Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Laura Restrepo: Intohimon saari

Fabriikki Kustannuksella oli viime syksynä mesenaattikampanja julkaisutoimintaa varten. Laura Restrepon Intohimon saari piti saada suomeksi – ja niin se lopulta saatiinkin. Joukkorahoitus on minulle mieluinen rahoitusmuoto ja mielelläni osallistun mahdollisuuksieni mukaan esimerkiksi juuri tällaisiin kulttuuriproggiksiin.

Intohimon saari on dokumentin, fiktion ja historiantutkimuksen yhdistelmä. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clipperton on pieni, karu ja herran tähden miten syrjäinen saari. Se on ollut niin merirosvojen piilopaikka kuin Meksikon armeijan tukikohta, sittemmin Ranskan omaisuutta. Intohimon saari kertoo ennen kaikkea armeijan tukikohdan vuosista, ajasta 1900-luvun alussa, jolloin saarella asusteli muutaman kymmenen ihmisen kokoinen väkijoukko eristyksissä muusta maailmasta.

Saaren kuvernööriksi nimitettiin asiansa armeijassa tyylikkäästi sotkenut Ramón Nonato Arnaud Vignon, joka muutti sinne (liian) nuoren vaimonsa Alician kanssa vuonna 1908. Mukaan lähti pieni joukko muita sotilaita perheineen, moni heistä alkuperäiskansojen jäseniä. Clippertonin pieni siirtokunta kasvoi vuosien aikana, ja aika ajoin saarella piipahtanut laiva täydensi sen hupenevia varastoja.

Elämä hylätyllä ja kitukasvuisella saaripahasella keskellä valtamerta ei totisesti ollut helppoa: yhteisön sisällä syntyi eripuraa lähes kaikesta, sairaudet, vaivat ja kuolema iskivät aika ajoin, ja tuhoa tuntui aiheuttavan myös saari itse – puhumattakaan arvaamattomasta merestä ympärillä. Ensimmäisen maailmansodan sotkeman politiikan vuoksi huoltoyhteydet saarelle katkesivat, ja väki alkoi vähitellen harveta. Vuonna 1917 vain kourallinen asukkaita saatiin pelastettua.

Intohimon saari kertoo tarinaansa kahdessa ajassa, menneessä ja nykyisessä. Siinä missä se on yhtäältä mielikuvituksella kuorrutettu kertomus elämästä suljetussa yhteisössä, se on toisaalta historiantutkimuksen, muistitiedon ja kokemuksellisuuden kommentaari. Restrepo punoo auki tekemäänsä tutkimustyötä kiehtovasti paljastaen samalla, kuinka heikoilla kantimilla muisti lopulta on ja kuinka paljon koettu kohtaa lopulta väkivaltaa, kun sitä yritetään jälkikäteen rekonstruoida.

Olin kirjan vietävänä alkulehdiltä alkaen. Kuulin taskurapujen rapinan ja näin vihaisen meren kuohut, tunsin kiristyvän ilmapiirin ja loppumattoman odotuksen sekä hämmennyin uusien muodostuvien sääntöjen ja uskomusten äärellä. Restrepon teos on monisyinen ja -tasoinen, ja Laura Vesannon suomennos antaa tarinalle sen tarvitseman tilan ja muodon suomen kielellä.

Intohimon saarelta on turha etsiä sensuelleja seikkailuja. Sen pääpaino on aivan muualla, muissa tunteissa ja teoissa. Se kuvaa taidokkaan karkein vedoin historian hämärästä nousevia hippusia, hylättyjä ja hukattuja.



Laura Restrepo: Intohimon saari
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.
La Isla de la Pasión (1989)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kohtaamisia, Sylvi, Unelmien aika, Mummo matkalla

Helmet-haasteesta kohta 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)

Kirppariostos.


Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).

Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.

Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.

Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.

Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.

Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.

Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.

Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.

Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.

____

Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.

¡Hola! español -haasteen koonti

Tarukirja-blogin Margit käynnisti vuosi sitten mainion ¡Hola! español -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea espanjankielisen maailman kirjallisuutta. Haaste on päättymässä huomenna 23.4. ja on aika esittää kooste lukemisista.

Luin yhteensä neljä alun perin espanjankielistä kirjaa. Yksi kirjoista oli haasteen sääntöjen mukaisesti peräisin Espanjasta, loput kolme olivat eteläamerikkalaisia. Kävin Kolumbiassa, Uruguayssa ja Chilessä.

Haasteen ensimmäinen kirja oli kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden pienoisromaanin tai novellin kokoelma Araucaímain kartano / Lecumberrin päiväkirja (1973 & 1960, suom. 2000). Lukukokemus jäi köykäiseksi, enkä ihan tajunnut kertomusten tarkoitusta.

Heti perään luin Carlos María Domínguezin Paperitalon (2002, suom. 2006), joka oli sentään parempi, muttei edelleenkään erityisen sykäyttävä. Nopealukuinen kirja joka tapauksessa, vei elämästäni tunnin ja katosi sitten lukuhistorian hämärään.

