Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.

Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

Vieraiden kulttuurien naisia ja Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus

Vuoden loppupuolelle osui luettavakseni kaksi kirjaa minulle vieraiden kulttuurien naisista. Ne myös solahtivat oivasti Hyönteisdokumentti-blogin maanmainioon Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, joka on päättymässä nyt vuoden lopussa. Haasteessa oli siis tarkoituksena lukea sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi. Viimeiseksi lukemani kirjat edustavat tässä kontekstissa harvinaisempia kieliryhmiä, hepreaa ja arabiaa.

Alona Kimhi (s. 1963) on ukrainalaissyntyinen, lapsena Israeliin muuttanut kirjailija ja näyttelijä, jonka ymmärtääkseni ainoa suomennettu romaani on vuonna 1999 ilmestynyt Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, suomentanut Kristiina Lampola). Kirjan päähenkilö on äitinsä nurkissa asuva kolmekymppinen Susanna, jolla on huomattavia mielenterveyden ja arkielämässä pärjäämisen haasteita, ahdistuneisuutta ja masennustaipumusta. Susanna ei pääsääntöisesti pidä muista ihmisistä muutamaa lähipiirin henkilöä lukuunottamatta, joten kun Yhdysvalloissa elänyt nuori sukulaismies muuttaa perheen kotiin asumaan työkomennuksensa vuoksi, paletti menee aivan sekaisin.

Sureva Susanna on kiehtovalla tavalla absurdin rajoilla tasapainoileva, tragikoominen ja töyssyinen tarina. Sen henkilöt eivät ole erityisen mukavia, mutta kiinnostavia he ovat. Ihmisten väliset siteet, tapahtumaketjujen syyt ja seuraukset, ihmismielen koukerot... Kimhi rakentaa romaaninsa kokonaisuuden huolella, ja vaikka se lukemisena onkin jotenkin nykivää ja paikoin vaivaannuttavaakin (Susannan ajatukset eivät totisesti ole aina ääneen lausumisen arvoisia tai teot "normaalin" määritelmän puitteissa), lukija pääsee sujahtamaan sekä vieraaseen kulttuuriin että erikoislaatuisen ihmisen päähän.

Emily Nasrallah (s. 1931) on puolestaan libanonilainen kirjailija, journalisti ja naisasianainen. Romaani Muistot (Tilka az-Zikrayat, suomentanut Satu Ruotsalainen) on ilmestynyt alunperin vuonna 1980 ja suomennettu vasta vuonna 2004 Liken erinomaisessa Kääntöpiiri-sarjassa, josta olen vuosien varrella lukenut paljon kiinnostavia kirjoja.

Muistot keskittyy kuvaamaan kahden naisen, Mahan ja Hananin, vuosikymmeniä jatkuvaa ystävyyttä ja naisten tekemiä elämänvalintoja. He tutustuvat yliopistossa ja päätyvät kumpikin tahoilleen tavaten myöhemmin enää harvoin. Maha jää Libanoniin tekemään uraa ja huolehtimaan perheestään, Hanan muuttaa puolisonsa kanssa Isoon-Britanniaan. Taustalla jyllää vahvana Libanonin kokema murros ja sittemmin sota, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kaikkien libanonilaisten elämään.

Muistot on vahvasti naisten näkökulmaa ja elämää korostava romaani, joka risteilee eri aikatasoilla, kerronnallisilla ratkaisuilla ja tunnelmissa. Se ei ohuesta mitastaan (191 sivua) huolimatta ole kovin nopeaa luettavaa, sillä Nasrallah vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta ja intensiivistä keskittymistä. Loppupuoliskon lyyrinen sotakuvaus on hieno ja ahdistava. Vaikka kyse on neljänkymmenen vuoden takaisesta sodasta, se tuntuu pelottavan hyvin kuvaavan myös tälläkin hetkellä riehuvia sotia eri puolilla maailmaa.


Alona Kimhi: Sureva Susanna
Suomentaja: Kristiina Lampola
Tammi 2003
394 s.
Shosanna ha-bokhiyya (1999)

Kirjastosta.


Emily Nasrallah: Muistot
Suomentaja: Satu Ruotsalainen
Into 2004
191 s.
Tilka az-Zikrayat (1980)

Omasta hyllystä.

________________________

Kuva: Pixabay (CC0)

Frau, Signora & Bibi -haaste on siis nyt päättymässä. Haaste oli minulle mieluisa, sillä se sai hyvin tietoisesti etsimään luettavaksi kirjoja, jotka muuten jäävät helposti sivuun tai huomaamatta. Kuten aina, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta onneksi valtakielien varjosta ponnistavat naiskirjailijoiden kirjat eivät minnekään katoa, vaan niitä voi nyt helpommin nostaa omille lukulistoilleen ja ylipäänsä luettavaksi etsittäväksi.

