Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija

Alain Claude Sulzer vakuutti minut kirjailijantaidoillaan, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Väärään aikaan nelisen vuotta sitten. Vastikään on julkaistu kolmas suomennos tältä sveitsiläiskirjailijalta, alun perin vuonna 2004 saksaksi ilmestynyt Täydellinen tarjoilija.

Romaanissa käsitellään – uskallan sanoa – Sulzerille tyypilliseen tapaan kiellettyä rakkautta, seksuaalisuuden heräämistä ja tukahduttavaa yhteisöä ihmisen ympärillä. Nyt pääosaa esittää työuransa tarjoilijana tehnyt, keski-ikäinen Erneste, jonka harmaa ja tasainen, suorastaan yllätyksetön elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hän saa kirjeen nuoruudenrakastetultaan Jakobilta, joka on vuosikausia aiemmin kiskonut juurensa irti Euroopan maaperästä ja muuttanut uuden elämän perässä Yhdysvaltoihin.

Erneste ja Jakob tutustuvat nuorina miehinä sveitsiläisessä hienostohotellissa työskennellessään. 1930-luvun loppupuolen poliittinen ilmapiiri ei voi olla vaikuttamatta elämään, jota eletään muuten suojassa ja rauhassa. Vuoteen, ihmissuhteen ja työn jakaneet miehet joutuvat kohtaamaan salaisuuksien ja petollisuuden painon, kun kuuluisa kirjailija Klinger saapuu hotelliin perheensä kanssa.

Täydellinen tarjoilija on hyvin tyylikäs, jännitteeltään klassinen romaani. Harmaa arki saa kolauksen, kun menneisyys muistuttaa itsestään, muistot heräävät eloon ja nykyhetki muuttuu olennaisesti niiden myötä. Erneste on rauhallinen ja tyyni mies, joka ei hötkyile missään, mutta kun mennyt pulpahtaa pintaan, alkaa hänenkin suojakuorensa rakoilla. Sulzer kuvaa taidolla, kuinka ihmisen mieli vähitellen hylkää sen, minkä ympärille on turvansa rakentanut.

Alain Claude Sulzerin romaani vie sallitun ja kielletyn rajoille, tukahdutettujen tunteiden äärelle ja yhteiskunnallisen ahdasmielisyyden keskelle. Se näyttää – muttei sorru osoitteluun – kuinka suurta tuhoa voidaan saada aikaan hyvin pienin teoin: säännöillä, kontrollilla, paheksunnalla.


Alain Claude Sulzer: Täydellinen tarjoilija
Suomentaja: Olli Sarrivaara
Ulkoasu: Rax Rinnekangas
LURRA Editions 2016
256 s.
Ein perfekter Kellner (2004)

Arvostelukappale.

Lyhyehköjä päiviä

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä
Suomentaja: Anne Mäkelä
Kansi: Kim Söderström
LURRA Editions 2013
256 s.
Kürzere Tage (2009)


Arvostelukappale.


Stuttgartissa on eräs katu, Constantinstrasse, jonka varrella talot ovat vanhoja ja huolella hoidettuja. Alue vetää puoleensa ylempää keskiluokkaa, vauraita ja hyvinvoivia ydinperheitä sekä uratykkejä. Kadun asukkaisiin kuuluvat antroposofiaa kasvatuksessaan käyttävä mutta ahkerasti mielialalääkepurkilla käyvä kotiäiti Judith kahden poikansa ja professorimiehensä kanssa, uraäiti Leonie tyttärineen – perheen isä on niin paljon töissä, ettei häntä voi aina perheen kokoonpanoon laskea –, vanha lapseton, paljon kokenut pariskunta Luise ja Wenzel, nuori, olemattomasta vanhemmuudesta kärsivä Marco sekä monia muita. Heidän tiensä kohtaavat pihalla, puistossa ja turkkilaisen siirtolaisen omistamassa pikkuputiikissa, jossa hedelmät maksavat paljon mutta tuovat tunteen elämänhallinnasta ja turvatusta yhteiskunnallisesta asemasta.

Päivät seuraavat toisiaan ulkoisesti hyvinvoivassa ja puitteiltaan moitteettomassa elämässä ja arjessa. Rutiinit rakentuvat päiväkodin, työpaikan, leikkipuiston, kodin ja kadun välille. Siinä missä yksi lahjoo lapset pitkän päivän jälkeen hiljaiseksi karkilla, toinen keskittää kaiken voimansa mahdollistaakseen luonnonmukaisen ja kokonaisvaltaisen elämän – jonka reunan takana on pelko rikkonaisen menneisyyden palaamisesta. Näennäisen tasainen pinta rikkontuu huomaamatta pienistä kolhuista, ja asiat saavat uusia mittasuhteita säröjen levitessä yhä laajemmalle.

