimaan. Eikä syöpä siltikään katoa, vaan jatkaa pesimistään keuhkoissa ja imusolmukkeissa. Päivät mustuvat. Itsestäänselvyydet katoavat. Ja silti vimmainen elämänhalu jää, viimeisille sivuille saakka.
Laura Saven Paljain jaloin on todella rankka lukukokemus. Se hyökkää suoraan asiaan, eikä kaunistele mitään. Kieli on hiomatonta, muoto hyppelehtivät ja sirpaleinen. Kirja pohjautuu Saven muistiinpanoihin ja muistoihin, ja on kaikessa säröisyydessään niin rehellinen, että lukija kokee kirjan tapahtumat fyysisenä huonovointisuutena.
Voin suoraan myöntää, että pelkään syöpää aivan helvetisti. Niin pelkäsi Laurakin, jo ennen kuin sairastui. Syöpä kuulostaakin niin kammottavalta, lohduttomalta ja lopulliselta, ettei siihen taida olla mahdollista liittää minkäänlaisia neutraalejakaan mielikuvia. Kirjan kuluessa lukijan ja tekstin tunneskaala vaihtelee laidasta laitaan, mutta lohdullisuutta tuo se vimma, jolla kirjan Laura haluaa elää vielä seuraavaan päivään. Ja vielä seuraavaan. Vielä yhden.
Paljain jaloin on ennen muuta rehellinen kirja. Se kertoo syövästä juuri niin kuin se on. Se kertoo sairauden kanssa elämisestä, diagnoosin aiheuttamasta lamaannuksesta ja kauhusta, tasaisuudesta ja töyssyistä. Se kertoo suomalaisesta lääketieteestä ja sairaanhoidosta, ihmisistä, joita sairastunut kohtaa tahtomattaan ja omasta halustaan, asenteista, mielikuvista ja kokemuksista. Save antaa sekä suoraan että rivien välissä ohjeita siihen, kuinka kohdata sairastunut, mitä tehdä ja sanoa tai olla sanomatta, muistuttaen kuitenkin koko ajan siitä, kuinka jokainen syöpään sairastunut kokee oman sairautensa omalla tavallaan.
En voi kuin ihailla elämänhalua, joka kulkee kirjan läpi kuin ohut mutta kirkas valonsäde. Kaikkein synkimpinäkin hetkinä, silloin, kun ei jaksaisi hengittää enää yhtään kertaa lisää ja silloin, kun luulee saaneensa kuulla jo niin paljon huonoja uutisia, ettei uusia yksinkertaisesti voi enää olla olemassa – silloinkaan Laura ei anna sairauden käydä lopullisesti ylitseen.
Lopetin tämän kirjan eilen illalla kyyneleet ja räkä poskilla. Tuntui, että olin lukenut jotain paljon enemmän kuin "vain" romaanin: olin lukenut siivun ehdottoman aitoa elämää, jonka Laura Save antaa kirjassaan lukijansa käsiin. Ja jonka täytyi epäreilusti loppua niin lyhyeen. Vaikka ei Laura itse sitä lopulta niin nähnyt, edes lopun jo väistämättä häämöttäessä. Sillä jokaisen ihmisen elämä on kokonainen, juuri sellaisena kuin se on.
___
Muualla koettuna: Marissa/café pour les idiots, Karoliina/Kirjava kammari, Maija/Kirjojen keskellä, Jaana Märsynaho/Lukukausi.