Katri Rauanjoki: Kesämerkit

 

Aurinko oli painumassa alaspäin, mutta edelleen oli kuuma. Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi. Ei enää montaa päivää. Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua. (s. 66)

Katri Rauanjoen Kesämerkit on hieno episodiromaani kolttasaamelaisten elämästä 2020-luvulla. Millaista on olla vähemmistön vähemmistöä, katoavan äidinkielen haltija tai sen uudelleen elvyttäjä, omaa perintöään kaipaava ja vaaliva, silti valtakulttuurinkin kanssa sinut, kaupunkiin tai maailmalle kotiutunut?

Myönnän, että tunnen saamelaisuutta vain keskinkertaisesti, kolttasaamelaisuutta tarkemmin tuskin senkään vertaa. Oli huikeaa sukeltaa maailmaan, joka tuntui aidolta ja elävältä, monin tavoin tutulta ja silti paljon uutta avaavalta. Rauanjoki ei kirjoita opastaakseen tai saarnatakseen tai esitelmöidäkseen, ei. Hän kirjoittaa kertoakseen tarinaa.

Kesämerkkien henkilöhahmot voisivat hyvin tulla kylänraitilla vastaan - tai hillasuolla. Romaani on episodien kokonaisuus, näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat joka luvussa. Ajattelen sen peilaavan kolttasaamelaisuuden moninaisuutta, kuinka mitään kulttuuria ja olemusta ei voi tiivistää tai henkilöidä yhteen vaihtoehtoon. Romaanissa kohdataan nuoria, vanhoja, muualle lähteneitä, sieltä palanneita, turisteja viihdyttäviä, netissä asiaansa ajavia, keskinäisiin kiistoihin päätyviä, rikkinäisiä ja rikottuja, vahvoja ja itsetietoisia ihmisiä. Siis koko elämän kirjo ruokakaupan kassasta maailmanmaineeseen päätyneeseen valokuvataiteilijaan. Henkilöiden elämät risteävät toistensa kanssa, yksi vilahtaa siellä ja toinen täällä, yhteisö kasvaa lukijan mielessä ja tuo kerroksia kerrontaan.

Lapin upea luonto on täynnä sielukasta elämää, uskallan väittää luonnon olevan yksi kirjan henkilöistä. Lappi, joskin Kesämerkkien Lappia läntisempi ja eteläisempi, on minulle tuttua aluetta, äitini kotiseutua. Etenkin Lapin kesän olen kokenut monet, monet kerrat ja siinä on vahvaa tunnetta ja tuttuutta, jota koin myös Kesämerkkien kanssa, vaikka Rauanjoen teos sijoittuukin erilaiseen Lappiin. Jokin silti yhdistää, muukin kuin sääskien ininä.

Romaanin sivuilla käsitellään isoja teemoja, sen henkilöt ovat kokeneet paljon ja lisää monen heistä harteille lastataan. Menetys, häpeä, pettymys, oman identiteetin haastavuus - on niin monia tapoja saada kolhuja itseensä. Vaikka kirjassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, jonka kasvua tai muutosta lukija pääsisi seuraamaan, tuntuu, että silti kirjan lukemisen jälkeen on nähnyt jonkin käännöksen, mutkan ja ennen kaikkea merkittävän matkan. 

Jotain suurta vimmaa ja tunnetta tästä kirjasta luin. Tietynlaista surua ja haikeutta, toisaalta sinnikkyyttä ja uskoa siihen, että katoamassa oleva kieli tai kulttuuri on kokemastaan uhasta huolimatta elinvoimainen ja eteenpäin sykkivä, viimeiseen henkäykseen saakka. 

Annoin Kesämerkkien viedä, kuulin sääsket ja luonnon huminan, suon elämän äänet, maistoin tuoreen hillan (voi kun maistaisin!), katsoin yötöntä yötä, tunturin varjoa ja jokiveden pintaa. Nautin.

Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022
256 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. 

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.

Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Jari Tervo: Suomemme heimo (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Suomemme heimo vieraili Kiasmassa.

Räksyttävä pikkukoira, kivi maiharissa, reikä sukassa, purkautuva paidanhelma. Jatkuva kimeä ääni, nykivästi ajava kuski, aina samoihin vaivaannuttaviin puheenaiheisiin palaava sukulainen. Jotain rasittavaa, josta ei pääse eroon, ja joka hiertää mieltä, korvaa tai jalkapohjaa. Jotkut kirjat ovat sellaisia.

Jari Tervon Suomemme heimo (WSOY 2001) on oman ilmestymisvuotensa edustaja Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -listalla, johon saan ilon ja kunnian osallistua tänään tällä bloggauksellani. Tervon tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, vaikka sitä – etenkin hänen historiallisia romaanejaan – on minulle täällä bloginkin kommenttikentässä toisinaan suositeltu. Lähdin uteliaana selvittämään, mistä minulle arvottu Suomemme heimo kertoo.

Kirjan nimi kertoo jo paljon. Ollaan Rovaniemellä eräänä syksyisenä päivänä. Pikkurikollinen Perserkki on kyllästynyt kokemaansa simputtamiseen ja päättää kaapata jälkeläisensä, pienen tyttövauvan, jota ei ole vielä tavannutkaan. Hädässä ystävä tunnetaan, tai sitten ei, huomaa Perserkin toveri Reiska joutuessaan osalliseksi sekavaa kuviota. Lapsen äiti Kaarina on Perserkin kanssa koetun eron jälkeen päätynyt jo aivan uusiin kuvioihin, joista parhaillaan on käynnissä työnhaku.

Kaappausdraamaan sotkeutuu muun muassa rikosylikonstaapeli Vauhkonen, jolla on omat sotkunsa setvittävänään. Hän pääsee kuitenkin oikeille jäljille, eikä lopputulos ole erityisen kaunista katsottavaa.

Samaan aikaan Lappia-talolla on käynnissä vihreiden syysseminaari, jonne suuntaa askeleensa paljon kokenut, jo eläkkeellä oleva rakennusmestari Raappana teini-ikäinen pojanpoikansa Santeri tukenaan. Vaikka Raappanan mieli ja kieli ovat terävät aina paikallislehden mielipidepalstaa myöten, askel ei enää kanna niin kuin nuorena miehenä. Huolta hän kokee oman Suomensa puolesta: se on ikävällä tavalla muuttumassa monikulttuuriseksi, eikä sellaiseen ole ennenkään vastattu muuten kuin raudalla rajalla. Santeria puolestaan isoisän horinat eivät juurikaan kiinnostaisi, vaan aivokapasiteettia vie ja hormoneja hyrryttää chattituttu, ivalolainen strippari Miss Hinkki, jonka kanssa yhteydenpito hoituu ajanmukaisesti netissä.