Anna Katharina Hahnin Lyhyehköjä päiviä on vaativa ja röyhkeä kirja. Se ei pyytele lukijalta anteeksi, vaan painaa päälle, pakottaa olemaan tarkkana, eikä siltikään anna lopulta vapautusta. Eri henkilöiden näkökulmien vaihdellessa siloteltu elämä Constantinstrassella, siihen johtaneet asiat ja sen muodostamat kuviot ja tapahtumaketjut alkavat saada uusia puolia. Kaiken voi kääntää ympäri, kaikkea voi vilkaista vielä toiseltakin puolen. Ja se puoli on usein ruma.

Kirjan henkilöt ovat ristiriitaisia. Judith rimpuilee eroon epävakaista nuoruudenkokemuksistaan, köyhyydestä, mielenterveyden säröistä ja ihmissuhteista panostamalla lastenkasvatukseen steinerilaisin metodein. Epävarmuus on kuitenkin käsin kosketeltavaa, eikä Judith osaa tai voi päättää, onko hän valintoihinsa tyytyväinen. Leonie taas on itsevarma, mutta jatkuvat ristipaineen stressaama nainen, joka tahtoisi enemmän niin uraltaan, perheltään kuin puolisoltaan. Ulospäin hän saattaa näyttää täydelliseltä, muttei itse pidä itseään sellaisena. Luise ja Wenzel ovat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja vaikka kaiken luulisi olevan lähes itsestäänselvää, loplta oikeastaan mikään ei ole.

Lyhyehköjä päiviä on aikajänteeltään terävä ja tiivis. Sen näkökulmat vaihtelevat ja laajentavat tarkkailukulmaa. Kieli kuljettaa kertomusta, mutta samalla se haastaa lukijan. Virkkeet ovat paikoin pitkiä ja monimutkaisia, ja niiden äärelle on pakko pysähtyä ymmärtääkseen, mitä Hahn haluaa lukijalle kertoa. Aina se ei avaudu, vaikka kohdan tankkaisi muutamaankin kertaan.

Kirja ei imaise mukaansa, sillä vaikka se on intensiivinen, se myös etäännyttää. Tuntuu, kuin lukijaa ei edes haluttaisi aivan lähelle – ei, vaikka tarina nimenomaan pyrkii osoittamaan, kuinka virheet, säröt ja suoranainen rumuus ovat meitä kaikkia lähellä, aivan pinnan alla tai nurkan takana, heti seuraavassa hetkessä.

Henkilöt eivät ole erityisen miellyttäviä, mutta aitoja he ovat. Monine kasvoineen, väärine valintoineen, epärationaalisine tekoineen, hallitsemattomine tunteineen. Hahn näyttää ihmisluonnon lähes koko kaaren, ennen kaikkea negatiivisen puolen. Sen, minkä niin epätoivoisesti yritämme useimmiten peittää – vielä useammin siinä epäonnistuen.

____

Kirjan on lukenut myös Arja. Savon Sanomien arvostelu täällä.

Olen lukenut ehkä elämäni huonoimman kirjan

Joxemari Iturralde: Kärpäset eivät näy valokuvissa
Suomentajat: Tommi Ingalsuo & Sirkka Aulanko
LURRA Editions 2005
247 s.
Euliak Ez Dira Argazkietan Azaltzen (2003)

Kirjastosta.


Julio Requejo on bilbaolainen yksityisetsivä, jonka työpäivät ovat pääasiassa kohteiden varjostamista kahviloissa istuskellen, raporttien kirjoittamista ja gin tonicien kiskomista sopivissa väleissä. Hänen henkilökohtainen elämänsä on suhteellisen tylsää, joku nainen nyt roikkuu epämääräisesti mukana, mutta muuten Requejo toivoisi löytävänsä jotain uutta ja parempaa. Jos saisi aikaiseksi.

Eräs mielenkiintoinen työkeikka vie hänet hieman yllättäen Lontooseen, jonne on saatettava kaunis ja kiehtova Lucy-niminen tyttö. Lucyn elämää Brittein saarilla kuvataan myös tarkemmin, hän on mestari salaamaan todelliset aikomuksensa, mutta toisaalta melko naivi ympäristönsä suhteen.

Välillä vilkaistaan muutamia muita bilbaolaisia. Lopussa on, no, yllätys.

Juu ei, ei kiinnosta edes erityisemmin kuvailla tätä kirjaa tai kertoa sen juonesta.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: epäilemättä huonoin koskaan lukemani kirja!

