Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.

Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.

Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.

Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.

Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.

Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).

Siri Pettersen: Kupla

Kineä ottaa päähän lähes kaikki. Koulussa nälvitään, uintitunnit ovat tuskaa, vanhemmat rasittavia ja oma pää jotenkin tahmean tuntuinen. Eräänä harvinaisen typeränä päivänä, jolloin käytännössä kaikki menee pieleen, Kine löytää hautausmaalta pienen lasipallon, jonka sisällä on oudon näköinen riepunukke. Pallo kulkeutuu Kinen mukana kotiin, ja yllättäen se alkaa kasvaa. Pian se on niin suuri, että Kine mahtuu sen sisälle – ja pinta joustaakin niin, että kuplan ja ulkomaailman välillä voi kulkea. Kukaan muu ei kylläkään pääse kuplaan sisälle. Kine huomaa, että pystyy toivomaan kuplaan mitä tahansa, tai ainakin melkein. Mitään elävää sinne ei voi tuoda, ei edes rakasta kissaa Tipsiä, joka onkin ainoa, jota Kine alkuun kaipaa.

Kuplan pinta sitkostuu, ja kulkeminen sisään ja ulos vaikeutuu. Kinen on päätettävä, jäädäkö kuplaan suojaan kaikelta, oman itsensä herraksi vai luovuttava parhaasta pakopaikasta ikinä. Miten sellaisesta aarteesta voisi päästää irti – maailma ulkopuolella on joka tapauksessa ärsyttävä ja monin tavoin pielessä?

Siri Pettersenin uusi (varhais)nuortenkirja Kupla on kiinnostava tarina kasvamisesta, tunne-elämän vaikeuksista ja omaan itseen tutustumisesta. Kine on päähenkilönä oivallinen: murrosiän kynnyksellä, juuri siinä iässä, jolloin omaksi itseksi kasvaminen alkaa joskus niin kovin kivuliaasti. Kinen elämässä se tapahtuu hyvin konkreettisesti, kun hän pääsee tai joutuu tekemään valintoja: olenko valmis päätöksiin ja kantamaan vastuun niistä?

Kupla on paikka, johon Kine voi paeta tilanteita, joissa hän ei osaa tai halua toimia. Kine kokee olevansa arjen orja: hänen on tehtävä kuten vanhemmat ja opettajat määräävät, kestettävä luokkakavereiden kiusaamista ja pakollisia velvollisuuksia. Eihän se mukavalta tunnu, ja pakeneminen tuntuu melkeinpä ainoalta toimivalta ratkaisulta. Kupla tuo Kinelle myös yllättävää valtaa, sillä hän pystyy liikkumaan sen kanssa haluamissaan paikoissa ja saa sinne mitä tahansa keksiikin toivoa. Vallan mukana tulee vastuu, väkisin.

Pettersenin kerronta on toimivaa ja sujuvaa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kine on kipunoiva ja kärkäs päähenkilö, mutta huomaamatta häneen ehtii kiintyä, vaikka välillä tekee mieli käskeä häntä lopettamaan kiukuttelun. Eihän se tosin helppoa ole, kyllä minä sen tiedän. Kun kiukuttaa, niin kiukuttaa.

Maagisen realismin elementit sopivat tarinaan hyvin ja avaavat vähitellen kuplan ja sen sisällä olevan riepunuken merkitystä. Vaikka Kuplan tunnelma on synkähkö, se ei ole pelottava tai ahdistava. Kirja saa miettimään, miten tärkeää on opetella toimimaan itsensä ja muiden kanssa vaikeissa tilanteissa ja hankkia itselleen taitoja, joilla pärjää myös silloin, kun on epävarma. Tunne- ja ihmissuhdetaidot eivät ole turhia, ja sen Kinekin tulee huomaamaan.

Kupla on hyvää luettavaa (esi)murrosikäisille ja ilman muuta myös heidän vanhemmilleen. Maailma, elämä ja kaikki sen sellainen tuntuu hieman paremmin käsiteltävältä, kun niiden kanssa on joutunut tosissaan painimaan.