Luin yhteensä vuoden aikana yhdeksän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder, WSOY 2013, hollanti)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, italia)
Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, Gummerus 2017, korea)
Alona Kimhi: Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, Tammi 2003, heprea)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, saksa)
Emily Nasrallah: Muistot (Tilka az-Zikrayat, Like 2004, arabia)
Ane Riel: Pihka (Harpiks, Aula & Co 2017, tanska)
Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (Ministarstvo boli, Like 2007, kroatia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015, venäjä)

Hauskaa, että kaikki lukemani kirjat sattuivat vielä edustamaan eri kieliä arabiasta venäjään!

Parhaita lukukokemuksia näistä olivat Anilda Ibrahimin upea Punainen morsian, Han Kangin hämmentävä Vegetaristi ja Ane Rielin hyytävä Pihka.

Paljon jäi vielä lukematta sekä oman hyllyn että kirjaston kirjoja. Muutama herkullinen esimerkiksi islannin ja viron kieliä edustava romaani oli vielä vahvasti tyrkyllä, mutta nyt on aika siitä huolimatta paketoida haaste ja jatkaa luontevasti niiden parissa ensi vuonna.

Kiitän tärkeästä ja osuvasta haasteesta sen isäntää hdcanista ja toivotan monikielisiä ja -kulttuurisia lukukokemuksia jatkoon niin itselleni kuin kaikille muillekin!

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Habaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta

Numeroita kuoliaaksi kidutettuina, numeroita sairaalaan tuotuina potilaina, numeroita Eurooppaan epätoivottuina tulijoina, numeroita miljoonina ulkomaille paenneina. Emme ole enää ihmisiä, syyrialaisilla ei ole enää nimiä. Olemme vain numeroita. (s. 190)

Modi on syyrialainen pakolainen, entinen kirurgiopiskelija, hyväosaisen perheen poika, kidutettu ex-vanki. Lotta Nuotion Yksi miljoonista on Modin tarina, joka perustuu haastatteluihin ja taustatutkimukseen. Yhden syyrialaisen miehen kautta Nuotio tuo pakolaiskriisin lähelle.

Modin elämä sujui Syyriassa hyvin: hänellä oli turvattu asema, hän oli opiskellut lääkäriksi ja teki sairaalassa kirurgintyöhön vaadittavaa harjoittelua. Vapaa-aika kului musiikkiharrastuksen parissa ja ystävien seurassa, omaa perhettä Modilla ei vielä ollut.

Onneksi, hän pohti myöhemmin. Syyrian levottomuudet puhkesivat lopulta sisällissodaksi, eikä Modi  ollut oikein kenenkään puolella. Hän teki työtään ja koetti saada tutkintoaan valmiiksi. Sairaalassa töitä riitti aamusta iltaan. Kunnes eräänä päivänä Modi vangittiin epäiltynä oppositiotoiminnasta ja terrorismista. Seurasi vankeusaika, kidutusta, nääntymystä ja pelkoa. Kirjassa Modin vankeusaika saa palan kurkkuun ja kylmän hien pintaan.

Modin vanhempien sinnikäs työ tuottaa tulosta ja hän pääsee oikeudenkäynnissä toistaiseksi vapaalle jalalle. Alkaa epätoivoinen matka: on päästävä pois Syyriasta. Modi päättää paeta Turkkiin, josta uskoo löytävänsä työtä lääkärinä.

Toive osoittautuu turhaksi. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen Modi pääsee rajan yli, mutta Turkin puolella ei ole hänelle mitään. Maa pullistelee jo muutenkin pakolaisia, eikä töitä ole – etenkään heille. Modi jatkaa matkaansa Istanbuliin, jossa ei edelleenkään löydy ratkaisua.

Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan salakuljettajan kyyti Kreikkaan.

Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Pakolaistilanne Lähi-idässä ja Euroopassa on järisyttävä, päivittäin uutisissa, koko ajan puheenaiheena. Tilanteen muutos tuntuu kaukaiselta, häviävän pieneltä mahdollisuudelta.

Nuotio on Turkissa asuva toimittaja, joka on tehnyt kirjaansa varten suuren työn. Siitä paistaa ajankohtaisuus, reportaasimaisuus, juuri tässä ajassa mukana oleminen ja samalla tilanteen monimutkaisuus ja jatkuva muutos. Se, mitä tapahtuu tänään, ei takaa mitään huomiselle. Se, mitä tapahtui eilen, on jo täysin mennyttä.

