Carlos María Domínguez: Paperitalo (Lukutaitokampanja V)

Carlos María Domínguez: Paperitalo
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi ja kuvitus: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
La casa del papel (2002)

Kirjastosta.


Yliopistotutkija Bluma Lennon ostaa kirjakaupasta Emily Dickinsonin kokoelman ja jää saman tien auton alle. Lennonin sijaiseksi palkattu kertoja saa postissa oudon kirjalähetyksen, sementtiä ropisevan kirjan erikoisella omistuskirjoituksella. Hän lähtee Cambridgesta Etelä-Amerikkaan selvittämään, mistä kirja on peräisin ja millaisia salaisuuksia edesmenneeseen Blumaan liittyy. Matka kulkee Argentiinan kautta Uruguayhin, jossa tarina alkaa vähitellen aueta.

Paperitalo on pieni kirja kirjahulluudesta. Se on absurdein sävyin väritetty kertomus vaaroista ja suoranaisesta tuhosta, johon järjen rajat ylittävä kirjarakkaus voi johtaa. Kerronta on kevyttä mutta tiivistä, näennäisen helppoa ja samalla merkityksillä ladattua.

Luin kirjan tunnissa. Vielä nopeammin olin sen jo melkein unohtanut. En vaikuttunut kerronnasta, en päässyt perille siitä, mitä kirjalla ihan loppujen lopuksi yritettiin sanoa. Lukukokemus oli ohi nopeammin kuin se alkoikaan, ja jäljelle jäi hieman valju olo.

Kerrottiinko minulle juuri, että kirjahulluus on, no, hulluutta? Annettiinko minun juuri ymmärtää, että olisi syytä päästää irti kirjoista ja niiden keräilystä ennen kuin on liian myöhäistä? Vai oliko kaikki yhtä suurta satiiria, joka meni lahjakkaasti yli ymmärryksen?

No, ei sen niin väliä. Paperitalon lukeminen oli monella tapaa myös hyvä asia. Ensinnäkin tulin kirjallisesti vierailleeksi Uruguayssa, joka on uusi tuttavuus sekä kirjallisessa maailmanvalloituksessa että ¡Hola! español -haasteessa. Toisekseen saavutin tavoitteeni kirjabloggaajien Lukutaitokampanjassa lukemalla viidennen kirjan kampanjaviikon aikana. Ja kolmanneksi: tuli empiirisesti todistettua, että kirjan lukeminen ei vie sen kauempaa kuin iltalenkki.

Haastan siis kaikki lukijani lahjoittamaan kuluneen viikon aikana lukemieni kirjojen mukaisen määrän eli 5 euroa* Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön. Annetaanhan lukemisen mahdollisuus myös niille, joilta se vielä puuttuu. Lahjoitussivulle pääsee tästä.

___

*Summaa saa hyvillä mielin myös nostaa! Itse ajattelin lahjoittaa triplaten.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Lukutaitokampanja IV)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Otava 2011
159 s.

Kirjakauppaostos.


William Nylander (1822–1899) oli suomalainen lääkäri, kasvitieteilijä ja jäkälätutkija, joka teki elämäntyönään kansainvälistä uraa, mutta kuoli yksinäisenä ja sairaana kalseassa Pariisissa. William N. päiväkirja on fiktiivinen päiväkirjaromaani, kirjailijan mielikuvituksen tuotos, joka kuvaa Nylanderin viimeisiä vuosia tukeutuen vain löyhästi faktoihin.

Teos on kokonaan päiväkirjamuodossa alkaen marraskuusta 1897 päättyen maaliskuuhun 1899. Ajanjakso kertoo Williamin elämästä ja työstä Pariisissa, joka näyttäytyy kirjan sivuilla hyvin toisenlaisena kuin perinteisempi romanttinen käsitys tuosta kaupungista antaa ymmärtää. Näkökulma on ymmärrettävästi hyvin subjektiivinen, ja ulkopuolista vilkuilua saadaan vain, kun kertoja paljastaa ja kommentoi saamiensa kirjeiden sisältöä tai harvoja kohtaamisiaan muiden ihmisten kanssa.

1800-luvun lopun luonnontieteilijän työ on osin palkitsevaa, osin äärimmäisen turhauttavaa. Rahoitus on vähissä ja vaikeasti saatavilla, uran huippukohta tullut ja mennyt, kilpailu kovaa, vihamiehiä ja hännystelijöitä kertynyt, pettymyksiä kohdattu. Sosiaalisesti jäykkä jäkälätutkija ei varsinaisesti pidä muista ihmisistä, ja hän linnoittautuukin helposti asuntoonsa pitkiksikin ajoiksi, jolloin ainoa ihmiskontakti on taloudenhoitaja Constance.