Ja luin tämän sentään sinnillä loppuun saakka, vaikka tiukkaa se teki. Joissain asioissa olen yltiömäisen itsepäinen, ja tällä kertaa se aiheutti tuskaisia lukuhetkiä tämän tekeleen seurassa. (Saatan kyllä jättää kirjoja kesken, se ei ole ongelma, mutta nyt päätin selvittää loppuun asi, mikä ihme tämä tekele on olevinaan.)

On useitakin ongelmia. Ensinnäkin kirjan tarina on idioottimainen. Kyllä, tapahtumia on toki kehitelty ja kirjassa kyllä tavallaan tapahtuu ties mitä. Ongelma vain on, että ne tapahtumat eivät kiinnosta. Pätkääkään. Osa on täysin ja ehdottoman tyhjänpäiväisiä, ja nekin, joissa on jotain pointtia, pilataan muulla typeryydellä.

Kuten kielellä. Ei, ei, ei, ei, ei näin! Kieli on tönkköä ja töksähtelevää, lapsellista ja uskomattoman tylsää. Tekstinäyte sivulta 108, olkaa hyvät (ja lukekaas se nyt vaan kiltisti, ope pitää perästä päin pistarit!):

Hän halusi viettää vapaapäivän, joten hän otti rauhallisesti seuraavien tuntien ajan. Kun hän ajatteli, että oli lounasaika, hän alkoi tehdä ruokaa pienessä keittiössään. Spagettia tomaattikastikkeessa. Hieman hedelmiä jälkiruoaksi ja kahvit päälle. Requejo ei ollut erityisen hyvä kokki, mutta ei kovin huonokaan. Hän oli sitä tyyppiä, joka oli valmis tekemään ruokaa tarpeen vaatiessa. Ja hän söi aina kaiken mitä oli tehnyt, vaikka se ei olisikaan ollut kaikkein parasta. Tällä kertaa hän teki bolognalaista spagettia ilman lihaa. Vain spagettia ja tomaattia. Spagetti ei ollut aivan huonoa, oikeastaan ihan syötävää. Ainakin Requejo söi sen. Aloitettuaan syömisen hän huomasi, että spagetti olisi kaivannut juustoraastetta, mutta hänellä ei ollut sitä.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja. Niin. Edelleen.

Ja luin tosiaan tämän kirjan ihan selvin päin. Ihme.

Tässä kirjassa mättää yksinkertaisesti aivan kaikki. Se on typerä viritelmä, jota ei – anteeksi vaan – uskoisi ammattikirjoittajan käsistä lähteneeksi. Joxemari Iturralde ei ole ensimmäistä kertaa hommissa, vaan on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja sekä romaaneja ja perustanut ilmeisesti Baskimaan kulttuurille keskeisen kirjailijapiirin jo 1970-luvulla. En ymmärrä.

Kirja päätyi mukaani jälleen kerran satunnaisotannalla kirjastosta, jossa se oli asetettu esille. Nimi kiinnitti huomioni, ja kun vilkaisin kirjaa tarkemmin, huomasin sen baskikirjailijan tuotokseksi. Täysin vieras kulttuuri minulle, joten päätin testata. Nyt kaduttaa. (Ei baskikulttuuriin tutustuminen sinänsä, vaan että se tapahtui tämän pökäleen kautta.)

Takakannen mukaan "romaanissa käsitellään klassisia teemoja – kohtaloa, vapaata tahtoa, sattumaa".

No ei kyllä käsitellä.

"Erikoisella tyylillään Iturralde luo kertomuksen, joka vangitsee lukijansa."

Niin vangitseekin – epäuskosta ja lähes hallitsemattomasta halusta vaikeuttaa kirjan olemassaoloa jatkossa.

Puuh. Johan helpotti.

No, koska sain kirjan kuitenkin loppuun asti, totean nappaavani pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa (Espanja/Baskimaa) ja valloittaneeni taas yhden uuden maan Maailmanvalloituksessani.

Riipaisevasti Väärään aikaan

Kuvan kello on dramaattisesti pysähtynyt, kuten tarinan kellokin.
Ja on myös perintönä saatu.

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Suomentaja: Raija Nylander
LURRA Editions 2012
242 s.
Zur Falschen Zeit (2010)

Kirjastosta.


