Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Kirjamessujen Bloggaribrunssilla joukko kotimaisia esikoiskirjailijoita kertoi lyhyesti teoksistaan. Erkka Mykkänen jäi mieleeni jollain tapaa kovin veikeänä henkilönä, ja hänen lyhytproosakokoelmansa Kolme maailmanloppua päätyi lukulistalleni (ja messukassiin).

Kyse on suorastaan mainiosta kirjasta. Osasin odottaa absurdeja pikkutarinoita ja niitä myös sain. "Pikkutarina" ei ole tässä yhteydessä laisinkaan vähättelevä määritelmä, päin vastoin. Pidän tiiviistä ilmaisusta silloin, kun se on tarpeenmukaista, ja nyt se on.

Mykkäsen tekstit ovat keskimäärin muutaman sivun mittaisia, mutta aihevalinnoiltaan paikoin hyvinkin laajoja. Siinä missä osa novelleista kertoo yksityiskohdista, osassa tuntuu olevan lähes koko elämä. Näkökulmat ovat teräviä, tyyli tarkkaa. Ylimääräinen on hiottu pois, ja se, mikä on jäljellä, lunastaa paikkansa.

Mykkänen leikittelee lukijan kanssa, lukijan tulkinnoilla ja huomiokyvyllä. Koska mitta on lyhyt, ei lukiessa voi heittäytyä välinpitämättömäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole, eikä suvantokohtia. Toisaalta kirjaa ei tee mieli ahmaista yhdellä istumalla, koska useamman tarinan perättäinen lukeminen saa ne sekoittumaan toisiinsa. Säännöstellen siis, suositan minä.

Kolme maailmanloppua tarjoaa virkistävän lukukokemuksen. Se on monella tapaa varsin urbaani kirja ratikoineen ja kerrostaloasuntoineen, mutta kyllä luontoakin päästään lähestymään. On vaikeaa määritellä, mistä kirja pohjimmiltaan kertoo, mutta miksi tarvitsisikaan. Lue itse!


Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Ulkoasu: Markus Pyörälä
WSOY 2015
86 s.

Kirjamessujen Bloggaribrunssilta.

______

Toisaalla: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Yöpöydän kirjat, Ja kaikkea muuta, Mari A:n kirjablogi, Sivu sivulta -kirjablogi, Noora Lehtimäki/Kiiltomato

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2014
314 s.
Brief Interviews with Hideous Men (2007)

Arvostelukappale.


David Foster Wallacen nimeen törmäsin ensimmäistä kertaa Jonathan Franzenin esseekokoelmassa Yksin ja kaukana. Wallace on Suomessa suhteellisen tuntematon, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Suomennettuja teoksia on kaksi: vuonna 2012 suomennettu esseeteos Hauskaa, mutta ei koskaan enää sekä tämä tuore lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Hän oli Jonathan Franzenin läheinen ystävä.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on monin tavoin haastava mutta yhtä lailla palkitseva lukukokemus. Wallace venyttää taiturimaisesti proosan rajoja, hyppelehtii lajityypistä toiseen, rakentaa jännitteitä ja kokonaisuuksia ja panee lukijan koville. Kieli on taidokasta (ja suomennos, toki!), se härnää ja leikittelee, mutta on paikoin hyvin suoraviivaista ja konstailematonta.

Aihepiirit liikkuvat miehissä, naisissa, ihmissuhteissa, seksuaalisuudessa, perheissä, epäonnen hetkissä, noloissa ja ahdistavissa tilanteissa sekä mielen syövereissä. Ote on kriittinen, katse kaikennäkevä – ja kaikkeen puuttuva. Wallacen henkilöt eivät ole miellyttäviä, he ovat rikkinäisiä, epätäydellisiä, omaa etuaan tavoittelevia, itsekkäitä, onnettomia ja sairaita.

Nimisarja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on nimensä mukainen. Siinä erilaiset tyypit, tässä tapauksessa miehet, kertovat suhteistaan naisiin, eikä lukeminen ole aina yhtään miellyttävää. Wallace rakentaa jännitteen taitavasti, saa lukijan uskomaan omiin ennakkoluuloihinsa ja sitten kääntääkin kaiken ympäri niin, että varomaton olettaja katsookin yllättäen itseään peiliin hämmentyneenä ja hämättynä. Wallace kuvaa vastaansanomattoman taitavasti erilaisia tunnetiloja, ja vaikka dialogeista on jätetty haastattelijan osuudet pois, keskustelumuoto toimii vahvasti ja äänensävyt kuulee päässään.

