Maisku Myllymäki: Holly

Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 

Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta

 

Jukka Itkosen Terveiset ulapalta on mainio lastenlyriikan runokokoelma, joka nimensä mukaisesti vie keinumaan aalloille, niiden alle ja välillä rannallekin. Värikkään ja ilahduttavan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti.


- - Meri,
järvi, lampi.

Meri on valtavampi
kuin muista kumpikaan.

Ammoisina aikoina
meri peitti melkein koko maan.

Ja meressä syntyi elämää. - -


(Ote runosta ”Meri, järvi, lampi”)


Kokoelman runoissa kohdataan muun muassa miljoonia vuosia vanha trilobiitti, molokkirapu Limulus, pallokala, meritähti ja sähköankerias sekä tietenkin laivakissa ja -koira. Pohditaan elämää merillä, muistellaan menneitä, haaveillaan uusista seikkailuista – ja käydään lähes huomaamatta läpi jopa Maapallon miljoonia vuosia pitkää historiaa ja kehitystä!


- - Päivä lämmin,
keväinen,
lammikko niin leväinen,
että kala
varsieväinen
ankarasti pohti:

”Tohtisiko täältä nousta
ylös, maata kohti”

Se mietti
siinä aikansa
ja lopulta se tohti. - -


(Ote runosta ”Varsieväinen”)


Itkonen osaa taitavasti ujuttaa runoihin mahdollisuuden oppia uutta ilman, että niiden luettavuus ja viihdyttävyys kärsisi. On kyse sitten sanoista, termeistä, luonnonhistoriasta tai teknologiasta, huomaamattaan saattaa tajuta oppineensa jotakin. Vähintäänkin tarkan pikkulukijan seurassa saattaa päätyä selittämään vaikkapa sitä, miten elämä on syntynyt merissä tai miten ihmiset ovat oppineet hyödyntämään veneitä, tuulta ja polttomoottoreita vesillä liikkumiseen.


- - (Nykyisinä aikoina)

Ajan myötä, tarve vaati,
tietenkin, no siksi,
purjeveneet muuttuivatkin
paljon suuremmiksi,
valtamerilaivoiksi,
monimastoisiksi.

Nykyään jo rakennetaan
rautaisia laivoja,
joiden suunnittelu vaatii
teräviä aivoja.

Mutta mistä kaikki alkoi?

Mistäpä muusta
kuin siitä
kauan sitten
veistetystä puusta.”


(Ote runosta ”Laivat”)


Itkosen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, runojen tunnelma on hyväntuulinen ja kaukana kurttuotsaisuudesta. Runon puhujina ja aiheina vilahtelevat kiinnostavat meriin ja vesillä liikkumiseen liittyvät hahmot ja ilmiöt, ja uskoisin kirjasta olevan iloa yhtä lailla meri-ihmisille kuin maakravuillekin. Kuvasto ja sanasto on sellaista, että sen tunnistaa, vaikka esimerkiksi purjehdussanasto tai risteilyalukset eivät omaan kokemuspiiriin kuuluisikaan. Höyhensaarille nyt jokainen on ainakin purjehtinut joskus!

Olen lukenut kirjan runoja sekä ääneen yksivuotiaalleni että itsekseni, ja ne toimivat kummin vain. Ehkä kuitenkin vielä paremmin ääneen luettuina, kun hauskat riimit ja äänteet pääsevät oikeuksiinsa ja runojen paikoin yllättävän suuret tarinat esiin.

Hyvää mieltä ja meren suolaista tuoksua, tästä sopii nauttia!


”Elämän meri

Voi olla julma,
voi olla hyvä,
syvä tai sitten
vähemmän syvä.

Jokaisen elämän meri.

Toisinaan saapuvat
matalapaineet,
myrskyää, nousevat
vastaamme laineet.

Ankara elämän meri.

Sitten kun meren
ilme taas vaihtuu,
huolet ja murheet
mielestä haihtuu.

Lempeä elämän meri.”



Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Kuvitus: Camilla Pentti
Lasten Keskus 2021
42 s.

Arvostelukappale

Toisaalla: Kirjavinkit, Matkalla lukemisen maailmaan

Haasteet: Kirjoja ulapalta

Jäähyväiset Kirjoille ulapalta sekä Yhdysvallat-lukuhaasteelle

Lokakuun ja Helsingin kirjamessujen myötä päättyy muutama mukava lukuhaaste (onko edes muunlaisia kuin mukavia lukuhaasteita?). Tässä koontini niistä.