Talvi tuo sairauden, ja Williamin kunto heikkenee ja heilahtelee paljon. Joka päivä ei edes jaksa kirjoittaa, on levättävä, vaikka sekään ei aina tuo helpotusta. Iisalmessa asuvaa siskoakaan ei tee mieli liiaksi vaivata ja huolestuttaa, joskin uudet villasukat voisivat tulla tarpeeseen. Samalla kun päiväkirja paljastaa kirjoittajastaan monta inhimillistä puolta, se kertoo kuvaamastaan ajasta pienin terävin silmäyksin. Luonnontieteen edistysaskeleet ja aatevirtaukset näkyvät häivähdyksinä sivulauseissa. William on ärtyisä, kriittinen ja penseä, mutta samalla jollakin tapaa sympaattinen. Ja ainakin hän on rehellinen.

William N. päiväkirja on kertojakeskeinen teos. Se on tiivis ja sinänsä nopealukuinen, mutta syvät virrat siinä kulkevat. En ehkä päässyt aivan ytimeen saakka, sillä en jaksanut tai malttanut jäädä makustelemaan lauseita pidemmäksi aikaa. Kaunista kieltä Carlson käyttää, ja olen hänen taidostaan hyvin vakuuttunut nyt kaksi teosta luettuani. Finlandia-voittaja Maan ääreen oli hieman vaikea, mutta erittäin antoisa lukukokemus. William N. päiväkirja ei ollut samaan tapaan hankala, mutta toisaalta se ei myöskään ehkä antanut minulle aivan yhtä paljon.

Carlsonin teksti virtaa tasaisesti ja lempeästi, se ei hötkyile eikä oio mutkia. Se ei myöskään tee asioista vaikeampia kuin ne ovat, vaan antaa lukijan kulkea mukanaan kaikessa rauhassa. Kirja ylsi Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien äänestyksessä sijalle 47.

___

William N. päiväkirjasta löytyy paljon muitakin blogiaatoksia. Esimerkiksi Joanan ja Jaanan tekstit nostavat esiin kiinnostavia pointteja.

Tämä on neljäs kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan lukemani haastekirja. Kampanja jatkuu vielä huomiseen, joten enköhän onnistu viiden kirjan tavoitteessani. Siitä lisää huomenna!

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Lukutaitokampanja III)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

Kirjastosta.


Kaikki tunnemme Peter Panin, pojan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Kyseisessä lastenkirjallisuuden klassikossa on kohta, jossa Peter Pan jää veden saartamaksi pienelle kallioluodolle. Vesi nousee nousemistaan. Siinä sitten Peter katselee tyrskyjä ja huokailee, että kuolema on suurin seikkailu. 

Harva kuitenkaan tietää, että teoksen ensimmäisessä painoksessa lukee "työelämä on suurin seikkailu". (s. 128–129)

Orvokki Leukaluu on rautainen ammatinvalintapsykologi, joka näkee tarkkaakin tarkemmalla katseellaan jokaisen pakeilleen tulevan sieluun. Ihmiset lähestyvät häntä pääasiassa kirjeitse tiedustellen ratkaisuja ongelmiinsa. Yleensä sellainen myös löytyy Orvokin laajasta repertoaarista.

Orvokki Leukaluun urakirja on radiopakinoiden kokoelma, jossa Miina Supinen antaa palaa. Alun perin ihastuttavan Miitta Sorvalin esittämä ammatinvalintapsykologi toimii kirjallisessa muodossa erinomaisesti (en tosin ole kuullut alkuperäisiä). Tekstit ovat lyhyitä, yhdestä kolmeen sivua pitkiä, ja niissä pilkahtelee huumori, itseironia, kritiikki ja aikalaiskuvaus, oikein mainiona kombona kaikki.

En nyt mitenkään naurusta kieriskellyt kirjaa lukiessani, mutta vinoa hymyä se kasvoilleni nostatti. Orvokki Leukaluu on suorasanainen ja aina oikeassa, varsin ihastuttava henkilö siis. Tai sitten ei. Nyt vain toivon, että olisin edellisessä työssäni opona ollut yhtä tarkkasilmäinen, kuin tämä selvästi elämää jo paljon nähnyt naishenkilö. Miten helppoa olisikaan Orvokin taidoilla kertoa teineille, mitä näiden kannattaisi elämälleen tehdä! (Onneksi Orvokkikin paljastaa työskentelevänsä tätä nykyä yläkoulun opona. Voi niitä onnekkaita oppilaita!)

