Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Kuinka opin rakastamaan runoja

Kirsi Kunnas on suomalaisen runouden grand old lady, joka on ilahduttanut ja vavahduttanut runonlukijoita jo 70 vuoden ajan ensikokoelmansa Villiomenapuu (1947) ilmestymisestä alkaen. Moni suomalainen kasvaa Kirsi Kunnaksen lastenrunojen ja osuvien suomennosten kanssa, niin minäkin, ainakin luulen niin, vaikkei ihan kirkkaita muistikuvia lapsuudesta tähän liittyen olekaan. Kunnaksen lastenrunokirjoja ja suomentamia teoksia oli meillä kuitenkin kotona useampia. Loput lainattiin kirjastosta.

Nyt Runo100-haasteen myötä otin lopultakin kunnollisen niskalenkin Kunnaksen muusta lyriikasta. Olen tämän vuoden aikana lainannut, uusinut ja ehtinyt jo palauttaakin useampia Kunnaksen runokokoelmia. Yhteensä olen niitä lukenut kuitenkin neljä, joista vavahduttavin oli kesäinen kokemukseni Uivat saaret -kokoelman (1950) kanssa, kun jäätelökin suli purkkiin.

Aloitin joulukuuni lukemalla kolme Kunnaksen runokokoelmaa: Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Kunnaksen eri kokoelmien runoja yhdistää ilmavuus, hetkellisyys ja vahva luontokuvasto. Niitä on hyvin helppoa lähestyä, ne kutsuvat luokseen.

Kunnaksen runot ovat pääosin lyhyitä, kuin tuokiokuvia. Kuitenkin niissä on hyvin hallittu ilmaisu, tarkkaan valitut sanat, rytmi ja tunne. Verrattuna paikoin hyvinkin ilottelevaan Uiviin saariin nämä 1980-luvun kokoelmat ovat vakavampia, surumielisempiä. Onhan välissä myös 30 vuotta elettyä ja koettua elämää, joka ei voi olla näkymättä.

Vahviten aistin runoissa päättymisen ja menetyksen hetkiä, suruakin. Ne soivat mielessä, koskettavat, saavat miettimään niitä omia menetyksiä ja suruja. Miltä suru tuntuu, tai sellainen käänne, jonka jälkeen tietää jonkin olevan toisin kuin ennen?


Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
         askelistaan
märkä.

(VKK)


Yhä kauempana käyn

niitty niin lähellä ja taivas
yksi ainoa askel!

että äkkiä olen siellä missä näyn
kiikarin surureunat ympärillä.

(VKK)


Surun henkilökohtaisuus välittyy, ja samalla runoissa on paljon runon puhujaan itseensä kohdistuvaa haikeutta. Oman mielen käänteet ja väänteet, tuntemusten moninaisuus, paljastaa puhujan olon ja ikävän. Onko mukana masentuneisuutta, tässä lienee tulkinnan varaa. Ainakin alakulo on selvää, tuntuu lukijankin mielessä vahvana.


Lintujen taivas siipiaallokkona
laskostuu pääni päällä

                   syvässä ikävässä

täällä kuin matkalla, saattajana.
Valoa kaikki kätketty.

(VKK)



Aamu pistää piikkinsä säleverhon lomitse
vuoteelle asti
                           haravoiden minua

kahisen kuin heinäsuova, hiiret
                           vilistävät piiloon.
Kun avaan silmät, olen kohdallani.

(VKK)



Unien hauraat kuvat pirstoutuvat
kuin puolikypsä lasi
aamun valossa
muistojen jännitystä kestämättä
ja minä yksin, yksin
kaikujen talossa.

(KKM)


Kunnaksen runot antavat paljon, kun niiden ensin antaa avautua. Olen myyty ehkä ennen kaikkea siksi, etten kokenut näitä runoja lukiessani lainkaan ulkopuolisuuden tunteita, vaan päin vastoin: lukiessa oli turvallinen, huolehdittu olo. Näiden runojen luokse on helppoa tulla, näiden lukeminen on matalan kynnyksen takana, jos kynnystä on ollenkaan.


Yhtäjalkaa elämä
vaihtovirtaa toisesta toiseen
sykäykset
tulevat menevät
sydämien iskut toisiaan vastaan
tunnen.
Niissä tapahdun.

(KKM)



Talon natinoissa kuulen poissaolosi
ovelle asti kuin avaisit sen
äkkiä
             sydämet pamppaillen se kahtapuolen
sykimme.

