Kirjallinen vuosi 2021 ja kohti uutta alkavaa

Kuva: Pixabay

Hyvää uutta vuotta! 

Olipa tervetullutta saada heivata vuoden 2021 kalenteri ja koko vuosi muutenkin menneisyyteen ja siirtyä uusille lukemille. Viime vuosi ei ollut mikään varsinainen menestystarina elämässäni, todettakoon se. Oli paljon hyvää: oma mainio perheeni ja muut ystävät ja läheiset, pääsy pois kotoa takaisin työelämään, joitakin seikkailuja ja reissuja, hyviä lukuelämyksiä. Mutta niiden vastapainona oli paljon väsymystä, apeutta, vaikeuksia jaksaa, sumuisia ajatuksia, lähellä roikkuvaa uupumusta ja tietenkin kaiken kruununa edelleen jatkuva koronapandemia.

Toivoa siis sopii, että alkanut vuosi 2022 olisi edes joiltakin osin hieman hellävaraisempi.

Ainakin ajattelin lukea taas enemmän ja nauttia lukemisestani. Siinäpä haastetta!

Aion osallistua Helmet-haasteeseen, kuten aina ennenkin ja lisäksi pienen tauon jälkeen Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa vieraillaan kirjojen avustuksella mitä erilaisemmissa paikoissa. Saa vinkata muitakin haasteita! Noin ylipäätään haluan lukea (taas) enemmän oman hyllyn kirjoja, hillottuja aarteita, ja toki kaikenlaista muuta, mitä vain eteen tulee.

Viime vuonna luin hieman epäselvien laskujeni mukaan seuraavasti:

yhteensä 86 kirjaa,

joista 15 oli äänikirjoja.

joista 62 oli kotimaisia kirjoja.

joista 21 oli jotain muuta kuin tavanomaisempaa proosaa.

joista syntyi 29 bloggausta.

joista liian monesta jäi kirjoittamatta, vaikka olisin halunnut.

joita lukemalla osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (45/50 luettua), Kirjoja ulapalta -haasteeseen (3 luettua) ja Kirjan kannet auki -lukuhaasteeseen (14 luettua), kas näin:

 

kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä (22.6.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen       

kirja, jonka kannet hymyilevät

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret (11.4.2021) - Kansien tekijä: Apila Pepita

kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (14.1.2021)

kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (10.3.2021) - Kansien tekijä: Anna Järvinen

kovakantinen kirja

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin (16.1.2021)

kirja, jonka kansissa on villieläimiä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (21.6.2021) - Kansien tekijä: Arla Kanerva / Safa Hovinen

kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Maisku Myllymäki: Holly (15.8.2021) - Kansien tekijä: Anna Makkonen

pehmeäkantinen kirja

Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (18.2.2021)

kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Evie Wyld: Me olemme susia (22.1.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen

kirja, jonka kannen on suunnitellut mies

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (31.1.2021) - Kansien tekijä: Jussi Jääskeläinen

kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (16.4.2021) - Kansien tekijä: Jussi Kaakinen

kirja, jonka kannet luo avaran tilan

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - Likaista lunta (8.3.2021) - Kansien tekijä: Tommi Tukiainen

kirja, jonka kannet vie sinut tuntemattomaan paikkaan

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (2.4.2021) - Kansien tekijä: Judith Schalansky

kirja, jonka kansissa on vettä

Marja Aho: Lasienkeli (2.6.2021) - Kansien tekijä: Kaisu Sandberg

joista kaikista parhaimmistoon nousivat

suurimmaksi osaksi jo vuoden 2020 puolella lukemani David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Evie Wyldin Me olemme susia, Ville-Juhani Sutisen Arktis – Likaista lunta, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas, Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, Venla Hiidensalon Suruttomat, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, Joonas Kallosen Giljotiini, Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät, Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lapsensurmat ja susiviha Suomessa, Maisku Myllymäen Holly, Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, Anu Lahtisen Ebba – Kuningattaren sisar, Eeva Joenpellon Lohja-sarja sekä vuoden viimeiseksi romaaniksi päässyt Emma Puikkosen Musta peili.

Kaikesta huolimatta olen jopa hämmentynyt, kuinka paljon ja hyviä kirjoja lopulta luinkaan, vaikka jossain vaiheessa paikoittain tuntui, ettei mikään maistu tai tunnu miltään eikä lukeminenkaan maita. Onneksi lukutoukkuus on niin syvällä minussa, että se aina kuitenkin palaa, joskus, vaikka taukoakin tulisi.