Lukupino-blogissa avattiin vuodenvaihteessa Yhdysvallat-lukuhaaste tämänvuotisten Kirjamessujen teemamaan kunniaksi. Haasteeseen osallistuminen oli minulle aivan selvä homma, onhan yhdysvaltalainen kirjallisuus suuresti sydäntäni lähellä. Olen joskus sanonut, että jos synnyn joskus uudelleen, synnyn yhdysvaltalaiseksi romaaniksi.

Vajaan vuoden kuluessa luin 28 yhdysvaltalaista kirjaa. Suurin osa oli erinomaisen hyviä lukukokemuksia, niin ne jenkkikirjat usein tuppaavat olemaan. Aivan kaikkia haastekategorioita en saanut napattua, mutta sen sijaan luin useita kirjoja niiden ulkopuolelta. Ja onneksi tämän haasteen saikin suorittaa juuri niin kuin itse halusi.

Parhaiten mieleeni jäivät Jennifer Clementin raastava Rakkaudesta aseisiin (josta bloggaan jahka ehdin), Jenny Offillin leikittelevä Syvien pohdintojen jaosto, Elizabeth Stroutin tyynen melankolinen Nimeni on Lucy Barton, Rivers Solomonin viiltävä scifiromaani Menneisyyden kaiku ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin viihdyttävä scifisarjis Saga, jonka jatkoa odottelen kieli pitkällä. Ohittaa ei sovi myöskään Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän näyttävää tietokirjaa Fintiaanien mailla.

Nuorten aikuisten kirjat tarjosivat myös mahtavia elämyksiä. Katharine McGeen tulevaisuuden New Yorkiin sijoittuva, oivasti juonitteleva Tuhat kerrosta -sarja, Angie Thomasin jysäyttävä Viha jonka kylvät, Nina LaCourin riipaiseva Välimatkoja sekä Sarah Crossanin kokeileva säeromaani Yksi kolisivat kaikki kovaa.

Lisäksi on erikseen mainostettava, että luin haasteajan aikana ensimmäistä kertaa YA-klassikkoa John Greeniä! Tuorein suomennos Kilpikonnan kuorella maittoi mainiosti ja ihan viimeiseksi ennen haasteen loppumista kuuntelin Tähtiin kirjoitetun virheen äänikirjana. Bloggaan siitäkin vielä myöhemmin.

Tässä vielä linkit kaikkiin Yhdysvallat-lukuhaasteessa lukemiini kirjoihin kategorioineen:

1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (Karisto 1967)

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018) (bloggaus tulossa)

2. Musiikki osana kirjaa

3. Beat-sukupolven kirja

4. Alkuperäiskansat osana kirjaa
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla (WSOY 2016)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010) – Toinen maailmansota

6. New Yorkiin sijoittuva kirja
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016)
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018)
Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018)
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018)

7. Pulitzer-palkittu teos

8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (Like 2018)

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (Otava 2017)

9. Sukupolvikuvaus
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013) (bloggaus tulossa)

10. Kirja politiikosta
George Saunders: Lincoln bardossa (Siltala 2018)

11. Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018) – Kalifornia

12. Orjuuteen liittyvä aihe

13. Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)

14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos
Sarah Crossan: Yksi (S&S 2018)

15. Klassikko

Listan ulkopuolelta:
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
John Green: Kilpikonnan kuorella (WSOY 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (Kirjava 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Kiitos Simolle haasteesta!

******

Tänään päättyy Nannan kirjakimara -blogissa keväällä alkanut merellinen lukuhaaste Kirjoja ulapalta. Meri kiinnostaa ja kiehtoo jatkuvasti, ja siihen liittyvä kirjallisuus on usein sangen kutkuttavaa.

Luin haasteeseen 6 kirjaa. Kaksi oli kotimaisia, yksi Norjasta ja loput Yhdysvalloista. Kirjoissa seilattiin, sukellettiin, surffattiin, kalastettiin ja haaksirikkouduttiin niin Norjan rannikolla, Tyynellä valtamerellä, Välimeren pakolaiskriisissä, Atlantilla että täysin kuvitteellisilla merillä.

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (S&S 2017)
Khaled Hosseini: Meren rukous (Otava 2018)
Nina LaCour: Välimatkoja (Karisto 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011)
Katja Törmänen: Karhun morsian (Like 2018)

Näistä huipulle kipuavat jo Yhdysvallat-haasteen yhteydessä mainittu Nina LaCourin Välimatkoja, Morten A. Strøksnesin Merikirja ja Katja Törmäsen Karhun morsian. Lämmin suositukseni niille kaikille.