Modi ei esiinny kirjassa omalla nimellään turvallisuussyistä. Hänen perheestään suuri osa on edelleen (tai oli ainakin kirjan kirjoitushetkellä) Syyriassa, ja heihin kohdistuva vaara on ilmeinen. Kirja pohjautuu Modin henkilöhistoriaan ja kokemuksiin, ja sen näkökulma on selkeästi valittu: nyt kerrotaan yhdestä ihmisestä, yhdestä niistä miljoonista. Jotenkin tuntuu, että pakolaiset menettävät identiteettinsä heti, kun heistä puhutaan. Ikään kuin "ihmismassat" ja "hyökyaallot" olisivat kasvotonta ja vellovaa joukkoa, ikään kuin sen jokaisella osatekijällä ei olisi omaa elämäänsä ja maailmaansa.

Kirja on tärkeää luettavaa, vaikka sitä ei lue aiheen vuoksi mielellään. Tulee voimaton olo, kun tietää, ettei tiedä mitä tehdä. Toisaalta herää surullinen onnellisuus. Kuinka hyvin juuri minulla kaikki on, kuinka hyvältä tuntuu elää turvallista arkea, nukkua joka yö ilman pelkoa, elää rauhassa. Se on korvaamattoman tärkeää, ja sen kaiken pitää olla jokaisen ihmisoikeus.


Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
239 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Assyriologin lifestyle-blogi

Kirjallinen maailmanvalloitus: Syyria.
Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Murha Mesopotamiassa, Agatha Christie 125 vuotta ja Idän pikajuna -haastekoonnit

Lomaan kuuluu ehdottomasti kunnon dekkari, ja kukapa muu sellaisen käytännössä varmuudella tarjoaisi kuin Agatha Christie.

Murha Mesopotamiassa on tarina, jonka meille kertoo sairaanhoitaja neiti Amy Leatheran. Hän on työkomennuksella Irakissa ja päätyy seuraavaan työtehtävään eräänlaiseksi seuraneidiksi. Arkeologisilla kaivauksilla oleva retkikunta on jollain tapaa kummallinen, ja kaivausten johtajan vaimo rouva Leidner tuntuu pelkäävän jotakin. Hänen seurakseen neiti Leatheran saapuu.

Retkikuntaan kuuluu monenlaista väkeä: on pappia, valokuvaajajaa, intohimoista arkeologia... Murhan tapahtuessa käytännössä kaikki ovat epäiltyjä, sillä ulkopuolista henkilöä ei taloon ole voinut päästä – ja alibit ovat heikkoja. Sattumalta lähistöllä oleskellut Hercule Poirot tarttuu tietenkin toimeen ja alkaa ratkoa mystisen tuntuista tapausta. Pian tapahtuva toinen murha ei ainakaan helpota arvoitusta!

Ah, kunnollinen suljetun tilan mysteeri! Kiitos rouva Christie tästä ilosta! Verrattuna siihen Poirotiin, jonka luin lauantaina lukumaratonilla, tämä oli aivan erinomainen tapaus. Tietenkin loppuratkaisu on sen verran mielikuvituksellinen, etten ollut omani kanssa lähimaillakaan, mutta pakko todeta, että hyvää rikosviihdettä kyllä sain. Mistä nämä kaikki murhatavatkin on keksitty? Kaikkea sitä...

Christiet tarjoavat pääosin maittavaa ja kutkuttavaa lukuiloa. Niissä on kunnollista vanhan ajan tuntua, herrasmiehiä ja huijareita, luokkayhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden tiukat normit ja hupaisat tavat, erikoisia ihmisiä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Jotenkin tuntuu, että jos ottaisi kovasti päähän tai lukuinto olisi kateissa, Christien kirja auttaisi siihen. Ehkä niissä on jotain turvallista: on aika varma, että tietää mitä saa. (Joskaan syyllistä ei perhana vieköön kyllä itse löydä.)

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ulkoasu: Samuli Alapuranen
WSOY 2015 (1. painos 1957)
279 s.
Murder in Mesopotamia (1936)

Kirjastosta.

Muutkin ovat pähkäilleet kirjan parissa, esimerkiksi Jokke, MarikaOksa, Salla, Elina, Paula, Jassu ja Aletheia.

______

Olen tässä pohdiskellut, että loppujen lopuksi en olekaan tainnut lukea ihan mahdottoman montaa Christien kirjaa. Joskus varhaisteininä varmaan useamman, jokusen jonain opiskelukesänä, ja nyt blogiaikana neljä, joista kolme tänä vuonna: tämä Murha Mesopotamiassa, lauantainen Neljä suurta ja kesällä lukemani Rakkauskirjeiden salaisuus. Tämän vuoden lukukokemuksilla osallistun Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä vielä 10.1. saakka, mutta omat dekkarihetkeni taitavat olla nyt toistaiseksi luetut.

