Kolme päättyvää lukuhaastetta

Kirjavuosi 2013 on loppumassa ja kolme lukuhaastetta, joihin olen tänä vuonna osallistunut, päättyvät niin ikään. Lukuhaasteet ovat yksi kirjabloggaamisen suurimmista iloista, joten yleensä osallistun niihin erittäin mielelläni. En tietenkään aina ja kaikkiin, mutta helpolla minut saa mukaan. Muutama tänä vuonna alkanut haaste jatkuu reilusti vuodenvaihteen yli, mutta nyt on siis luvassa koonti päättyvistä.


1) 1800-luvun kirjat -haaste (Ofelia Outolintu)

Tässä haasteessa oli tarkoitus lukea 1800-luvun kirjallisuutta ja saavuttaa erilaisia aatelisarvoja. Lähdin matkaan henkselit paukkuen, mutta niin siinä vain kävi, että luettujen kirjojen määräksi jäi minimisuoritukseen, paronittareen, riittävä neljä kirjaa.

Luin yhden kotimaisen ja kolme ulkomaista kirjaa. Kotimaista 1800-lukua edusti Minna Canthin traaginen Salakari (1887). Ulkomailla kävin Venäjällä (Leo Tolstoin Kreuzer-sonaatti, 1891), Isossa-Britanniassa/Ranskassa (Robert Louis Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 1879) ja Yhdysvalloissa (Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, 1875).

Harmittaa, etten saanut luettua TBR-listallani olevista 1800-luvun teoksista enempää, mutta ehtiihän tuota.


2) Lukemattomat kirjailijat -haaste (Riinan kirjapinot)

Haasteen tarkoituksena oli lukea toistaiseksi lukemattomien kirjailijoiden tuotantoa, ei kuitenkaan esikoiskirjailijoiden kirjoja. Listasin haasteeseen kirjailijoita varsin epäloogisesti, sillä en ottanut siihen mukaan kaikkia tänä vuonna lukemiani lukemattomia, vaan pääasiassa sellaisia, joita olen aikonut lukea jo pidempään tai jotka jäivät jotenkin erityisemmin mieleen (hyvässä tai pahassa) lukemattomina kirjailijoina. Mukana suorituksessani on viisitoista kirjailijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Bo Carpelan: Kaari
Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Helmi Kekkonen: Kotiin
Unto Ek: Suokukkojen tanssi
Sanna Eeva: Olot


3) Afrikan tähti (Merenhuiske / Kirjoista)

Tämän vuoden suurhaasteeni oli Merenhuiskeen mainio Afrikan tähti -lukuhaaste, jota lähdin innolla pelaamaan heti alkuvuodesta. Pääsinkin asettamaani tavoitteeseen eli saavutin koko jalokivisarjan ja sen kruunaaman Afrikan tähden lukemalla viisitoista afrikkalaista tai Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa vuoden aikana.

Itä-Afrikka

Etiopia. Ryszard Kapuściński: Keisari (1978/2006)
Mosambik. Mia Couto: Plumeriaveranta (1996/2006)
Ruanda. Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)
Ruanda. Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (2000/2003)
Sambia. Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009 (2010)

Keskinen Afrikka

Kongon demokraattinen tasavalta. David Van Reybrouck: Kongo – historia (2010/2013)

Pohjois-Afrikka

Algeria. Boualem Sansal: Hyvitys (2008/2012)
Algeria & Tunisia. Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä (192?/2012)
Marokko. Aino Kallas: Marokon lumoissa (1931)

Etelä-Afrikka

Botswana. Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii (1998/2003)
Botswana. Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii (2000/2004)
Etelä-Afrikka. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (1983/2003)
Zimbabwe. Yvonne Vera: Palava perhonen (1998/2001)

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko. Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000/2002)

Yleisesti Afrikkaa koskevat / Afrikkaan sijoittuvat kirjat

Maryse Condé: Rihata (1981/1989)

Monta Afrikan maata jäi vielä valloittamatta, ja jatkan seikkailua tuolla mantereella vielä pitkään. Haaste innosti koluamaan kirjaston hyllyjä aivan uudella katseella ja lukemaan kirjoja, joita ei välttämättä ole aiemmin tullut lukupinoonsa kasanneeksi. 

____

Aivan mainioita haasteita on taas blogeissa pyörinyt, odottelen innolla, mitä kollegat keksivät ensi vuodelle.

Sanna Eeva: Olot

Pahoittelen surkeaa kuvanlaatua, Blogger ei ole yhteistyöhaluinen.