Tästä vyyhdistä voinee jo arvata, että monenmoista mutkaa matkalle osuu aina kulmakuppiloista väärin pysäköityihin autoihin, kolhoihin asuntovaunuihin ja poliittisiin torikokouksiin. Tervo kirjoittaa kuin vimmattu, lauseet piiskaavat lukijaa eteenpäin armoa tuntematta. Käänteet ovat villejä ja vauhdikkaita, henkilöt ovat itsensä ja toistensa armoilla. Hengästytti – ja samalla tuntui koko ajan, että pitää päästä varistamaan se rasittavasti hiertävä sepelinmuru kengästä. Tarinan mukaan on vaikea heittäytyä, niin säpäkkä ja levoton se on.

Takakansi lupaa hillerinnopeita, hätkähdyttäviä tarinankäänteitä ja tarinan, joka iskee jalat alta ja tajun päästä, mutta sydän pysyy paikallaan. Sen verran vauhdikasta meno Suomemme heimossa tosiaan on, että nikotellen matkaani jatkoin. Usein kaipaan lukemiselta jotain väräyttävää ja vinoa, enkä voi kiistää, etteikö Tervo sellaista tarjoaisi, mutta siitä huolimatta pysyin vakaasti väärällä aaltopituudella kirjan kanssa.

Henkilöhahmot ovat kuitenkin herkullisia. He ovat reppanoita, uhoajia, hölmöjä ja parastaan yrittäviä tai sinne päin sohlaavia. Kadunmiehiä, naapureita, sukulaisia, virkamiehiä. Kovin tuttuja, ja silti sopivalla tavalla äärimmäisiä. Teini-Santeria teki kyllä mieleni kirjan hengessä hieman tirvaista ja käskeä unohtamaan se feikkislangi, niin kammottavaa sitä oli lukea. (Ja kaikille teille Kehä III:n ulkopuolella eläville, Hesasta haaveileville voin paljastaa, että kyllä tähän kaupunkiin puhetta mahtuu ihan joka nuotilla.) Kaarinaa symppasin, hieman rikosylikonstaapeliakin. Naisten puolella, ainakin tällaisessa härdellissä, niin kai sitten.

Tervo on koostanut yhden päivän aikana tapahtuvaan kaaokseensa siis melkoisen gallerian ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja tekoja. Pohjavire tarinassa on melko väkivaltaisiksikin yltyvistä käänteistä huolimatta lempeän humoristinen ja ymmärtäväinen, vaikkei ennakkoluuloja ja hölmöyksiä puolustella, todetaan vain. Tätäkin Suomi on, näinkin ympäröivän maailman voi nähdä ja kokea, tällaisiakin lenkkejä heimoomme kuuluu – haluttiin sitä tai ei.

Jari Tervo: Suomemme heimo
Ulkoasu: ?
WSOY 2001
306 s.

Kirjastosta.

32. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 19. Yhdenpäivänromaani.

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.

Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.

Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Lukemattomia klassikkoja on hyllyt, kirjastot ja maailma täynnä. Itse havahduin jonkinlaiseen "tiedostavaan lukemiseen" vasta ihan aikuisiällä, enkä ole nuorempana kahlannut läpi sen kummemmin kotimaisia kuin minkään muunkaan maalaisia klassikoita. Muunlainen kirjallisuus on kiinnostanut yleensä enemmän, ja jos totta puhutaan, kiinnostaa edelleenkin.

Yliopistossa, kun opiskelin yhtenä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, tuli luonnollisesti lopultakin luettua melkoinen pino erinäisiä klassikoita. Saattoi silloin tällöin myös käydä niin, että ilmoittauduin tenttiin, enkä ehtinyt lukea kaikkia valitsemiani kirjoja, mutta menin joka tapauksessa tenttimään ja toivoin tuurin olevan myötäinen. Toisinaan se olikin, ja tentaattori kysyi kysymyksensä sattumalta niistä kirjoista, jotka olin ehtinyt lukea. Sitten oli niitä kertoja, kun kysymys tai kysymykset osuivat lukematta jääneisiin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden tentti oli eräänä kesänä, jolloin työskentelin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa laitoshuoltajana, mutta tein samalla kesäopintoja muutaman opintopisteen verran. (Miksi, älkää kysykö. Täysin tarpeetonta puuhaa, jollaiseen en enää todellakaan lähtisi.) Siinä tentissä olin ilmoittanut suorittavani muun muassa Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen. En ehtinyt lukea kirjaa, ja tietenkin tenttikysymys koski juuri sitä. Runoilin paperille jotakin epämääräistä lappilaisesta luontosuhteesta, ja tentti meni läpi kolmosen arvoisesti.

Olisin hieman hävennyt, jos olisin jaksanut. Maa on syntinen laulu sai edelleen kerätä pölyä hyllyssäni.

Tänään useammassa kirjablogissa osallistutaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteeseen (haasteen avauspostaus Reader, why did I marry him? -blogissa, jossa luettavissa myös kooste osallistuneista). Itsekin päätin ottaa siihen osaa, sillä klassikoita on, kuten sanottua, melkoinen kasa lukematta. Mukan esikoinen on kuitenkin se, joka on jäänyt jotenkin kaikkein selkeimmin nolottamaan – tentitty hyvällä arvosanalla ja kaikkea! Joten valintani oli selkeä.

Maa on syntinen laulu on monella tapaa merkittävä kirja. Se oli ilmestyessään vuonna 1964 melkoinen tapaus herättäen närää ja loukattuja tunteita. Mukka oli tuolloin vain 19-vuotias, ja millaisella tulikivenkatkuisella äänellä hän kirjoittaakaan elämästä pohjoisessa, ruumiillisuuden, seksuaalisuuden, yhteisöllisyyden ja uskonnon ilmentymistä ja äärimuodoista.

Olen nyt kirjan lopulta luettuani lähes mykistynyt. Mukan kertojanääni on niin vimmainen ja eloisa, että sen mukana on helppoa upota Lapin synkkään kaamokseen ja yöttömän yön kesään. Tarina on omanlaisensa sykli vuoden kierrossa, se alkaa kuin olisi jatkunut aina, ja se päättyy ilman, että mikään tuntuu lopulliselta.