Luetut kirjat siis:

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (1925/1985)
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936/1957)
Agatha Christie: Neljä suurta (1927/1978)

Kiitos Jassulle hauskasta haasteesta, joka tarjosi lukemisen iloa ja murhamysteerejä!

Muutaman päivän kuluttua eli vuoden lopussa päättyy Sheferijm-blogin hauska Idän pikajuna -lukuhaaste. (Ainon uusi blogi täällä.) Idän pikajunalla oli siis tarkoitus matkustaa Pariisista Istanbuliin junan pysähdyspaikkoja suinkaan unohtamatta. Lähdin kunnianhimoisesti matkaan ja pyrkimyksenä oli kulkea reitti järjestyksessä. Ihan täyteen suoritukseen en päässyt, sillä puksuttelin lopulta eteenpäin pysähtymättä Bukarestiin tai Varnaan. Yhtä kaikki luin kuusi kirjaa ja pääsin Istanbuliin asti, nimikkeekseni sain siis Tottuneen matkustelijan.

Luetut kirjat:

1. Pariisi (Ranska) – Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar

2. Strasbourg (Ranska) – Nicolas Freeling: Leski 

3. München (Saksa) – Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

4. Wien (Itävalta) – Douglas Coupland: Eleanor Rigby

5. Budapest (Unkari) – Julie Orringer: Näkymätön silta

6. Bukarest (Romania) 

7. Varna (Bulgaria) 

8. Istanbul (Turkki) – Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Kiitos Ainolle haasteesta, joka tosiaan oli varsin haastava!

______

Ensi vuodelle on taas uudet haastekujeet. Avasin blogissani marraskuussa Kansojen juurilla -lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen (mukaan ehtii vielä oikein hyvin, vink!). Aion osallistua myös MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaasteeseen, Ketjukolaajan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen ja Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen. Ja odottelen toki innolla, mitä muita haasteita vielä keksitäänkään!

Khariton: Kallirhoe

Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______

Muualla: Hyönteisdokumentti, Pois työpöydältä

Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.

Asko Sahlberg: Herodes

Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.


Pitäisiköhän siirtyä takaisin tiiliskivinaiseksi? Kun tarkastelen lukijuushistoriaani, huomaan, että suurimman osan siitä olen nauttinut tiiliskivistä. Teininä selätin yhden toisensa perään. Sittemmin olen tullut kärsimättömämmäksi, eikä aikaa paksuille kirjoille tunnu löytyvän niin helposti. Sehän on tietenkin ihan höpönlöpöä. Tietenkin sitä aikaa on, jos niin päättää.

Asko Sahlbergin Herodes on tiiliskivi parhaasta päästä. En tosin joutunut kasvattamaan käsivoimiani sitä lukiessani, sillä ostin teoksen armollisessa epub-muodossa. Sivumäärä on suuri, mutta tarina imee mukanaan, eikä sen mittaa tule ajatelleeksi, paitsi aivan lopussa, kun ei haluaisi vielä päästää irti.

Päähenkilö on ruhtinas Herodes Antipas, Galilean hallitsija, Herodes Suuren poika. Eletään ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa: ruhtinaan elämä on täynnä juonitteluja, etenkin kun joutuu tasapainottelemaan oman kansansa ja roomalaisten valloittajien välillä. Valta ja politiikka sekoittuvat uskontoihin ja jumaliin, arkinen elämä juhliin, ihmissuhteet toisiinsa.

Herodes kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä jo vanhentunut ruhtinas viettää hiljaista elämää valtakunnastaan karkotettuna, asemansa menettäneenä. Hän muistelee elämäänsä, joka on ollut pitkä ja polveileva. Menneeseen sukelletaan pitkiksi jaksoiksi. Myös Herodeksen luotettu palvelija Joosafat pääsee hetkeksi ääneen.

Herodes on kokenut paljon, rakastanut, vihannut, juonitellut ja joutunut itse petetyksi. Hän on tappanut ja melkein tapettu itsekin. Läheisiä on kuollut siinä missä vihollisiakin. Vanhuuden viisaus saa miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Herodeksen elämä aika on levotonta, sillä kansat kapinoivat ja uusia profeettoja nousee kyseenalaistamaan isien uskoa. Niin tekevät myös kaksi profeetaksi kutsuttua – Johannes ja Jeshua – joihin Herodes tahtomattaankin törmää ja joiden kohtaloon vaikuttaa.

Luin kirjaa ahmien. En olisi malttanut laskea sitä käsistäni, ja nukkumaanmenoaikakin venyi useana iltana, kun oli pakko lukea vielä vähän. Ihastelin Sahlbergin tyyliä. Tarinassa on Mika Waltarille kumartavia kaikuja, mutta se on vahvasti omaääninen. Se tuo 2010-luvun lukijalle näköalan kahdentuhannen vuoden taakse – fiktiivisen tietenkin, mutta näköalan yhtä kaikki.

