Kjell Westö: Tritonus

 

Kjell Westö, suursuosikkini. Kirjailija, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, eikä varmaan kirjabloggaajan hehkutuksiakaan sen puoleen. Kerrattakoon nyt kuitenkin, että Westö on suursuosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoa olen lukenut ilolla viitisentoista vuotta. Isän nimeen taitaa olla ainoa hänen romaaninsa, jota en ole vielä lukenut (vaikka sekin kyllä löytyy omasta hyllystä). Missä kuljimme kerran on niitä Elämäni Kirjoja, joihin en kyllästy koskaan.

No niin, pakolliset alkukuviot hoideltu.

Tritonus (suomentanut Laura Beck, Otava 2020) on Westön uusin, vahvasti ajan hermolla oleva romaani. Sen päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä miestä, joilla kummallakin on ollut ja on edelleen paljon menetettävää. Saatavista ei ole niinkään varmuutta.

Kapellimestari Thomas Brander on tehnyt mittavan, vakuuttavan uran Suomessa ja maailmalla, mutta nyt virheisointuja on alkanut karata, ovia sulkeutua ja ihmissuhteita kariutua. Brander on vakavarainen, menestynyt ja hyvin, hyvin yksinäinen. Entiset vaimot ja naisystävät ovat haipuneet hänen elämästään kuka minnekin ja millaisin jäljin, ainoaa aikuista poikaansa hän tapaa ehkä kerran tai kaksi vuodessa lounaan merkeissä. Muutama luotettava ystävä on, mutta heidän edelleen nousukiitoinen uransa herättää Branderissa ristiriitaisia tuntemuksia oman ollessa jossain määrin säästöliekillä.

Brander rakennuttaa saaristoon valtavaa huvilaa, Casa Tritonusta. Betoninen möhkäle on ehkä arkkitehtooninen taidonnäyte, ehkä Branderin egonjatke. Kallis se ainakin on, ja työllistää paikallisia tehokkaasti. Tritonuksen naapuritontilla asuu psykologi Reidar Lindell (joka jostain syystä työskentelee koulukuraattorina eikä koulupsykologina), jonka Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi asumus. Lindell on muutamaa vuotta aiemmin menettänyt vaimonsa ja ainoa tytär työskentelee lääkärinä maailman kriisipesäkkeissä. Lindell on harrastajakitaristi, jonka vapaa-aikaa täyttää tehokkaasti Rainbow-nimisen bändin pyörittäminen. Yksinäinen hänkin on.

Brander ja Lindell tutustuvat väistämättä, ystävystyvätkin. Kumpikin pitää vahvaa suojakuorta yllään, ja siinä missä Lindell tuntee saariston ihmissuhdekuviot kuin omat taskunsa, Brander joutuu tekemään niihin tuttavuutta pääosin pyytämättä ja yllättäen.

Tritonus on pitkälti nykyhetken aikatasossa kulkeva suoralinjainen romaani. Se tuntuu sangen miehiseltä niin henkilöhahmojensa kuin näiden käymien prosessien puolesta. Naiset ovat niitä, joita kaivataan, vihataan, kavahdetaan tai ihmetellään. Keskiössä on kuitenkin miehen elämä ongelmineen, haasteineen, sävyineen ja traumoineen. Paikoin se kävi rasittavaksi: kyllä on taas keski-ikäisellä keskiluokkaisella miehellä rankkaa. Sitten nolotti oma ajattelutapani: jokaisella on oikeus kriiseihinsä, ihan kaikilla. 

Ajankohtaisuus käy ilmi kerronnassa ajoittain vilahtavan vakavan pandemian, #metoon, Branderin aiemmin kokeman terrori-iskun ja saaristossakin nousussa olevan äärioikeistolaisuuden kautta. Ne ovat vahvaa ajankuvaa 2010- ja 2020-lukujen vaihteesta, sitä ei käy kiistäminen, mutta syvemmällekin niiden käsittelyssä olisi ollut mahdollista mennä. Nyt ne toimivat ehkä juuri kuin historiallisissa romaaneissa vilahtavat yksityiskohdat: sitomassa tarinaa tiettyyn aikaan ja kontekstiin, vakuuttamassa sen todellisuudesta ja uskottavuudesta. Mitään uutta näkökulmaa tai kokemusta ei niiden välityksellä kuitenkaan synny. (Ehkä olen liian julma nykyhetkelle, koska elän sitä itse.)

Oma tasonsa tarinaan tulee musiikista, niin klassisesta kuin populaarista. Yksityiskohtaisuus, tietynlainen ylevyys ja monipuolisuus elävöittävät molempien musiikkimiesten hahmoja. Minulta menee moni musiikkiin liittyvä asia ohi korkealta ja kovaa, joten yksityiskohtien tarkkuudesta en osaa sanoa mitään. Paikoin kuitenkin tuntui, että korvissa humisi klassisen musiikin pauhu, toisinaan kapakkarokin räime.