Siri Pettersen: Kupla
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2018
287 s.
Bobla (2017)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa on lemmikkieläin, Tundran lumoissa -haaste (tapahtumat sijoittuvat talviseen Norjaan).

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)

Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Alex Petroski on lähes kuin kuka tahansa 11-vuotias jenkkipoika, mutta ei sentään aivan. Alexin suunnitelmana on nimittäin nauhoittaa kultaiselle iPodillinen Maan asukkaiden puhetta ja ääniä ja lähettää se sitten rakentamansa pienoisraketin mukana kohti ulkoavaruutta ja kenties toisenlaista tietoista elämää. Sitä varten Alex lähtee avaruusfestareille pitkän junamatkan päähän. Onneksi hänellä on seuranaan paras ystävänsä, koiransa Carl Sagan – ja päässään roppakaupalla erilaisia selviytymiskeinoja haastavista tilanteista.

Junamatkan aikana Alex tapaa puhumattomuuslupauksen tehneen Zedin ja tämän sähäkkäliikkeisen ystävän Steven, joiden kanssa matka festareille sujuu hauskemmin. Paikan päällä perillä riittää ihmeteltävää, ja vaikka raketin laukaisu ei ehkä mene aivan nappiin, seikkailu on vasta alussa ja iPodilla vielä paljon kuunneltavaa.

Matka vie nimittäin Alexin Zedin ja Steven seurassa ensin Las Vegasiin etsimään Alexin kuolleeksi oletettua isää, ja sittemmin Los Angelesiin Alexin veljen Ronnien luokse. Matkan varrella Alexille selviää salassa pidettyjä asioita perheestä ja hän kohtaa esimerkiksi itselleen täysin tuntemattoman parikymppisen siskopuolensa Terran ensimmäistä kertaa. Terrasta tuleekin Alexille hyvin tärkeä, sillä kuten väistämättä ilmenee, Alexin kotioloissa on paljon parannettavaa ja turvallisten aikuisten tarve suuri.

Kosmoksessa tavataan on raikas, veikeä ja surullinen nuortenkirja. Alex on hellyyttävä päähenkilö uteline kysymyksineen ja tarkkoine havaintoineen. Puheena nauhoitettujen MP3-tiedostojen muodossa oleva teksti on sujuvaa ja tarina etenee vauhdikkaasti: sitä ei uskoisi yli 300-sivuiseksi.

Samalla tarina on sangen suuri, suurempi kuin kirjan kantta katsomalla uskoisi. Minäkään en ollut valmistautunut siihen, mihin Alex minut mukanaan vei. Ajattelin, että luen leppoisan kertomuksen avaruudesta innostuneesta pojasta, mutta sainkin eteeni surullisen ja sydäntä nyrjäyttävän perhetragedian. Vaikka epäilykset Alexin perheen tolasta heräävät jo hyvin varhain, niiden vahvistuminen vie oman aikansa.

On onni, että Alex sattuu pitkällä matkallaan kohtaamaan niin mukavia ja järkeviä aikuisia. Toki heilläkin on omat kommervenkkinsä, minkä Alexin nauhoituksista pian huomaa, mutta ainakin heillä on kiinnostusta pitää pojasta huolta, vaikkeivät tätä kunnolla edes tunne.

Kosmoksessa tavataan on roadtrip, jonka varrelta – kuten asiaan lopulta tietysti kuuluu – löytyy jotain huomattavasti enemmän ja arvokkaampaa kuin olisi matkalle lähtiessä voinut aavistaakaan.


Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Ulkoasu: Jason Henry / Noora Karlsson
Aula & Co 2017
324 s.
See You in the Cosmos (2016)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Huoleton, boheemi elämä. Halu olla joka päivä uusi ihminen, joku muu kuin ennen oli, vaikkei tiedä, kuka on koskaan ollutkaan. Kykenemättömyys rutiineihin, haluttomuus keskiluokkaiseen, pikkuporvarilliseen, ennalta-arvattavaan elämään. Kyltymätön taito kuvitella todellisuuden reunoille aina vain lisää versoja.

