Lukudiplomi-haaste hanskassa

Hyönteisdokumentti-blogin hdcanis innosti minut monen muun mukana tarttumaan Opetushallituksen Kunnari-lukudiplomiprojektiin kirjabloggaajan näkökulmasta. Minua ei ole vaikeaa saada mukaan lukuhaasteisiin noin yleensä, ja etenkin tällainen laadukas ja monipuolinen lukuhaaste innoitti sekä lukemaan kymmenen hyvin erilaista kirjaa että tarkastelemaan omaa lukemista uusista näkökulmista.

Suoritin haasteen 7. luokan Sinuhe-kirjatarjottimen mukaisesti. Luin siis kymmenen eri kategoriaan kuuluvaa kirjaa, kirjoitin niistä bloggaukset ja tein kuhunkin kategoriaan liittyvän tehtävän. Täytyy erikseen kehua tehtäviä: ne ovat mielestäni hauskoja ja tuovat lukukokemukseen ihan uusia puolia.

En tarkkaan muista, millaisia lukujuttuja meillä oli ala-asteella. Jollain luokalla taisimme kerätä luokan seinälle lukutoukkaa, joka kasvoi pituutta uudella osalla aina, kun joku oli lukenut yhden kirjan. Kuudennella luokalla teimme isohkot kirjaprojektit, jossa piti lukea jokin kirja ja tehdä siitä jonkinmoinen sekä kirjallinen että suullinen esitelmä. Itse muistan tehneeni omani Philip Pullmanin Universumien Tomu -trilogiasta, ehkä Salaperäisestä veitsestä. Ainakin muistan innolla piirrelleeni omia näkemyksiäni kirjan tapahtumista jonkin tehtävän innoittamana.

Yläasteella tehtiin joka vuosi yksi kirjaesitelmä. 7. ja 8. luokan opettajanani oli todellinen wanhan ajan äidinkielenopettaja, joka ei suoraan sanoen erityisesti arvostanut oppilaiden kirjavalintoja. Vaikka olisi tehnyt kuinka hienon esitelmän, mutta jos kirja ei vastannut opettajan näkemystä kunnollisesta kirjallisuudesta, kiitettävää arvosanaa ei ollut luvassa. (Kyseinen opettaja oli todella pelottava persoona ja piti ainakin meidän luokkamme todellisessa herran kurissa ja nuhteessa, tunneilla istuttiin todellakin kusi sukassa.) Samaisen opettajan tunnilla muistan joskus tehdyn jonkin todella vaikean novellianalyysiharjoituksen (muistaakseni) Teuvo Pakkalan Makuusäkki-nimisestä novellista. Kyllä meni maku lukea novelleja sen tehtävän jälkeen pitkäksi aikaa. Huoh. 9. luokalla opettaja vaihtui edellisen jäätyä eläkkeelle, mutta hänestä minulla ei ole erityisiä muistoja.

Lukuharrastukseni on joka tapauksessa aina jatkunut innolla, olivat opettajat tai koulutehtävät olleet millaisia tahansa. Missään nimessähän koulu ei ole ainoa tekijä lukuharrastuksen muodostamisessa tai muodostumatta jäämisessä. Yksi syy omalle innolleni on toki ollut se, että kotona lukemisiini ei ole koskaan puututtu. Äitini on lukutoukka, joten ainakaan minua ei ole ikinä "syytetty" liiasta lukemisesta, päinvastoin. Itse olen saanut vapaa-ajan harrasteeni päättää ja niistä myös pitää kiinni. Tällaiset Kunnarit ja muut lukuharrastuksen innoittajat ovat minusta tärkeitä juuri siksi, että kaikkia ei kannusteta lukemiseen kotona. Ja mielestäni siihen pitäisi jokaisella olla mahdollisuus, jotta ainakin tietää, mistä kieltäytyy, jos lukeminen ei koskaan ala maittaa.

Lienee selvää, että minulle lukeminen on elämäni tärkeimpiä asioita. Blogin hivuttaminen yleislätinöistä kirjablogimaisempaan suuntaan on ollut mahtava päätös, josta jaksan itseäni edelleen taputella selkään. Kirjoista ja lukemisesta kirjoittaminen tuo harrastukseen aivan uuden näkökulman ja kaikkein parasta on keskustella muiden kanssa kirja-aiheista. Siksi kirjabloggaus ja kirjablogit on mainio harrastus, joka toimii ainakin minulla erinomaisena vastapainona työlle. En vaihtaisi tätä mihinkään.

Mutta vielä itse Lukudiplomiin.