Kirjan maailma on rujo ja karu. Ihmiset ovat viettiensä viemiä, kiintymys, läheisyys ja lämpö ovat huomattavan paljon vieraampia käsitteitä kuin halu, vimma ja aggressio. Nuoreksi naiseksi varttunut Martta oppii vuoden kierron kuluessa paljon uutta elämästä ja kuolemasta. Eletään 1940-luvun loppua, siis sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Ympäröivän yhteisön normit yhtä aikaa rakentuvat ja purkautuvat: on vapautunutta seksuaalisuutta ja sen vastapainona pakkoa, painostusta ja väkisin tehtyjä tekoja. Yhteisön ulkopuoliset ovat uhka ja samalla virkistävä tuulahdus jotain muuta kuin oma pieni kylä voi antaa. Uskonto on päällekäyvän hullua, saarnat uhkaavat helvetin tulella ja seurat päättyvät holtittomaan seksiin.

Hienointa kirjassa on sen jylhä, vahva ja armoton luonto. Lappi antaa kirjan ihmisille maiseman, jota vasten yksilön teoilla ei tunnu olevan suurtakaan väliä. Voi yrittää olla hyvä ihminen, mutta hukkaan se menee, sillä lopulta sitä jää luonnon jalkoihin: joko konkreettisesti kalmona metsäneläinten syötäväksi tai kuvainnollisemmin luontonsa viemäksi, järjettömän ja satunnaisen väkivallan kohteeksi tai tekijäksi.

En totta vieköön haluaisi elää ympäristössä, jonka Maa on syntinen laulu rakentaa. Mutta romaanin kautta sen maailma kiehtoo ja upottaa mukaansa, kutkuttaa mielikuvitusta ja saa pohtimaan ihmisen yhtäaikaista monimutkaisuutta ja totaalista yksinkertaisuutta elävänä olentona.


Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Ulkoasu: Reino Uusitalo
Gummerus 1982, 11. painos (1. painos 1964)
236 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Kujerruksia, Luettua, Maailman ääreen, Jokken kirjanurkka, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Orfeuksen kääntöpiiri  


Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa (yliopistossa), mutta et lukenut.

Vanha TBR-listani roikkuu edelleen mukana blogissa, vaikka hyvin hitaasti tulee luetuksi. Tämä on joka tapauksessa 54. luettu kirja siltä listalta.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat
Ulkoasu: Kati Rapia
Teos 2014
344 s.

Arvostelukappale.


Anni on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa pohjoisessa, Tornionjoen varressa, lestadiolaisen elämäntavan ympäröimänä. Hänen perhesuhteensa eivät olleet helpoimmasta päästä, ja niinpä hän haluaa oman tyttärensä kohdalla tehdä asiat oikein. Tytär Mirka ei vain ole aivan tavallinen tyttö, vaan reagoi voimakkaasti nuoruuden huumaan ja epävarmuuteen sekä vanhempien avioeroon. Annilla on kova työ päästä yli oman parisuhteensa loppumisesta ja kun samalla pitäisi kannatella teinityttöä, voimat käyvät paikoin vähiin.

Anni tutustuu tarkemmin Laestadiuksen aatteisiin ja nykymaailmaan. Hän löytää yhden elämän netistä, deittipalstoilta. Samaan aikaan Mirkan koulunkäynti ja elämä menee entistä enemmän pieleen, ja vaikka hänet siirretään pienryhmään, ei tuki tunnu riittävän. Vasta omalaatuisen terapeutin Dimitrin luona Mirkan solmut alkavat aueta. Mutta onko tuki vilpitöntä ja ammattimaista, vai soivatko hälytyskellot jo?

Maria Peura on kiinnostava kirjailija. Olen lukenut hänen teoksistaan On rakkautes ääretön (joka ällötti ja vaikutti), Valon reunalla (johon ihastuin) ja Vedenaliset (jota lähes inhosin). Pidän Peuraa taitavana, haastavana ja lukemisen arvoisena kirjailijana, jota kohtaan voi aina osoittaa suuria odotuksia. Niin nytkin. Onnekseni odotukset myös täyttyivät.

Ja taivaan tähdet putoavat on alakuloinen ja vauhtiaan hurjasti kasvattava kertomus vallasta ja manipulaatiosta, identiteetistä ja perhesiteistä. Tässä tapauksessa perhesiteet ovat lähes palasina, eikä identiteettikään kovin helposti määrity, kellään. Sekä Annin että Mirkan osuudet ovat voimakkaita, vaikuttavia. Äiti kärsii omasta menneisyydestään, jolle ei osaa antaa anteeksi ja samalla rakentaa barrikadeja sujuvan nykyhetken ja itsensä väliin. Lapin karuus, uskonnollisen ja tiiviin kasvuympäristön kuvaus ja lohduton parisuhde ovat asioita, jotka saattaisivat väärin kohdeltuina tuottaa vain melodraamaa. Näissä käsissä niin ei käy, vaan Anni kuvataan ristiriitaisena ja monitasoisena naisena, monen roolin kantajana.

Mirka on nuoruudessaan hivenen karikatyyrimäisempi. Kapinoi, haraa vastaan ja samalla on niin vietävissä kuin epävarma teini vain voi. Hän on herkkä ja haavoittuva, muttei mielellään ota tukea vastaan, ei alkuun, ennen kuin... Manipulaatio on taitavasti käytettynä väline, jolla pääsee uskomattomiin tuloksiin. Niin on Mirkakin pian kudottuna seittiin, josta ei enää pääse pois – ehkei haluakaan.

Peuran kieli on elinvoimasta ja villiä. Vedenalisia lukiessani en pitänyt kirjan kielestä, se oli vaikeaa ja pakotettua eikä auennut minulle. Nyt Peura tuntuu tulleen lähemmäs, avanneen itseään, antavan tarinan kulkea. Mukana kirjassa on Lars Levi Laestadiuksen ajatuksia uskosta ja ihmisestä maailmassa, ja niiden kontrasti nykypäivän ajatusmaailmaan ja kieleen on kiehtova. Myös murteet puhuvat puolestaan: Annin kieli kulkee hoon päältä, Mirka on syntyperäinen pääkaupunkiseutulainen. Molemmat kielet ovat itselleni tuttuja, kumpaakin kuulen mielelläni myös kirjoitettuna. Peura osaa sen, mitä tekee.