Ja vauhti, joka ei hyydy. Paitsi sitten kun se todella hyytyy.

Ranskalaisen Olivier Bourdeautin kapoinen romaani Tule takaisin, Mr. Bojangles on tarina perheestä, joka ei vimmaisesta yrittämisestä huolimatta saa elämää, jota kohti pyristelee. Se on silmäkulman pilkkeellä kuorrutettu tragedia, ristiriitojen leikkauspiste. Erikoinen tuttavuus, vauhdiltaan hengästyttävä.

Pienen pojan maailma on se, millaiseksi vanhemmat sen rakentavat. Niin on myös tämän romaanin päähenkilön, pojan, joka kasvaa epätavallisissa oloissa. Vanhemmat nauttivat arkirutiineja enemmän martineista, tanssimisesta Nina Simonen tahtiin, spontaaneista yllätyslomista Espanjan loma-asunnolle, juhlista ja mielikuvituksesta. Väistämättä yritys pitää lapsi koulussa, yhteiskunnan talutusnuorassa, normien alla, epäonnistuu.

Poika rakastaa vanhempiaan ja miksi ei rakastaisi. Uusi päivä on joka päivä uusi seikkailu, koskaan ei voi arvata, mitä se tuo mukanaan. Vanhempien kiintymys lapseen on aito, mutta taito kasvattaa, huolehtia ja hoitaa puuttuu. Se näkyy, se vaikuttaa.

Moralisoinnille Tule takaisin, Mr. Bojangles antaisi oivan mahdollisuuden, mutta halu osoitella sormella ja paheksua ropisee pois mitä pidemmälle tarina etenee. Suru valtaa mielen: on voimaton olo, kun joutuu seuraamaan mielen särkymistä, kolhuja, kykenemättömyyttä muuttaa laivan kurssia. Karille mennään, köli repeää, valtameri vie mukanaan.

Tule takaisin, Mr. Bojangles ei ole kevyttä luettavaa, vaikka sen tunnelma onnistuu kuin ihmeen kaupalla pysymään höyhenmäisenä. Toisaalta sama ilmiö tuntuu siinä, ettei tarinan imuun aivan pääse: sen ydin pysyttelee viuhkan takana, etäällä, saavuttamattomana. Kiusoittelija, tuo Bourdeaut, pirullinen lukijan kiusoittelija.


Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Suomentaja: Ville Keynäs
Ulkoasu: ?
Siltala 2017
144 s.
En attendant Bojangles (2015)

Arvostelukappale.

_______________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasta kirjaan, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on teos, jonka kirjoittaja ajatteli alunperin ehdottomasti lyhytproosaksi, mutta joka kustantamossa muokkautui suuria kyselemättä romaaniksi. Kyse on lyhyiden, eri tyylilajeilla ja näkökulmilla leikittelevien lukujen muodostamasta kokonaisuudesta, jossa kurkistetaan erään omalla tavallaan onnettoman perheen elämään.

Suuri osa romaanista kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmasta, ajoittain äänen saavat vanhemmat ja isovanhemmatkin. Perhe koostuu suurista persoonista, hukatuista mahdollisuuksista, vääristä valinnoista ja vaikeudesta kohdata toisia niin kuin he ansaitsisivat. Perheen sisällä ihmissuhteet ovat monimutkaiset, ja vaikka niissä on tietynlaista, usein kohdattua tuttuutta – alkoholin ja väkivallan kautta kommunikoiva mies, omat haaveensa haudannut vaimo, pelossa kasvaneet lapset, tiukka ja itsereflektioon kykenemätön isoäiti – kirjan tarina kasvaa itsenäiseksi, raikkaaksi ja omaääniseksi.

Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua.