Luin siis kymmenen kirjaa, joista jokaisesta kirjoitin blogitekstin ja tein tehtävän. Luin

- ikisuosikkini iskeviä runoja, joista suunnittelin sananselityspeliä
- klassikkosadun, johon etsin kuvitusta
- tylsän nuortendystopian, josta piirsin aikajanan
- kiinnostavan novellikokoelman, josta etsin mietelauseita
- fantasiaa, jonka kirjoittajaan rakastuin
- brittihuumoria, jonka innoittamana rohkaistuin piirtelemään pitkästä aikaa
- rankan koulukotikuvauksen, josta vaikutuin
- oudosta miehestä, joka haluaa olla ruotsalainen
- lähes hajoamispisteessä olevan perintökirjan, jonka tarinaa jatkoin kirjeellä
- botswanalaisen arjen kuvauksen, jossa oli aineksia etsintäkuulutukseen


Kiitos haasteen isännöinnistä hdcanisille. Kiitos myös muille mukana olleille kanssabloggaajille: Lukudiplomin haastesuorituksia on ollut hauskaa seurata!

Lukudiplomi X: Kirahvin kyyneleet

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2004
300 s.
Tears of the Giraffe (2000)

Kirjastosta.


Precious Ramotswe, Botswanan ensimmäinen ja ainoa naisetsivä, on hiljalleen vakiinnuttanut asemansa arkisten mysteerien ja perhesalaisuuksien ratkojana. Omassa elämässäänkin hänellä riittää yllätyksiä, sillä tuore kihlaus sympaattisen automekaanikon J. L. B. Matekonin kanssa herättää ympäristössä sekä vilpittömiä onnentoivotuksia että katkeruutta.

Mma Ramotswen on pohdittava monia keskeisiä seikkoja muuttuvassa elämäntilanteessaan ja samalla työrintamalla. On päätettävä, mihin taloon pariskunta asettautuu asumaan, on pidettävä nokkela sihteeri Mma Makutsi tyytyväisenä ja ahkerana ja on tietenkin ratkottava asiakkaiden arvoituksia. Vastaan tulee muun muassa epäily erään avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka osoittautuu luulta monimutkaisemmaksi, sekä surumielinen kadonneen yhdysvaltalaisnuorukaisen tapaus. Helläsydäminen sulhanen aiheuttaa omalla toiminnallaan Mma Ramotswelle omanlaisiaan haasteita, kun tämä ei voi kieltäytyä kahden orpolapsen adoptoinnista.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta, johon ihastuin totaalisesti luettuani ensimmäisen osan maaliskuussa matkalla Wienistä kotiin. Kun huomasin, että sarja käy osaltani viimeisiään vievän Lukudiplomi-haasteen Jännitystä-osioon, kakkososan nappaaminen kirjastosta ei vaatinut minkäänlaista harkintaa.

Minut aloitusosassa mukaansa temmannut tyyli pitää kakkososassakin pintansa. Sydämellinen ja terävä Mma Ramotswe hurmaa edelleen, ja sekä hän että muut pysyvät sivuhenkilöt alkavat saada hieman lisää sävyjä. Tällä kertaa ei liikuta aivan niin paljon menneisyydessä ja taustoissa kuin avausosassa, eli eteenpäin päästään. Jonkin verran vakavammalle asteelle tässä kenties päädytään, ja kirjailija panee henkilöidensä suuhun jopa kantaaottavia ajatuksia. Paasaamista ei kuitenkaan edes lähennellä, vaan lukeminen on edelleen mukavaa ja leppoisaa, muttei lainkaan tyhjänpäiväistä.

Tällainen rauhallinen rytmi, kotoisat huolet ja pienet terävät piikit muodostavat mainion kokonaisuuden, jonka parissa viihdyn erinomaisesti, epäilemättä myös jatkossa. Joskus on täydellisen ihastuttavaa upota vetävään kirjaan, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta joka tarjoaa hyvän ja ennen kaikkea viihdyttävän lukukokemuksen, jonka parista on melkein surku palata todellisuuteen.


Lukudiplomi-haaste, suoritus X
Jännitystä

Tehtävä 3. Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

WANTED

Löydettävä pian! Pidätettävä tavattaessa!

Kunnioitetun, koko Gaboronen tunteman ja Botswanan parhaan automekaanikon J. L. B. Matekonin

kotiapulainen

Florence

epäiltynä salakähmäisistä suunnitelmista isäntänsä avioliiton turmelemiseksi.

Tuntomerkit: 

- 35-vuotias

- isokokoinen ja lihaksikas

- käyttää sinistä työtakkia ja leninkiä

- paha suustaan

- laiska

Kaikki havainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille tai Naisten Etsivätoimisto nro 1:n toimitusjohtajalle Mma Ramotswelle. 

___

Kirahvin kyyneleitä ovat tutkailleet myös Sanna / Luettua ja Villasukka kirjahyllyssä.

Täten kuittaan Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteen suoritetuksi! Jee!

Lisäksi nappaan yhden pisteen ja samalla smaragdin Afrikan tähti -haasteessa.

Lukudiplomi IX: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY 1944
231 s.

Omasta hyllystä.


