Nelinkertainen haastekoonti

Vuosi lähenee loppuaan ja lukuhaasteita on taas aika panna pakettiin. Kuten monet hyvin tietävät, olen erittäin innokas lukuhaasteisiin osallistuja, vaikka aika ajoin muka vannon, etten enää kohta ahmi niitä itselleni ihan varppina en...

Lukuhaasteissa parasta on se, että arvostan ensinnäkin kekseliäitä haasteideoita ja toisekseen ne usein houkuttelevat lähes salakavalasti kokeilemaan jotain hieman vieraampia aihealueita. Olen itse järjestänyt myös muutaman lukuhaasteen blogiurani aikana, ja edelleen hyrisen tyytyväisyydestä muistellessani niitä (etenkin Ihmistä sodassa, voi se oli hyvä haaste vaikka itse sanonkin!). Odotan siis innolla, millaisia uusia jekkuja vielä kehitellään!

Nyt on kuitenkin se hetki, kun neljä vuonna 2016 lukemisiani ilahduttanutta haastetta on saateltava suoritettujen haasteiden arkistoon.

Kirjaherbario

Tämä Sheferijm-blogin haaste kannusti keräilemään kirjannimiherbariota, siis kasviota. Vaatimukset olivat tiukat, ja pääsinkin vain hätinä välttävästi läpi löytämällä vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa:

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (2016) – Convallaria majalis
Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla (2004) – Pteridium aquilinum
Marko Kitti: Oliivityttö (2012) – Olea europaea
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007) – Prunus domestica
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003/2010) – Hibiscus

Kiitos Ainolle todellakin haastavasti haasteesta!

______________

Läpi historian

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato pyöräytti ilmoille Läpi historian -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli saavuttaa itselleen jokin hieno arvonimi käymällä läpi historian eri aikakausia kirjallisesti. Henkseleitä paukutellen ajattelin tähän lähteväni, mutta arvasihan sen, kuinka sitten käy. Luin vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa ja olen nyt arvoltani paroni/paronitar/vapaaherra. Sopiihan se!

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)
Euripides: Medeia (431 eaa.). Suom. Otto Manninen. WSOY 1998.

Keskiaika (400–1400-luku)
Beowulf (n. 700–1000). Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
Denis Diderot: Tämä ei ole tarina (1773/2015)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)
John Steinbeck: Routakuun aika (1942/2016)

Kiitos Lukumadolle haasteesta!

_________________

Kurjen siivellä

Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -haaste oli minulle tämänvuotisista kaikkein mieluisin. Syytän ja kiitän haastetta siitä, että ihastuin lopullisesti Japaniin. Joskus on ilman muuta päästävä sinne itsekin, etenkin Kiotoon! Aivan kaikkia haasteessa mukana olleita Itä-Aasian maita en kiertänyt, mutta into jatkuu ja ehkä vielä jossain vaiheessa törmään vaikkapa macaolaiseen tai mongolialaiseen kirjallisuuteen?

Luetuksi tuli 15 kirjaa:

Etelä-Korea
Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää (2000/2015)

Hong Kong
Jean Kwok: Käännöksiä (2010/2011)

Japani
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani (2016)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002/2009)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (2014/2016)
Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (n. 1058/2005)
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (2004/2005)
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (2007)

Kiina
Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (2010/2012)
Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa (2016)
Guy Delisle: Shenzhen (2000/2010)
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007)

Taiwan
Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi (2008) & Mimi matkii (2009)

Kiitos Sannabanana haasteesta!

_________________

Vuoden massiivisimpia lukuhaasteita oli luontevasti Helmet-haaste 2016, eli pääkaupunkiseudun kirjastojen koostama 50 kohdan lista, johon sopivia kirjoja luin vuoden aikana. Tällä kertaa sain haasteen loppuun asti, toisin kuin viime vuonna, eli kaikki 50 kohtaa on täynnä! Jihuu! Viimeiseksi jääneen kohdan kirja (Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut on vielä bloggaamatta, mutta sekin teksti tulee kyllä aikanaan.) En viitsi listata kirjoja tähän, mutta tältä erilliseltä sivulta niihin voi tutustua.