Onneksi kolmas haasteen kirja oli jo suorastaan hyvä. Espanjalaisen Eduardo Mendozan Tulvan vuosi (1992, suom. 1999) vei Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan syrjäseuduille pohtimaan rakkautta, uskoa ja yhteiskuntaa. Tässäkin kirjassa on haasteensa, enkä luultavasti tavoittanut siitä aivan kaikkia tasoja, mutta lukukokemus oli huomattavasti kahta edellistä parempi.

Neljänneksi ja viimeiseksi kirjaksi tässä haasteessa jäi pieni jalokivi, chileläisen Luis Sepúlvedan Maailman lopun maailma (1989, suom. 1997). Valaanpyynti, julma meri ja luonnonsuojelu yhdistyvät tässä hienossa, hiotussa kertomuksessa, jota suosittelen kaukokaipuuseen.


Tämä lukuhaaste oli kiinnostava ja tuntui oikeasti haasteelta: sopivaa luettavaa ei suoranaisesti pudonnut syliin, vaan sen löytämiseksi sai nähdä hieman vaivaakin. Paljon jäi lukematta ja tavoitteeni olivat suureellisemmat, mutta näinkin on hyvä. Luen parhaillaan viime viikolla kuolleen Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyä, joka ei valitettavasti ehtinyt mukaan tähän haasteeseen, mutta on sen sijaan osa kirjabloggaajien yhteistä GGM-haastetta, jonka tarkoituksena on kunnioittaa kirjailijan elämää ja teoksia. Toistaiseksi kirja on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Siitä lisää sitten aikanaan.

Kiitos Margitille hyvästä haasteesta! Tästä on hyvä jatkaa espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen tutustumista.

Hyvä ja huono kesä + Lukutaitokampanjan I kirja

Puuh, väsymystä on ilmassa ja silmäpussitkin ovat sen näköiset. Eilen tuli juhlittua ystävän tupaantuliaisia asiaankuuluvalla hartaudella, ja tänään maistuu lähinnä uni ja kolajuoma. Vielä ei ole ihan syksy, sillä aamuöinen kävely Kalliosta kotiin (korkokengissä, tietenkin) ei palelluttanut laisinkaan. Tai sitten veri virtasi vielä riittävän kuumana lantiota keikuttaneiden reggaerytmien vuoksi...

Kolme huippua blogikollegaa ovat haastaneet minut listaamaan kuluneen kesän hyviä ja huonoja kokemuksiani. Norkku, Leena Lumi ja Marissa – kiitos haasteesta! Tästä tuntuu kiertävän erilaisia versiota, mennään nyt jonkinlaisella kompromissilla 5+5 asiaa.

Hyvä kesä!

1. Sain oikeasti lomailla ensimmäistä kertaa vuosiin. Juhannukseen saakka sain palkkaakin, ja sen jälkeen siirryin noin viideksi viikoksi työttömien tilastoihin. Aikaa oli vaikka muille jakaa, ja nautin sen käyttämisestä ja käyttämättä jättämisestä aivan hävyttömän paljon.

2. Sain uuden työn jo ennen kuin edellinen virallisesti päättyi. Työnhaku oli koko kevään ja alkukesän ajan vilkasta, menin jo jossain vaiheessa sekaisin siitä, kuinka moneen paikkaan ja erilaiseen työtehtävään edes hain. Työnhaku ei tosiaan ole suosikkipuuhaani, mutta onhan se näin maisterisnaisena silti huomattavasti opiskeluaikoja mukavampaa. Kävin kolmessa työhaastattelussa, joista viimeinen sitten natsasi. Olen tyytyväinen.

3. Prahan matka. Kävin ensimmäisellä lomaviikolla Prahassa, kerta oli ensimmäinen. V oli kevään Tsekissä opiskelemassa, ja teimme treffit pääkaupunkiin viideksi päiväksi. Reissu oli onnistunut, vaikka Vltava tulvi ja kansallinen hätätilakin ehdittiin julistaa. Matkakuumeeseen reissu ei kuitenkaan auttanut pätkän vertaa, ainahan se vain pahenee entisestään...

4. Retket ja hetket. Kohdassa 1 mainitusta syystä minulla oli aikaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa. Kovin monelle jutulle ei tarvinnut sanoa ei. Tapasin ystäviä, kävin festareilla ja hikisillä klubeilla, join shampanjaa mattolaiturilla aamuviideltä, luin aamut ja päivät ja illat ja yöt, kävin pohjoisessa mummin luona, kokkailin, pyöräilin, luuhailin ja puuhailin... Oi voi!

5. PMMP:n keikka Tavastialla elokuun 16. päivä. Olin kahden ystäväni kanssa katsomassa syksyllä lopettavan PMMP:n viimeistä Tavastian keikkaa. Oli muuten aivan mieletön kokemus. Bändi veti aivan täysillä, ja yleisö oli hurmoksessa. Kahden tunnin setin jälkeen vaatteet olivat läpimärät hiestä, meikit poskilla, korvissa soi ja ääni oli mennyt, ja niin sen pitikin olla. Keikka päättyi massiiviseen versioon Isin pikku tytöstä, joka on ollut aina yksi ehdottomia PMMP-suosikkejani. Kylmät väreet vieläkin!