Pessi on pieni peikkopoika, joka elää tyytyväistä elämää metsässä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin keijutytön, Illusian, joka on eksynyt metsään kotoaan sateenkaaren takaa. Yhdessä Pessi ja Illusia tutustuvat metsän elämään, joka on keijulle ihmeellistä ja uutta. Yö tulee nopeasti, eikä sateenkaarta enää näy – eikä näy moneen viikkoon, on niin kuivaa. Illusia jää maan päälle Pessin vieraaksi odottamaan mahdollisuutta palata kotiin.

Pessi tutustuttaa Illusian metsän olentoihin ja elämänmuotoihin. Kohdataan pirullinen ristilukki, kimalainen, sepelkyyhkysten pariskunta, jokiäyriäinen ja simpukka, biisami sekä monta monta muuta mielenkiintoista ja pelottavaakin metsänelävää, kasveja ja eläimiä. Taustalla kuuluu kummallista kovaäänistä kumua, ja ajoittain äänet ja räjähdykset tulevat lähelle.

Illusian on lopulta jäätävä koko talveksi, ja talvi on aina vaarallinen vihollinen. Onneksi nokkeluudella, kiintymyksellä ja rohkeudella voi selvitä poikkeuksellisissakin olosuhteissa.


Tämä kirja on nököttänyt hyllyssäni pitkään. Se on mummolan perintöä ja odottanut lukuvuoroaan kauan. Nyt, kun Lukudiplomi-haasteen aikaraja alkaa vähitellen tulla umpeen ja muutama osio oli vielä vailla suoritusta, sain lopultakin tartuttua tähän kotimaiseen klassikkosatuun.

En ole hetkeen lukenut satuja, ja siksi oli mukavaa sujahtaa satumaailman vietäväksi. Pessi ja Illusiahan on enemmän kyllä aikuisille suunnattu, mutta satumainen tunnelma siinä vallitsee. Kehyskertomuksessa jatkosodan rintamalla oleva upseeri kirjoittaa lapsilleen satua, johon punoutuu mukaan ihmisyyden ja sotatilan muutosta ja pysyvyyttä.

Peikon ja keijukaisen ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja saa aikaan uutta elämää. Ihan suloinen ajatus, mutta vähän mentiin jo makeilun puolelle. Kirjallisesta luontokuvauksesta nautin yleisesti ottaen suuresti, samoin kirjaan liitetyistä valokuvista, vaikka ne eivät laadultaan ihan nykyvaatimuksia täytä. En erityisemmin tylsistynyt, vaikka kieltämättä osa luonnon ihmeiden kuvauksista on varsin jaarittelevaan tyyliin esitetty.

Hieman jouduin nikottelemaan, kun kirjailija päästää paikoin sukupuoli- ja perhenäkemyksensä valloilleen.

– Voi pikku tyhmeliini, nauroi herra Sepelkyyhky ja suuteli jälleen rouvaansa, sillä hän tiesi, etteivät nuoretkaan rouvat siedä, että heidän tyhmyydelleen nauretaan. Eiväthän kirjekyyhkyset kanna mitään kirjeitä nokassaan. Niille sidotaan jalan ympärille rengas, jonka sisällä on viesti. Sitä paitsi langaton lennätin on syrjäyttänyt jo kirjekyyhkyset.
– Oih kultani, huokasi rouva Sepelkyyhky. – Minä olen niin tyhmä, hän sanoi ja koetti olla herttaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
– Sellaisena minä rakastan sinua kaikkein enimmän! huudahti herra Sepelkyyhky onnellisena. Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi! He ovat viisautta hankkiessaan menettäneet sen taidon. (s. 99–100)

Muutenkaan en aivan ihastunut ajatukseen esittää eläimet naimisiin menevinä ja muutenkin ylettömän ihmismäisinä hahmoina, mutta annettakoon se sadussa kuitenkin anteeksi. Samalla se ehkä tasapainottaa yksityiskohtaista luontokuvausta. Aikansa kuvana teos on kiinnostava kokonaisuus.

Suosittelen sadunnälkään, luonnonkaipuuseen ja pehmeään laskuun sota-aiheisiin.

***

Hengästyttävän upeita luontokuvia voi katsella vastikään avatussa järvenpääläisen luontokuvaajan Jouko Veikkolaisen muistoblogissa. Suosittelen tätä ihan jokaiselle. Uusia kuvia julkaistaan joka arkipäivä.

***

Lukudiplomi-haaste, suoritus IX
Luontotarinoita

Tehtävä 1. Etsi kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet kolme teoksen tapahtumapaikkaa.

© CC Anssi Koskinen 

© CC Faisal Saeed

Rukajärvi, elokuu 1944. Kuvaaja tuntematon. (PD.)

___

Pessin ja Illusian ovat lukeneet myös hdcanis, Sanna, Maija ja Jami.

Haasteet: Lukudiplomi ja TBR90+10. 

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle

Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.

Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki

tämä lyhyt hetki

kun tuuli murtaa laineen

kun hiekka polttaa jalkojen alla

Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

Lukudiplomi VI: Kodittomien kaupunki

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Suomentaja: Asko Sahlberg
Kansi: Otto Donner
Teos & Söderströms 2011
238 s.
De hemlösas stad (2011)

Kirjastosta.


15-vuotias Lilja elää vuoden 2050 Jyväskylässä, Suomen uudessa pääkaupungissa. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut napajäätiköitä ja nostanut merenpintaa kymmenellä metrillä. Helsinki ja monet muut alueet Suomessa ja maailmalla ovat jääneet veden alle. Liljaa kyllästyttää jatkuvat kytättävänä oleminen: hänen vanhempansa huolehtivat hänestä aivan liikaa ja samalla kasvoton yhteiskunnan järjestelmä vahtii kaikkia kantasuomalaisia vuorokauden ympäri – heidän omaksi parhaakseen, totta kai. Kaupungin muureja ei voi ylittää, tai ainakaan takaisin ei voi palata.

Kun Liljalle selviää, että hänen Helsinkiin viisitoista vuotta aiemmin evakuointia vastustaen jäänyt tätinsä onkin oikeasti hänen biologinen äitinsä, ja kun vanhemmat eivät suostu asiasta puhumaan, hän päättää karata. Ukkosmyrsky antaa tilaisuuden paeta valvovien silmien alta ja Lilja aloittaa pitkän matkan kohti synnyinkaupunkiaan Helsinkiä. Moni asia on kuitenkin toisin kuin teinityttö on luullut.

Matkalla Lilja kohtaa sattumalta intialaisveljekset Samratin ja Samarjitin ja pääsee valheen turvin heidän alukselleen ja sen kyydissä Helsinkiin. Levänviljelijöinä ja innovatiivisina öljyntuottajina toimivan suurperheen pojat ottavat Liljan mukanaan kotiinsa ja niin Lilja pääsee tutustumaan sekä intialaissiirtolaisten elämään että erittäin paljon muuttuneeseen kaupunkiin, jota kutsutaan Halsingihksi. Hän ystävystyy perheen tyttären Manjun kanssa ja pääsee hämmästelemään itselleen vierasta elämäntapaa, mutta matkan tarkoitus – äidin löytäminen – ei olekaan niin helppoa, ja koti-ikäväkin alkaa vaivata... Valitettavasti Liljan on opittava, että maailma ei pyöri hänen ja hänen oikkujensa ympärillä.

Odotin Kodittomien kaupungin lukemista kauan. Innostuin kirjasta jo joskus toissavuonna, mutta se ei koskaan suostunut olemaan kirjaston hyllyssä samaan aikaan kun minä sitä selailin. Nyt, kun kirjan lopultakin sain käsiini, aloin saman tien ahmia sitä. Ja mikä pettymys se olikaan!

Tällä kertaa ongelma ei ollut siinä, etten olisi tiedostanut lukevani nuortenkirjaa. Ei, sen pidin kyllä tiukasti mielessäni. Ongelma on siinä, että Kodittomien kaupunki on tylsä kirja. Dystooppinen tunnelma jää kaiken sen tahmaisen tarinankuljetuksen jalkoihin aivan täysin, ja se ainoastaan pilkahtelee paikoin esiin. Lilja on rasittava päähenkilö (huoh, nuortenkirja, joo-o), joka sitä paitsi käyttää tolkuttoman paljon aikaa itsensä kanssa keskustelemiseen. Sekin on tönkköä, kai nyt päänsisäiset ajatukset voisi sujuvamminkin esittää? Lisäksi kirjassa, etenkin noissa Liljan itsensä kanssa käymissä keskusteluissa, käytetään aivan liikaa huutomerkkejä!! !!! Rasittavaa!!!

Osittain veden alle jäänyt Helsinki on herkullinen. Hajut, maut ja värit ovat voimakkaita, ihmisten määrä ja kaupungin kuhina katoilla ja mutaisilla kujilla kuvataan kiehtovasti. Mutta se ei ihan riitä, kun seikkailua varten kaivataan kuitenkin myös kunnon tarinaa. Harmi, etten sitä saanut.

Ihan kiinnostavia teemoja Luther kyllä nostaa esiin. Toki selkeimmin muuttuvan ilmaston ja ympäristön, mutta myös siirtolaisuuden ja sen aiheuttamat hiertymät. Kodittomien kaupungissa Halsingihin uudet asukkaat suhtautuvat ennakkoluuloisesti sekä juoppoina kuvattuihin alkuperäisasukkaisiin että toisiinsa. Kaupunkia kansoittaa niin intialaisten kuin kiinalaisten yhdyskunta, joilla on jonkin verran kähinää keskenään. Alkuperäisasukkaat taas eivät armoa saa, he ovat samoja alan miehiä kuin tämän päivän puistoissa ja asematunneleissa. Tästä voi hyvinkin saada jotain ajateltavaa.

