Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.