Sanna Eeva: Olot
Kansi: Marjukka Vainio / Eevaliina Rusanen
Karisto 2013
238 s.

Kirppariostos.


On kolme sukupolvea naisia: isoäiti Elsa, tytär Ellu ja tyttärentytär Emilia. Elsa elää kissansa Veikon kanssa edelleen talossa, jonka aikoja sitten maailmalle karannut mies – koko kylän suurin hurmuri – hänelle rakensi. Ellu on kiireinen uranainen, joka painaa pitkää päivää ja Volvon kaasupoljinta, koettaa sietää pehmomiestään Jarkkoa ja selvitä nuoren tyttärensä Emilian kanssa. Emilian, joka ei suostu pitämään kuin yhtä, hihasta imeskeltyä paitaa, eikä oikein jaksa koulua.

Elämä on tavallaan ihan tiukasti uomissaan, mutta kuin huomaamatta erilaiset pienet tapahtumat, tunnetilat, sattumat ja olot alkavat horjuttaa sitä – jokaisen naisen osalta omalla tavallaan. Emilia oireilee voimakkaasti, eikä kellään ole aikaa tai riittävän tarkkaa katsetta sen huomaamiseen. Ellun silmissä kiiluvat bonukset ja nuoren rakastajan hikinen iho. Elsa on yksinäinen ja katuu monia tekemiään asioita. Pakastimessa odottaa liian monta vieraita odottamaan leivottua piirakkaa.

Kaikilla on mielessä jotain helposti särkyvää, eikä kukaan lopulta selviä säröittä.

Sanna Eevan Olot on raastava, ahdistava ja suorasukainen romaani. Se kertoo vaikeista ihmissuhteista, selvittämättömistä asioista ja päällekaatuvasta ahdistuksesta kolmenlaisen kokijan kautta. Emiliaa käy eniten surku, sillä pienen koululaisen perään pitäisi jonkun katsoa, huolehtia ja auttaa. Mutta kukaan ei oikeastaan näe eikä kuule, ei edes kiltti isä. Ellu on työelämän ja itsekkyyden mukanaan viemä ylisuorittaja, joka kokee toisten ihmisten tunteet ja teot lähinnä rasitteina ja esteinä. Työkaverit, mies, tytär, äiti tai edes nuori rakastaja eivät saa häntä asettumaan. Ellu tarkastelee itseään ulkopuolelta, tavallaan tiedostaa elämänsä pohjimmaisen naurettavuuden, muttei silti tartu toimeen muuttaakseen asioita. Ainoa, missä hän pyrkii muutokseen, on Elsa-äidin ajaminen kodistaan palvelutaloon. Tai lähinnä sen onneton yrittäminen. Elsalla ja Ellulla on liikaa selvittämätöntä takanaan.

Olot on olemukseltaan väljä ja nopealukuinen, mutta sen sisältö tuo palan kurkkuun ja saa sydämen tykyttämään. Kirjan kuvaamat ihmiset ovat onnettomia ja ahdistuneita, mutta heitä ei pelkästään sääli ja surkuttele. Elsalla ja Ellulla on ratkaisun avaimet omissa käsissään, mutta he eivät käytä niitä – ainakaan siten, että asiat paranisivat. Emiliaa taas pitäisi jonkun muun auttaa, muttei auta.

Kirja etenee vauhdilla, tarina kiertyy ja kuristuu lähes huomaamatta. Paljon jätetään sanomatta, mutta paljon myös kerrotaan. Eeva ei sorru hieromaan kurjuutta lukijan naamaan, mutta toisaalta jokin elementti pitää teoksen lopulta hieman etäämmällä, tarkkailijana, jonka on helppoa kääntää katseensa pois.

Haluan yleensä lukemiltani kirjoilta säröä ja rohkeita ratkaisuja. Toisaalta jokin tarttumapinta on myös toivottavaa. Oloissa ei ole yhtään henkilöä, josta voisi varauksetta pitää. Edes pikku-Emilia ei ole mukava lapsi, vaikka viaton kokemaansa alakuloon onkin. Tämä jättää lukukokemuksen vajaaksi, himpun verran paperinmakuiseksi. Kirjan henkilöihin ei lopulta usko aivan täysin, he eivät elä ja hengitä, vaan pysyvät kirjaimina paperilla.

Teos on kuitenkin vaikuttava ja taitava kokonaisuus, jonka lukeminen herättelee. Hyvässä ja pahassa.

___

Muualla koettuja Oloja: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Kulttuuri kukoistaa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kun Suketus eräkirjojen matkaan lähti...

