Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

Vercors: Meren hiljaisuus

Vercors: Meren hiljaisuus
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: ?
Kirjayhtymä 1985
154 s.
La silence de la mer (1951)

Kirjastosta.


Meren hiljaisuus on seitsemän novellin kokoelma, jonka niminovelli julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1942 Ranskan ollessa Saksan joukkojen miehittämä. Pseudonyymi Vercorsin takana on Ranskan vastarintaliikkeeseen kuulunut kirjailija Jean Bruller.

Kokoelman novellit käsittelevät kukin tavallaan sota-aikaa ja ennen kaikkea miehityksen aiheuttamaa tuskaa ja henkistä vastarintaa. Sota pysyttelee pitkälti eräänlaisena taustaelementtinä, joka kuitenkin vaikuttaa merkittävästi jokaiseen hetkeen.

Erityisen vahvana ristiriidat ja vaikeat tunteet välittyvät niminovellissa Meren hiljaisuus, jossa pienen ranskalaiskylän asukkaat joutuvat alistumaan ja sopeutumaan saksalaisten joukkojen saapumiseen ja oleskeluun omilla maillaan ja omissa kodeissaan. Novellissa keskitytään erityisesti yhteen taloon, jossa kertoja – jo vanha mies – asuu veljentyttärensä kanssa. Taloon muuttaa saksalainen upseeri, siviiliammatiltaan muusikko ja aatteiltaan sodanvastainen idealisti, johon asukkaiden on hankalaa suhtautua. Mihin vihollisuus päättyy, mistä alkaa ihmisyys? Mitkä tunteet ovat sallittuja, mitkä eivät? Saksalaisen ja talon asukkaiden välille muodostuu erikoinen tasapaino, omanlaisensa harmonia, jonka molemmat osapuolet tietävät olevan höyhenenkosketuksella kaadettavissa. Novellin tunnelma toi mieleeni vaikuttavan lukukokemuksen viime joulukuulta, jolloin luin Auschwitzissa murhatun Irène Némirovskyn upean Ranskalaisen sarjan.

Kokoelman päättävä Kirjapaino Verdun kertoo pariisilaisesta kirjapainosta, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit – kirjapainon omistaja Vendresse ja tämän juutalainen työntekijä Dacosta – pyrkivät etenemään sodan varjossa päivän kerrallaan. Kun ympäristön asenteet juutalaisia kohtaan kiristyvät, joutuu Vendresse punnitsemaan omat käsityksensä, sotakokemuksensa, solidaarisuutensa ja ihanteensa tarkkaan – ja jää silti vaille tyydyttäviä vastauksia.

Meren hiljaisuus on nopealukuinen mutta ajatuksia herättävä kirja. Sota-aikaa kokemattomana ymmärrän sen vaikutukset ja merkitykset tietenkin vain välikäsien kautta. Tällaiset kirjat tuovat sodan ja sen aiheuttaman kaaoksen ja tunnetilojen valtavat vaihtelut ymmärrettäväksi, vaikka aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Novellien autenttisuus vaikuttaa syvästi: ne on kirjoitettu sodan aikana, vailla mahdollisuutta jälkiviisauteen tai tulevaisuuden, edes huomisen, ennustamiseen.

Ranskan miehitysaika on tähän saakka ollut minulle suhteellisen vieras (sota)historiallinen ajanjakso. Mitä enemmän sitä käsittelevää, etenkin aikalaiskirjallisuutta luen, sitä paremmin luulen voivani ymmärtää, edes etäisesti, millaisia tuntemuksia ylpeän ja vahvan kansan antautuminen ja valloittaminen voi herättää.

____

Tällä kirjalla ansaitsen kolmannen raidan Ranskan lippuun Vive la France! -haasteessa. Lisäksi se pääsee osaksi Ihminen sodassa -haastetta.

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle

Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.

Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki

tämä lyhyt hetki

kun tuuli murtaa laineen

kun hiekka polttaa jalkojen alla

Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

Kun bloggaaja kohtaa kirjallisen ymmärryksensä rajat

Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)

Kirjastosta.


Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.

Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.

No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.

Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.

En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.

Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.

Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.

No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.

So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).