Kirjan tunnelma on sekä pahaa aavisteleva että valoon päin kurkistava, pilkahdusta etsivä. Tunnelma tiivistyy ja kiristyy loppua kohden, pulssi kiihtyy, pahaa pelkää. Peura kietoo lukijan sormensa ympäri, antaa paljon, mutta jättää myös omaa pureskeltavaa. Loppuun päästyään kirja tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta. Se on hyvän tarinan merkki.

Ja ne tähdet, eivät ne lopulta putoa. Sieltä ne katsovat taivaalta maan matosta ja valaisevat tietä, joka on välillä niin kovin kuoppainen. Edelleen.

_____

Muualla: Lapin Kansa, Savon Sanomat, Tuijata.

Kirja on luettua osana Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaa.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Ulkoasu: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
319 s.

Kirjastosta.


Pohjois- ja Etelä-Suomi ovat jo jonkin aikaa olleet vähintäänkin henkisillä tukkanuottasilla: on huonosti suunniteltua aluepolitiikkaa, rajoituksia ja määräyksiä, nokkapokkaa ja ärsyyntymistä. Helsinkiin ei maalaisilla ole enää edes asiaa, vaan muuttaminen sinne on kaupungin ulkopuolelta kielletty. Onko siis ihmekään, että Pohjois-Suomen pinna paukahtaa poikki ja alue julistautuu itsenäiseksi. Syttyy sisälllissota.

Vastakkain ovat siis Etelä-Suomen joukot, "citykanit" ja Pohjois-Suomen joukot, "potut" – molemmat porukat saavat osansa tarinassa ja äänensä kuuluviin. Lisäksi on eräs jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski, joka onnistuu kuin vahingossa ujuttautumaan saamelaisten vapautusrintaman sisäpiiriin. Ainon ura lähtee nousukiitoon yhtä vauhdilla kuin pohjoinen valuu kohti etelää kamikatze-henkisten moottorikelkkajoukkojensa johdolla. Samaan aikaan helsinkiläinen alikersantti Jesse Purola yrittää pitää omat miehensä kurissa ja nuhteessa, mikä ei kuitenkaan ehkä luonnistu yliopiston koulutussuunnitelijalta yhtä hyvin kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelalta.

Kiinnostuin Terveiset Kutturasta -kirjasta jo kun se ilmestyi 2012, mutta jostain syystä otti aikansa ennen kuin se päätyi kirjastosta mukaani. Tämä lukemani pokkaripainos on varsin tuore ja siinä on mukana lukunäyte myös tulevana syksynä ilmestyvästä Heikkisen seuraavasta romaanista. En kylläkään lukenut sitä.

Olen vähän pettynyt Kutturaan. Odotin jotain hervotonta, mutta lopulta kirja ei herättänyt kovin kummoisia tuntemuksia suuntaan eikä toiseen muutamaa vinoa hymyä lukuunottamatta. Jesse Purola on toki mainio hahmo: plösö valkokaulustyöläinen, aivonsa sotaviihteellä turruttanut ja Koskelan kunniaan fiksaation kehittänyt helsinkiläistynyt maakunnan poika, jolla on suuria vaikeuksia motivoida tai hallita joukkoja organisaatiouudistuskokemuksistaan huolimatta, tai juuri siksi.

Muuten kirjassa on jotenkin hieman pinkeä tunnelma. Aivan kuin tarinan ei uskottaisi kannattelevan itse itseään loppuun saakka, vaan varmuuden vuoksi on venytetty vitsejä ja oiottu koukkuja. Saamelaisista annettu kuva on aika tylsä, juuri sellainen kuin voi odottaakin. Poikkeuksen tähän tekee hulvaton Toni Morottaja, Napapiirin Ice Cube, (yli-)innokas rap-musiikin ystävä. Morottajan ja etelän joukoissa taistelutiensä aloittaneen somalialaistaustaisen Abdin kohtaaminen on yksi kirjan parhaita kohtauksia.

Ongelmana taisivat olla sekä omat ennakko-oletukseni että väärä kohderyhmä. Olen kyllä olettanut diggaavani kotimaisesta mieskirjallisuudesta, eikä sotakaan (enää) ole aiheena punainen vaate, mutta jotenkin minulla oli lukiessa koko ajan vähän vaivaantunut olo. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ihan minulle, näin se vain on. Ja miksipä olisi pitänytkään, en minä sillä. Mutta satuin vain luulemaan, että olisi.

Teksti on jouhevaa ja Heikkinen tykittää menemään vauhdikkaasti ja turhia kursailematta. Voin hyvin kuvitella tämän kirjan uppoavan moneen lukijaan ongelmitta. Terveiset Kutturasta on omalla tavallaan, kaiken huumorinsa ja nenäkkyytensä alla myös kantaaottava ja erittäin napakasti ajan hermolla oleva teos.

____

Luettu myös näissä blogeissa: Nenä kirjassa, Sallan lukupäiväkirja, Taikakirjaimet, Luettua elämää, Kirjanurkkaus, Savannilla, Lopunajan lauseet, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket, Kirjojen keskellä ja Kulttuuri kukoistaa.

Terveiset Kutturasta kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa.

Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitti: Elävän näköiset
Ulkoasu: Henni Kitti / Martti Ruokonen
WSOY 2014
346 s.

Arvostelukappale.


Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?


Pohjoisessa, Tornionjoen mutkassa, elävät Alfred ja Eeva naapureinaan Sisko ja Reino. Erään hevostallissa vietetyn hetken ja sen aiheuttaman syyllisyyden jälkeen sekä Eeva että Sisko ovat raskaana. Syntyvät Aleksandra ja Sakari. Ja jokikin vaihtaa suuntaa – vaikka vain Alfred näkee sen.

Aleksandra on Alfredin ja Eevan neljäs tytär. Poikaa toivottiin, saatiin tytär, joka varhaisteininä valmistaa kuolinnaamioita itselleen ja muille ja hieman myöhemmin, Helsingissä vietetyn kesän jälkeen alkaa täyttää eläimiä. Sakari taas lähtee Kiirunan kaivoksille heti kun on tarpeeksi vanha ja löytääkin sieltä itselleen tytön. Pian on pieni perhe kasassa ja poika, Anders, syntyy.