Kiitokset teille (kovasti harveneville) ihmisille, jotka blogiani vielä jaksatte ja viitsitte käydä lukemassa ja kiitos suuresti edelleenkin kommentoiville.

Blogini täyttää nyt tammikuun alkupuolella jo 16 vuotta. Se on aika hurjaa, ja kurjaa on se, että intoa ei ole enää lainkaan samoin kuin joskus ennen. Mutta ehkä blogi kannattaa kuitenkin koettaa pitää hengissä edelleen – ties vaikka tällainen hidas ja epäseksikäs viestinnän muoto vielä joskus palaisikin takaisin muotiin!

Hyvää uutta vuotta juuri sinulle, olkoon se toiveidesi mukainen.

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 

Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Marja Aho: Lasienkeli

 

Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 

Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.

Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.

Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä

Atena 2021

199 s.

Arvostelukappale.

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Kansi ja kuvitus: Apila Pepita

SKS 2021

119 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 

Luin tätä kirjaa iltana, jonka jälkeisenä yönä unta haettiin poikkeuksellisen pitkään ja hartaasti. Lapsemme nukkuu yleensä hyvin, se on onni, mekin nukumme. Toisinaan tuntuu, että nukun nykyisin paremmin kuin aikana ennen lasta, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään eikä herätä ääniin, mutta silti nukun nyt hyvin. Vaikka herään, vaikka valvon, vaikka olen valmiudessa. Se tuntuu vähän hassulta, sanoa näin, ja yleensä sitä välttelenkin, sillä en halua kuunnella kommentteja, joissa viisastellen todetaan, etten tiedä mitä vielä on edessä ja että se on ohimenevä vaihe kuule vaan ja että ootappa vaan.

Anna Järvistä lukiessani mietin, miksi joskus on ihanaa lukea tuntemattomien ihmisten muistoista ja toisinaan ei. Miksi joidenkin ihmisten elämät kiinnostavat, mikä niissä kiinnostaa, ja miksi toisten asiat valuvat ohi silmien ja korvien tai niihin ei halua edes mennä lähelle. Ei ihmisen tarvitse edes kertoa paljon, kun voi kuitenkin kertoa riittävästi.

Uni viime yönä:, kaksoispiste nimen lopussa, jota en edes aluksi huomannut, on romaani tai muistelmateos tai pitkä proosaruno tai välkähtäviä sirpaleita valkoisten pellavaverhojen raosta. Se ei ole yksioikoisen kaunis eikä seesteinen eikä se ainakaan ole lälly. Siinä on kolhuja, ruumiintoimintoja, pettymyksiä, muutoksia jotka eivät ole aina hyvästä mutta ovat kuitenkin. Pilkkujakaan siinä ei aina ole siellä missä ajattelisin niiden olevan, ja pisteitä on välillä siellä, minne niitä ei odottaisi. Kirjan nimen kaksoispiste on tärkeä: se avaa tien mutta jättää avoimeksi ja itselle tulkittavaksi, miksi se siinä on. Onko kaikki vain viime yön unta vai jotain muuta.

Anna Järvisestä en tiennyt paljoa, kun lähdin hänen esikoisteostaan lukemaan, kauniin äänensä kyllä ja että hän on ruotsinsuomalainen monipuolinen taiteilija. Nyt voin kuvitella tietäväni enemmän. Millaista on muuttaa uuteen maahan, miltä perheen muodonmuutos tuntuu ja näyttää, miten identiteetti rakentuu, pieniä paloja rakkaudesta, ihmissuhteista, äitiydestäkin, oman tien löytämisestä ja kulkemisesta. Ajatuksia Suomesta ja Ruotsista ja jostain niiden väliltä.

Uni viime yönä: on henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen (tai yleisskandinaavinen, ehkä, mikä minä olen väittämään, että jossain muualla joku muu voisi tuntea näin tai itse asiassa kukaan), sen kaari on huolellinen ja vahva, mutta siinä on paljon tilaa ja aikaa. Tähän kirjaan oli hyvä solahtaa, se antoi hengittää lukiessa.

Mietin, olemmeko kaikki lyijykynällä tai hiilellä tehtyjä omakuvia, häilyvärajaisia ja hieman sotkuisia, kenelle olemme merkityksellisiä. En kaipaa tunnustuksellisuutta, likakaivojen kaivelua, pidän pidättyväisyydestä ja rauhallisuudesta, hiotusta ilmaisusta ja kuitenkin vapauksista.

"Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni."

Anna Järvinen: Uni viime yönä:
Suomentaja: Raija Rintamäki

Kansi: Anna Järvinen

Teos & Förlaget 2021

133 s.