Unto Ek: Suokukkojen tanssi
WSOY 1992
162 s.

Kirjastosta.


Olen joskus tainnut kertoa, että kuulun Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -nimiseen lukupiiriin. Kokoonnumme intternetissä ja valitsemme pari kertaa vuodessa luettavaksemme kirjan, joka on jollain tapaa sellainen, ettei sitä muuten ehkä tulisi luettua. Tähän mennessä olemme lukeneet Kalle Päätaloa, Kaari Utriota ja Pienen runotytön. Viime kesänä heräsi idea eräkirjallisuudesta – siinäpä kirjallisuudenlaji, jota emme kukaan tunteneet. Unto Ekin Suokukkojen tanssi tuli valituksi vain ja ainoastaan uteliaisuutta herättävän nimensä perusteella.

Kirjan päähenkilö, metsänmakuri Ananias on erämies, yksinäinen susi, salametsästäjä ja pohjoisen Suomen viimeinen mohikaani. Hän kulkee pitkin metsiä, hillasoita ja joenvarsia koiransa Mossen (ja paikoin muidenkin koirien, joiden lukumäärästä on haastavaa pysyä perillä) sekä haulikkonsa kanssa. Hän tuntee seudun metsästysmajat, pontikankeittopaikat, hillaa pukkaavat aarremättäät ja karhujen ja hirvien kulkureitit.

Ananias avaa elämäänsä ja näkemyksiään lyhyissä, ajassa ja paikassa vaihdellen kulkevissa luvuissa. Hän on paljon kokenut, monessa mukana ollut ja liian usein pettymään joutunut mies, joka ei oikein osaa eikä halua luottaa sen enempää saman pitäjän asukkaisiin, naisiin, virkamiehiin kuin etelän herroihinkaan. Vaimo oli, vaimo meni. Koiria, autoja ja majapaikkoja on niin ikään ehtinyt kertyä. Kun mies on vaeltaja sielultaan, ei muutakaan voi kuin jatkaa jälleen yhden polun päästä eteenpäin.

Täytyy todeta, että Unto Ek ei suokukkoineen suoranaisesti tehnyt pesää sydämeni mättäälle. Tartuin kirjaan uteliaana, mutta jo muutaman luvun jälkeen uteliaisuuteni alkoi vähitellen hyytyä muuttuen loppua kohden puhtaaksi pakkopullaksi. Jos kirja ei olisi ollut lukupiirikirjana, se olisi auttamatta jäänyt kesken. (No, ollakseni rehellinen ilman lukupiiriä se ei olisi koskaan päätynyt luettavakseni. Ei koskaan.)

Sen verran harjoitin tiedonhakua, että sain selville kirjailijan olevan itse entinen rajavartija ja nykyinen metsäsissi, joka tietää mistä puhuu kirjoittaessaan salametsästyksestä ja omaisuuden menettämisestä kasvottomalle virkakoneistolle. Kirjoja hän on julkaissut Suokukkojen lisäksi kolme. Jätän ne lukematta.

Suokukkojen tanssia lukiessa moni asia jäi mietityttämään. Ensinnäkin kieli on hieman erikoista. Paikoin luontokuvaus on aika mehevää ja karun maiseman näkee edessään. Samalla lauseet ja sanavalinnat ovat koukeroisia ja cityhipille haastavia. Sitä ikään kuin toivoi, että mentäisiin jo asiaan. Kielessä on monia vanhahtavia piirteitä sekä paljon toistoa, mikä on toki tyyliseikka, mutta harvinaisen raskas sellainen.

Eniten hämmennyin ja samalla myös innostuin siitä vimmasta, jolla kirjailija antaa palaa. Ananiaksen suulla kerrotaan selvästi, kuinka maailma makaa ja kuinka siinä on virheitä. Monta. Kyytiä saavat naiset, parisuhteet, naapurit, kylän miehet, virkavalta ja poliitikot. Kaatolupia ei tosimies tarvitse, vaan sopivan hirven kirmatessa ohi sille voi näppärästi nasauttaa luodin otsaan, pilkkoa lihat ja piilottaa ne mättään alle hakua odottamaan. Se on jämpti näin!

Eikä siinä vielä kaikki. 162 sivuun mahtuu luontokuvaston, eräjormailun ja hirvenkaadon lisäksi aitosuomalaisia puhdetöitä, antaumuksellista juopottelua, vaivoin aikaansaatua lihallista yhteyttä, lain reunalla kulkevaa automatkailua, haaste käräjille, etnisiä ennakkoluuloja, teoria Olof Palmen murhasta sekä – uskokaa tai älkää – roima annos maagiseksi realismiksi laskettavia elementtejä.