Tritonus tuntuu lukemisen jälkeen jossain määrin erilaiselta Westöltä. Yksi syy on sen miljöö: saaristo tarjoaa toisenlaisen kirjallisen ympäristön kuin taiturimainen Helsinki, vaikka ei Tritonuksessa pelkästään saaristossa olla. Hahmoissa on tuttua surumielisyyttä, vaikka etenkin Lindellin teki ajoittain mieli käskeä pitämään pää kiinni ja näpit erossa toisten asioista. Meni aikansa, ennen kuin pääsin mukaan kerronnan rytmiin ja tapaan, tässä romaanissa tuntui olevan jotain hieman turhan alleviivaavaa ja aukiselitettyä, lukija ei saanut tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille.

Tuntuu karulta moittia omaa suosikkia, enkä haluakaan tehdä vain niin. Soraäänistä huolimatta ahmin Tritonuksen muutamassa päivässä, mikä on minulle nykyisin harvinaisen vauhdikas lukutahti. Kun lopulta upposin romaanin maailmaan, jäin sinne loppuun asti ja tunsin oloni hyväksi, jotenkin tutuksi. Terävimpään kärkeen Westön tuotantoa en Tritonusta päästä, mutta lukemisen iloa se minulle silti soi. Ja se tuntuu aina yhtä hyvältä.

Kjell Westö: Tritonus

Suomentaja: Laura Beck

Otava 2020

447 s.

Tritonus (2020)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Mummo matkalla

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet 2, Helmet-haasteen kohta 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Kansallisteatterin Kangastus 38 hyytää sielua

Sumuinen, harmaan ja haalean sävyillä leikittelevä lavastus ja kaksi omissa oloissaan istuvaa ihmishahmoa ottavat vastaan katsojat, jotka valuvat paikoilleen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Mustavalkoiset heijastetut kuvat kertovat syksyistä kieltä, aikakapseli on valmiina viemään 1930-luvulle. Olen valmis.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tehnyt näyttämöversion Kjell Westön hienosta romaanista Kangastus 38 (Otava 2013). Näytelmä kuuluu teatterin tarjoamaan Suomen juhlavuoden kattaukseen ja sopii siihen erinomaisesti. Kangastus 38 on tarinaltaan ja sanomaltaan kaikkea muuta kuin itsenäisyyden hurmaa ehdoitta, sinivalkoisessa huumassa hehkuttava kokonaisuus. Ja juuri niin sen on oltava.

Kuva: Mitro Härkönen

Varatuomari Claes Thune on palkannut itselleen uudeksi konttoristiksi pidättyväisen rouva Wiikin. Eletään vuotta 1938 ja maailman kytevän palon aistii jo Helsingissäkin. Thunella on omat murheensa mielessä ennen muuta: vaimo on lähtenyt parhaan ystävän mukaan ja Thune tuntee itsensä nöyryytetyksi kaikin tavoin. Hän keskittää energiansa työntekoon – ja Keskiviikkokerhoon. Keskiviikkokerhossa kohtaavat vanhat ystävykset, kouluajoista alkaen yhtä pitäneet miehet ja pohtivat elämää, maailmaa ja sen muuttamista.

Eräässä Keskiviikkokerhon tapaamisessa rouva Wiik kuulee tutun äänen. Hänen oma menneisyytensä on painava ja kipeä, ja tuo ääni, Kapteenin ääni, tuo sen elävämmäksi kuin rouva Wiik olisi valmis vielä kestämään. Vaikka hänen tyyni ulkokuorensa muuta väittää, öisin painajaiset ahdistavat kurkkua kuristaen ja vapaa-ajalla hän kaipaa suuresti jonnekin pois, mieluusti elokuvateatterin pimeyteen.

Alkaa rouva Wiikin selviytymistaistelu, ja hänen hajonneen mielensä synnyttämä koston suunnittelu.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin työryhmä on tehnyt Westön haastavasta romaanista upean näyttämötulkinnan. Toisistaan erillisiin osiin jaettu näyttämö kuvaa omalla tavallaan tarinan keskeistä elementtiä, rouva Wiikin jakautunutta mieltä. Kolmen persoonan ja kolmen naisen yhteispeli (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) ja samalla konflikti hyökyy voimalla. Mitä pidemmälle päästään, sen vahvemmin katsojakin tuntee, että särkyminen on lähellä, aivan pian se tapahtuu, kohta ollaan pisteessä, josta ei voi palata.

Niin ikään näyttämöllä olevat miehet tekevät roolinsa harkituin elein ja sävyin. Kapteenin henkilöllisyys pysyy piilossa viime hetkille saakka, mutta vihjeitä kaikkiin suuntiin saadaan kyllä pitkin matkaa. Timo Tuominen loistaa saamattomana ja satutettuna Claes Thunena, joka tuntuu lopulta ainoalta näytelmän henkilöltä, joka ei hukkaa ihmisyyttään aatteiden, ideologioiden, mielensä tai kostonhalunsa valtavaan pyörteeseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Kangastus 38 hyytää sielua ja sydäntä ajankohtaisuudellaan. Vaikka näytelmässä kuvattu ajankohta on 80 vuoden takaa, sen hivuttavassa julmuudessa on jotain liian tuttua tästä päivästä. Kylmäävimpiin kohtauksiin kuuluu hetki, jossa Thunen ystävä, juutalainen Jogi Jary näyttää tälle valokuvaa. Kuvassa juutalaiset jynssäävät itävaltalaisen kylän tietä hammasharjoilla ja tilannetta seuraavat ihmiset nauravat. Thunen on vaikea ymmärtää ystävänsä tuskaa, vaikka haluaakin olla hänen tukenaan.