(KH)



Ei kukaan tiedä mihin olet mennyt.

Pitkien säteitten uutimet illassa
polkusi kimmellys, tomu.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt
minulta.

(KH)


Runoissa on yhteisyyttä, yhdessä koettua ja elettyä. Vaikka puhujasta välittyy vahva, omillaan pärjäävä kuva, välillä runoissa on heikkoutta, suurta herkkyyttä, halua olla jonkun toisen kanssa, osa jotain samaa kuin muut.


Ei vuoden päivän ei hetken
mittainen ole meri
joka heijastamatta rantaa
kuva sisällään
aloittaa yhä uutta
maisemaa.

(KKM)



Älä pelkää kirkkauden kovaa
veistä
                  ei se haavoita
vaan leikkaa maan raskaan
painon
                  ja valaisee
rauhasi.

(KKM)


Voi, lukekaa Kirsi Kunnaksen runoja, ihmiset! Ne sykäyttävät, ilahduttavat, surettavat, saavat runouden tuntumaan joka sopukassa.


Kirsi Kunnas: Kuun kuva meissä
WSOY 1980
73 s.

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö
WSOY 1984
79 s.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986
112 s.


Kirjastosta.

________

Näistä kokoelmista toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kannesta kanteen, Kirjapolkuni, Elämä on ihanaa, Unelmien aika

Haasteet: Runo100

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta

Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 

Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________

Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

Kirsi Kunnas 90 vuotta -runohaaste

Kirsi Kunnas ja Leena Kirstinä Joni Strandbergin haastattelussa
Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014.

Valkoinen Kirahvi Opuscolo-blogista lähetti eteenpäin Kirsi Kunnaksen 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi haasteen, jonka säännöt ovat:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa.

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle.

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.

Kiitän haasteesta, vaikka olenkin jumittanut sen kanssa jo viikkoja. Nyt, päivää ennen haasteen määräaikaa, on viimeinen hetki siihen tarttua.

Kirsi Kunnaksen osalta minun on todettava, että löysin ensin hänen poikansa. Eppu Normaali on ollut minulle tärkeä bändi varhaisteini-iästä asti, ja alusta alkaen ihastelin Martti Syrjän kekseliäitä sanoituksia. Mikä sanankäytön, kekseliäiden riimien ja tunnelmanluonnin taito! Eppu Normaaliin liittyy paljon valtavan hyviä muistoja, sillä se oli partioreissujen Virallinen Yhtye. Kasetteja kuunneltiin metsään raahatusta, rapisevasta mankasta aina uudelleen ja uudelleen. Ja sanat osattiin ulkoa, tietenkin.

Kun jossain vaiheessa tajusin, että Syrjän äiti on runorouva Kirsi Kunnas, en ihmetellyt enää mitään.

Minulla ei ole selkeitä muistoja Kirsi Kunnaksen runoista omasta lapsuudestani. Luulen, että meillä luettiin vähän toisenlaisia kirjoja, pikemminkin proosaa kuin runoja. Astrid Lindgreniä ja sen sellaista. Kunnas ei siis tarkoita minulle lapsuusmuistoja.

Olen myöhäisherännäinen Kirsi Kunnaksen suhteen.

Onneksi tiedän, ettei ainakaan Kirsillä ole mitään sitä vastaan. Kirjamessuilla hän puhui kauniisti ihmisluonnon halusta kauneuteen ja yhdessä lukemisen ilosta. Kaikkeen, mitä hän sanoi, oli helppo yhtyä. En tule koskaan unohtamaan, miten hienoa oli kuunnella Kunnaksen lukevan runojaan Messuhallin hälinässä. Ympäristö hiljeni, ja oli vain runoilija ja hänen sanansa. Se oli hienoa.

Minulla ei ole yksittäistä suosikkirunoa Kunnaksen tuotannosta, mutta haluan päättää tekstini runoon, jossa on haikeutta, kauneutta ja lohtua. Ihmisen elämä on parasta, kun on joku, joka huolehtii.

Nuku nuku

Nuku nuku lapsikulta,

isäs menee metsään.

Hakee sieltä pupujussin,

pupun taskusta paperipussin

ja pussiin pannaan surut sulta.

Nuku nuku lapsi kulta,

äitis menee tarhaan.

Hakee sieltä päkälampaan,

lampaan leuasta itkuhampaan

ja siihen pannaan itkut sulta.

-Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (1956)

Kiitos Kirsi Kunnas kaikista sanoistasi!