Pohjoisesta valutaan etelään. Vain ensimmäinen sukupolvi jää, seuraaville ei jokihaara tarjoa enää mitään. Aleksandrasta tulee Eläintieteellisen museon konservaattori, Andersista merimies, Aleksandran poika Santeri on syntymästään saakka erilainen.

Kuinka kohdata toinen ihminen? Miten löytää oma paikkansa elämän kierrossa, suvussa ja perheen jatkumossa? Miten elää, olla elossa, ei vain elävän näköinen?

Henni Kitin Elävän näköiset on kiehtova, salaperäinen ja hieman haastavakin kirja. Se on sukutarina ja samalla hyvin yksilökeskeinen. Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat Aleksandra, Anders ja Santeri, muut joutuvat sivurooleihin, jopa unohduksiin. Toisaalta ehkei kaikille ole tilaa saagassa. Jotkut ovat elämänsä sivuosassa. Aleksandra on kiinnostava, vahva nainen, joka lähtee intohimonsa perään ja tekee niin kuin haluaa tehdä. Anders joutuu kantamaan suuria taakkoja nuoresta pitäen, eikä löydä – tai tahdo löytää – aidan matalinta kohtaa silloinkaan, kun sitä tarvitsisi. Santeri on erikoinen nuori mies, irrallinen, erakkomainen, kuitenkin päämäärätietoinen ja kykenevä kiintymään, ainakin sirkuskoira Ladyyn.

Kerronta on tasaisen taitavaa, koukuttavaa ja riisuttua. Juonivetoinen tämä kirja taas ei ole. Kitti ei anna lukijalle helpoimpia vastauksia, ei oikeastaan vastauksia juuri lainkaan. Tarinan käännekohdat ja muutokset tulevat esiin vasta ajan kuluessa, juuri ne jätetään useimmiten aukikirjoittamatta. Lukijan on itse pääteltävä, mitä tapahtui, milloin ja kenelle. Pidän ratkaisua raikkaana ja vahvana, hyvin perusteltuna ja toteutettuna.

Elävän näköiset on visuaalinen kirja, joka tuo lukijan eteen näkymän toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, huolellinen, tarkka. Niin kuin Aleksandra muotoilee täytettävää eläintä – hirveä, okapia, seepraa – millimetri millimetriltä sellaiseksi kuin se on elävänä ollut, myös Kitti muotoilee tarinaansa huolella, jokaista piirrettä hioen.

Tämä kirja iski minuun – kun annoin sen viedä ja irrotin otteen ennakkoluuloistani. Luin sitä hitaasti, halusin nauttia joen lailla virtaavasta tekstistä ja kiehtovista, oudoista yksityiskohdista, melankolisesta tunnelmasta, yksinäisyydestä ja pienistä hetkistä, jolloin tarinan henkilöt löysivät toisensa. Kitti ei sorru kikkailuun, vaan rakentaa kokonaisuuden pala palalta ehjäksi, vahvaksi ja kypsäksi.

_____

Elävän näköiset myös Turun Sanomissa, Vinttikamarissa ja Tuijata-blogissa.

Nappaan kirjalla pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa, sen verran huolella konservaattorin työtä tarinassa kuvaillaan.

Kun Suketus eräkirjojen matkaan lähti...

Unto Ek: Suokukkojen tanssi
WSOY 1992
162 s.

Kirjastosta.


Olen joskus tainnut kertoa, että kuulun Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -nimiseen lukupiiriin. Kokoonnumme intternetissä ja valitsemme pari kertaa vuodessa luettavaksemme kirjan, joka on jollain tapaa sellainen, ettei sitä muuten ehkä tulisi luettua. Tähän mennessä olemme lukeneet Kalle Päätaloa, Kaari Utriota ja Pienen runotytön. Viime kesänä heräsi idea eräkirjallisuudesta – siinäpä kirjallisuudenlaji, jota emme kukaan tunteneet. Unto Ekin Suokukkojen tanssi tuli valituksi vain ja ainoastaan uteliaisuutta herättävän nimensä perusteella.

Kirjan päähenkilö, metsänmakuri Ananias on erämies, yksinäinen susi, salametsästäjä ja pohjoisen Suomen viimeinen mohikaani. Hän kulkee pitkin metsiä, hillasoita ja joenvarsia koiransa Mossen (ja paikoin muidenkin koirien, joiden lukumäärästä on haastavaa pysyä perillä) sekä haulikkonsa kanssa. Hän tuntee seudun metsästysmajat, pontikankeittopaikat, hillaa pukkaavat aarremättäät ja karhujen ja hirvien kulkureitit.

Ananias avaa elämäänsä ja näkemyksiään lyhyissä, ajassa ja paikassa vaihdellen kulkevissa luvuissa. Hän on paljon kokenut, monessa mukana ollut ja liian usein pettymään joutunut mies, joka ei oikein osaa eikä halua luottaa sen enempää saman pitäjän asukkaisiin, naisiin, virkamiehiin kuin etelän herroihinkaan. Vaimo oli, vaimo meni. Koiria, autoja ja majapaikkoja on niin ikään ehtinyt kertyä. Kun mies on vaeltaja sielultaan, ei muutakaan voi kuin jatkaa jälleen yhden polun päästä eteenpäin.

Täytyy todeta, että Unto Ek ei suokukkoineen suoranaisesti tehnyt pesää sydämeni mättäälle. Tartuin kirjaan uteliaana, mutta jo muutaman luvun jälkeen uteliaisuuteni alkoi vähitellen hyytyä muuttuen loppua kohden puhtaaksi pakkopullaksi. Jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirjana, se olisi auttamatta jäänyt kesken. (No, ollakseni rehellinen ilman lukupiiriä se ei olisi koskaan päätynyt luettavakseni. Ei koskaan.)

Sen verran harjoitin tiedonhakua, että sain selville kirjailijan olevan itse entinen rajavartija ja nykyinen metsäsissi, joka tietää mistä puhuu kirjoittaessaan salametsästyksestä ja omaisuuden menettämisestä kasvottomalle virkakoneistolle. Kirjoja hän on julkaissut Suokukkojen lisäksi kolme. Jätän ne lukematta.

Suokukkojen tanssia lukiessa moni asia jäi mietityttämään. Ensinnäkin kieli on hieman erikoista. Paikoin luontokuvaus on aika mehevää ja karun maiseman näkee edessään. Samalla lauseet ja sanavalinnat ovat koukeroisia ja cityhipille haastavia. Sitä ikään kuin toivoi, että mentäisiin jo asiaan. Kielessä on monia vanhahtavia piirteitä sekä paljon toistoa, mikä on toki tyyliseikka, mutta harvinaisen raskas sellainen.