Mutta ei, kirja ei vienyt minua mukanaan. Sen lukeminen tuntui paikoin pakkotankkaamiselta ja mietin taas kerran, miksi en antanut vain olla. Ehkä se, että tosiaan odotin kirjan lukemista pitkään, piti kirjan sitkeästi laukussani. Tosin kirjan loppuratkaisu ja sitä edeltäneet tapahtumat toivat lähinnä vinon hymyn kasvoilleni. Lällyä, niin lällyä. Mutta ehkä niin on hyvä. Kaikki ei aina tuhoudu.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VI
Tulevaisuuden taruja


Tehtävä 2. Piirrä teoksen tapahtumien aikajana.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

___

Luettu on muuallakin: Nafisan rasittui myös päähenkilöstä mutta vakuuttui maahanmuuttajien kuvauksesta, marjis piti kirjan asenteesta eikä häiriintynyt hitaasta luettavuudesta, Velma luki kirjan alkukielellä ja piti sitä kiinnostavana, Liina piti kirjan kuvaamaa maailmaa raikkaana ja uskottavana, joskin päähenkilöä pöljänä, Rouva Huu piti tarinaa vahvana ja latautuneena.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen (Tulevaisuuden taruja).

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Lukudiplomi IV: Tummien perhosten koti

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Tammi 2008 (1. painos Kirjayhtymä Oy 1991)
322 s.

Kirjastosta.


Juhani Johansson on nousemassa työelämässä yhä korkeampaan asemaan. Hän on pärjännyt hyvin ja tulee pärjäämään vielä paremmin. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet parhaat mahdolliset, ja hämäryyksiäkin menneisyydessä riittää. Niistä, etenkin eräästä kuolemantapauksesta, tietää myös toimitusjohtaja ja haluaa tietää lisää.

Juhanin lapsuus oli repaleinen ja hänet otettiin nuorena huostaan, kun vanhemmat eivät kyenneet pitämään lapsistaan huolta. Muutamissa sijaisperheissä kokeiltu oleminen ei tuottanut tulosta, ja lopulta Juhani lähetettiin Saareen.

Saari tunnetaan toivottomiksi tapauksiksi leimattujen poikien loppusijoituspaikkana, jota johtaa yksinvaltiaan ottein Olavi Harjula, tai herra Seebaot, kuten Juhani häntä kutsuu. Kristillistaustaisen säätiön rahoittamassa koulukodissa kovia kokeneista ja pahoja tekoja tehneistä pojista pyritään tekemään kunniallisia miehiä säännöllisen elämäntavan, raskaan työn ja sielullisen sivistyksen avulla. Olavi Harjula on luontoon ja luonnon järjestykseen intohimolla suhtautuva, tiedonnälkäinen mies, joka haluaa järjestää ulkoisen maailman sääntöjen ja loogisuuksien mukaiseksi.

Harjulan perhe, vaimo Irene ja viisi tytärtä, elää Saaressa sekä sen kiinteänä osana että selvästi poikien todellisuudesta erillään. Naiset ovat kaukaisia naaraita, tavoittamattomia ja taianomaisia olentoja. Juhani joutuu kasvamaan kohti aikuisuutta suljetussa yhteisössä, paikkaansa sen hierarkiassa hakien ja sen säännöt vähitellen oppien. Menneisyys ei jätä rauhaan, sillä poika miettii jatkuvasti, mitä teki väärin ja miksi vanhemmat eivät halunneet häntä takaisin elämäänsä.

Vähitellen tarinan kerrokset aukeavat ja syvenevät, menneisyys vilahtaa esiin ja selityksiä saadaan – mutta samalla uusia kysymyksiä herää. Voiko ihminen irrottaa itsensä pahuudesta ja traumoista vai seuraako mennyt ja koettu aina mukana? Mikä on virheiden – omien ja muiden tekemien – hinta?

Olipa rankka ja hieno lukukokemus. Tartuin Tummien perhosten kotiin, sillä se oli Lukudiplomin kirjalistalla ja olin jo pitkään ajatellut lukea sen. Olen nähnyt elokuvan joskus ja pidin siitä, mutta sen näkemisestä on jo sen verran aikaa, etteivät juonenkäänteet olleet erityisesti muistissa. Tosin lukiessa ne putkahtelivat mielen perukoilta esiin, mutta se ei haitannut.

Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta. Tarina on syvä ja kiehtova, Landerin kieli soljuvaa ja mukaansatempaavaa, kikkailematonta ja helposti lähestyttävää muttei liian yksinkertaista. Tarinan rytmi on oivallinen ja se aukeaa vähitellen, vaikkei mikään äärimmäinen arvoitus olekaan. Tunnelma on vahva, melankolinen vaan ei toivoton. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Suljetut yhteisöt ja niiden valtapelit kiinnostavat minua aina. Tummien perhosten kodissa tämä tematiikka ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan se keskeisin, vaan se tukee muuta sisältöä, vahvistaa sitä. Sen sijaan kirja kertoo ennen kaikkea pieleen menneestä perheestä, huonosta vanhemmuudesta, lapsen harteille sysättävästä taakasta ja huolenpidon puutteesta sekä syyllisyydestä ja virheiden tekemisestä. Näissä raskaissa sävyissä ei silti ryvetä, vaan ne astuvat tarinassa esiin hyvin luonnollisesti, liikaa alleviivaamatta. Näin rakennetaan täyteläinen tarina.


Lukudiplomi-haaste, suoritus IV
Ihmisiä

Tehtävä 2. Laadi esittelyteksti päähenkilöstä ystäväkirjaan. 


Koko nimi: Juhani Aaron Johansson

Syntymäaika: 25.11.1955

Sisarukset: Sauli (Juudit-sisko kuoli ihan pienenä)

Lempieläin: Baltazar-koira. Kissa. Ja perhoset.

Paras ystävä: Ei ole. No ehkä Ilkka.

Suosikkiurheilulaji: Jääkiekko.

Suosikkiruoka: Ei ole. Kaikki maistuu täällä aika samalta.

Salainen ihastukseni: Hmm... En kerro!

Minusta tulee isona: Lääkäri tai biologi. 

Lukudiplomi III: Kiitos, Jeeves

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2009
573 s.
Englanninkieliset alkuteokset: Right Ho, Jeeves (1934), Thank You, Jeeves (1934), Jeeves Makes An Omelette (1959)

Kirjastosta.


Rikkaalla tyhjäntoimittajalla Bertie Woosterilla on elämänsä helpottajana herrasmiespalvelija Jeeves. Bertie Wooster on hyväätarkoittava ja positiivinen, mutta tyypillisesti tavalla tai toisella hankaluuksiin ajautuva nuori mies, joka haluaa auttaa sukulaisia ja ystäviään erilaisista pinteistä, mutta päätyy lähes poikkeuksitta vaikeuksiin ja väärinymmärryksiin. Tyynen rauhallinen Jeeves on älynlahjoiltaan ylenpalttinen, aina korrekti ja kykenevä loogiseen päättelyyn ja katastrofeiksi muodostuneiden tilanteiden ratkaisemiseen – asiaankuuluvasti brittiläisellä herrasmiesmäisyydellä tottakai.

Kiitos, Jeeves sisältää kaksi romaania ja yhden novellin. Molemmissa romaaneissa mukana kuvioissa on  Woosterin sukulaisia, vanhoja koulukavereita, lemmensolmuja ja vaivaannuttavia tilanteita. Henkilöt ovat hupaisia, juonenkäänteet absurdin rajamailla ja sanailu ehdottoman nasevaa. Elämää ja maailmaa ei Jeeves-tarinoissa oteta ylen vakavasti, ja väärinkäsityksistä ja onnettomista sattumista ammennetaan tilannekomiikkaa pohjia myöten.

Tätä kirjaa oli ilo lukea. Ei se suoranaisesti pannut kierimään naurusta, mutta yleisesti tarinat ovat sen verran viihdyttävää ja kaikin puolin iloluontoista luettavaa, että aika ei ainakaan käynyt pitkäksi. Kirjailijalla on lempeä ja sympaattinen ote, ja vaikka tarinoiden henkilöt osaavat olla hölmöjä, he eivät rasita lukijaa. Joskus en millään jaksa lukea henkilöhahmoista, jotka ovat jotenkin ylettömän typeriä, mutta Wodehousen teksteissä typeryys on kevytmielistä ja hauskaa.

Ehkei näitä stooreja nyt putkeen ihan älyttömän montaa jaksaisi lukea, sillä aika lailla samat jekut niissä tuntuvat kiertävän, mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan, jos sitä ei vielä ole tehnyt. Ovat nämä ainakin vähän erilaista ajankuvaa 1900-luvun alkupuolen brittiläisestä yhteiskunnasta kuin mihin ehkä tavallisesti tulee tartuttua.


Lukudiplomi-haaste, suoritus III
Huumoria

Tehtävä 2. Piirrä teoksen henkilögalleria. Korosta hahmojen hassuja piirteitä.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Haha. Nyt on kokeiltu perheeseemme tulleen iPadin Paper-piirustusohjelmaa.

Kuvaan pääsivät kirjan ensimmäisessä osassa esiintyvät keskeiset henkilöt.