Että jos eivät Suokukot puhuttele, on syytä pohtia, mitä sitä ihminen kirjallisuudelta voi vielä kaivata.

Sen verran tuskaisaa oli saattaa tämä teos loppuun asti, että jättänen tähän kirjallisuudenlajiin tutustumisen hetkeksi rauhaan. Suokukot saavat tanssia minun puolestani vaikka maailman tappiin saakka. En liity joukkoon.

___

Sen verran ansiokkaana pidän lukusuoritustani, että otan kirjan mukaan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen. 

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain 2009
128 s.

Kirppariostos.


Kotiin on kokoelma pieniä helmiä. Ne välkkyvät valossa hetken ennen kuin varjo piirtyy jälleen niiden yli. Tunnelma on melankolinen, paikoin rivien välistä puristuu puhdasta surua. Kaiken kanssa on kuitenkin päästävä eteenpäin, jatkettava jotain muuta.

Novellikokoelmassa on yhdeksän päähenkilönsä mukaan nimettyä kertomusta. Ne kietoutuvat toisiinsa, osa vahvemmin, osa löyhemmin. Päähenkilöitä yhdistää sijattomuuden ja osattomuuden tunne, pyytämättä tapahtuneet elämän käänteet, yksinäisyys ja käsittelemättömät tapahtumat elämän varrelta. Tyyli pysyy yhtenäisenä, osaltaan myös toisteisena, mutta pidän sitä vahvuutena. Novellien tunnelma on latautunut ja vahva. Osassa suurin on jo tapahtunut, ja tarina itsessään kuvaa hetkeä juuri suurten muutosten jälkeen.

Kokoelman novellit tapahtuvat nimettömissä kaupungeissa, hiljaisilla kaduilla, hylätyillä puistonpenkeillä ja asunnoissa, joista näkee pois, mutta joihin kukaan ei katso sisälle. Ihmisen on helppo kadota kaiken keskellä, vetää verho ikkunan eteen ja ovi kiinni, vaikka joku välittäisikin. Se saa minut surulliseksi.

Vahvimmin vaikutuin novelleista Aatos ja Mimi. Aatoksessa samanniminen päähenkilö on vanha mies, joka herää aamuisin lukemaan Helsingin Sanomia kahvinkeittimen poristessa, kaipaa kuollutta vaimoaan ja tekee joka päivä saman kävelylenkin ohi kallion ja puistonpenkin, jolla kukaan ei koskaan istu. Eräänä päivänä penkin reunalla on kuitenkin toinen vanha mies katselemassa merelle. Miehet tutustuvat siihen rauhalliseen tahtiin, johon vanhemmilla ihmisillä on tapana tutustua. Aatos on onnellinen – pitkästä aikaa hänellä on joku muukin kuin Saramago-kissa. Kunnes tulee päivä, jolloin toinen mies ei enää saavukaan.

Mimi kertoo sisaruudesta ja erosta, kaaoksesta ja hitaasta vajoamisesta. Novellin päähenkilö on kokenut menetyksen, johon ei tahdo sopeutua, ja hänen siskonsa Mimi koettaa nostaa tätä pinnalle – kenties ei hienovaraisimpaan mahdollisimpaan tapaan, mutta tiukalla otteella yhtä kaikki. Novelli jää kalvamaan, sillä tunnistan siitä monia tuttuja elementtejä, paljon samaistuttavaa pintaa.

Kotiin on vahva teos, puhutteleva ja vakuuttava. Voisi ajatella, etteivät sen käsittelemät aiheet ole mitenkään vallankumouksellisia tai erikoisia, mutta juuri se tekee kokoelmasta niin ehyen, voimakkaan ja kauniin. Kieli on omaäänistä, lauseet hiottuja, mikään ei ole jäänyt puolitiehen.

Kauneutta kaipaavalle, surua sietävälle, kirjallisesta vahvuudesta vaikuttuvalle.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2009
312 s.

Kirjakauppaostos.


Tulkaa katsomaan friikkisirkusta! 

Parrakasta naista, tiikerinkesyttäjää, apinoita, hevosia!
Akrobatiaa, päästä varpaisiin tatuoitua tyttöä, kääpiöitä, elävää tykinkuulaa!

Tulkaa katsomaan tanssivia siamilaisia kaksosia, tulkaa katsomaan Isaacia ja Maxia!