Eihän siitä kauaakaan ole, kun suomalaiset ilkkuivat rivissä hirttäytymistä yrittäneelle turvapaikanhakijalle.

Tai itseään puukottaneille miehille eduskuntatalon portailla.

Maailma on mätä: se oli mätä 80 vuotta sitten ja se on mätä nyt. Ja sen kanssa meidän on koetettava elää. Miten kukaan pysyy ehjänä tällaisessa maailmassa? Miten?

Kiitos lipuista Kansallisteatterille.


Kangastus 38
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Kjell Westö
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamiointi: Laura Sgureva

Talvilomailijan lukumaraton alkaa

Hip hei, nyt aloitan lukumaratonin vuosimallia 2014. Silmät ja pääkoppa ovat hyvin levänneet, kirjat valittu pääosin oman hyllyn valikoimista, suihkussa käyty ja kahvikupposet nautiskeltu. Urheilujuhlan tuntua, ilman muuta.

Kirjapino näyttää pääasiassa tältä, mutta muitakin vaihtoehtoja vielä on. Taidan aloittaa vuorokaudenaikaan sopivalla Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, joka on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Sitten mennään fiiliksen mukaan.

Päivitän maratonin etenemistä tähän postaukseen. Koettakaa pysyä housuissanne, vaikka tietenkin tiedän, että tämä on aivan mahdottoman jännittävää seurattavaa. Näkeehän sen jo Virallisen Lukumaratonseuralaisenkin olotilasta, josta ei adrenaliinia ja hurjaa menoa puutu:

Nyt mennään!

***

Klo 10.00–12.00

Ensimmäinen kirja oli Truman Capoten novellikokoelma Aamiainen Tiffanylla vuodelta 1958. Niminovelli tai pikemminkin pienoisromaani vaikutti suuresti: tarinan kertoo nimettömäksi jäävä nuori kirjailijamies, joka tutustuu toisen maailmansodan aikana erikoiseen naapuriinsa Holly Golightlyyn. Sodanaikainen New York on kiehtova miljöö, ja vaikka Holly jää ikuiseksi arvoitukseksi, hänen kohtaamansa käänteet tekevät tarinasta huikean. Kokoelman kolme novellia Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto ovat sen sijaan jotakuinkin tympeitä, joskin Joulumuistossa on kyllä vahva ja surumielinen tunnelma.

Jotain ihan muuta sitten seuraavaksi. Katsotaan, mikä kirja valikoituu.

Aikaa kulunut: 2 h 10 min, josta lukuaikaa 2 h.
Luettuna: 1 kirja / 175 sivua

***

Klo 12.15–14.20

Toinen luettu kirja oli vuoden 2008 Nobel-voittajan, ranskalais-mauritiuslaisen J.M.G. Le Clézion Alkusoitto (Ritournelle de lai faim, 2008, suomentanut Annikki Suni 2009). Kirja kertoo 1930-luvun Pariisista, nuoren Ethel-tytön kasvusta naiseksi kuohuvalla vuosikymmenellä ja myös sodasta. Todella hieno kirja, kieleltään ja rytmiltään mukanaan vievä, kaunis ja surullinen. Le Cléziota luen ehdottomasti vielä lisää!

Nyt täytyy hieman lounastaa, jotta jaksaa lukea lisää. Ihan mukavasti sujuu lomapäivän vietto ja kirjojen ahminta. Ei valittamista!

Aikaa kulunut: 4 h 30 min, josta lukuaikaa 4 h 5 min.
Luettuna: 2 kirjaa / 353 sivua

***

Klo 15.00–16.00

Lounaan päälle teki mieli hypätä muumien matkaan, joten kolmanneksi kirjaksi valikoitui Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950, 133 sivua). Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan opiksi ja ojennukseksi Muumipeikolle ja tämän tuleville jälkeläisille. Ja melkoinen menneisyys papalla onkin! Lapsuus hemulin pitämässä lastenkodissa, karkaaminen sieltä, keksijä-Fredriksonin ja tämän ystävien Juksun ja Hosulin kohtaaminen, tahmatassut, drontti Edvard, laiva Merenhuiske, Itsevaltiaan 100-vuotisjuhlat, siirtokunnan perustaminen ja eräänä myrskyisenä yönä erään suloisen muumitytön kohtaaminen... Siinä on jo aineksia vaikka millaiseen menestyskirjaan.