Dröm natten till idag (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 6. Kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Suomi ja sota. Miten tunkkainen teema.

Mutta Suomi ja sota 2000-luvulla? Alkaa jo vähän kiinnostella!

Helena Immosen esikoisteos Operaatio Punainen kettu heittää lukijalle melkoisen täkyn. Miten ja miksi Suomi saattaisi päätyä 2000-luvulla sodan osapuoleksi? Ihan sellaisen aidon, havunmakuisen ja kranaatinsavun hajuisen sodan osapuoleksi? No, Venäjänpä kanssa tietenkin, kuinkas muuten.

Riina Koivu on aktiivinen reserviläinen, joka on käynyt viime aikoina aktiivisesti kertausharjoituksissa. Siviilielämässä hän on töitä paiskiva asiantuntija, pienen pojan äiti ja upseerimiehensä Mikaelin vaimo. Mikael työskentelee Pääesikunnassa ja joutuu hyvin vaativaan asemaan, kun Suomen tilanne alkaa yllättäen kiristyä. Riinan veli Joni on puolestaan valmiusyksikön sotilas, joka joutuu ensimmäisenä niin sanotusti kädet saveen, kun kirjan tarina alkaa rullautua auki. Jonin puoliso on viimeisillään raskaana, kun käsky astua palvelukseen tulee.

Kaikki on varmasti saanut alkunsa jo paljon aiemmin, mutta varsinaiseen toimintaan mennään Itämeren tapahtumien kautta. Ruotsi hakee yllättäen NATO:n jäseneksi ja tunnelma lähiseudulla alkaa puolestaan vähemmän yllättäen kuumentua. Gotlanti joutuu millään tavoin varautumatta tunnustuksettomien joukkojen miehittämäksi ja Ruotsi pyyttää Suomelta sotilaallista apua tilanteeseen. Niin Jonin joukot päätyvät saarelle valtaamaan sitä takaisin.

Gotlanti on kuitenkin vasta esinäytös, sillä Ruotsin kepposista suivantunut Venäjä suuntaa strategiansa ja toimintansa Suomea vastaan. Kymenlaakso ja Hanko muodostuvat keskeisiksi paikoiksi, kun suomalaiset huomaavat yhtäkkiä olevansa kuin historiallisessa luupissa: tapahtumat, joiden traumoista on pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana jo päästy ehkä yli, tulevatkin iholle modernina sodankäyntinä. Sota ei kohdistu vain Puolustusvoimiin, vaan siviiliväestökin joutuu tekemisiin sodankäynnin kavalien muotojen kanssa, kun välttämätön infrastruktuuri ja tiedonvälityksen keinot kompuroivat.

Riina, Mikael ja Joni joutuvat jokainen tahollaan tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joihin eivät vahvasta sotilaallisesta koulutuksestaan huolimatta ole olleet aivan valmiina. Kuka olisi voinut uskoa, että Suomi on vielä joskus sodassa? Ja miten sotilaan käy, kun sota todella puskee päälle: miltä tappaminen tuntuu, miltä kuolemanpelko, miten valita toimintamalleja vain huonojen vaihtoehtojen joukosta, miten vaikuttaa asemassaan ylempiensä valintoihin ja päätöksiin, entä omiinsa?

Operaatio Punainen kettu on romaani, jota en ehkä ihan ensimmäisenä olisi valinnut lukupinooni, mutta oli se melkoinen seikkailu. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, miljööt ja tapahtumat on rakennettu toiminnallisiksi ja eläviksi, kolmen eri päähenkilön kautta tarkastellaan sotaa eri näkökulmista ja erilaisten traagisten kokemusten kautta.

Kirjan maailmassa eletään luultavasti juuri näitä aikoja. Koronapandemiaa ei ole, mutta muuten esimerkiksi valtiojohto on nykyinen, ja presidentti ja ministerit esiintyvät kirjassa omana itsenään. Ratkaisu on kiinnostava, joskin hieman häiritsevä. Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousee kirjassa lähes messiaaniseen asemaan. Nikottelin.

Tarinana Operaatio punainen kettu on sangen vetävä ja olen antanut itseni ymmärtää, että sen yksityiskohdat ovat hyvällä mallilla. Armeijaa en itse ole käynyt enkä sotateknologiaa kovin hyvin tunne, mutta Immonen kuvaa tapahtumia, välineitä, syitä ja seurauksia uskottavasti.