Vaikutuin nimisarjan ohella erityisesti kahdesta tarinasta. Aikuisten maailma on kuvaus epävarmuudesta, avioliitosta, oletuksista ja virheistä. Epävarman nuoren aviovaimon mielenliikkeet tulevat liki, saavat säälimään ja hieman inhoamaankin ihmistä, joka ei ota asioita omiin käsiinsä. Toinen hyvin vahva kertomus on nimeltään Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Se käsittelee vanhemmuuden kiellettyjä tunteita ja koko iän kestänyttä anteeksiantamatonta katkeruutta.

David Foster Wallace ei todellakaan pyri miellyttämään lukijaa. Näitä tekstejä pitää haluta lukea, sillä muuten ne vain iskevät kasvoille ja tempoilevat vastaan, tuntuvat epämiellyttäviltä ja vaikeasti lähestyttäviltä.

Kokoelman kantava teema lienee varjopuolien ja vaiettujen, inhottavien asioiden esiin tuominen. Ne eivät katoa minnekään, vaikka niistä ei puhuisi. Kuten eivät katoa vastenmieliset tyypitkään. Ja kuka lopulta määrittää, mikä on salonkikelpoista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Lukutaitokampanja III)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

Kirjastosta.


Kaikki tunnemme Peter Panin, pojan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Kyseisessä lastenkirjallisuuden klassikossa on kohta, jossa Peter Pan jää veden saartamaksi pienelle kallioluodolle. Vesi nousee nousemistaan. Siinä sitten Peter katselee tyrskyjä ja huokailee, että kuolema on suurin seikkailu. 

Harva kuitenkaan tietää, että teoksen ensimmäisessä painoksessa lukee "työelämä on suurin seikkailu". (s. 128–129)

Orvokki Leukaluu on rautainen ammatinvalintapsykologi, joka näkee tarkkaakin tarkemmalla katseellaan jokaisen pakeilleen tulevan sieluun. Ihmiset lähestyvät häntä pääasiassa kirjeitse tiedustellen ratkaisuja ongelmiinsa. Yleensä sellainen myös löytyy Orvokin laajasta repertoaarista.

Orvokki Leukaluun urakirja on radiopakinoiden kokoelma, jossa Miina Supinen antaa palaa. Alun perin ihastuttavan Miitta Sorvalin esittämä ammatinvalintapsykologi toimii kirjallisessa muodossa erinomaisesti (en tosin ole kuullut alkuperäisiä). Tekstit ovat lyhyitä, yhdestä kolmeen sivua pitkiä, ja niissä pilkahtelee huumori, itseironia, kritiikki ja aikalaiskuvaus, oikein mainiona kombona kaikki.

En nyt mitenkään naurusta kieriskellyt kirjaa lukiessani, mutta vinoa hymyä se kasvoilleni nostatti. Orvokki Leukaluu on suorasanainen ja aina oikeassa, varsin ihastuttava henkilö siis. Tai sitten ei. Nyt vain toivon, että olisin edellisessä työssäni opona ollut yhtä tarkkasilmäinen, kuin tämä selvästi elämää jo paljon nähnyt naishenkilö. Miten helppoa olisikaan Orvokin taidoilla kertoa teineille, mitä näiden kannattaisi elämälleen tehdä! (Onneksi Orvokkikin paljastaa työskentelevänsä tätä nykyä yläkoulun opona. Voi niitä onnekkaita oppilaita!)

Pidin kirjan terävistä huomioista, jotka koskevat nykyaikaista työelämää. Tavallaan sitä toivoisi jokaiselle olevan jonkin paikan ja tehtävän, mutta eihän se enää niin mene, valitettavasti. Samalla kirja kiinnittää huomiota siihen suureen turhuuteen, jota monessa työssä pyöritellään päivästä toiseen. Ehkä se tehostaminen ja uudelleenjärjestely on kuitenkin toisinaan ihan paikallaan.

Tosin se on todettava, että eiköhän vitsi ole kerralla käsitelty. Minään massiivisena moniosaisena teossarjana en Orvokin seikkailuja osaa kuvitella. Ja hyvä niin. Taitoa on osata tiivistää ja kertoa tarpeellinen – ja antaa sitten olla.

___

Kirja on kolmas Lukutaitokampanjaan lukemani kirja. Vielä on neljä päivää jäljellä!

Osallistun sillä myös haasteeseen Lukemattomat kirjailijat.