Edellisestä lukukerrasta on vuosia aikaa, joten oli ihanaa palata Muumipapan nuoruuteen. Tämä on yksi ehdottomia suosikki-muumejani, edelleen.

Nyt on iltapäiväteen ja pienen suklaatankkauksen vuoro. Sitten jokin uusi kirja kehiin, mutten vielä ollenkaan tiedä, mikä se on...

Aikaa kulunut: 6 h 20 min, josta lukuaikaa 5 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa / 486 sivua

***

Klo 16.35–18.55

Piti vähän asetella pyykkejäkin kuivumaan, mutta lopulta pääsin neljännen kirjan kimppuun. Tähän väliin valitsin Kjell Westön Langin (2002, 254 sivua). Lang on hieman erilaista Westötä, ja se kertoo romaanikirjailija ja tv-juontaja Christian Langista ja tämän tuhoon tuomitusta suhteesta monimutkaiseen Saritaan. Tarinan kertoo Langin nuoruudenystävä, niin ikään kirjailija, joka katsoo tapahtumia jälkikäteisellä viisaudella ja surumielisyydellä.

Kiinnostava muttei aivan timanttinen tuttavuus suosikkikirjailijaltani. Ei tosiaan ihan tavanomaisinta tyyliä, mutta etenkin näin kerralla ahmaistuna lopulta aika koukuttava ja tunnelmaltaan eheä. Jossain määrin petyin muutamiin teemoihin, jotka tuntuivat hieman väkisin mukaan otetuilta ja siten vain pintaraapaisun saavilta. Mutta ehkä lukukokemus kypsyy ajan kanssa.

Huh, nyt on jo vähän humiseva olo päässä. Taidan pitää pienen tauon ja jatkaa vasta kunnolla levähdettyäni. Nytkään en osaa vielä päättää, mitä nappaan luettavakseni seuraavaksi. Ehkä jonkin hieman lyhyemmän teoksen, veikkaan.

Aikaa kulunut: 9 h 5 min, josta lukuaikaa 7 h 25 min.
Luettuna: 4 kirjaa / 740 sivua

***

Klo 19.25–19.55

Tuli selkeä tarve Munrolle, joten luin Liian paljon onnea -kokoelman (2009, suom. Kristiina Rikman) aloitusnovellin Ulottuvuuksia (36 sivua). Tarina on surullinen ja traaginenkin, mutta jälleen kerran Munro saa sanansa, henkilönsä ja aiheensa aseteltua niin, ettei lukijalle jää lohduttomuus vaan pikemminkin pieni toivonkipinä. Ulottuvuuksia kertoo perhetragediasta ja äidin selviytymisestä, pahuuden ja anteeksiannon teemoista. Karmiva, mutta vaikuttava.

Nyt on aika päivällistankkauksen ja aivojen lepuutuksen. Sitten taas lukuhommiin! Jokohan seuraavalla etapilla menee tuhat sivua rikki?

Kivalta tuntuu, on hyviä kirjoja ja lukemisen iloa!

Aikaa kulunut: 10 tuntia, josta lukuaikaa 7 h 55 min.
Luettuna: 4 kirjaa + 1 novelli / 776 sivua

***

Klo 20.50–22.10

Nyt alkaa selvästi jo vauhti ja olotila hiipumaan. Menin sitten kaiken kruunuksi valitsemaan seuraavaksi kirjaksi Markku Pääskysen Vihan päivän (2006, 117 s.), raadollisen kertomuksen masennuksesta ja säpäleiksi menevästä perheestä. Tämä kirja mainittiin Hesarissa, Tiina Raevaaran Laukaisua käsittelevässä kritiikissä, ja pakkohan se oli kirjastosta ottaa mukaan. Onneksi otin. Vaikka teos on kamala, se on hirveän hyvä. Se kuvaa jossain määrin tuttuja mielen aallokoita, hetkiä, jotka voin tunnistaa. Ja kaikki johtaa pahempaan kuin saattoi pelätä.

Haudutan vielä kupin teetä ja pohdin tarkkaan, minkä kirjan valitsen yötä vasten luettavaksi. En mitään yhtä raskasta. Ehkä yksi Munron novelli ensin?

Aikaa kulunut: 12 tuntia 15 minuuttia, josta lukuaikaa 9 h 15 min.
Luettuna: 5 kirjaa + 1 novelli / 893 sivua

***

Klo 22.30–00.15

Illan viimeisenä kirjana aloitin Sahar Delijanin Jakarandapuun lapsia. 1980-luvun kuohuvaan Iraniin sukeltava sukutarina ei ole vetävin mahdollinen, mutta niin vain lukaisin kirjan ensimmäiset 161 sivua vajaassa kahdessa tunnissa. Tarina ei vielä aivan vakuuta, mutta onhan sitä vielä 120 sivua jäljellä. Ne jäävät kyllä suosiolla aamuun, sillä nyt alkaa uni painaa maratoonaajan silmiä. Bis morgen!

Aikaa kulunut: 14 h 15 min, josta lukuaikaa 11 tuntia.