Eniten hämmennyin ja samalla myös innostuin siitä vimmasta, jolla kirjailija antaa palaa. Ananiaksen suulla kerrotaan selvästi, kuinka maailma makaa ja kuinka siinä on virheitä. Monta. Kyytiä saavat naiset, parisuhteet, naapurit, kylän miehet, virkavalta ja poliitikot. Kaatolupia ei tosimies tarvitse, vaan sopivan hirven kirmatessa ohi sille voi näppärästi nasauttaa luodin otsaan, pilkkoa lihat ja piilottaa ne mättään alle hakua odottamaan. Se on jämpti näin!

Eikä siinä vielä kaikki. 162 sivuun mahtuu luontokuvaston, eräjormailun ja hirvenkaadon lisäksi aitosuomalaisia puhdetöitä, antaumuksellista juopottelua, vaivoin aikaansaatua lihallista yhteyttä, lain reunalla kulkevaa automatkailua, haaste käräjille, etnisiä ennakkoluuloja, teoria Olof Palmen murhasta sekä – uskokaa tai älkää – roima annos maagiseksi realismiksi laskettavia elementtejä.

Että jos eivät Suokukot puhuttele, on syytä pohtia, mitä sitä ihminen kirjallisuudelta voi vielä kaivata.

Sen verran tuskaisaa oli saattaa tämä teos loppuun asti, että jättänen tähän kirjallisuudenlajiin tutustumisen hetkeksi rauhaan. Suokukot saavat tanssia minun puolestani vaikka maailman tappiin saakka. En liity joukkoon.

___

Sen verran ansiokkaana pidän lukusuoritustani, että otan kirjan mukaan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen. 

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kansi: Marjaana Virta
WSOY 2011
348 s.

Kirjakauppaostos.


Olen oppimaton kätilö. Minulla on tässä maailmassa ollut yksi oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä, mitä surulle tehdään. (s. 254)


Villisilmä, ikäneito pohjoisen kätilö, armoitettu lapsenpäästäjä ja punikintytär, joutuu osaksi jatkosotaa ja sen käänteitä. Hän rakastuu SS-upseeri Johann Angelhurstiin, ja hän rakastuu täysin. Villisilmä seuraa rakkautensa kohdetta Titovkan vankileirille ja päätyy työskentelemään sen sairaanhoitajana.

Sattumat ja tarkoitukselliset teot johtavat siihen, että Villisilmä ja Johann päätyvät syrjäiseen vuonoon, Kuolleen Miehen majaksi kutsuttuun pieneen mökkiin. Jäämeren tuulet tuudittavat heitä hetken, mutta paluu todellisuuteen ja takaisin vankileirille on väistämätön.

Sota loppuu kesän myötä ja uusi alkaa, ja kun entisistä liittolaisista tuleekin vihollisia, myös Villisilmän ja Johann Angelhurstin tiet eroavat. Saksalaisilla on kiire peittää jälkensä ja vetäytyä pohjoisesta.

Kätilöstä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Se on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että olen tolkuttoman vaikuttunut lukemastani. Kirjan ilmestyessä kaksi vuotta sitten siitä tohistiin ja kohistiin paljon, ja tuolloin minäkin ostin sen itselleni. Lukeminen kuitenkin lykkääntyi aina vain – joskus kynnys tarttua omassa hyllyssä odottavaan kirjaan on vain liian suuri. Nyt oli kuitenkin sen aika.

Kätilö on täydellinen kirja, ei enempää eikä vähempää.

Sen kieli on upeaa, ilmaisuvoimaista, aitoa ja rohkeaa. Se ei ole ollenkaan niin "vaikeaa" kuin jotenkin etukäteen luulin, ei. Kieli tarttuu, pitää otteessaan, ihmetyttä ja paikoin vienosti punastuttaa. Rankimmat kohdat tuntuivat syvällä vatsanpohjassa, ja niitä lukiessa oli välillä nostettava katse pois kirjasta. Kirja ei kuitenkaan ole kieleltään mässäilevä, vaikka se raaka onkin. Se ei vain silottele. Mitään.

Tarina vie ja lukija vikisee. Näkökulmia tarinassa on kolme: on Villisilmän kautta tarkasteltu tarina, Johann Angelhurstin näkemys sekä arvoituksellisia Kuolleen Miehen merkintöjä. Näkökulmat kulkevat taitavasti ristiin, tekevät aikahyppäyksiä, avaavat ja sulkevat ovia, vihjaavat ja paljastavat.

Vaikka SS-upseeri Angelhurst on äärimmäisen kiehtova ja ristiriitainen persoona, sydämeni vei Villisilmä. Paljon kokenut, moneen liemeen joutunut pohjoisen tyär, itseoppinut kätilö, tunteissaan voimakas, kiintymyksessään ehdoton.

Kätilö kertoo rakkaudesta, järjettömästä intohimosta, valinnoista ja virheistä, väkivallasta ja alistamisesta. Samalla se kertoo myös kekseliäisyydestä, kriisitilanteissa esiin nousevasta käytännöllisyydestä ja luottamuksesta. Sodan mielettömyys, ihmisen julmuus, traumat ja suoranainen pahuus nousevat vaikuttavalla tavalla esiin tarinan edetessä.

Sanoinko jo, että Kätilö on täydellinen kirja? Samalla kun harmittelen, etten ole lukenut sitä aiemmin, olen onnellinen, että luin sen juuri nyt. Tarina vaikutti, meni luihin ja ytimiin, nosti sykettä, suretti ja ihastutti.

Tällaisen kirjallisuuden äärelle on nautinto nöyrtyä.

___

Kätilö oli sijalla 8 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien listalla. Minusta se olisi voinut olla ykkönen.

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.

Maria Peura: Valon reunalla

Maria Peura: Valon reunalla
Kansi: Eeva Koivu/Ilona Ilottu
Teos 2005
164 s.

Saatu lahjaksi.