1. Itse Bertie Wooster, jolla on tapana kylpeä usein ja aina kumiankan kanssa.
2. Jeeves, oi Jeeves! Aina valmiina höyryävän teen ja muutaman nokkelan ratkaisuehdotuksen kanssa.
3. Bertien Dahlia-täti. Tiukkasanainen daami, joka on pelottavan kiintynyt ketunmetsästykseen.
4. Bertien ystävä Gussie Fink-Nottle. Ikuinen poikamies, ujo mutta lämminsydäminen. Outo viehtymys vesiliskoihin (kuten kuvasta selvästi huomaa). Ihastuu päättömästi Madeline Bassetiin (5.), mutta kosintayritys päätyy vesiliskoluennoksi.
5. Neiti Madeline Basset. Ihastunut Gussieen, mutta on yhtä lailla ujo runotyttöluonne, jonka mielessä ovat romanttiset kuutamokävelyt ja eteeriset runot.
6. Bertien ystävä Tuppy Glossop. Kyltymätön herkkusuu, erityisesti liha-munuaispiiras on hänen suurta herkkuaan. Kihloissa Angelan (7.) kanssa. Mutkia matkassa.
7. Bertien serkku Angela, Dahlia-tädin tytär. Aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut nuori nainen, joka joutui Cannesissa melkein hain syömäksi harjoittaessaan vesihiihtoa. Kihloissa Tuppyn kanssa.
8. Dahlia-tädin kokki, ranskalainen (tietenkin, huomatkaa viikset!) Anatole, jonka ruoka on jumalaista, mutta joka onnettomien sattumien summana melkein irtisanoutuu.

Että sellainen seurakunta.

Lukudiplomi II: Tainaron (Fantasiaa)

Myös kissani kiinnostui Tainaronista.

Leena Krohn: Tainaron – Postia toisesta kaupungista
WSOY 1985
126 s.

Kirjastosta.


Leena Krohnin erikoinen pieni kirja Tainaron on yhtä vanha kuin minä. Se on kahdenkymmenenkahdeksan kirjeen mittainen kertomus Tainaronin kaupungista, joka on hieman kuin nämä omat kaupunkimme, muttei kuitenkaan.

Kirjan nimettömäksi jäävä minäkertoja kirjoittaa kirjeitä ystävälleen kotiin. Hän ei aivan muista, miksi ja miten on Tainaroniin tullut, mutta siitä huolimatta hän pyrkii sopeutumaan uuteen paikkaan. Valitettavasti ystävä ei vastaa kirjeisiin, mikä paikoin ärsyttää, paikoin huolestuttaa niiden kirjoittajaa. Kirjoittaminen on joka tapauksessa keino käsitellä sitä uutta, vierasta ja osaltaan tuttua, johon Tainaronissa törmää.

Tainaron on erilaisten asukkaiden ja elämäntapojen sulatusuuni. Sen asukkaat ovat kukin tavallaan hyönteismäisiä ja samalla hyvin inhimillisiä. Kullekin on kaupungissa oma paikkansa ja tehtävänsä, jokaisella on päiviensä määrä, asiat otetaan pitkälti niin kuin ne annetaan. Tämän kaiken kirjan kertoja oppii vähitellen Tainaronissa viettämänään aikana.

Minulle jäi kirjasta hyvin surumielinen mutta samalla lohdullinen olo. Vieraus ja sijattomuuden tuntu, jonka kertoja kirjeissään niin kauniisti kuvaa, on sydämeenkäypää. Tarkkailu, oppiminen, epätietoisuus ja ymmärrys vaihtelevat päivästä toiseen, uuden kulttuurin avautuminen vie aikansa, mutta palkitsee lopulta.

Kertojan ihmetys uusien asioiden äärellä, epäsopivat kysymykset ja etikettivirheet, itselle vieraan kulttuurin vähittäinen avautuminen ja siihen sopeutuminen ovat Tainaronin keskeisiä elementtejä. Matka Tainaroniin on samalla sekä matka vieraaseen että siihen ehkä tutuimpaan – omaan itseen. Mitä opimme itsestämme, kun näemme ja koemme vierasta? Epäilemättä paljon, sillä muutos voi olla pysyvyyttä, outo helposti lähestyttävää ja vieras juuri sitä, mitä on kaivannut ja etsinyt.

Hieno kirja, kaunis, outo ja vaikea, jota lukiessa piti monin paikoin pysähtyä maistelemaan kaunista kieltä, palata muutama rivi takaisin ja miettiä, mistä milloinkin on kyse.


Lukudiplomi-haaste, suoritus II
Fantasiaa

Tehtävä 3. Valitse jokin tärkeä kohta kirjasta. Kuvittele itsesi mukaan tapahtumiin. Kuinka kirjan sankarin toiminta muuttuisi, jos sinä olisit mukana tapahtumissa? Kirjoita.