Veronika tiesi Emilin epävakaasta tilasta, mutta tiesikö hän kaiken? Tiesikö tai aavistiko hän syyn tämän apeuteen? Naiset tiesivät usein enemmän kuin halusivat myöntää, mutta heillä oli myös kyky sivuuttaa päättäväisesti ja sokeasti kaikki, mitä he eivät halunneet nähdä, oli André arvellut. Paradoksi, joka miellytti minua niin, että kirjoitin sen silloin muistiin. Nykyään tiedän, että se koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. (s. 164)

Mieheksi varttumassa oleva poika on kasvanut ilman isäänsä, joka kuoli vain pari viikkoa pojan ristiäisten jälkeen. Isän kohtalo alkaa kiinnostaa poikaa, kun hän kiinnittää huomiota salaperäiseen mutta paljastavaan isästä otettuun valokuvaan, ja koska äiti on vaiennut aiheesta kaikki vuodet, on tietoa etsittävä pääasiassa muualta. Poika matkustaa Pariisiin tapaamaan isänsä nuoruudenystävää Andréa, jolta saa haltuunsa isällään olleen rannekellon. Vähitellen lukijalle selviää, millainen oli isä-Emilin nuoruus, ja lopulta myös poika saa totuudet selville. Ne eivät ole kauniita, mutta niiden kohtaaminen auttaa. Tarinaa kertoo jo keski-ikään ehtinyt mies, itsekin jo isä.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on pieni helmi. Se kertoo raskaista asioista ja valinnoista aidosti, muttei ole tarinana tai kerronnallisesti raskas eikä edes lannistava. Surullinen se kyllä on, ja saa lukijassa aikaan halun huudahtaa jo tutuksi tulleen fraasin: "Kaikki muuttuu paremmaksi!" Vaikkei muutukaan, ei näille henkilöille.

Koska isän salaisuus paljastetaan jo takakannessa, eikä se muutenkaan ole erityisen hankalasti pääteltävissä, kirjoitan aiheesta tässäkin arviossa avoimesti ja vihjailematta. Kyse on siis nuoren miehen havahtumisesta homoseksuaalisuuteensa 1950-luvun Sveitsissä, missä aihe on tabu. Emil löytää identiteettinsä tavatessaan elämänjanoisen Andrén, ja vaikka miesten tiet rakastavaisina myöhemmin erkanevat, he pysyvät ystävinä. Ensimmäisen ihmissuhteen jälkeen – jota on kaiken huipuksi pitänyt salata parhaansa mukaan – Emil päätyy mielisairaalahoitojaksojen jälkeen yhteen sattumalta tapaamansa Veronikan kanssa. 50-luvun siveellisessä hengessä miehen taipumukset on mahdollista piilottaa vaimolta suhteellisen kivuttomasti, eiväthän edes aviopuolisot käytä kahdenkeskisissä keskusteluissaan sanaa seksi. Kun Veronika tulee raskaaksi kaikkien sitä häneltä odotettua, Emil joutuu kuitenkin valtaisaan identiteettikriisiin. Onko minusta isäksi? Mitä oikeasti haluan? Kuka oikeasti olen?

Näitä kysymyksiä pohtii myös Emilin ja Veronikan poika aikuistumisensa kynnyksellä, mutta päähenkilö tarinassa on ilman muuta Emil.

Väärään aikaan herätti paljon tuntemuksia. Minun on henkilökohtaisesti mahdotonta käsittää, miten joku voi asettaa itsensä asemaan, jossa luulee voivansa määritellä, ketä ja miten ihminen saa rakastaa. Siksi kirja kolahti, sillä se osoitti varsin vastaansanomattomasti, millaista elämä on saattanut olla yhteiskunnassa ja ajassa, jossa minkäänlaista poikkeavuutta ei hyväksytä, vaan se on syy passittaa ihminen mielisairaalaan. Emilin kautta kuvataan epätoivoa, joka herää ihmisessä, joka tajuaa, ettei voi eikä halua tyytyä tavanomaiseen elämään, sellaiseen, jonka puitteet säätelee joku muu. Lyhyet hetket Pariisissa, joka kuvataan suoranaisena vapauden kehtona, antavat pienen välähdyksen siitä, mitä voi myös olla tarjolla. Jos uskaltaa lähteä.

Väärään aikaan on melankolinen, muttei toivoton. Kerronnaltaan se on hieman etäinen, vaikka aika ajoin käsittelee kuvaamiaan asioita hyvinkin intiimisti. Kirja palautti lukemisen iloni, nyt tekee taas mieli tarttua vaikka mihin kirjoihin. Hieno teos, johon tutustumista suosittelen lämpimästi.

Muualla kirjoitettua: Hanna/Kirjainten virrassa, Zephyr/Lukunurkkaus ja Tuulia/Lukutuulia.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Sveitsi.