Kiitos Nannalle haasteesta!

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Katja Törmänen: Karhun morsian

Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkit, Evarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

Bianca Turetskyn Muotimatkaaja Titanicin kannella on kepoista aikamatkailufantasiaa nuorille. Itse asiassa kirja on kirjastossa luokiteltu jopa nuorten aikuisten osastolle, mitä pidän kyllä vähintäänkin epäilyttävänä. Nappasin kirjan luettavakseni, sillä tavoittelin innolla YA-lukuhaastebingon haastavaa ruutua Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918, ja vaikka on todettava, että YA-kirjallisuutta tämä ei kyllä ole, aion silti ruksata ruudun suoritetuksi. Melkoinen kovis, vai mitä? Varsinainen sääntöjen venyttäjä!

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias (jep, ensimmäinen virhe nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta) Louise Lambert, joka rakastaa vintagevaatteita, vaikka hänen paras ystävänsä Brooke tai äitikään eivät ihastusta ymmärrä. Kun Louisen on löydettävä tanssiaismekko ensimmäisiin tanssiaisiinsa (joihin hän ei oikeastaan haluaisi edes mennä ainakaan kenenkään pojan kanssa, koska pojat ovat noin lähtökohtaisesti ällöjä), kuin sattuman kaupalla hän saa kutsun erikoiselta vaikuttavaan vintageliikkeeseen myyjäisiin. Mekkovalikoima onkin huikea, ja kun Louise sovittaa hänelle kuin nakutetusti sopivaa vintageaarretta, hän yhtäkkiä pyörtyy – ja herää laivalta sata vuotta aiemmin.

Hitaampikin lukija tietää jo kirjan nimen perusteella, että laiva on Titanic, mutta Louiselle se selviää vasta hyvän aikaa myöhemmin. Kirjan jännite löpsähtää siis jo lähtökohtaisesti. Lähinnä alkaa kiinnostaa, miten Louiselle kuuluisalla laivalla mahdollisesti käy. Hän ei nimittäin olekaan oma itsensä, vaan 17-vuotias menestyvä näyttelijätär neiti Alice Baxter, joka on matkalla Yhdysvaltoihin uran perässä setänsä holhoamana ja ystävällisen palvelijattarensa Annan avustamana.

Laivamatka sujuu Louisen opetellessa uutta rooliaan ja ihmetellessä sadan vuoden takaista elämää ja ylellistä laivaa, kunnes hänelle paljastuu, mistä laivasta on kyse ja kuivat (!) historiantunnit heräävätkin yllättäen eloon. Miten Louise selviytyy pois tuhoon tuomitulta Titanicilta ja voiko hän muuttaa historian kulkua sitä ennen?

Lukuelämys jäi tosiaan karvaan makuiseksi, kun tajusin sangen nopeasti, etten olekaan lukemassa nuorten aikuisten vaan pikemminkin varhaisnuorten kirjaa. Nuoremmalle yleisölle kirja voikin toimia hauskana katsauksena muotiin, historiaan ja Titaniciin, mutta hyvin viattomaksi, ennalta-arvattavaksi ja mitäänsanomattomaksi tarina jää. Sandra Suyn kaunis kuvitus tuo kuitenkin hienon lisän kirjaan, ja 1910-luvun miljöö ja muoti heräävätkin sen ansiosta sivuilla eloon. Tuotemerkkejä ja brändejä luetellaan hieman liikaa makuuni, mutta varmasti ne voivat toisentyyppistä lukijaa kiinnostaakin.

Muotimatkaaja Titanicin kannella avaa sarjan, joka on Yhdysvalloissa jatkunut jo kahden osan verran. Niissä aikamatka vie muotimatkaajan mukanaan Marie Antoinetten hoviin ja Kleopatran saleihin. Suomennettu niitä ei kuitenkaan ole, mistä en henkilökohtaisesti ole erityisen pahoillani, vaikka jos joku saa tästä kirjasta itselleen lukemisen iloa, ei minulla pitäisi olla mitään sitä vastaan – eikä toki olekaan. Ehkä kuitenkin vinkkaan kirjastolle, että tämän kirjan paikka ei kyllä ole nuorten aikuisten osastolla.


Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Suomennos: Aila Herronen
Ulkoasu: Alison Impey
Kuvitus: Sandra Suy
WSOY 2011
268 s.
The Time-traveling Fashionista (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Saran kirjat, Lurun luvut

Haasteet: Jatkumo, (pitkin hampain) YA-lukuhaaste (Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918), Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan), Kirjoja ulapalta