***

Klo 7–10

Huhhuh! Maraton saatu kunnialla maaliviivan yli! Heräsin aikaisin, jotta ehtisin vielä lukea kunnolla ennen maratonajan päättymistä. Ja hyvin ehdinkin. Sain loppuun Jakarandapuun lapset, joka ei valitettavasti ollut kovin kummoinen lukukokemus. Suuria tunteita ja dramaattisia tapahtumia, mutta ei iskenyt ei.

Iranista poistuttuani aikaa oli vielä hyvin jäljellä, joten tartuin ystävältäni joululahjaksi saamaani Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiiliin (1926, 160 sivua), joka osoittautui erinomaisen hauskaksi ja näpsäkäksi kirjaksi 1920-luvun nuoren naisopettajan ensimmäisestä työvuodesta.

Olo on kaikkensa antanut ja pöhnäinen. Mutta ei se mitään. Kolmanneksi viimeinen lomapäivä meneillään ja kaikenmoista epäkirjallista puuhaa tekeillä, joten jostain varmaankin löytyy energiaa myös maratoninjälkeiseen elämään. Palaan aiheeseen vielä myöhemmin, mutta juuri nyt täytyy ottaa pieni lepotauko. Kiitos kannustusjoukoille!

Aikaa kulunut: 24 tuntia, josta lukuaikaa 14 tuntia.
Luettuna: 7 kirjaa + 1 novelli / 1338 sivua.

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Otava 2013
334 s.
Hägring 38 (2013)

Kirjakauppaostos.


Helsinkiläinen asianajaja Claes Thune pyörittää pienehköä asianajotoimistoa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan Gabista, naisesta, joka lähti Thunen parhaan ystävän matkaan. Eronneen miehen päivät ovat hiljaisia, toistavat toisiaan. Kerran kuussa kokoontuva Keskiviikkokerho on ehkä ainoa asia, joka tuo Thunen elämään jännitystä. Lukioajoista yhtä pitäneet, ensin pojat, sitten aikuiset ja keski-ikäistyvät miehet, kokoontuvat väittelemään, keskustelemaan ja – jos sallitte – juoruilemaan. Yleensä maistellaan uusimpia drinkkejä – samoja, joita Hollywoodin tähdet juovat – joskus käydään jopa urheilukisoissa.

Thune palkkaa toimistoonsa konttoristiksi Matilda Wiikin. Rouva Wiik on hiljainen, jopa sulkeutunut, mutta hän tekee työnsä hyvin ja Claes Thune tuntee häneen jonkinlaista sielunkumppanuutta. Matilda itse elää vaatimatonta ja hiljaista elämää, eikä paljasta itsestään juuri mitään. Hän nauttii elokuvista ja valikoiduista Helsingin huveista.

Öisin Matilda on kuitenkin levoton. Häntä kiusaavat menneisyyden haamut, kahdenkymmenen vuoden takainen sisällissota ja sen jälkeinen vankileiriaika, varhain kuolleet vanhemmat ja nuoremmasta veljestä huolehtiminen – asiat, jotka kalvavat syvältä. Joskus peilistä katsoo aivan toinen ihminen, pilkallinen ja holtiton Miljaneiti.

Thunen ja Matildan elämät risteävät monin tavoin niiden kahdeksan kuukauden aikana, joista kirja kertoo. Heillä on paljon yhteistä, mutta siitä huolimatta heidän välissään on valtava kuilu. Thune on hyväntahtoinen porvari, liberaaliksikin haukuttu, eikä hän voi olla kauhistumatta jopa kaikkein läheisimmissään nousevaa äärioikeistolaisuutta ja rotuoppipuheita. Kaiken aikaa taustalla maailmanpalo muuttuu yhä korventavammaksi ja kansainväliset suhteet hiertyvät.

Kjell Westön uusin teos, Kangastus 38, on oikeastaan ainoa kirja, jota tältä kirjasyksyltä odotin. Pidempään kanssani kulkeneet tietävät, että Westö on minulle rakkain kotimainen kirjailija – ja John Irvingin kanssa huipulla, kun kaikista kaikkien aikojen kirjailijoista puhutaan.

Olin torstaina kuuntelemassa Westön haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Se oli kiinnostavaa, sillä en ollut kuullut uudesta kirjasta etukäteen juuri mitään. Tiesin, että se sijoittuu 1930-luvulle, aivan talvisodan alle, mutta siinä kaikki. Haastattelussa ei itse kirjasta puhuttu paljoakaan, sillä se on vaikeaa paljastamatta juonikuvioita liikaa. Sen sijaan siinä keskityttiin keskustelemaan 1930-luvusta, historiallisesta proosasta ja erilaisista aatteista.

Ahmin kirjan. Westölle epätyypillisesti se on varsin kompakti, vain hieman yli 300-sivuinen. Kirja kuvaa ajanjaksoa maaliskuusta marraskuuhun vuonna 1938, sen henkilögalleria on tarkkaan rajattu, ja se on jollain tapaa hyvin erilainen tunnelmaltaan kuin kirjailijan aiemmat teokset.