Historiaa opiskellessani en koskaan ollut kovin kiinnostunut antiikista. Jätin aiheen opiskelut pakolliseen peruskurssiin, enkä jäänyt haikailemaan valintojeni perään. Sahlberg sai minut kiinnostumaan antiikista ainakin Herodeksen ajaksi. Kuinka hämmentävä kokonaisuus Rooman valtakunta olikaan, kuinka erikoinen ja silti ymmärrettävä sen poliittinen järjestelmä ja millainen  kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekasotku!

Kansikuva kirjassa on hieno. Siihen kulminoituu yksi tarinan kantavista teemoista: kahleet ja vankina oleminen. Sillä eikö suurinkin hallitsija ole silti vanki: maailman, ympäristön, omien ajatustensa, äiti ajan vanki?

En ehkä osaa tehdä tälle teokselle tarpeeksi kunniaa. Riittääkö, jos totean, että se on yksiselitteisesti mahtava? Riittäköön. Sillä sitä se on.


Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi.


Asko Sahlberg: Herodes
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2013
680 s.
E-kirja

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Luettua elämää, Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ja kaikkea muuta, Ilselä, Hengityskeinu, Assyriologin lifestyle-blogi, Kulttuuri kukoistaa

Keltainen kesämaraton käynnistyy

Keskiviikkoista ja keltaista huomenta!

Täällä starttaa aivan pian Keltainen maraton, eli tarkoituksena on lukea Keltaisen kirjaston kirjoja tämän päivän aikana niin paljon kuin vain sielu sietää. Maratonia emännöi Valkoinen Kirahvi ja mukana on myös Nanna.

Lukupinoni esittelin eilen, lisänä siihen löytyi hyllystä vielä Jayne Anne Phillipsin Suojelus Keltaisena pokkarina.

Aloittelen, kunhan aamupuuro ja -kahvi on nautiskeltu, viimeistään kello 10. Tarkoituksena on jatkaa vähintään 12 tuntia eli puolimaratonin verran, mutta jos kovasti innostun ja lukuintoa piisaa, saatan hyvinkin pyöräyttää toiset 12 tuntia päälle (yöunilla varustettuna, toki). Mutta katsotaan sitä sitten illemmalla!

Päivitän tätä postausta tilanteen mukaan. Kannustus on sallittua.

Pian mennään. Aloituskirjaa ei vielä ole valittu...

***

Klo 10–11

Ensimmäiseksi kirjaksi nappasin Italo Calvinon Halkaistun varakreivin (Il visconte dimezzato, suom. Jorma Kapari), joka on ilmestynyt alunperin vuonna 1952 ja suomennettu ensi kerran vuonna 1970. Kyse on Keltaisen kirjaston kirjasta numero 96.

Tarinassa Terralban varakreivi Medardo lähtee sotaan turkkilaisia vastaan, haavoittuu ja palaa kotiin vain yhtenä puolikkaana. Ikävä kyllä paluun tekevä puolikas on juurikin se kreivin paha puoli, ja pian maakunnassa alkaa tapahtua kauheuksia, kun pahuus astuu kehiin. Onneksi hyvä puolikaskin on edelleen elossa ja palaa muutaman vuoden vaelluksen jälkeen Terralbaan. Seuraa miehen taistelu itseään vastaan ja tasapainon etsintää.

Aika sympaattinen pikku opus (sivuja 115), joka herättelee pohtimaan hyvän ja pahan rajoja ja niiden näkymistä ihmisessä. Ääripäät eivät yleensä tuota koskaan hyvää, joten balanssi on tärkeää: niin maailmassa kuin meissä ihmisissäkin. Tätä sietää pohtia.

Hyvä vauhti päällä, vaihdoin pyjaman hameeseen ja nyt pohdiskelen, mitä lukisin seuraavaksi. Ehkä novelli tähän väliin ja sitten seuraava romaani...?

Aikaa kulunut: 1 h 5 min, josta lukuaikaa 1 h
Luettuna: 1 kirja / 115 sivua

***

Klo 11.15–11.50

Tämä väli oli kuin tehty novellille. Aloitin siis Colm Tóibínin Äitejä ja poikia -kokoelman lukemisen (Mothers and Sons, suom. Kaijamari Sivill). Kirja on ilmestynyt 2006 ja suomennettu 2013. Se on Keltaisen kirjaston kirja numero 445.