Me täytytään valosta on kirja, joka onnistuu rapsuttamaan lapsikertojiin penseästi suhtautuvan lukijan ennakkoasenteita hivenen ohuemmiksi. Kirjan sisarukset, Silja ja Santtu, saavat kenet tahansa puolelleen, vaikka – tai nimenomaan koska – ovat aitoja, tuntevia, reagoivia lapsia. Ärsyttäviä – ilman muuta. Rasittavia – kyllä. Mutta niin eläviä, heidät lähes kuulee ja näkee.

Vaikka Siljan ja Santun perhe-elämä ei ole turvallisinta tai ehjintä mahdollista, ei lähelläkään sitä, ei kirja silti vaivu epätoivoon tai ylettömään tuskaan. Tunnelmassa on valoa, herkkyyttä, voimaa. Lapset löytävät keinon selviytyä, on se sitten käytännöllinen jukurttipurkkipuhelin pikku pikku veljelle, pakeneminen metsään tai oma mielikuvitus ja leikit. Toisaalta turvan ja pelon raja on epävakaassa perheessä häilyvä, tunnelma voi muuttua sekunneissa. Kaiken tämän Storm kirjoittaa tyylikkäästi ja eheästi, niin että lukija tuntee itsensä tervetulleeksi tarinaan.

Parasta Me täytytään valosta -romaanissa on sen monitulkintaisuus ja avoimuus. Mikä on totta ja muistoa, mikä hämärtää toden rajaa, mikä on pelkkää kuvitelmaa, unta tai leikkiä? Sen saa itse tulkita – juuri niin kuin sen hiton elämänkin kanssa aina käy.



Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S&S 2017
204 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjareppu

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala (sekä Novellihaasteen koonti)

Anne Leinosen novellikokoelma Pienen rasian jumala esittelee yhdeksän vaihtoehtoa tuntemallemme todellisuudelle. Leinosen novelleissa tuttu saa uuden kaiun, omat tavat käännetään ympäri, yleisestä tulee harvinaista ja harvinaisesta yleistä.

Olin novelleiden vietävänä vastaansanomatta. Leinonen nostaa teemoikseen lapsuuden, kohtaamisen, sanojen merkityksen ja muistamisen. Kahdessakin novellissa lapsien syntyminen on vähentynyt merkittävästi ja oman lapsen voi saada vain erityisellä luvalla tai onnekkaasti kieroillen. Sanojen mahti vie uudelle planeetalle, jossa äänet pidetään hallinnassa, jotta tasapaino säilyy – mutta miksi tasapainoa edes haetaan?

Nahat kertoo maankiertäjänaisesta, jonka ihoon tatuoidaan ja kirjotaan muistoja kylissä, joissa hän kulkee. Aika ajoin nahka on luotava uudelleen, jotta tarinat pääsevät maaliinsa ja iho voi ottaa uudet vastaan. Novelli on hyvin fyysinen, omaakin ihoa alkaa kiristää sitä lukiessa.

Ken vainajia muistelee kääntää ympäri käsityksen oikeasta tavasta varjella kuolleiden muistoa. Entä jos ihminen veisi kuollessaan mukanaan merkinnät ja muistot, joita hänestä on? Entä jos kuolleiden muistaminen olisi kiellettyä, koska se pitää vainajat puolimatkassa ennen tuonpuoleista eikä päästä heitä vapaaksi?

Tilastollisesti syyllinen on kierolla tavalla veikeä. Sen dystooppisessa yhteiskunnassa kaikki virheet ja poikkeamat seulotaan tilastollisin menetelmin, eikä vastaan voi sanoa. Yhteiskunnan rattaat pyörivät massiivisten virastojen ja tilastonikkaroinnin varassa. Novelli herättää miettimään, kuinka helposti itse virkamiehenä saattaa suhtautua tietynlaisiin ilmiöihin tai ihmistyyppeihin jonkinlaisina tilastollisina, väistämättöminä tosiasioina, joiden olemassaolo on vain hyväksyttävä ilman, että niille voisi tehdä mitään.