Isaac ja Max syntyvät Saksassa valokuvaajan ja myyjättären esikoisina samaan aikaan 1900-luvun kanssa. Syntyessään veljekset ovat repiä äitinsä kirjaimellisesti halki, sillä he ovat kyljestä kiinni toisissaan. Lasten ulkomuoto on vanhemmille järkytys, ja heidät lähetetään pian maalle tädin ja isoisän hoteisiin, pois porvarillisen nousukkuuden ja puhtaan sukulinjan jaloista.

Maxista ja Isaacista tulee hieman vartuttuaan sirkuslaisia. He kiertävät Eurooppaa eri tirehtöörien alaisuudessa, tutustuvat kaikkiin niihin, joita muut eivät halua tuntea kuin mainosjulisteista ja sermien takaa. Heidän tiensä kulkee asuntovaunuista bordelleihin, lutikkaisista hotellihuoneista huviloihin. Veljekset päätyvät myös kieltolain aikaiseen Helsinkiin, jossa he kohtaavat salaperäisen, jatkuvasti tarinoivan Iriksen, venäläisemigrantin ja seurapiirivaimon.

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on upea kirja. Olen viikon sisään lukenut niin hyvää kotimaista kirjallisuutta, että se saa minut hämmennyksiin. Viikonloppuna loppuun saamani Kätilö vaikutti syvästi ja syvältä, ja Sinun jälkeesi, Max ihastuttaa yhtä lailla.

Parkkisen tarinaan tempautuu ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kertojana toimiva Isaac alkaa kuroa auki tarinaa, joka on epätyypillisyydessään monin tavoin samaistuttava. Veljekset elävät koko ajan yhdessä, ja koska he ovat kokeneet yhdessä niin paljon, aina ei tarvita sanoja. Verenkiertokin on osin yhteinen. Ja maksa, jota Max juo pilalle niin nopeasti kuin ehtii.

Kirjan vire on vahvasti melankolinen, vaikka se leikittelee monilla herkullisilla stereotypioilla ja roiseilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu, ja se on kaunis. Kauneus muodostuu niin rososta, epäonnesta, lihavasta banjoa soittavasta pariisilaishuorasta kuin koskaan erottamattomasta veljeydestä, omasta ja jaetusta tilasta sekä rakkauden ja kiintymyksen kaipuusta ja sen ajoittaisesta pilkahtelusta.

Sinun jälkeesi, Max on kypsää ja täyteläistä kirjallisuutta. Se herättää ajatuksia, ihmetyttää ja kummastuttaa, kauhistuttaakin. Se kertoo 1900-luvun alun Euroopasta ja Suomesta, syrjäkujista, esiripun takaisesta maailmasta ja siitä, miltä monet haluavat tekopyhästi sulkea silmänsä vain ahnehtiakseen nurkan takana toinen toistaan skandaalinkäryisempiä lööppejä.

___

Sinun jälkeesi, Max oli sijalla 60 Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessä.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Lukutaitokampanja III)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

Kirjastosta.


Kaikki tunnemme Peter Panin, pojan, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Kyseisessä lastenkirjallisuuden klassikossa on kohta, jossa Peter Pan jää veden saartamaksi pienelle kallioluodolle. Vesi nousee nousemistaan. Siinä sitten Peter katselee tyrskyjä ja huokailee, että kuolema on suurin seikkailu. 

Harva kuitenkaan tietää, että teoksen ensimmäisessä painoksessa lukee "työelämä on suurin seikkailu". (s. 128–129)

Orvokki Leukaluu on rautainen ammatinvalintapsykologi, joka näkee tarkkaakin tarkemmalla katseellaan jokaisen pakeilleen tulevan sieluun. Ihmiset lähestyvät häntä pääasiassa kirjeitse tiedustellen ratkaisuja ongelmiinsa. Yleensä sellainen myös löytyy Orvokin laajasta repertoaarista.

Orvokki Leukaluun urakirja on radiopakinoiden kokoelma, jossa Miina Supinen antaa palaa. Alun perin ihastuttavan Miitta Sorvalin esittämä ammatinvalintapsykologi toimii kirjallisessa muodossa erinomaisesti (en tosin ole kuullut alkuperäisiä). Tekstit ovat lyhyitä, yhdestä kolmeen sivua pitkiä, ja niissä pilkahtelee huumori, itseironia, kritiikki ja aikalaiskuvaus, oikein mainiona kombona kaikki.