Aloitusnovellina on 44-sivuinen Järkimies, joka sukeltaa rikollisen mielenmaisemaan. Mies on rikkonaisen lapsuuden ja nuorisolaitoksessa kärsityn rangaistuksen jälkeen päätynyt tekemään ryöstöjä. Tilillä on koruja, rahaa ja uusimpana kymmenen miljoonan arvoinen taideryöstö. Samalla, kun mies selvittelee mahdollisuutta saada varastetut taulut myytyä, hän käy läpi omaa elämäänsä ja sen merkityksiä. Tunnelma on jotenkin hyvin rauhallinen, lähes seesteinen, vaikka kokemukset ovat rumia. Miehen äiti on alkoholisti, josta ei kuitenkaan voi rikollinenkaan olla välittämättä.

Hieno alku Tóibíniin tutustumiselle. Viihdyin miehen tekstin matkassa, sitä oli nautinto lukea. Hän ei tunnu kirjoittaessaan härväävän, vaan kertoo asiat kuten ne ovat ja lukija seuraa mukana. Tykkään!

Haaveilen jo lounaasta, vaikkei aamaisesta vielä kovin montaa tuntia ole. Suunnitelmissa on kokata aurajuusto-purjososekeitto, ja sen hautuessa voi hyvinkin jatkaa lukemista. Parvekkeella ei valitettavasti ole tällä hetkellä lainkaan kalusteita, joten on tyydyttävä loikoilemaan sohvalla. Ei se tosin ole huono sekään...

Aikaa kulunut: 2 h, josta lukuaikaa 1 h 35 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 159 sivua

***

Klo 13–16

Lounas houkutteli, ja keitosta tulikin erinomaisen herkullista. Nyt kolmen tunnin lukusession jälkeen nautiskelen kahvia ja jätskiä.

Luin seuraavan novellin Äitejä ja poikia -kokoelmasta, nimeltänsä Laulu (11 sivua). Siinä muusikkonuorukainen kohtaa kauan sitten kadottamansa äidin – ja yhteinen kieli on tietenkin musiikki. Ehkä hieman lattea kokonaisuus, pituus ei antanut mahdollisuutta päästä kovin syvälle.

Varsinainen lukuponnistukseni kohdistui kuitenkin E. L. Doctorown Homer ja Langley -romaaniin (Homer & Langley, suom. Helene Bützow), joka on ilmestynyt vuonna 2009 ja suomennettu 2013. Kirja on 442. Keltaisen kirjaston julkaisu, pituutta 210 sivua.

Tarina kertoo kahdesta newyorkilaisveljeksestä, jotka elävät vanhoina poikina ja erakkoina hulppeassa lapsuudenkodissaan Viidennellä avenuella. Kirja kertoo Yhdysvaltojen historiasta 1900-luvun ajalta veljesten ja ennen kaikkea minäkertojan, sokeutuvan Homerin kautta, mutta pohjimmiltaan se on kuvaus ja pohdinta vapaudesta. Mitä on vapaus, miten sen voi määritellä, onko kaikilla oikeus siihen? Voiko ihminen olla vapaa yhteiskunnasta?

Kirja pohjautuu tositarinaan Collyerin veljeksistä, jotka kuolivat kodissaan vuonna 1947 yli 100 000 kilon romuvuoren keskellä.

Vaikuttava kirja, täytyy sanoa. Pidän Doctorown toteavasta tyylistä kirjoittaa suuria asioita tiiviiseen muotoon. Toisaalta olisin mieluusti lukenut tällaista tarinaa vielä toisetkin 200 sivua. Nyt pitkä ajanjakso ja suuret asiat on tiivistetty äärimmilleen. Mutta eipä ainakaan voi syyttää jaarittelusta.

Kahvi tuntuu auttavan hieman pökerryttävään olotilaan. Vaan mitähän sitä seuraavaksi lukisi...?

Aikaa kulunut: 6 h 10 min, josta lukuaikaa 4 h 35 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 380 sivua

***

Klo 16.30–18.30

Oli lopultakin annettava luonnon kutsua. Poistuin pariksi tunniksi ulos, kanavanvarteen lukemaan. Kylläpä teki gutaa! Aurinko paistaa kauniisti, muttei ole liian tukalaa. Tuuli virkistää.

Valitettavasti kirja ei ollut kyllä mieleinen. Luin Amos Ozin kahden novellin kokoelman Kuolemaan asti (Ad mavet, suom. Ilkka Malinen), ilmestynyt 1971 ja Tammen Keltaisen kirjaston teos numero 207 vuodelta 1987.