Pidin kirjan terävistä huomioista, jotka koskevat nykyaikaista työelämää. Tavallaan sitä toivoisi jokaiselle olevan jonkin paikan ja tehtävän, mutta eihän se enää niin mene, valitettavasti. Samalla kirja kiinnittää huomiota siihen suureen turhuuteen, jota monessa työssä pyöritellään päivästä toiseen. Ehkä se tehostaminen ja uudelleenjärjestely on kuitenkin toisinaan ihan paikallaan.

Tosin se on todettava, että eiköhän vitsi ole kerralla käsitelty. Minään massiivisena moniosaisena teossarjana en Orvokin seikkailuja osaa kuvitella. Ja hyvä niin. Taitoa on osata tiivistää ja kertoa tarpeellinen – ja antaa sitten olla.

___

Kirja on kolmas Lukutaitokampanjaan lukemani kirja. Vielä on neljä päivää jäljellä!

Osallistun sillä myös haasteeseen Lukemattomat kirjailijat.

Ian McEwan: Sementtipuutarha (Lukutaitokampanja II)

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Suomentaja: Eva Siikarla
Otava 2010 (1. suomenkielinen painos Kirjayhtymä Oy, 1980)
135 s.
The Cement Garden (1978)

Kirjakauppaostos.


Julie, Jack, Sue ja Tom ovat neljä sisarusta, iältään kuudesta kuuteentoista. He elävät keskenään autioituvassa talossa kuumana kesänä vanhempiensa kuoleman jälkeen. Tarina kerrotaan Jackin, aknen ja murrosiän kourissa elävän nuorukaisen – Leena Lumin sanoin "kuin likaisen kärpäsen" – silmien kautta. Mikään perheessä ei ole hyvin, mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Sisarusten välejä hiertävät erimielisyydet, väkivalta, irstailu ja sikailu. Miten näin vääristyneestä kuviosta voi kukaan selvitä kunnialla ulos?

Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha on kuvottava ja ahdistava kirja. Se kertoo täysin vääristyneestä perheestä, vääristä valinnoista, virheistä ja väkivallasta. Kertoja Jack on kaikin puolin avun tarpeessa, eikä hänen sisaruksiaankaan voi ihan terveiksi sanoa.

Tarina on pituudeltaan lyhyt ja tunnelmaltaan tiivis, mutta paljon siihen mahtuu. Kaikki alkaa mennä vinoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, enkä voinut olla pohtimatta, miten asiat saattoivat mennä niin kuin ne menivät. Mikä kaikki aiheuttaa sen, että perhe menee pilalle ja repeää palasiksi kuvottavimmalla mahdollisella tavalla?

Niin paljon kuin Sementtipuutarha käsittelee seksuaalisuutta ja sen heräämistä ja vinoutumista, on se myös kertomus syrjäytymisestä, unohduksesta ja varjoon jäämisestä. Kuten noora, minäkin jäin miettimään, kuinka luotettavana kertojana Jackia voi pitää. Hän on lakoninen ja toteava, jollakin tavalla hyvin vilpitön kaikessa kieroutuneisuudessaankin, mutta mikä on todella totta ja mikä murroksessa olevan mielen kuvitelmaa?

Tunnelma on voimakas alusta loppuun. Lienee kirjan merkittävin tekijä ja vahvistaa osaltaan sen taiturimaisuutta. Samaan painostavuuteen on huomionsa kiinnittänyt myös Elegia. Tämä kirja nostaa palan kurkkuun ja kylmät väreet selkäpiihin. Luin tarinan loppuun tänään töistä palatessani, ja olin varma, että vaivautuneisuuteni ja kauhuni näkyi kanssamatkustajille. Viimeisen lauseen jälkeen nielaisin syvään, enkä silti helpottunut ollenkaan. Tuntui kuin kurkkuuni olisi kaadettu kauhallinen märkää sementtiä.

___

Sementtipuutarha on blogini toinen kirja kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, joka jatkuu 13.9. saakka.

Lisäksi saan sillä ruksattua jälleen yhden kirjan TBR-listaltani.