Pienen rasian jumala on kokoelma, jonka novellit piikittelevät ja pistävät. Ne näyttävät, ettei totuttuun kannata luottaa, eikä maailmaa ympärillä tule pitää itsestäänselvänä. Tapamme, muistomme, kokemuksemme ja sääntömme ovat olemassa, koska yhteinen sopimus pitää ne voimissaan. Entä jos yhteistä sopimusta ei olisikaan tai sovittaisiin tyystin toisin?

Leinosen kynä on kepeä ja teksti sujuvaa. Muutamassa novellissa olin hieman pettynyt jossain määrin alleviivaavaan lopetukseen, mutta muuten en löydä kokoelmasta mitään nuristavaa. Luen ehdottomasti Leinosen muun tuotannon ja seuraan jatkossa tarkasti, mitä hän julkaisee.


Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Ulkoasu: Laura Noponen
Atena 2015
228 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Täysien sivujen nautinto, Hemulin kirjahylly 

Haasteet: 62. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. 9 novellia Novellihaasteeseen.

________

Puolen vuoden mittainen inspiroiva matka Novellihaasteen parissa päättyy tänään. Nyyh, olisin ollut valmis huomattavasti pidempäänkin rutistukseen! Luen novelleja muutenkin, mutta haaste toimi omalta osaltani entistäkin suurempana innoittajana tarttua lyhytproosaan. Kiitos siis Ompulle Reader, why did I marry him? -blogiin tästä mainiosta lukuhaasteesta.

Luin yhteensä 256 novellia. Kokonaisia novellikokoelmia karttui 20, minkä lisäksi luin yhden yksittäisen novellin, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button. Se oli myös ainoa, jonka luin englanniksi. Keskeneräiseksi jäi Lauri Otonkosken toimittama Ilon ja kivun kääntöpiiri (WSOY 2004), joka on laaja kokoelma Saharan eteläpuolisen Afrikan novellikirjallisuutta. Ehdin lukea kokoelmasta 12 novellia, jotka lasken mukaan tämän haasteen kokonaismäärään. Luen kirjan loppuun ajallaan ja bloggaan siitä sitten.

Maantieteellisesti (kirjailijoiden mukaan ajatellen) liikuin Suomessa, Unkarissa, Japanissa, Yhdysvalloissa, Vietnamissa, Venäjällä sekä useassa Afrikan maassa. Kotimaisia kokoelmia luin 13. Vanhimmat lukemani novellit olivat 1800-luvun lopulta, tuoreimmat oli julkaistu tänä vuonna.

Haaste oli siis minulle todella mieluisa. Novellit rokkaa!

Tässä vielä lista lukemistani novellikokoelmista ja linkit bloggauksiin:

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo (17 novellia)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (7 novellia)
Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (14 novellia)
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (17 novellia)
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (10 novellia)
George Saunders: Sotapuiston perikato (7 novellia)
Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (11 novellia)
Kari Välimäki: Todensanat (30 novellia)
Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (6 novellia)
Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (12 novellia)
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (6 novellia)
Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat (12 novellia)
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (12 novellia)
Nam Le: Merimatka (7 novellia)
Kaarina Helakisa: Naisen paikka (11 novellia)
Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli (20 novellia)
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille (10 novellia)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (13 novellia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (12 novellia)
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (9 novellia)
Lauri Otonkoski (toim.): Ilon ja kivun kääntöpiiri – Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään (12 luettua novellia, kokoelma kokonaisuutena kesken)

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä

Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Lapsuuteni kirjasuosikit: Asterix

Luetaanko tämä? -kirjablogissa avattiin helmikuussa Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jonka tarkoituksena on uudelleenlukea omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja. Aloitin haastetta jo edellisellä lukumaratonillani, kun luin Neiti Etsivää ja Viisikkoa. Niihin palaan tarkemmin vielä myöhemmin (ja luen vielä ainakin toisen Neiti Etsivän nostalgian varmistamiseksi), mutta nyt otan käsittelyyn yhden kaikkien aikojen suursuosikkini: Asterixin ja Obelixin!