En nyt mitenkään naurusta kieriskellyt kirjaa lukiessani, mutta vinoa hymyä se kasvoilleni nostatti. Orvokki Leukaluu on suorasanainen ja aina oikeassa, varsin ihastuttava henkilö siis. Tai sitten ei. Nyt vain toivon, että olisin edellisessä työssäni opona ollut yhtä tarkkasilmäinen, kuin tämä selvästi elämää jo paljon nähnyt naishenkilö. Miten helppoa olisikaan Orvokin taidoilla kertoa teineille, mitä näiden kannattaisi elämälleen tehdä! (Onneksi Orvokkikin paljastaa työskentelevänsä tätä nykyä yläkoulun opona. Voi niitä onnekkaita oppilaita!)

Pidin kirjan terävistä huomioista, jotka koskevat nykyaikaista työelämää. Tavallaan sitä toivoisi jokaiselle olevan jonkin paikan ja tehtävän, mutta eihän se enää niin mene, valitettavasti. Samalla kirja kiinnittää huomiota siihen suureen turhuuteen, jota monessa työssä pyöritellään päivästä toiseen. Ehkä se tehostaminen ja uudelleenjärjestely on kuitenkin toisinaan ihan paikallaan.

Tosin se on todettava, että eiköhän vitsi ole kerralla käsitelty. Minään massiivisena moniosaisena teossarjana en Orvokin seikkailuja osaa kuvitella. Ja hyvä niin. Taitoa on osata tiivistää ja kertoa tarpeellinen – ja antaa sitten olla.

___

Kirja on kolmas Lukutaitokampanjaan lukemani kirja. Vielä on neljä päivää jäljellä!

Osallistun sillä myös haasteeseen Lukemattomat kirjailijat.

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Oma ostos.


Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Suomentaja: Hanna Tarkka
Otava 2001
395 s.
The Stone Diaries (1993)

Omasta hyllystä.


Kun Daisy Goodwill syntyy helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1905, kukaan ei osaa odottaa sitä. Hänen äitinsä Mercy ei tiennyt edes olevansa raskaana, eikä vaimoonsa hullun lailla rakastunut Cuyler-isäkään arvannut mitään. Mercy kuolee synnytyksessä, ja siitä alkaa Daisyn rosoinen elämä.

Lähes koko 1900-luvun mittainen elämä on pitkä ja mutkikas. Sen käänteistä ja suvannoista kerrotaan sirpaleisesti, vähitellen tarinan kaarta kasvattaen ja laajentaen. Leikkaukset Daisyn elämään tehdään noin kerran vuosikymmenessä, ja esiin nousevat teemat ovat "niitä perinteisiä" lapsuudesta avioliittoon, rakkauteen, äitiyteen, työhön ja elämän ehtooseen.

Daisy kokee kaksi avioliittoa, synnyttää kolme lasta, elää kotirouvana, menestyy työssään lehtikolumnistina, saa ja menettää ystäviä, kokee surua ja iloa, masentuu, löytää harmonian. Yhtenä massana kuulostaa ehkä tylsältä ja tavanomaiselta, muttei todellakaan ole sitä. Tarina etenee sekä terävien huomioiden, pidempien proosallisten jaksojen että pienten fragmenttien kautta, koko ajan lukijaa koukussaan pidellen.

Kivipäiväkirjat on aivan uskomattoman hyvä kirja. Se on ensimmäinen Carol Shieldsin kirja, jonka olen lukenut, muttei taatusti viimeinen. Ensimmäiseltä sivulta alkaen Shileds imaisi minut mukaansa, sai rakastumaan tapaansa rakentaa tarinaa ja terävöittää sitä. Tämän kirjan lukeminen oli puhdasta nautintoa taitavan kirjallisuuden äärellä.

Daisy jää päähenkilönä lopulta hieman syrjään omassa tarinassaan. Kaikki kietoutuu ja liittyy häneen, mutta kirjan hahmona hän on etäinen. Vaikka sisäistä monologia kuullaan, myös ulkopuolista tarkkailua on luvassa paikka paikoin. Daisy jää lopulta arvoitukseksi sekä jälkeläisilleen että lukijalle. Niin kuin taidamme kaikki jäädä, oikeassakin maailmassa.

Jaksan ihmetellä, miten upea kokonaisuus Kivipäiväkirjat on. Sen sivuilla kohdataan kiinnostavia, outoja ja aitoudessaan hyvin tuttuja henkilöitä, miljöö on herkullinen ja täyteläinen, tarina vie mukanaan, vaikkei kaikkea paljasta. Sivuja on yksinkertaisesti ahmittava yksi toisensa jälkeen, sillä lopettaa ei voi. Keskiviikkoiltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta ajattelin lukea "vielä muutaman sivun". Luin kahdeksankymmentä.