Hyvä ja huono kesä + Lukutaitokampanjan I kirja

Puuh, väsymystä on ilmassa ja silmäpussitkin ovat sen näköiset. Eilen tuli juhlittua ystävän tupaantuliaisia asiaankuuluvalla hartaudella, ja tänään maistuu lähinnä uni ja kolajuoma. Vielä ei ole ihan syksy, sillä aamuöinen kävely Kalliosta kotiin (korkokengissä, tietenkin) ei palelluttanut laisinkaan. Tai sitten veri virtasi vielä riittävän kuumana lantiota keikuttaneiden reggaerytmien vuoksi...

Kolme huippua blogikollegaa ovat haastaneet minut listaamaan kuluneen kesän hyviä ja huonoja kokemuksiani. Norkku, Leena Lumi ja Marissa – kiitos haasteesta! Tästä tuntuu kiertävän erilaisia versiota, mennään nyt jonkinlaisella kompromissilla 5+5 asiaa.

Hyvä kesä!

1. Sain oikeasti lomailla ensimmäistä kertaa vuosiin. Juhannukseen saakka sain palkkaakin, ja sen jälkeen siirryin noin viideksi viikoksi työttömien tilastoihin. Aikaa oli vaikka muille jakaa, ja nautin sen käyttämisestä ja käyttämättä jättämisestä aivan hävyttömän paljon.

2. Sain uuden työn jo ennen kuin edellinen virallisesti päättyi. Työnhaku oli koko kevään ja alkukesän ajan vilkasta, menin jo jossain vaiheessa sekaisin siitä, kuinka moneen paikkaan ja erilaiseen työtehtävään edes hain. Työnhaku ei tosiaan ole suosikkipuuhaani, mutta onhan se näin maisterisnaisena silti huomattavasti opiskeluaikoja mukavampaa. Kävin kolmessa työhaastattelussa, joista viimeinen sitten natsasi. Olen tyytyväinen.

3. Prahan matka. Kävin ensimmäisellä lomaviikolla Prahassa, kerta oli ensimmäinen. V oli kevään Tsekissä opiskelemassa, ja teimme treffit pääkaupunkiin viideksi päiväksi. Reissu oli onnistunut, vaikka Vltava tulvi ja kansallinen hätätilakin ehdittiin julistaa. Matkakuumeeseen reissu ei kuitenkaan auttanut pätkän vertaa, ainahan se vain pahenee entisestään...

4. Retket ja hetket. Kohdassa 1 mainitusta syystä minulla oli aikaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Kovin monelle jutulle ei tarvinnut sanoa ei. Tapasin ystäviä, kävin festareilla ja hikisillä klubeilla, join shampanjaa mattolaiturilla aamuviideltä, luin aamut ja päivät ja illat ja yöt, kävin pohjoisessa mummin luona, kokkailin, pyöräilin, luuhailin ja puuhailin... Oi voi!

5. PMMP:n keikka Tavastialla elokuun 16. päivä. Olin kahden ystäväni kanssa katsomassa syksyllä lopettavan PMMP:n viimeistä Tavastian keikkaa. Oli muuten aivan mieletön kokemus. Bändi veti aivan täysillä, ja yleisö oli hurmoksessa. Kahden tunnin setin jälkeen vaatteet olivat läpimärät hiestä, meikit poskilla, korvissa soi ja ääni oli mennyt, ja niin sen pitikin olla. Keikka päättyi massiiviseen versioon Isin pikku tytöstä, joka on ollut aina yksi ehdottomia PMMP-suosikkejani. Kylmät väreet vieläkin!


Huono kesä...

1. Joutilaisuudestani huolimatta en onnistunut käymään mökillä kuin kerran, juhannuksena. Harmittaa vietävästi, sillä saaren rauhassa on ihmisen hyvä olla. No, ensi kesänä nautin kahden kuukauden täysimittaisesta ja -hintaisesta kesälomasta, joten silloin sitten paremmalla onnella.

2. Vaikka sainkin lopulta uuden työn, työnhakeminen stressasi paljon. Toivoin viimeiseen saakka, että olisin saanut jatkaa samassa työssä, jonka aloitin marraskuussa, mutta kun se ei ollut mahdollista, uuden työn hankkiminen oli vähän niin kuin pakollista. Ja samahan se on taas edessä ensi vuonna, mutta siihen on vielä paljon aikaa. Onneksi.