Odottelen myös innolla uuden Helmet-haasteen julkistusta 30.12., sillä aion osallistua siihen ilman muuta myös ensi vuonna.

Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Neljä lyhyttä

Sen lisäksi, että luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pino alkoi jo muistuttaa pian murenevaa tornirakennelmaa, pohdiskelin, että onpa tullut luettua aika mitäänsanomattomia kirjoja, joista tuskin riittää sanottavaa muutamaa virkettä enempää. Joten kappas, niputanpa neljä viime viikkojen ajalta jalkoihin pyörimään jäänyttä opusta tällaiseen maininnan tasolla käyvään bloggaukseen.

Mukana on siis 1700-luvun kirjallisuutta (Denis Diderot: Tämä ei ole tarina), kotimainen dekkari 1960-luvulta (Eeva Tenhunen: Mustat kalat), tuoretta ja palkittua nuortenkirjallisuutta (Nadja Sumanen: Rambo) sekä palvotun urheilulegendan elämäkerta (Ari Mennander: Teemu). Laitaa jos jonkinmoista, eikä muuta yhteistä tekijää kuin sattumanvarainen kasautuminen samaan luettujen pinoon.

Aloitetaan vaikkapa vanhimmasta teoksesta. Denis Diderotin Tämä ei ole tarina on neljän lyhyen tarinan kokoelma. Tarinoita yhdistää naisten tai naisen keskeinen rooli niissä joko läsnäolevana keskustelijana tai keskustelunaiheena. Pohdittavaksi tulevat ihmissuhteiden kiemurat, hyveet ja paheet, avioliitto, uskonto ja miehen ja naisen erot.

Ollakseen 1700-luvulla kirjoitettua (joskin vasta viime vuonna suomennettua) teoksen teksti ei ole vaikeaa tai järin haastavaa. Toisaalta se on myös jotenkin latteaa, eikä herätä juuri mitään ajatuksia suurempaa työstöä ajatellen. Varmaan on jälleen kerran todettava, etten lukenut kirjaa sopivalla hetkellä, sillä mikään Diderotin ajatuskulku ei saanut minua kiinnostumaan omien aivojeni rasittamisesta. Puuh.

Kuittaanpa kuitenkin lopultakin Helmet-haasteen hankalan kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja, ja etenen Läpi historian -haasteessa baronetiksi, sillä tämä sopii kohtaan valistus ja esiromantiikka.


Denis Diderot: Tämä ei ole tarina
Suomentaja: Jan Blomstedt
Ulkoasu: Make Copies
ntamo 2015
141 s.
Ceci n'est pas un conte (1773)

Kirjastosta.

Turun Sanomien Päivi Brink on saanut tästä paljon enemmän irti.

_____________

Nadja Sumasen Rambo on Otavan nuortenromaanikilpailun sekä Finlandia Juniorin voittaja vuodelta 2015. Päähenkilö on kasiluokan päättävä Rambo, jolla on kotioloissa toivomisen varaa ja oman pään sisällä järjesteltävää. Kesä tuo mukanaan yllätyksiä, sillä Rambo pääsee sotkuisesta elämästään hengähdystauolle masentuneen äitinsä miesystävän vanhempien mökille. Yhtäkkiä on arki, jota eletään: lämmitetään saunaa, paistetaan lettuja, liikutaan luonnossa, ollaan toisten kanssa tekemisissä. Rambo löytää myös liikunnan ilon ja alkaa juosta. Äidinkin elämä saadaan paremmalle tolalle.