Miten tällainen aarre on pysynyt minulta piilossa? Ja onko tästä pääteltävissä, että vastaavia herkkupaloja on jossain vielä vaikka kuinka paljon? (ON!)

Rouva Shields, onneksi tapasimme lopulta. Yhteinen matkamme on vasta alussa.

___

Lue myös Leenan hengästyttävä kirjoitus Kivipäiväkirjoista.

Osallistun Kivipäiväkirjoilla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä Pulitzer-listani lyhentämiseen.

Pieni runotyttö

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Suomentaja: I. K. Inha
Kansi: Eeli Jaatinen & Tiina Jämsä
WSOY 1993 (1. painos 1928)
308 s.
Emily of New Moon (1923)

Omasta hyllystä.


Emilia Starr elää isänsä kanssa pienessä Laakson talossa. Mukana elämässä on kotia ympäröivä, ihmeellinen luonto, lemmikkikissat, taloudenhoitaja Ellen Greene ja vähintäänkin vapaamielinen kasvatus. Kun Emilian isä kuolee pitkään sairastettuaan, nuoren tytön elämä kääntyy uudelle tolalle. Hänen aikaa sitten kuolleen äitinsä sukulaiset nostavat tytöstä arpaa, minkä tuloksena Emilia muuttaa kahden vanhapiikatätinsä, Elisabethin ja Lauran hoteisiin Uuden Kuun tilalle.

Orpotytön elämä ei ole pelkkää iloa, mutta Emilian mielessä heräilevät runonpätkät ja muutenkin vilkas mielikuvitus. Maailma on kaunis sille, joka haluaa sen avoimin mielin kohdata, ja vaikka etenkin äksy Elisabeth-täti ei kasvatusmetodeillaan tee Emilian elämästä varsinaisesti helppoa, elämä asettuu vähitellen uusiin uomiinsa. Emilia lähtee koulutielle, saa uusia ystäviä ja oppii asioita, joista ei hellämielisen isänsä kanssa eläessään tiennyt mitään. Tärkeimpänä kantamuksena Emilia säilyttää taitoaan nähdä syvemmälle, missä leimahdukset häntä auttavat. Kirjoittaa on pakko, kun ei muutakaan voi.

No niin. Nyt on aukko sivistyksessä paikattu ja olen lukenut elämäni ensimmäisen L. M. Montgomeryn kirjan! Hurraa! Tämä Runotyttö on ollut hyllyssäni varmaan tarkalleen tuon parikymmentä vuotta, ja nyt oli sen aika tulla luetuksi, kiitos Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme.

Tykkäsin! Helpottaa sanoa näin, koska tällaisten ikiklassikoiden kohdalla arvosteluissa on usein oltava vähän kieli keskellä suuta. Itsehän en esimerkiksi ota vastaan minkäänlaista kritiikkiä Pikku naisten sukupuolirooleista tai mistään muustakaan turhasta hapatuksesta. Joten siksi on kivaa sanoa, että Runotyttö oli hyvä lukukokemus.

Olen lähtökohtaisesti nyrpeä, mitä lapsikertojiin tulee. Useimmiten lasten näkökulmasta kerrotut tarinat lähinnä haukotuttavat, elleivät sitten ärsytä tuhottomasti. Oikein hävetti, kuinka paljon ärsyynnyin Poikaa raidallisessa pyjamassa lukiessani – kirjahan on siis sinänsä aivan erinomainen, mutta ei, en sietänyt Brunoa.

Emiliaa siedin, oikeastaan ihastuin tuohon mainioon tyttöön. Orpotarinoissa on jotain viehättävää ja vanhanaikaista, ainakin siis tästä Montgomerynkin käyttämästä tarinankerronnan tavasta käsin tarkasteltuna. Suku on nyrpeää, mutta pitää kuitenkin huolta. Kasvatusmetodit ovat tiukkoja ja epäreiluja, mutta lapsi pidetään kuitenkin puhtaana ja hyvinvoivana. Pohjavire on positiivinen, vaikka lukija onkin vääryksien kohdatessa yksiselitteisesti Emilian puolella.

Synkkiäkin sävyjä Runotytössä aistin. Esimerkiksi verrattuna Alcottiin Montgomeryn tarinankuljetus on huomattavasti syvempää ja moniulotteisempaa. Ihmisissä on paljon enemmän pintaa ja realismia, eikä moralisointia ja sormen heristelyä ole havaittavissa juuri lainkaan. Kohtalon sijaan korostuu sattuma ja ihmisen vapaa tahto, mikä näkyy esimerkiksi kirjan mittaan paljastuvissa, tavalla tai toisella langenneiden tai hairahtuneiden henkilöhahmojen tarinoissa.