Minulla on isältä peritty pino liitoksistaan ratkeavia vanhoja Asterixeja. En melkein uskalla koskea niihin enää, etteivät hajoa lopullisesti. Isäni piti Asterixeista ja tutustutti minutkin niihin (hän piti myös Pahkasiasta, mutta siihen taisin olla melkoisesti liian nuori, joten täytyy vielä jonain päivänä etsiä sekin perintö esiin jostain ja lukea ne).

Olen lukenut lähes kaikki suomennetut Asterixit, joten oli helppoa palata tuttujen tarinoiden äärelle kirjaston sarjishyllyssä.

Valitsin satunnaisotannalla luettavakseni Syvän kuilun ja Asterixin harharetket. Etenkin Syvästä kuilusta oli eläviä muistikuvia: meille hyvin tutun gallialaiskylän lähistöllä on kylä, joka jakaantuu keskeltä kahtia ja molemmat puolet kilpailevat ja vihailevat keskenään minkä ehtivät. Kummallakin puolella on oma päällikkönsä, eikä näyttäisi olevan toivoakaan, että jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja -eloon voitaisiin joskus päästä. Ei, vaikka päälliköiden lapset Fanzine ja Komix tulevat toimeen keskenään paremmin kuin hyvin. Lähistöllä oleva roomalaislegioona aiheuttaa luonnollisesti harmaita hiuksia kylälle, joten ystäviemme on ilman muuta lähdettävä auttamaan heimoveljiä kiperässä tilanteessa.

Syvä kuilu on varsin tyypillinen Asterix-seikkailu. Nokkelaa miestä tarvitaan apuun, kuten myös hänen uskollista toveriaan Obelixia. Myös tietäjä Akvavitix lähtee joukon jatkoksi Idefix-koiraa unohtamatta.

Albumin sivuilla kohtasin vanhat tuttavani roomalaiset, jotka olivat yhtä pöhköjä kuin muistinkin. Rivilegioonalaiset tekevät pääosin kuten käsketään (joskin tässä osassa he ryhtyvät lakkoon huomatessaan joutuneensa kunniakkaan sotilasuran sijaan lähinnä keittiövuorojen viidakkoon), päälliköt puolestaan puljaavat oman vallanhalunsa ja ylempien auktoriteettien määräysten keskellä. Ei ole helppo roomalaisen sotilaan asema, ei!

Kuten muistinkin, Asterixeissa ei väkivaltaa säästellä. Vaikka lätty lätisee ja nyrkki heiluu, Asterix-sarjan väkivalta ei kuitenkaan ole pelottavaa tai ahdistavaa. Pikemminkin se kuuluu vahvasti asiaan: vaikka Asterixin kylän väki onkin taikajuoman vuoksi kaikkea muuta kuin altavastaajan roolissa, he ovat kuitenkin Rooman valtakuntaan suhteutettuna hyvinkin alisteisessa asemassa, jossa itsepuolustukselle on perusteensa. Toisaalta sarjassa toki gallialaiset myös mäiskivät ihan vain rehdisti toisiaan, usein ilman sen kummempaa syytä. (Olinkin jo unohtanut Amaryllixin haisevat kalat...!)

Asterixin harharetkissä matkataan Akvavitixin taikajuoma-ainesten perässä Juudeaan. Kylä on siis pulassa: tietäjä ei saakaan kauppalaivan mukana vuoriöljyä, jota on ehdottomasti oltava taikajuomassa mukana. Niinpä Asterix ja Obelix lähtevät sitä hakemaan meren takaa.