Kirja on upea, sen sanon suoraan. Yritin lukea sitä rauhallisesti, maistellen, huolella henkilöihin tutustuen. Mutta eihän se onnistunut niin hyvin kuin ajattelin, vaan pakko oli lukea lisää, upota vielä syvemmälle. Matilda Wiikin hahmo on äärimmäisen onnistunut. Niin surullinen ja sydämeenkäypä, uskottava, ymmärrettävä ja silti salaperäinen ja arvaamaton. Matilda on tarinan selkäranka ja sisältö, vaikka ei Claes Thune hänelle paljon häviä. Näkisin, että tässä kirjassa Claes Thunen tehtävä on kuvata yleistä, Matildan yksityistä. Thunen kautta katsotaan 1930-luvun Helsinkiä ja Suomea, ylempien yhteiskuntaluokkien aatteita ja elämisen tapaa, yhteiskunnallista muutosta ja kuohuntaa, uuden sodan uhkaa. Tämä kaikki siitä huolimatta, ettei Thune ole yksioikoisen hyväosainen, ei laisinkaan. Mutta hänen elämänpiirinsä on. Matilda Wiik taas on oman persoonansa uhri ja menneisyyteensä väistämättä sidottu tavalla, joka ei ole oikeudenmukainen. Mutta eihän oikeudenmukaisuus olekaan mikään itsestäänselvyys, kuten Matilda huomauttaa Thunellekin.

Kangastus 38 on omalla tavallaan hyvin elokuvamainen. Sen aikajänne on lyhyt, leikkaukset ovat paikoin nopeita, tilanteet ja henkilöt vaihtuvat. Moni asia kuplii pinnan alla, mutta ei nouse esiin. Lukijan on oltava tarkkana, aistittava värähdykset, pysyttävä varpaillaan. Tunnelma tiivistyy vähitellen, melkein salaa, ja lopuksi lukija ei voi muuta kuin huokaista syvään. Palata mielessään askelia taaksepäin, muistella vihjeitä, rakentaa omaa kokonaiskäsitystään. Ehkä pyyhkäistä jotain märkää silmäkulmastaan.

Kohtaus vaihtuu. Leikkaus naisen kasvoihin. Surullisiin, vääristyneisiin. Katsoja nieleskelee: eikö hän saa koskaan rauhaa? Eikö edes pientä? Hetkeksi vain? 

Filmikelan ratinaa. Filmi katkeaa.

Ei, ei hän saa.  

Kjell Westö: Rennot suosikit

Kjell Westö: Rennot suosikit – Kertomuksia 1989–2004
Suomentajat: Jaana Koistinen & Katriina Savolainen
Otava 2010 (1. painos 2004)
349 s.

Kirjakauppaostos.


Kjell Westön Rennot suosikit sisältää 11 novellia sekä alustavan ja kokoelman lopettavan kommentin. Novellit, tai kertomukset, on kirjoitettu vuosien 1989–2004 aikana ja ne vaihtelevat mitaltaan muutamista sivuista lähes 100-sivuiseen. Kaikilla kertomuksilla on yhteys Helsinkiin ja suomenruotsalaisuuteen.

Kjell Westö on kotimaisista mieskirjailijoista minulle rakkain ja paras. (Naiskirjailijoista sanoin ennen Vivi-Ann Sjögrenin olevan suosikkini, mutta nykyisin titteli on siirtynyt itseoikeutetusti Leena Krohnille. Siv. huom.) En ole kuitenkaan vielä lukenut läpi koko hänen tuotantoaan, vaikka olen sitä antaumuksella hyllyyni kerännyt. Pian ilmestyy herran uusin teos, Kangastus 38 (Otava), jota odotan kuin mielipuoli.

Mutta sitä ennen oli aika lukea tämä novellikokoelma.

Westö on mielestäni kertojana vahvimmillaan, kun hän rakentaa pitkää tarinan kaarta ja antaa henkilöidensä kehittyä ja kasvaa. Siksi novellien lukeminen vaati asennoitumista, tarkkasilmäisyyttä ja rauhoittumista – sen muistamista, että nyt ei ole kyse laajasta kokonaisuudesta, vaan lyhyemmästä proosasta.

Luin novelleista neljä ensimmäistä lukumaratonin aikana. Elsie-täti (1989) on kertomus kesästä, jolloin nuoren pojan maailma ja käsitys elämästä muuttuu. Novellissa boheemi Elsie-täti saapuu jälleen sekoittamaan sukuhuvilan rauhaisaa kesäelämää ja asettaa kuviot uusiksi. Hienointa tarinassa on pojan kasvu ja asioiden näkeminen uudella tavalla. Kesähuvilaelämässäkään ei mitään vikaa ole.