Kasvutarinana Runotyttö ei ole sellaisenaan kovin erikoinen. Taitaa Emilian tarina vasta muiden osien myötä muodostaa kokonaisuuden, joka kertoo tätä kirjaa syvemmin nokkelan ja luovan nuoren naisen peräänantamattomuudesta ja kasvusta aikuisuuteen. Lienee niin, että minun on vielä selvitettävä, kuinka Emilialle lopulta käy. Toivottavasti siihen ei mene toista kahtakymmentä vuotta.

___

Ruksaan yhden kohdan TBR90+10-listaltani ja osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos 2012
402 s.

Kirjastosta.


Uutta romaaniaan kirjoittava kirjailija kohtaa jotain, mihin ei olisi halunnut törmätä: ystävän itsemurhan. Sonja on tappanut itsensä, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Kirjailija alkaa vimmaisena raapia kasaan Suurromaaniksi nimittämäänsä teosta ja käy samalla läpi omaa ja Sonjan kanssa yhteistä menneisyyttään, elämää nykyhetkessä ja omaa pahaa oloaan. Tarinan sisällä toinen tarina on osa kirjailijan romaania, joka kertoo Lapinlahden sulkeutuvan mielisairaalan viimeisestä potilaasta ja tätä hoitavasta psykiatrista. Naispotilas on löydetty rannalta ja hän on hukannut itsensä ja menneisyytensä. Niin ovat tosin kaikki muutkin kirjan henkilöt, tavalla tai toisella.

Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys kiinnitti huomioni kiinnostavalla markkinointitekstillään ja kun siitä alkoi tipahdella blogitekstejä (esimerkiksi Katri, Minna, Lukuneuvoja ja Arja ovat kirjoittaneet tästä kehuvia ja punnittuja arvioita), hoputin mielessäni kirjaston varausjonoa lyhenemään nopeammin.

Tällä kertaa kyllä petyin. Harkitsin kirjan lopettamista kesken, mutta päätin sitten kuitenkin puskea loppuun saakka. Tiukkaa teki.

Sinänsä Ihmissyöjän ystävyydessä ei ole mitään vikaa. Niemen kieli houkuttelee mukaansa ja etenkin päähenkilön mielenmaisema, raivo, viha ja suru sekä muut äärimmäiset tunteet, on taidokkaasti rakennettu ja kuvattu. Ongelmaksi muodostui se, etten yksinkertaisesti löytänyt syytä, miksi minun olisi pitänyt haluta ymmärtää tätä kirjaa ja sen kertomaa tarinaa.

Jollain tasolla kiinnostuin päähenkilöstä ja hänen menneisyydestään. Hän on elänyt surkean lapsuuden, josta Sonja perheineen on hänet sattuman oikusta nostanut. Kirjailija kokee menneisyydestä sekä syyllisyyttä että katkeruutta: oliko hän vain hupaisa kuriositeetti, kantakaupungin ylhäisön hyväntekeväisyyden kohteena oleva kiintiököyhä? Vai oliko hänellä sittenkin jokin muu merkitys, ihan vain omana itsenään? Sitä hänen on surussaan vaikea selvittää. Samalla maailmanhistorialliset vääryydet, joita kirjailija luettelee ulkomuistista, pulppuavat esiin voimalla ja laajentavat perspektiiviä kauas yksilön yli ja ohi.

Ihmissyöjän ystävyys on päälle puskeva ja aggressiivinen kirja. Se huutaa ja häiriköi, hieroo epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vasten lukijan naamaa, eikä todellakaan tee sitä hienovaraisesti tai armeliaasti. Pikemminkin syyllisyyttä kaikesta kaadetaan lukijan niskaan ja harteille, vaaditaan ottamaan jokin kanta ja asema suhteessa Euroopan historiaan ja kauhuihin.

Tämä on se ongelma. Tässä kirjassa on aivan liikaa kaikkea, aivan liian monta linjaa, jota seurata. Minua alkoi nopeasti väsyttää ja tympäistä. Myönnän, että Niemi tekee tarinansa taitavasti, ja hyökkäysasetelma on suunniteltu ja hiottu, mutta minua se ei vakuuttanut. Minua se ahdisti.

Loppujen lopuksi en oikeasti tiedä, mistä tämä kirja edes kertoo. Mitä se olisi halunnut minulle sanoa? Ja sekös minua ärsyttää.

___

Haasteet: Lukemattomat kirjailijat.

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.