Merimatkan aikana kohdalle tulevat muun muassa rakkaat tutut merirosvot (yksi hauskimpia sivujuonteita kautta koko sarjan, se on todettava!). Lisäksi matkaseuralaisena on druidiksi naamioitunut Caesarin agentti Nollanollakuusix (jonka yhdennäköisyyttä erään toisen fiktiivisen agentin kanssa hihittelin tyytyväisenä).

Vuoriöljy ei ole helpointa löydettävää, mutta Asterix ja Obelix eivät tunnetusti jää tuleen makaamaan, vaan kyllä keinot aina keksitään. Ja matkalla kohdataan etäisesti tuttuja hahmoja jos jonkinlaisia...

Kuten aina, myös Asterixin harharetket päättyy kylän yhteiseen illalliseen, jonka ajaksi bardi Trubadurix hiljennetään (yleensä puuhun roikkumaan). Tarinoiden lopetuksissa on mielestäni vahvasti turvallisuutta: Asterixeja lukiessa ei koskaan tarvitse pelätä, että kävisi pahasti tai huonosti. Aina ratkaisu saadaan ja uudet seikkailut ovat valmiita alkamaan.

Jostain syystä pidin jo lapsena paljon Julius Caesarin hahmosta, vaikka hän kovin vallanhimoinen, äkkipikainen ja paikoin julma onkin. Asterixin seikkailuissa hänet kuitenkin kuvataan yhtä aikaa ironisesti ja ymmärtäväisesti. Pidin Jullesta myös nyt uusintalukukierroksella, vaikken voinut olla miettimättä, että hänen sappensa on varmasti koetuksella pönttöjen alaisten sotkuja setviessä ja kaikenlaisia salaliittoja pelätessä.

Asterixeissa on erittäin onnistunut henkilökavalkadi, ja jokainen lukija löytänee oman suosikkinsa joukosta. Itse pidän kyläläisistä eniten tietäjä Akvavitixista, ja toki Obelix on ikisympaattinen. Naishahmot jäävät Asterixeissa sivurooliin, ja ovat joko kuvankauniita neitokaisia tai tanakoita matameja.

Mietin, miksi Asterixit kiehtoivat minua jo alle 10-vuotiaana, mutta en ole varma syystä. Piirtojälki on toki mukavaa ja värikästä katsottavaa, hahmot hyvin ja elävästi piirrettyjä ja ruuduissa paljon tutkailtavaa. Tarinat ovat koukuttavia, mutteivät liian monimutkaisia tai junnaavia. Niissä on tietynlainen rakenne, joka tulee tutuksi jo muutaman albumin lukemisen jälkeen, ja josta muodostuu lukijalle turvallinen kokemus.

Historiatietämys kasvaa Asterixin seikkailuja seuratessa kuin huomaamatta. Tietenkään kyse ei ole mistään opetusmateriaalista sinänsä (joskin muistan kyllä lukion historianopettajani käyttäneen joskus jotakin Asterix-aukeamaa kokeessa joko bonustehtävänä tai kevennyksenä), mutta oppimistahan tapahtuukin erinomaisesti myös ohimennen – eikä se ole yhtään arvottomampaa kuin varsinainen pänttääminen.

Varmaan tärkein asia Asterixeissa on kuitenkin se, että ne tuovat minulle vahvoja muistikuvia isän kanssa vietetyistä hetkistä. Sitä en muista, lukiko hän niitä minulle, vai luimmeko niitä yhdessä tai vuorotellen, mutta yksityiskohdilla ei olekaan niin suurta merkitystä. Vain sillä on, että minulla on rakkaita (lukemiseen liittyviä) muistoja yli 20 vuotta sitten kuolleesta isästäni, joita mikään mahti ei pyyhi pois.

René Goscinny & Albert Uderzo: Syvä kuilu

Suomentaja: Jorma Katari

Egmont Kustannus 2016 (1. painos 1982)

48 s.

Le Grand Fossé (1980)

Kirjastosta.

Rene Goscinny & Albert Uderzo: Asterixin harharetket

Suomentaja: Eija Pokkinen

Egmont Kustannus 2016

48 s.