Rambo on saanut paljon hyviä arviointeja, ja kyllä se ihan oivallinen nuortenkirja onkin. Jossain määrin kuitenkin hieman rasittavalla tavalla osoitteleva, vaikka kertojanäkökulma on raikas. Kirjan välittämä kesäfiilis on mainio, ja toisaalta siinä on painavaakin asiaa erilaisuuden kohtaamisesta ja nuoren elämän painolastista. Siltikään en syttynyt, aivan kevyesti vain lämpesin.

Rambon innokkaan juoksuharrastuksen ansiosta saan ruksattua tällä Helmet-haasteesta kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.


Nadja Sumanen: Rambo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
238 s.

Lainakirja.

Toisaalla esimerkiksi: Luettua elämää, Kujerruksia ja Kasoittain kauniita sanoja

_____________

Ari Mennanderin Teemu päätyi luettavakseni Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirin vuoksi, ja se täyttää lukupiirimme idean täydellisesti. Vaikka muistan elävästi sen valtavan lakanan, jolla kirjaa mainostettiin Helsingin kirjamessuilla 2014, en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman lukupiiriä.

Teemu kattaa Teemu Selänteen koko kunniakkaan urheilu-uran paljastaen myös siviilielämän tapahtumia etenkin Selänteen nuoruudesta. Kirja on täynnä rasittavaa nippeli- ja tilastotietoa, se listaa nimiä, kisoja, pelejä, turnauksia ja pisteitä, ja teksti etenee kuin höyryjuna, joka tosin aika ajoin palaa aina samalle asemalle. Kuvitus on runsas ja kieli selkeää ja yksinkertaista. Kaikki englanninkieliset, vierasperäiset ja sivistyssanat on "suomennettu" niiden perään, ja lopetin "muistelee nauraen" -termin laskemisen jo parinkymmenen sivun jälkeen yrittäen loppuajan olla huomioimatta sen rasittavuutta.

En ole lukenut urheilijoiden elämäkertoja aiemmin, joten ehkä tehdyillä valinnoilla on syynsä, mutta kyllä Teemusta jää jotenkin paha maku suuhun. Kirja on puhdas fanituote, kritiikki jää hyvin vähiin, ja kuva Selänteestä on niin siloinen, että ällöttää. Objektiivisuudesta ei ole tietoakaan. Vasta ihan lopussa Selänteen läheisten kommenteissa näkyy hieman synkempiäkin sävyjä, mutta koska ne on liitetty mukaan kuin ohimenevinä heittoina, on mahdotonta pitää Teemua missään määrin sellaisena kirjana, jollaiseksi nykyaikainen elämäkerta pitäisi voida laskea. Fanikirja, siinä se.

Lisäksi kirja on aivan törkeän epäkäytännöllisen kokoinen ja painoinen ja kolmelle palstalle aseteltu teksti vilisee silmissä.

Vaikka tämän elämäkertamaisuus lähinnä tuhahduttaa, napataan nyt kuitenkin Helmet-haasteesta kohta 26. Elämäkerta tai muistelmateos.

Ari Mennander: Teemu

Ulkoasu: Pasi Mennander

Otava 2014

320 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavuori

_____________

Neljäs kirjoista on niistä paras, Eeva Tenhusen Olavinlinnaan sijoittuva dekkari Mustat kalat. Humanistiopiskelijoiden kesä Olavinlinnan oppaina saa karmaisevan käänteen, kun linnassa tapahtuu murha – intohimosta tietenkin. Kirjan tunnelma on ihastuttavan kepeä ja leikittelevä, sen henkilöt mainioita ja juoni oivallisen viihdyttävä. Toki aika on ajanut kirjasta melkoista vauhtia ohi, mutta puolen vuosisadan takainen ajankuva on siitä huolimatta jotenkin suloista. Poliisitutkimusten amatöörimäisyydestä ei kannata alkaa liikoja valittamaan, kuten ei siitäkään, että arvasin kyllä murhaajan hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Suosittelen kevyen luettavan tarpeeseen, linnojen ystäville ja jotain viatonta etsiville. Tai kaltaisilleni entisille (tai nykyisille) museo-oppaille nostalgiankaipuuseen. Moni asia on museossa edelleen ennallaan...