Kristiina kasvaa pohjoisessa, siellä, minne junakaan ei haluaisi pysähtyä. Hän on perheensä ainoa lapsi, jonka on selvittävä lapsuudesta nuoruuteen lääkkeistä riippuvaisen, masentuneen äidin ja viinaa juovan, vieraita sänkyjä kouluavan isän kanssa. Onneksi on taito selvitä pois kidutuspiirin keskeltä, edes yksi ystävä, ja tietenkin Kari, jonka mopon kyydissä voi paeta erämaamökeille tai junaradan varteen, tekemään sitä, mitä nuoret nyt tekevät.

Valon reunalla on hengästyttävä, mieleenpainuva, ahdistava ja kaunis kirja. Sen tarina on sellainen, jonka on lukenut ennenkin, ja toisaalta se on jotain aivan muuta ja aivan toisin. Nuoren tytön kasvukivut kuvataan raadollisesti ja läheltä, pohjoisen kyläyhteisön elämä samaan aikaan kontrolloi ja on uskomattoman välinpitämätön, perhe-elämä on itsensä irvikuva.

Peura käyttää kieltä niin taitavasti, ettei voi kuin ihmetellä, hidastaa ja palata paikoin takaisin. Luvut ovat lyhyitä, dialogissa kuuluu pohjoinen, kieli taipuu ja kaartuu olematta pätkääkään teennäistä.

Voisi ajatella, ettei kotimaista ahdistusta jaksaisi lukea enää yhtään kertaa. Voisi ajatella, että alkoholismin, masennuksen ja huonon vanhemmuuden tematiikka on loppuun kaluttu. Voisi ajatella, ettei heräävään naiseuteen ja seksuaalisuuteen ole enää mitään sanottavaa. Pyh. Maria Peura osoittaa luulot turhiksi.

Pohjoinen pikkukylä on kaukana eksotiikasta, vaikka joki virtaa vuolaana, metsä huokaa ja ihmiskohtalot jäytävät. Peuran tekstissä koti saa uusia merkityksiä. Se on jotain, missä ei halua olla, jotain, mistä haluaa pois. Se on jotain, jota ei koskaan ollutkaan. Eikä kukaan edes luullut niin.

Valon reunalla kertoo myös pieleen menevästä kasvusta, vinoutuvasta kehokuvasta, mielen sairastumisesta. Kristiinan kasvu naiseuteen ei saa tukea kotoa, jossa sitä ei haluta hyväksyä. Sen sijaan tuloksena on syömishäiriö ja sen tarjoama ahdastakin ahtaampi maailma.

Tuntuu, etten millään saa tehtyä tälle kirjalle riittävästi kunniaa. Se on uskomaton lukukokemus, joka iskee ilmat pihalle keuhkoista, saa ahmimaan itkettävän taitavaa suomen kieltä rivin ja sivun toisensa perään ja vahvistaa käsitystäni Maria Peurasta kenties voimakkaimpana ja puhuttelevimpana kotimaisena nykykirjailijana.

___

Lue myös Mari A:n ja Nooran näkemykset.

Urho Kekkonen Straße

Herra Jumala kuinka nuoruus oli hienoa aikaa. Ei ollut turvonnutta kaulaa eikä sotaoikeudenkäyntejä.


Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße
Teos 2011
181 s.

Kirjastosta.


Novellikokoelma Urho Kekkonen Straße sisältää 14 enemmän tai vähemmän vinksahtanutta novellia 1960-70-lukujen Suomesta, tarkemmin Lapista. Niissä tavataan eriskummallisia, inhottaviakin ihmisiä, tarkkaillaan Lapin luontoa, eletään elämää vähän eteenpäin ja kaiken takana on kaikkien kaljupäiden kuningas ja hipsterien rilli-ihanne Urho Kaleva Kekkonen.

Tartuin teokseen avoimin mielin, sillä en oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt odottaa. Takakannen lupaus tutusta ja oudon äkkiväärästä Suomesta kutkutti. Rakkaasta kotimaasta on aina paikallaan saada esiin useampia eri näkökulmia, mielellään myös jollain tavoin häiritseviä sellaisia. Se kyllä onnistui.

Nilisaari oli ollut Abielin suvun hallussa yli viisisataa vuotta. Siellä ihmiset olivat naineet ristiin rastiin serkkujaan ja saaneet aikaiseksi laajan suvun, joka ei enää jatkunut eteenpäin. Siemenneste oli sukurutsauden seurauksena heikentynyt eikä Abielilla ollut jälkeläisiä. Yksin uppoavassa saaressaan miljoonan sääsken ja kahdensadan kalmistossa lepäävän sukulaisen kanssa. Ei hän silti ollut kokonaan yksin. Saarella asui myös Hoomo. (Hoomo ei ole vielä kuollut, s. 102-103.)

Suosikikseni nousi ihmisen ja luonnon kanssakäymistä osuvasti kuvaava Hoomo ei ole vielä kuollut, jossa yksikseen, vain Hoomo-niminen pöllö seuranaan, elelevä Abiel joutuu kohtaamaan silmästä silmään etelän miesten aiheuttamat ongelmat kotijärvellä. Vaikka perusvire on haikea, tirskahtelin väkisinkin välillä. Pesosen kuvauksessa on jotain niin sydämellisen tuttua.

Lappilainen mielenmaisema on minulle monin tavoin tuttu ja turvallinen. Muutamat lapsesta saakka tutut sanat ja sanonnat novelleissa tuntuivat heti kuin ystävällisiltä kädenojennuksilta. Lisääkin olisin murretta lukenut ihan mielelläni, mutta mitään "murreproosaa" Urho Kekkonen Straße ei sinällään ole. Muuten se kyllä osuu ja uppoaa tällaiseen kesälappilaiseen aika mojovasti.

Pesosen tyyli miellyttää minua, vaikka se ei välttämättä ole erityisen kaunis. Näissä novelleissa mennään suoraan asiaan ja sivalletaan silloin, kun se on tarpeen. Ei kierrellä, kaarrella ja kuvailla ylimääräisin rimpsuin, vaan ilmoitetaan asiat niin kuin ne ovat. Miellyin, sillä tällainen teksti solisee korvaani ongelmitta. Tietenkin rakastan myös toisenlaista kieltä, sellaista kuulaampaa ja kauniimpaa, mutta tällainen Pesosen tarjoilema toimii myös - omassa tarkoituksessaan.