Kirjassa on kaksi novellia: Ristiretki ja Myöhäinen rakkaus. Ensinmainittu on nimensä mukainen ristiretkikuvaus 1000-luvun hengessä, ikään kuin erään matkalaisen jälkeensä jättämä kronikka. Ranskalainen ristiretkiseurue lähtee vapauttamaan Pyhää Maata pakanoiden, vääräuskoisten ja juutalaisten vallasta ja kohtaa matkallaan monenmoista. Ristiretki ei ole, suju eikä pääty onnellisesti. Uskon nimissä tehty väkivalta pohdituttaa aina. Niin tälläkin kertaa.

Myöhäinen rakkaus on kuvaus ikääntyneen juutalaismiehen viimeisestä koetuksesta nousta kansansa puolesta antisemitismiä vastaan. Jotenkin todella raskasta luettavaa, vaikka novellin idea on kiinnostava. En päässyt yhtään mukaan tähän. Ehkä pientä kisaväsymystäkin jo ilmassa?

Joka tapauksessa ulkoilu piristi kummasti. Nyt ehdin vielä jonkin kirjan lukea puolimaratonin aikarajoissa, mutta mikä se voisi olla? Ehkä Toni Morrisonia, niin tulisi luettua edes yksi oman hyllyn Keltainen aarre. Muut tähän saakka lukemani ovat olleet kirjaston löytöjä. Matkaeväänä on vielä pussillinen Turkinpippureita, hyvä!

Aikaa kulunut: 9 tuntia, josta lukuaikaa 6 h 35 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 508 sivua

***

Klo 19–21.45

No niin! Nyt on puolimaraton takana ja tähän se myös jää, turha tavoitella suurempia, kun juuri nyt tuntuu oikein hyvältä lopettaa.

Viimeisenä Keltaisena luin Toni Morrisonin Armolahjan (A Mercy, suom. Seppo Loponen), joka ilmestyi 2008, suomennettiin 2009 ja on Keltaisen kirjaston 394. kirja. Olen menettänyt sydämeni Morrisonille, ja myös tämä kirja jytisi syvällä. Kieli tuntui harvinaisen "helpolta" ollakseen Morrisonia, tarinassa on synkkyyttä ja syvyyttä, miljöö ja henkilöt ovat kokonaisia, eläviä. Hieno kirja, muttei paras lukemani.

Tarinassa sukelletaan 1600-luvun lopun Amerikkaan ja teemana on orjuus ja vapaus, eurooppalaisten, afrikkalaisten ja alkuperäisasukkaiden yhteentörmäys, naiseus ja naisen paikka. Isoja juttuja, jälleen kerran. Vaikea tätä on vähäiseen tilaan tiivistää, joten enpä edes sen kummemmin yritä. Katsotaan, jos irtoaisi varsinainen blogiteksti myöhemmin.

Olipa ihana päivä! Keltaisessa kirjastossa on totisesti aarteita lukemistaan odottamassa edelleenkin, ja samalla oli hyvä huomata, etten aivan kaikesta myöskään ihastu. Pääasiassa lukukokemukset olivat tänään hyviä ja vaikuttavia, ja Tóibínin novellien parissa jatkan matkaani heti, kunhan päässä ei enää humise näiden lukujen jäljiltä...

Koontina siis seuraavaa: 12 tunnista lukemiseen käytin 9 tuntia 20 minuuttia. Huomattavasti parempi osuus kokonaisajasta siis kuin kokemillani 24 tunnin maratoneilla, jolloin muu puuha (kuten vaikka nukkuminen) vie enemmän aikaa. Sivuja kertyi yhteensä 697, vau! Kokonaisia kirjoja luin 4, novelleja 2. Alkuperäisteokset olivat vuosilta 1952, 1971, 2006, 2008 ja 2009 ja kirjailijat Italiasta, Irlannista, Yhdysvalloista ja Israelista.

Haasteitakin saan näin eteenpäin. Morrisonin Armolahja jatkaa 14 nobelistia -haastetta, Ozin Kuolemaan asti vie Maailmanvalloitukseni Israeliin ja lisäksi etenkin kirjan ensimmäinen novelli Ristiretki sopii Ihminen sodassa -haasteeseen – ja nyt ylenen kenraaliksi! Kaikki lukemani neljä kirjaa tulevat tietenkin olemaan myös osa Keltaista kesääni kokonaisuudessaan.

Mukava lukupäivä takana! Kivaa oli myös seurata Valkoisen Kirahvin ja Nannan etenemistä.

Lukuisaa ja lokoisaa kesäviikon jatkoa kaikille!

Reza Aslan: Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä

Reza Aslan: Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä
Suomentaja: Otto Lappalainen
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
378 s.
Zealot – The Life and Times of Jesus of Nazareth (2013)

Arvostelukappale.