Kabana (1989) on tarina nuoresta miehestä, joka kapinoi bättre folk -taustaansa vastaan ja pestautuu mutterivaraston työmieheksi. Hän joutuu väistämättä kohtaamaan yhteiskunnan eri tasot ja niiden ristiriitaisuuden, suorastaan väkivaltaisen kovaa. Novelli pohtii identiteettiä ja nuoruutta ja kuvaa sitä hetkeä, kun asioita ymmärtää uudella tavalla.

Pätkästy kitarasoolo (1989) jäi ehkä kaikkein tympeimmäksi lukukokemukseksi. Elttaantunut kitaristi päätyy säälistä vierailevaksi tähdeksi nousussa olevan bändin levylle, mutta joutuu huomaamaan, ettei enää ole sellainen kuin ennen ja etteivät kuviot ole lainkaan niin pyyteettömät kuin voisi luulla. Aihealue ei minua kiinnosta, joten se saattoi vaikuttaa lukemisen takkuiluun.

Merkitty (1989) sekoittelee kiinnostavasti eri kirjallisuudenlajeja ja leikittelee reportaasin, haastattelun ja perinteikkäämmän proosan yhdistelmällä. Novellin teemana on pohtia journalistin etiikkaa ja se kuvaa sitä hidasta romahdusta, johon toimittaja joutuu kohdatessaan oman moraalinsa rajat.

Kolmio (1989) kertoo ystävysten välisestä kolmiodraamasta, jolla on arvaamattomat seuraukset. Aihepiiri lie varsin tavanomainen, mutta novellin tunnelma on vaikuttava: melankolinen, väistämättömästi muuttuva, sortuva. Tällaisessa kerronnassa Westö on lyömätön. Vaikka henkilöt eivät herätä kiintymystä, heidän kanssaan haluaa elää viimeiseen pisteeseen saakka.

Iiro ja poika (1992) on kuvaus epävarmasta isyydestä ja ikuisesti jatkuvan nuoruuden illuusion saamista säröistä. Iiro on matalalentoa vetänyt nuori mies, jolla on poika toisessa kaupungissa. Kun poika tulee isänsä luo kesänviettoon, isyydestä vieraantunut mies joutuu kovan paikan eteen. En pitänyt Iirosta, ja mieleni teki vähän ravistella häntä kohtaamaan elämänsä valinnat aikuisten tapaan, mutta toisaalta kai tällaisia tossukoitakin on yritettävä ymmärtää.

Melba, Mallinen ja minä (1992) on se lähes satasivuinen, jo pienoisromaanin tapainen novelli, joka jätti pysyvimmän jäljen. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että edelleen pidän eniten pitkästä proosasta ja etenkin Westön pitkästä proosasta. Toisaalta Westö itse toteaa saatesanoissaan, että "jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä", eikä pitkää novellia tule venyttää pienoisromaaniksi, jos se ei ole kertomuksen hengen mukaista. Melba, Mallinen ja minä on lapsuus- ja nuoruuskuvaus, kertomus helsinkiläisestä elämästä ja kerrostalon pihan kuninkuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta ja ystävyydestä. Se on paras tämän kokoelman kertomuksista.

Ackermanin kertomus (1992/2003) käsittelee luottamusta, sen rikkomista ja voimattomuutta, joka syntyy, kun seuraa vierestä toisen ihmisen alamäkeä. Myös syyllisyys on keskeinen teema, jota novelli herättelee pohtimaan.

Erotuomari (1997/2004) kertoo keski-ikäistyneen miehen nuoruuden muistelusta ja oikeiden ja väärien valintojen tekemisen vaikeudesta ja moni-ilmeisyydestä: onko yksi teko aina välttämättä parempi tai oikeampi kuin toinen? Samalla pohditaan urheilumaailmaa ja etenkin junnu-urheilua.

Rennot suosikit (2004) oli minulle mieluisa. Siinä suuri uusioperhe elää arkeaan huippuineen ja aallonpohjineen perheen teini-ikäisen pojan silmien kautta kuvattuna. Tarina ja sen henkilöt ovat kiinnostavia ja kerrontatapa tuore ja uskottava.

Kokoelman lopettaa novelli nimeltään 1968 (kirjan mukaan vuodelta 1968, painovirhe, oikeaa vuotta en saanut selville), surumielinen ja samalla toiveikas pieni kertomus ajasta ja ajan muutoksesta sekä perheen kivuista. Kaunis lopetus hyvälle kokoelmalle.

Huomaan, etteivät kaikki novellit ole jääneet kovin vahvasti mieleeni. Yritin olla ahmimatta, yritin maistella hitaasti kutakin vuorollaan, mutta eihän siitä aina mitään tullut. Olen malttamaton lukija, etenkin hyvän kirjallisuuden äärellä, joten luulen, että näistäkin olisi voinut saada enemmän irti rauhallisemmin luettuna.

Vaikka novellikokoelman lukukokemus oli mieluisa, pidän silti edelleen enemmän Westön pitkästä proosasta. Tässä kokoelmassa on kuitenkin nähtävissä paljon mieluisaa: epätäydellisyydessään uskottavat henkilöt, lapsuuden ja nuoruuden herkkä kuvaus, identiteetin rakentamisen haaste, melankolinen muttei koskaan toivoton tunnelma ja ennen kaikkea upea, täyteläinen, elävä ja hengittävä Helsinki-kuvaus. Kiitos siitä, herra Westö. Jatkakaa.