Kokoelma on julkaistu viime vuonna, mutta se osuu aivan kohdalleen ajan hermoon esimerkiksi tämän vuoden puolella esiin nousseiden suomalaista maan tapaa käsittelevien uutisten takia:

Oli miten oli, Siponen oli ilman tupsuakin Pohjoiskalotin voidelluin mies. Lyseokaverit saivat häneltä ilman muuta parhaat mökkitontit ja tutut pienyrittäjät kaupungin parhaat kauppapaikat. Joulunaluspäivät olivat Siposilla kiireisiä. Lähettipojat toivat puolen tunnin välein taloon litran konjakkipulloja ja kilon suklaarasioita, joista irrotettiin tyttärille hiuskoristeita tarhan joulujuhliin. Kerran ovesta tungettiin sisään neljä kirkkaanpunaista Upon muovituolia ja pornopalapeli. Tuoleille etsittiin paikkaa vuosikausia, kuten myös rauhallista hetkeä palapelin kokoamiseen. (Joulumaan paikka, s. 133-134.)

Niinpä niin...

Kaksi kokoelman pitempää novellia, Allin baari ja Urho Kekkonen Straße pyörivät samojen ihmisten ympärillä: pontikkaa keittävän baariemännän Allin ja hänen isättömän tyttärensä Sylvin elämää tarkastellaan niin Kauppalassa kuin myöhemmin Rostockissa, joihin molempiin Kekkosta odotetaan vierailulle. Näiden novellien perusteella esitän vienon pyynnön Pia Pesoselle: kirjoita niistä romaani! Niin herkulliset ja monitahoiset maailmat niissä aukeavat! Kiitos.

Niin, ja se Kekkonen. Kuvia ei kumarrella, ja pikemminkin presidentin tehtävänä on olla statisti, lankojen risteyskohta ja peili, josta heijastuu ajan kuva sellaisena kuin se olisi voinut olla. Minä en ole elänyt Kekkosen aikaa, joten kaikki, mitä siitä tiedän, on peräisin muualta kuin omista kokemuksista. Mutta näinkin voin sen kuvitella olleen - totta kai.

Kaiken kaikkiaan hersyvä, kutkutteleva ja suorapuheinen novellikokoelma, joka ehkä paikoin kärsii intensiivisyyden herkeämisestä, mutta joka jää kokonaisuutena erittäin hyvällä tavalla mieleen. Erinomainen löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa!

Kirjan on lukenut myös Paula, jonka bloggauksesta kiitän ylipäänsä tietouttani mokomasta teoksesta!

On rakkautes ääretön

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.

Kirjastosta.


Haluan kirjoittaa tästä kirjasta heti, koska se on tuoreena ja verenkarvaana mielen päällä.

En hetkeen ole tuskastunut tällä tavoin kuvitteellisen tarinan ääressä. Paikoin siksi, että kielen kikkailu ja fantasiointi vei suuntaan, josta en pidä. Mutta suurimmilta osin siksi, että teki mieli oksentaa, huutaa ja hakata fiktiivinen henkilö, mielellään kuoliaaksi.

Juu, en yleisesti ottaen ole Hammurabin lain kannattaja, mutta itseään heikompien vahingoittamista en voi sietää missään muodossa.

Kuusivuotias Saara muuttaa kesäksi mummolaan Mummon ja Ukin luokse, koska hänen vanhempansa eivät voi huolehtia hänestä kodin ollessa rikki. (Eli viinaa kuluu ja se kiinnostaa omaa lasta enemmän.) Maalaistalossa Lapissa Saara elää seikkailuja toisensa perään, metsä ja mielikuvitus ovat hänen ystäviään kuten myös naapurin Pentti, jonka saksalaissyntyisiä vanhempia ja isovanhempia Ukki sanoo natsisioiksi. Samainen Ukki käyttää Saaraa hyväkseen, raiskaa ja pahoinpitelee pientä viatonta lasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silloin tällön voi tirvaista myös Mummoa, jonka kasvot ovatkin usein kuin riikinkukolla. Saara uskoo, että Ukki on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä rakastaa, vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa mummolan ulkopuoliset aikuiset havahtuvat asioiden tilaan.

Ei päästä helpolla tämä kirja, sen voin taata. Murre ja maisema ovat minulle tuttuja, aihepiiri karmaiseva. Vaikka en ylettömästi innostunut Peuran kielellisestä ilmaisusta, joka ajoittain etenee niin mielikuvituksekkaille poluille että tosi ja uni sekoittuvat pitkäksi aikaa keskenään, tämä teos piti otteessaan alusta loppuun. Oli pakko kääntää taas sivua ja selvittää, mitä seuraavaksi kerrotaan.

En yleensä pidä lapsen näkökulmasta kuvatuista tarinoista, mutta tällä kertaa pieni, totaalisen hajalla oleva, kuvitelmiinsa pakeneva tyttö puhui suoraan sisälleni. Teki mieli hypätä kirjaan sisään ja hakea Saara pois, pois niiden ihmissaastojen keskeltä, jonne häntä ei kenenkään olisi pitänyt koskaan jättää. Onneksi Peura suo lukijalle sen helpotuksen, että sulkee ympyrän ja pelastaa Saaran, jos tätä nyt voi koskaan oikeastaan pelastaa.

Ihmiskuvaus on melko lohduton. Ukille annetaan paikoin mahdollisuus kertoa itse ajatuksistaan, jotka eivät sairaan ihmisen aatoksina kovin mieltäylentäviä ole. Eivätkä herätä pätkääkään sääliä. Mummostakaan Peura ei tee kovin helppoa henkilöä: vaikka kaiketi tekisi mieli asettua myös osaltaan pahoinpidellyn ihmisen puolelle, itse en siihen kyennyt – niin huonosti Mummo osaa Saarasta huolehtia, piiskaa vain raiskattua tyttöä lisää ja sulkee silmänsä ilmeiseltä ihmisten juoruilua pelätessään.  Surkea raukka.

Pala kurkussa sai olla, loppuun saakka. Koska tiedän, ettei kaikkia väkivallan uhreja koskaan pelasteta. Koska tiedän, että tällaista tapahtuu ihan koko ajan. Koska tiedän, että näistä saaroista kasvaa rikkinäisiä aikuisia. Koska maailma on paska.

Tämä oli ensimmäinen Peurani, muttei taatusti viimeinen.

- -

On rakkautes ääretön on kolahtanut myös Sannaan.

- -

Maria Peura pääsee tällä teoksella osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia, kategoriaan Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat. Kirja on voittanut Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot ja ollut myös Finlandia-ehdokkaana.