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Ulkoasu: Urpo Huhtanen

WSOY 1964

242 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Ja kaikkea muuta

Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

John Steinbeck: Routakuun aika

Lanser oli ollut Belgiassa ja Ranskassa kaksikymmentä vuotta sitten ja yritti olla ajattelematta mitä tiesi – että sota on petosta ja vihaa, epäpätevien kenraalien kohellusta, kidutusta ja tappamista ja sairautta ja uupumusta, kunnes kaikki on lopulta ohi eikä mikään ole muuttunut, paitsi että on lisää uupumusta ja uusia vihan aiheita. (s. 36)


John Steinbeck on ujuttautunut vähitellen tietoisuuteeni. Jostain syystä – vaikka lukemastani olen käytännössä aina pitänytkin – hänen tuotantonsa on tullut tutuksi hyvin verkkaiseen tahtiin. Monen monta teosta on vielä lukemistaan odottamassa, ja luultavasti odottaa vielä pitkään. Olkoon yhteinen tiemme Johnin kanssa hidas mutta antoisa, taidan ajatella.

Routakuun aika on ihkauusi suomennos, mutta alun perin julkaistu jo toisen maailmansodan aikana vuonna 1942. Aiemmin teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1989 rajallisena erityispainoksena. Kirja oli natsi-Saksan miehittämissä ja sen kanssa läheisesti veljeilevissä maissa ilmestyessään ankarasti kielletty. Irvaileehan se natseille varsin suoraan, vaikka häivyttääkin yksityiskohtia.

Ollaan nimeämättömässä pohjoisessa maassa ja sen merestä ja kaivoksesta elantonsa saavassa pienessä kaupungissa, joka miehitetään ilman mainittavaa vastarintaa vain muutamassa hetkessä. Routakuun aika kertoo elämästä miehityksen alla: sekä niistä, jotka tulevat lupaa kysymättä että niistä, joiden on siihen alistuttava – tai jotka eivät niin tee.

Läpivalaisun kohteeksi nousevat pikkukaupungin monikasvoinen yhteisö, vallan hierarkia, sotilaselämän kipukohdat ja heikkoudet, inhimillinen suhtautuminen poikkeustilanteisiin ja jonkinlainen väistämätön ajan ja tapahtumien kulku.


Orden sormeili kultaista mitaliaan. Hän sanoi hiljaa: "Katsokaas, herra eversti, mikään ei enää pysty muuttamaan sitä. Teidät tuhotaan ja ajetaan pois." Hänen äänensä oli hyvin pehmeä. "Ihmiset eivät pidä siitä että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. Tulette huomaamaan, että niin on, herra eversti." (s. 147–148)


Steinbeck ei tee miehittäjistä kasvottomia ja armottomia alistajia, vaan monitahoisempia, pohjimmiltaan heikkoja ihmisiä, itseään suuremman koneiston rattaita. Tällä ei kuitenkaan perustella sodan järjettömyyttä, vaan pikemminkin korostetaan, kuinka yksittäisen ihmisen rooli on kokonaisuudessa olematon, vaikka voikin vaikuttaa merkittävällä tavalla yksityiskohtiin ja yksittäisiin ihmisiin ympärillä. Toki Steinbeck pilkkaa diktatuureja, ja osuvasti sen tekeekin.

Olen vaikuttunut Steinbeckin monipuolisesta tavasta kertoa tarinaansa. Hän on yhtä aikaa viisas ja kepeä, humoristinen ja viiltävän vakava, sanojaan säästelevä ja silti helposti lähestyttävä. Vaikka toisesta maailmansodasta on jo aikaa, on Steinbeckin viisaat sanat syytä ottaa sitäkin vakavammin. On asioita, joita ei saa unohtaa.


John Steinbeck: Routakuun aika
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
149 s.
The Moon is Down (1942)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä

Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Läpi historian -haasteesta ruksaan Modernismin.

Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.