3. Olisin voinut uida paaaaaaljon enemmän. Jotenkin ei vaan tullut mentyä. Ensi kesänä sitten.

4. En taaskaan toteuttanut jo vuosia haaveilemaani Suomi-kierrosta. Ensi kesänä jne.

5. Riittäköön nämä. Tämä kesä oli ihana!


Haasteen heitän eteenpäin Linnealle, jeepaulle, Sonjalle ja Sannalle.

***

Olen tänään lukenut ensimmäisen kirjan kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, josta kirjoitin enemmän  täällä. Lahjoitussivulle on kertynyt jo yli 600 euroa, huimaa! Itse aion siis lukea 6.–13.9. välisenä aikana mahdollisimman monta kirjaa, ja haastan lukijani lahjoittamaan keräykseen euron per luettu kirja. Vähimmäislahjoitussumma on viisi euroa, joten viisi kirjaa tässä nyt ainakin pitäisi sitten näillä perusteilla ehtiä lukemaan... Katsotaan kuinka käy! Niin, ja tänäänhän on se kansainvälinen Lukutaitopäivä!

Ensimmäinen kirjani Lukutaitokampanjaan on kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden "pienoisromaanin" yhteisnide Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja.

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja
Suomentaja: Satu Ekman
Kookos-kustannus 2000
91 s.
La mansión de Araucaíma 1973 / Diario de Lecumberri (1960)

Kirjastosta.


Araucaíman kartano kertoo erikoisesta talosta erikoisine asukkeineen. Talon Isäntä rakastaa kylpemistä lähes pakkomielteisesti ja muut talon asukkaat – Vartija, Lentäjä, rehevä huora La Machiche, Munkki ja Palvelija – elävät talon käytävillä ja pihoilla outoa elämää. Kun taloon eksyy Tyttö, konseptit menevät kaikilta sekaisin ja seuraukset ovat tuhoisat.

Lecumberrin päiväkirja on raadollinen kuvaus meksikolaisesta vankilasta vangin näkökulmasta. Siinä käydään läpi eri vankien taustoja ja tragedioita, vankilan elämää ja hierarkiaa sekä huumemaailmaan kaoottisuutta. Tunnelma on surumielinen, kuin kohtaloon alistunut.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta. Olin utelias tutustumaan kolumbialaiseen kirjallisuuteen, mutta ainakaan tämä teos ei vielä vakuuttanut, vaikka Mutis on ilmeisesti jonkinlaisen klassikon maineessa. En ensinnäkään ymmärrä, miksi niteen tarinat on määritelyt pienoisromaaneiksi novellien sijaan, ja toisekseen en tajunnut niiden sanomaa.

Etenkin Araucaíman kartano on yksinkertaisesti raivostuttavan outo. Oletan sen olevan vahvasti symbolinen ja vertauskuvallinen, mutta mihin sillä viitataan, sitä en tiedä. Kartanon asukkien erilaiset, vahvan stereotyyppiset ja karrikoidut hahmot kertovat selvästi yhteiskunnasta ja ihmisten rooleista siinä, mutta sen suurempiin analyyseihin ei huvittanut lähteä.

Lecumberrin päiväkirja on onnistuneempi ja helpommin lähestyttävä, vaikka kertookin raskaista aiheista, eikä sinänsä ole mikään miellyttävä tarina. Vankilamiljöö ja huumeiden maailma vaikuttavat aina syvästi.

Harmittaa, että oma Lukutaitokampanjani alkaa pettymyksellä. Mutta sitähän lukeminen on: joskus törmää seinään ja pettyy.

Siitä huolimatta ja juuri siksi lukutaito onkin niin tärkeää: pystyy tekemään omat päätelmänsä, muodostamaan omat mielipiteensä ja pysymään kriittisenä.

___

Avaan kirjalla osallistumiseni Tarukirja-blogin ¡Hola! español -haasteeseen ja valloitan Maailmanvalloituksessani Kolumbian.

Alimmalla portaalla ja hyvää tekemässä lukemalla

Syyskuu, suosikkikuukauteni. Vielä on valoisaa, mutta ilma on jo viileä. Aamut ovat parhaimmillaan kirkkaita ja kirpeitä, juuri minun makuuni. Takki ja huivi pääsevät käyttöön. Ehkä jo baskerikin.