Huono kesä...

1. Joutilaisuudestani huolimatta en onnistunut käymään mökillä kuin kerran, juhannuksena. Harmittaa vietävästi, sillä saaren rauhassa on ihmisen hyvä olla. No, ensi kesänä nautin kahden kuukauden täysimittaisesta ja -hintaisesta kesälomasta, joten silloin sitten paremmalla onnella.

2. Vaikka sainkin lopulta uuden työn, työnhakeminen stressasi paljon. Toivoin viimeiseen saakka, että olisin saanut jatkaa samassa työssä, jonka aloitin marraskuussa, mutta kun se ei ollut mahdollista, uuden työn hankkiminen oli vähän niin kuin pakollista. Ja samahan se on taas edessä ensi vuonna, mutta siihen on vielä paljon aikaa. Onneksi.

3. Olisin voinut uida paaaaaaljon enemmän. Jotenkin ei vaan tullut mentyä. Ensi kesänä sitten.

4. En taaskaan toteuttanut jo vuosia haaveilemaani Suomi-kierrosta. Ensi kesänä jne.

5. Riittäköön nämä. Tämä kesä oli ihana!


Haasteen heitän eteenpäin Linnealle, jeepaulle, Sonjalle ja Sannalle.

***

Olen tänään lukenut ensimmäisen kirjan kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, josta kirjoitin enemmän  täällä. Lahjoitussivulle on kertynyt jo yli 600 euroa, huimaa! Itse aion siis lukea 6.–13.9. välisenä aikana mahdollisimman monta kirjaa, ja haastan lukijani lahjoittamaan keräykseen euron per luettu kirja. Vähimmäislahjoitussumma on viisi euroa, joten viisi kirjaa tässä nyt ainakin pitäisi sitten näillä perusteilla ehtiä lukemaan... Katsotaan kuinka käy! Niin, ja tänäänhän on se kansainvälinen Lukutaitopäivä!

Ensimmäinen kirjani Lukutaitokampanjaan on kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden "pienoisromaanin" yhteisnide Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja.

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano / Lecumberrin päiväkirja
Suomentaja: Satu Ekman
Kookos-kustannus 2000
91 s.
La mansión de Araucaíma 1973 / Diario de Lecumberri (1960)

Kirjastosta.


Araucaíman kartano kertoo erikoisesta talosta erikoisine asukkeineen. Talon Isäntä rakastaa kylpemistä lähes pakkomielteisesti ja muut talon asukkaat – Vartija, Lentäjä, rehevä huora La Machiche, Munkki ja Palvelija – elävät talon käytävillä ja pihoilla outoa elämää. Kun taloon eksyy Tyttö, konseptit menevät kaikilta sekaisin ja seuraukset ovat tuhoisat.

Lecumberrin päiväkirja on raadollinen kuvaus meksikolaisesta vankilasta vangin näkökulmasta. Siinä käydään läpi eri vankien taustoja ja tragedioita, vankilan elämää ja hierarkiaa sekä huumemaailmaan kaoottisuutta. Tunnelma on surumielinen, kuin kohtaloon alistunut.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta. Olin utelias tutustumaan kolumbialaiseen kirjallisuuteen, mutta ainakaan tämä teos ei vielä vakuuttanut, vaikka Mutis on ilmeisesti jonkinlaisen klassikon maineessa. En ensinnäkään ymmärrä, miksi niteen tarinat on määritelyt pienoisromaaneiksi novellien sijaan, ja toisekseen en tajunnut niiden sanomaa.

Etenkin Araucaíman kartano on yksinkertaisesti raivostuttavan outo. Oletan sen olevan vahvasti symbolinen ja vertauskuvallinen, mutta mihin sillä viitataan, sitä en tiedä. Kartanon asukkien erilaiset, vahvan stereotyyppiset ja karrikoidut hahmot kertovat selvästi yhteiskunnasta ja ihmisten rooleista siinä, mutta sen suurempiin analyyseihin ei huvittanut lähteä.

Lecumberrin päiväkirja on onnistuneempi ja helpommin lähestyttävä, vaikka kertookin raskaista aiheista, eikä sinänsä ole mikään miellyttävä tarina. Vankilamiljöö ja huumeiden maailma vaikuttavat aina syvästi.

Harmittaa, että oma Lukutaitokampanjani alkaa pettymyksellä. Mutta sitähän lukeminen on: joskus törmää seinään ja pettyy.

Siitä huolimatta ja juuri siksi lukutaito onkin niin tärkeää: pystyy tekemään omat päätelmänsä, muodostamaan omat mielipiteensä ja pysymään kriittisenä.

___

Avaan kirjalla osallistumiseni Tarukirja-blogin ¡Hola! español -haasteeseen ja valloitan Maailmanvalloituksessani Kolumbian.