Uskonnon sosiologian tohtori Reza Aslan on tarttunut yhteen maailmanhistorian tutkituimmista ja pohdituimmista aiheista: Jeesukseen. Aslanin tietokirja Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä pyrkii rakentamaan kuvan historiallisesta Jeesuksesta, juutalaisesta saarnamiehestä, maaseudun työläisestä, joka vei seuraajiaan kohti Jumalan valtakuntaa ja sai palkinnoksi siitä Rooman valtakunnan vihat niskoilleen.

Jeesus on ristiriitainen henkilöhahmo, ja Aslan tuo kiinnostavasti esiin sen, kuinka paljon ongelmia kaksi tuhatta vuotta sitten eläneen ihmisen henkilöhistorian tutkimukseen liittyy. Etenkin silloin, kun kyseinen henkilö on ehkä maailman kuuluisin ja siten myös tunteita suuntaan ja toiseen herättävä.

Aslan koostaa kiinnostavan historiapaketin niin Lähi-idän alueen roomalaisvallan ajasta, juutalaisista tavoista ja uskomuksista sekä yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja liikehdinnästä, joka ensimmäisellä ajanlaskumme vuosisadalla oli paikoin hyvinkin kiihkeää. Juutalaiset elivät hajallaan, ja osa heistä muodosti kapinaliikkeitä, joiden tarkoituksena oli nousta Rooman valtaa vastaan. Yleensä huonolla menestyksellä. Samaan aikaan liikkeellä oli useita profeettoja, saarnaajia ja kansankiihottajia. Jeesus oli yksi heidän joukossaan.

Jeesus Nasaretilaisen lisäksi Kapinallisessa kerrotaan muun muassa Johannes Kastajasta, Paavalista, Pietarista ja Jeesuksen veljestä Jaakob Vanhurskaasta, jota voi joiltain osin pitää "piispojen piispana", jopa Pietariakin merkittävämpänä kristinuskon alkuvaiheen johtohahmona. Myöhemmin, kun oppi Marian ikuisesta neitsyydestä sai kristinuskossa keskeisen roolin, Jeesuksen veli häivytettiin kaanonista, sillä verisukulaisuus Kristukseen oli luonnollisesti liian suuressa ristiriidassa neitseellisen sikiämisen kanssa. Kiinnostava henkilö tämä Jaakob yhtä kaikki.

Jeesuksen osalta on todettava, etteivät kannattajat ja seuraajat aina tehneet hänelle välttämättä oikeutta. Etenkin Uuden testamentin evankeliumeissa on se ongelma, että ne on kirjoitettu vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen ilman suoraa kosketusta kuvaamaansa henkilöön. Asiat, tiedot ja totuudet ehtivät vuosien saatossa muuttua huomattavasti, eikä varsinaisten faktojen koostaminen edes ollut tuonaikaisen historiankirjoittamisen tarkoitus. Onkin kiinnostavaa pohtia, millainen mies tarinoiden ja pyhien tekstien takana todella on.

Kapinallinen on varsin tiivis paketti. Varsinainen tekstiosuus on alle 300 sivun pituinen, mutta kirjan lopussa on vielä sata sivua huomautuksia, kirjallisuutta ja hakemistoa. Myönnän, että itse vain vilkuilin huomautusosion läpi, sillä yleensäkin luen tutkimuksista viiteet huolella vain, jos ne ovat lukijaystävällisesti alaviitteinä tekstin seassa. Luultavasti huomautuksista löytyy paljon kiinnostavaa lisätietoa, mikäli aihepiiriä haluaa syventää.

Teksti on sujuvaa ja sitä lukee ilokseen. Jossain määrin se silti puuduttaa, sillä Aslan tuntuu kiertävän samoja teemoja yhä uudelleen ja uudelleen. Kronologia on myös paikoin hieman sekava, sillä ajassa tehdään jatkuvia hyppäyksiä Jeesuksen elämästä ensimmäisen vuosisadan lopulle ja seuraavallekin. Ajankuva sirpaloituu, kun on jatkuvasti oltava valppaana sen suhteen, mitä nimenomaista ajanjaksoa ja poliittista tilannetta kuvataan.

Aslan on tehnyt suuren työn tutkimuksensa kanssa, siitä hatunnosto. Huolellisuudesta ja paikoittaisesta perinpohjaisuudesta huolimatta huomaan kirjan kannet suljettuani, etten edelleenkään tiedä kovin paljon Jeesus Nasaretilaisesta. Mies jää edelleen tietynlaisen verhon taakse, hieman salaperäiseksi, edelleen suuria kysymyksiä herättäväksi. Toisaalta uteliaisuuteni on herännyt. Kuka kumma tämä ihminen oli?

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.

Arvostelukappale.


Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.

Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.

Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.

Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.

Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.

Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?

Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.

___

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.