Yhdeksännessä kirjeessä, joka on otsikoitu "Niin kuin turkkilot", päähenkilö tuskailee ystävänsä vastaamattomuutta, mutta haluaa silti jatkaa kirjoittamista hänelle. Hän kertoo vierailustaan erääseen tainaronilaiseen liikkeeseen, hautaustoimistoon. Siellä hän utelee, millainen hautausperinne Tainaronissa on ja saa siihen kouriintuntuvan vastauksen, kun hautaustoimiston kautta pääsee laskeutumaan huonosti valaistun portaikon kautta suureen hautakammioon. Tainaronissa ruumiit käsitellään ohikulkijoilta salassa ahkerasti puurtaen: "ruumistyöläiset"ovat äitejä, jotka ruokkivat ruumiiden avustuksella jälkeläisiään. Kaikki ruumiit käytetään viimeiseen hippuseen saakka hyödyksi uusille tainaronilaisille.

Päähenkilöllä on mukanaan tainaronilainen ystävänsä Jäärä, mutta jos minäkin olisin ollut siellä Tuonelaan tutustumassa, luulen, että tilanne ei olisi ollut niin pelottava. En toki ole tottunut kuolemaan ja ruumiisiin, mutta olen ollut töissä sairaalassa ja sitä kautta tullut edes vähän sinuiksi kuoleman fyysisyyden kanssa. Haju kuvataan kirjeessä aika jäätäväksi, minkä pystyn helposti kuvittelemaan, ja synkkä tila, kellarimaiset olosuhteet ja jatkuva tohina panevat vähemmästäkin pään pyörälle. Jos meitä olisi ollut paikalla kaksi täältä tutusta maailmasta, olisimme voineet kommentoida tilannetta saman tien, sanoa ihmetyksemme ääneen ja pohdiskella kokemaamme vähän turvallisemmin, pelkäämättä, että rikomme tabuja ja kyselemme sopimattomia. Toisaalta tilanne ei lopulta ollut niin kauhea, kuin päähenkilöstä aluksi tuntui, vaan se auttoi häntä ymmärtämään elämän kiertokulkua taas uudesta näkökulmasta:

"Ja tässä oli siis heidän työnsä: tislata sellaisesta saastasta puhdasta nektaria, uuttaa kuoleman niljaisesta liemestä terveyttä, voimaa ja uutta elämää. Kuinka voisin milloinkaan moittia sitä, mitä Tainaronin Tuonelassa tapahtuu. Totisesti, se on laboratorio, jonka rinnalla parhaankin alkemistin saavutukset jäävät häpeään, ja kuitenkin siellä tehdään vain sama, mitä maa saa aikaan joka vuosi, kun se rakentaa uuden kevään siitä ja sen päälle, mikä syksyllä lahosi ja kuoli." (s. 52)

___

Aivan vastikään Tainaronista on kirjoittanut Nafisan. Myös Luru tutustui Tainaronin maailmaan ja teki siitä huikean tapahtumakartan Lukudiplomia varten. 

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)

Lukudiplomia mä metsästän!

Hyönteisdokumentti-blogissa pantiin rattaat pyörimään lasten ja nuorten (ja aikuisten!) lukuharrastuksen puolesta oikein toden teolla uuden ja erinomaisen hauskan lukuhaasteen muodossa. Tarkoituksena on kiinnittää huomiota kirjallisuuden arvostamiseen koulutyössä. Jo nyt on mahdollista (ainakin osassa kouluista) suorittaa kirjallisuus/lukudiplomi kuviksen ja muiden oppiaineiden tapaan, mutta aivan vakiintunut se ei vielä ole. Pitäisi olla! 

Kyseessä on siis:

LUKUDIPLOMI-HAASTE

kaikille innokkaille lukijoille ikävuosista riippumatta.

Haasteen säännöt ovat seuraavat: 

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa.Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)
Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin. 

3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).
Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen. 

(Vinkiksi jos lasten tai nuorten kirjallisuus ei suuremmin kiinnosta, yläasteen listoista löytyy jo runsaasti kirjoja myös aikuiselle lukijalle. Haaste sopii suoritettavaksi myös yhdessä oman tai muuten tutun kouluikäisen lapsen kanssa). 

Itse lähden suorittamaan tätä haastetta tuolta Opetushallituksen Kunnarista valitsemallani Sinuhe-kokonaisuudella. Koska olen itsekin tällainen märkäkorvamopo (opettajana, tai siis tulevana), valitsen omaksi luokkatasokseni 7. luokan. Luen siis ensi vuoden kevätjuhlaan mennessä kymmenen eri teemakokonaisuudesta valittua kirjaa, kirjoitan niistä bloggaukset ja teen kustakin kirjasta vielä jonkin tarjolla olevan Kunnarin tehtävän. Pidän ajantasaista listaa diplomia varten tuolla Lukuhaasteita-välilehdellä. Ihan vielä en tiedä, mitä kirjoja tulen lukemaan, mutta ideoita on jo paljon.

Haastan kaikki muutkin mukaan lukudiplomia suorittamaan! Ei muuta kuin tutustumaan Kunnariin (ja/tai muihin olemassaoleviin diplomipohjiin) ja ilmoittautumaan Hyönteisdokumenttiin! Ei kai ihmisellä voi koskaan liikaa diplomeita olla, vai mitä?