Voi, Kjell

Pari viikkoa sitten oli Helsingissä taiteiden yö, johon pääsin osallistumaan moooooonen vuoden tauon jälkeen. Oikeasti, viimeksi visiteerasin kyseisissä kekkereissä vuonna 2001, jolloin muistan ostaneeni Oopperan kirppikseltä kivan neuleen. Tänä vuonna, asuessani nyt lopultakin itse Helsingissä, päätin osallistua kovemmalla kädellä. Se tarkoitti Kjell Westön tapaamista, hyvien tyyppien kanssa hengailua ja lyhytelokuvia ulkoilmanäytöksessä (joista yhden oli tehnyt ystäväni). Ohjelmaa tarkastellessani tein huomion, että minun olisi varsin mahdollista ns. stalkata Kjelliä vaikka koko ilta - hänellä näytti olevan ohjelmassa useammassakin paikassa puhumista ja kirjojen signeeraausta. No, minä menin ystäväni Heidin kanssa Akateemiseen, kierroksen alkupisteeseen. (Ja jätin stalkkauksen väliin - tällä kertaa.)

No, Kjell oli ihana. Puhui puolisen tuntia uudesta Halkeamia -kokoelmastaan ja sen herättämistä ajatuksista, mainitsi ohimennen tekeillä olevan romaaninsa teemasta (sijoittuu Helsinkiin juuri ennen talvisodan puhkeamista) ja signeerasi kirjojaaan. Jonotin Eero Heinäluoman perässä ja uskaltauduin vuorollani jopa vaihtamaan muutaman kokonaisen lauseen Kirjailijan kanssa. (Kerrottakoon, että vuosi sitten samassa paikassa meinasin pyörtyä, kun tuli minun vuoroni saada nimmari itseltään Mr. John Irvingiltä Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaanin etulehdelle - sain hädin tuskin kakistettua suustani jotakin englanninkielistä kiitosta muistuttavaa.)

Jätin kuvasta oman nimeni pois, koska olen niin kovin anonyymi ihminen. Mutta Kjell kirjoitti terveisensä kuitenkin ihan minulle itselleni. Uskokaa pois.

Ahmaisin kirjan muutamassa illassa ja tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa siitä mitään arvosteluksi laskettavaa. No okei, valehtelin, se tuntuu todella vaikealta. Tästä syystä en juuri koskaan suostu erityisemmin keskustelemaan esimerkiksi Irvingin teoksista, koska ne ovat liian hyviä ja rakkaita minulle. Westön Missä kuljimme kerran on Irvingin Oman elämänsä sankarin ohella minulle kaikkein tärkein kirja maailmassa. Luulen, että minussa on naksahtanut jotakin kohdalleen niitä lukiessani. Ja kuten kaikki  Lukijat tietävät, ne hetket ovat varsin henkilökohtaisia.

Kjell Westö: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011. Otava 2011.

Kokoelman 71 tekstiä Westö on valinnut "satojen muiden joukosta" siksi, että vaikka ne olisivatkin lukijan mielestä huonoja, "muut ovat vielä huonompia". Tekstit, jotka ovat lähinnä kolumneja ja esseitä, on jaoteltu löyhästi teemoittain kokonaisuuksiksi, jolloin Westön ajatuskuvioita ja mielipiteitä on ehkä helpompi seurata ja muodostaa niistä jonkinlainen kuva. Jos haluaa.

Tekstit ovat hyviä ja viihdyttäviä, ne saavat ajattelemaan. Muutama pitempi teksti tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, mutta minua se ei haitannut - luinhan Kjelliä. Useampiin kohtiin lisätyt jälkisanat hymyilyttivät ja avasivat kuvioita selkeämmin. Erityisesti nautin nuoren Kjellin seurasta Helsingissä ja USA-roadtrip-reportaasista Ahnaita jumalia & Yön Enkeleitä. Kannanotot maahanmuuttokeskusteluun, vieraan pelkoon ja Itämeren tilaan olivat nekin arvokkaita luettavia. Jotkin uudemmista kolumneista olivat jo tuttuja Yhteishyvä-lehdestä parin viime vuoden ajalta, joskin kertaus on opintojen äiti tässäkin tapauksessa.

Kokoelma ei ole raskas. Se on yhtenäinen ja soljuva, muttei rönsyilevä. Sillä on tarkoitus, jonka se mielestäni täyttää. Se kuvastaa Westöä lehtimiehenä, jota hän on Kirjailijuuden ohella. Se on Westö-fanille aarrearkku ja syksyn pelastus. Uskon palaavani näihin teksteihin myöhemminkin - en varmastikaan enää kokonaisuutena, mutta palasina. Pieninä halkeamina tästä elämästä, jota on välillä vaikea ymmärtää.