L'Odyssée d'Astérix (1981)

Kirjastosta.

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 43. ja 44. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.

Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.

Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki

Aloitin Nobel-palkitun Orhan Pamukin omaelämäkerrallisen teoksen Istanbul – muistot ja kaupunki lukemisen jo toukokuussa, jolloin matkustin itse Istanbuliin. Kaupunki hurmasi minut, kirja puolestaan ei, ja se jäi pitkäksi aikaa kesken odottelemaan lukemista eteenpäin.

Turkissa on pitkään ollut levotonta, ja vaikka omalla matkallamme ei ollut mitään pelättävää, kesän vallankaappausyritys ja sen jälkeen tapahtuneet terroriteot ja äärimmilleen tiukennettu politiikka toimivat tehokkaana esteenä halulleni matkustaa Istanbuliin uudelleen – ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Mutta ainakin olen kerran päässyt siellä käymään. Ja rakastumaan monimuotoiseen, monikasvoiseen, elävään ja houkuttelevaan kaupunkiin.

Orhan Pamukin teoksessa pääosassa ovat Istanbul ja Pamuk itse. Kirjan luvut kertovat jommankumman historiasta tarkkaan valituista näkökulmista. Istanbuliin matkustaneet ja siitä kirjoittaneet kirjailijat, Bosporinsalmen laivaliikenne, Kemal Ataturkin hallinto ja aika sen jälkeen, kaupunkikulttuuri, naisten ja miesten asema ja eri kaupunginosat nousevat vuorollaan esiin. Pamukin omasta historiasta puolestaan nostetaan esiin perhe-elämän tapahtumia, elämää lapsena ja nuorena, muuttoja ja koulunkäyntiä, haparoivia askelia taiteilijan uralla, ensirakkaus ja oman tien löytäminen.

Nautin varsin paljon Istanbuliin sellaisenaan keskittyvistä luvuista. Tutut nimet ja paikat piirtyivät mieleeni, vaikka matkasta on jo monta kuukautta. Istanbul on todella henkeäsalpaava kaupunki, sillä jokaisen nurkan takaa löytyy jotain uutta nähtävää ja koettavaa. Se välittyy myös Pamukin kirjasta, vaikka sen näkökulma toki on toisenlainen kuin turistin: kaupungin syntyperäisellä asukkaalla on ymmärrettävästi paljon sellaista sanottavaa, jota vieras ei voi tietää tai itse päätellä, eikä toki tarvitsekaan.

Pamukin omat henkilöhistorialliset vaiheet sen sijaan hieman tökkivät. En saanut itseäni kiinnostumaan kovin kummoisesti hänen perheensä elämänvaiheista, sukulaisista ja koulunkäynnistä. Loppupuolella Pamuk on jo hieman varttuneempi, lähellä aikuisuutta. Sekin vaihe on lopulta melko yksitoikkoista, onhan näitä nuoren miehen kasvukertomuksia tullut jokunen luettua.

Istanbul – muistot ja kaupunki sopii luettavaksi, jos Istanbul on tuttu tai siihen haluaa tutustua, lapsuus- ja nuoruusvuosien kasvukertomukset kiehtovat tai kaipaa yksityiskohtaisia kaupunkikulttuurin kuvauksia ja pohdintaa. Mikään kerta-ahmaisulla nautittava opus se ei ole, vaan lukeminen vie aikansa ja paikoin puuduttaakin. Pahimmillaan tämä oli niitä kirjoja, jotka eivät tuntuneet etenevän saati loppuvan koskaan. Viimeiseen pisteeseen kuitenkin lopulta päästiin, ja aivan kunnialla. Istanbul jatkaa kiehtomistaan.


Orhan Pamuk: Istanbul – muistot ja kaupunki
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Tammi 2010 (1. painos 2004)
514 s., e-kirja
İstanbul - Hatıralar ve Şehir (2003)
Oma e-kirjaostos.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Booking it some more

12. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.