Uutta työtä on jatkunut kolme viikkoa. Ensimmäinen palkkapäiväkin ehti jo tulla. Jonkinlainen rutiini on alkamaisillaan. Pidän jo tunteja, vaikken vieläkään täysillä määrillä. Yhdellä tunnillani on vain yksi oppilas, ja se tuntuu luksukselta, joskin myös haastavalta. Minua katsellaan vielä alta kulmien, vastaukset ovat monesti ynähdyksiä. Mutta vähitellen, vähitellen... Perjantain tunnilla tuli jo kokonaisia (ja hyviä!) kysymyksiä.

Oppilaani ovat sympaattisia, eikä aikaa kulu työrauhan järjestelemiseen tai riehumisen taltuttamiseen, sillä enimmillään paikalla on yhtä aikaa viisi oppilasta. Sen sijaan olen joutunut hyvin syvälle itseeni pohtimaan, kuinka oikeasti opetan asioita, jotka ovat minullekin vaikeita, saati sitten niille nuorille, jotka tarvitsevat osa-aikaisesti erityisopetusta. Ihan alkuun olin valmis iskemään hanskat tiskiin ja toteamaan, etten osaa, enkä tiennyt, mihin lähdin. Vieläkään en tiedä, osaanko, mutta nyt ainakin tiedän, että yritän. Ja sen on riitettävä. Piste.

Hieman on vielä ulkopuolinen olo uudessa työyhteisössä, mutta se lienee luonnollista. Työparini on napakka ja mukava, ja meillä synkkaa hyvin. Hän on myös uusi. Se auttaa pitkälle. Väistämättä kuitenkin tulee mieleen, voisiko itse tehdä jotain toisin, että saisi lämpimämmän vastaanoton ja vähemmän alta kulmien katselua. Luultavasti en voisi, sillä olen jo kyllästymiseen saakka saanut kuulla, kuinka rautaisia ammattilaisia edeltäjämme olivat. En epäile sitä, mutta pohdin, miksi asiasta on tehty niin suuri haloo. Ihmiset ovat nyt muuttuneet, ja meidän uusien on kelvattava. Taitaa olla iso pala joillekin tajuta, ettei koulussakaan voi olettaa kaiken pysyvän aina ennallaan. Tai etenkään koulussa.

Mutta kyllä täältä vielä kavutaan eteenpäin. Vähitellen, askelma kerrallaan. Pyrin keskittymään ydintehtävääni ja unohdan muun, tai ainakin yritän. Minun tehtäväni on auttaa oppilaita oppimaan asioita, jotka ovat heille vaikeita. Sosiaaliset suhteet kollegojen kanssa ja hierarkiakuviot opehuoneessa ovat ihan toinen juttu.

Tällä hetkellä akuuttia olisi tankata 8- ja 9-luokan ruotsia. Helan går! Minulla nimittäin aloittaa kaksi ruotsin ryhmää ensi viikolla. Tai itse asiassa vielä akuutimpaa olisi yrittää parantua tästä ärhäkästä flunssasta, joka kolkutti olalle torstai-iltana ja on siitä eteenpäin lähinnä pahentunut. Mur.

Mutta flunssasta iloisempiin asioihin. Nimittäin kirja-asioihin.

Kirjabloggaajat tempaisevat jälleen! Ensi perjantaina 6.9. alkaa kirjabloggaajien Lukutaitokampanja. Kampanja toteutetaan yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa ja se kestää viikon ajan perjantaihin 13.9. saakka. Bloggaajat haastavat lukijansa lahjoittamaan yhden euron per viikon aikana luettu kirja Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaito-opetukseen pakolaisille ja paluumuuttajille Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Kaikki viikon aikana kerätyt lahjoitukset menevät lyhentämättömänä tähän työhön. Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka auttaa pakolaisia ja paluumuuttajia pääasiassa koulutuksen avulla.

Info- ja lahjoitussivulle pääset tästä. Suomen Pakolaisavun nettisivut ovat täällä.

Eli omalta osaltani pointti on seuraava:

6.–13.9. välisenä aikana luen kirjoja kuten yleensäkin. Kirjoitan jokaisesta luetusta kirjasta tänne blogiini mahdollisimman nopealla tahdilla. Ja haastan kaikki blogini lukijat lahjoittamaan kampanjaan euron jokaista viikon aikana lukemaani kirjaa kohti. Aloitan ensi perjantaina ja julkaisen koontipostauksen 14.9. Sen perusteella voi sitten tehdä lahjoituspäätöksensä. Tavoitteeni on lukea viisi kirjaa kampanjaviikon aikana. Saas kattoo, kuinka käy!

Lisää tietoa muista mukana olevista blogeista sekä kampanjasta yleensä seuraa myöhemmin. Beware!