Kirjan hahmot jäävät puolestaan valitettavan ohuiksi. Heillä on toki sisäinen maailmansa, tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaan makuuni niitä kuvaillaan aivan ylitsevuotavasti ja paikoin jopa melodramaattisesti. Pettymyksen, pelon ja surun tunteet vääntyvät rautalangasta, kun ensin on ollut pahaenteisiä ajatuksia ja aavistuksia puolen kirjan verran. Ehkä olisin toivonut vähän vähemmän alleviivaamista ja selittämistä, lukijalle itselleen ei jätetä kyllä mitään tulkinnan tekemisen tarpeita, kun henkilöiden läpikäymät ajatukset selitetään auki moneen kertaan. Mutta toisaalta, ehkä se ei ole tämän genren tarkoituskaan.

Kokonaisuutena Operaatio Punainen kettu on mielenkiintoinen visio ja hypoteesi siitä, millaisten tapahtumien ja syiden vuoksi Suomi saattaisi nykyaikana joutua sotaan ja millaista sodankäynti olisi. Taidanpa hyvinkin napata kirjan kirjavinkkauslistalleni, jahka taas jossain vaiheessa olen opehommissa ja pääsen vinkkaamaan nuorisolle kirjallisuutta. Tämä passaisi hyvin kasi- ja ysiluokkalaisille historian tai yhteiskuntaopin opetuksen oheen. 

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2020
464 s.

Omasta (tai no puolison) hyllystä.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Reserviläinen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 18. Kirja, jonka kannet on suunnitellut mies (Jussi Jääskeläinen).

Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 

Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Donna mobilen kirjat, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjapyykki, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Nainen. Tuo hankala olento. Aina jotenkin tiellä, vääränlainen, väärin toimiva, muokattava, muutettava. Liian äänekäs, liian hiljainen. Liian touhukas, liian passiivinen. Liikaa mielipiteitä (vääränlaisia), ei pysy perhana lestissään. Liian seksuaalinen, ei ollenkaan kiinnostunut. Uhka. Uhka miehelle, uhka yhteiskunnalle, perheelle, suvulle, kunnialle, järjestykselle, säännöille.

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) on aihepiiriltään tuttu: yhteiskunnasta sairauden ja epävakauden vuoksi eristäminen. Olen lukenut tästä monta kertaa. Kuinka monta kertaa olen lukenut, miten naisia (ja köyhiä, kurittomia, asettumattomia ja etenkin köyhiä, kurittomia ja asettumattomia naisia) on kohdeltu, miten heiltä on viety itsemääräämisoikeus, omanarvontunto, arvo. Miten heidät on haluttu pois silmistä, pois mielistä, pois häiritsemästä vakautta.

Ja miten aina haluan lukea siitä uudestaan. Miten syvällä se tuntuu, fyysisenä kipuna ja aivojen puristuksensa. Miten. Tämä. On. Mahdollista. Aina. Uudestaan.

Romaanin miljöönä toimii Tiiralinna. Saari, joka on jotenkin hieman vinossa ja syrjässä reiteiltä, jotenkin vähän epävakaa ja juuri siksi sopiva uudelle parantolalle. Naisten parantolalle, jossa ei tosin kenenkään odoteta (tai anneta!) parantuvan, vaan jonka on tarkoitus olla loppusijoituskohde, viimeinen koti, paikka josta ei lähdetä edes jalat edellä, sillä saareen saa näppärästi oman hautausmaan.

Tiiralinnan ylihoitajaksi tulee nuori Linnea, jolla on vahva hoitajan vakaumus ja näkemys: hän ei tyydy vähään, vaan vaatii paljon itseltään ja muilta, myös henkilökunnaltaan, joka ei kaikin osin ole yhtä ammattimainen. Lääkäriäkin saadaan odotella pitkään, eikä tämä kauaa saarella viihdy sinne lopulta tultuaan. Ylihoitajan vastuu kasvaa suureksi kantaa ja jaksaa. Emännän pestiin saapuu Alli, joka haaveilee lähtevänsä siirtolaiseksi Australiaan ystävänsä perässä, kunhan on saanut säästettyä rahaa matkaan ja alkupääomaksi. Alli on käytännöllinen, rivakka ja toimelias, ja hän joutuu nieleskelemään useamman kerran idealistisen Linnean kanssa työskennellessään. Lisäksi saarella on hoitohenkilökuntaa, pikkupiikoja, työmiehiä ja persoonallinen pappi Joel.

Ja tietenkin hoidokit. Nuo parantumattomat, haastavat, hylätyt, seonneet, kukin omalla tavallaan rikkinäiset ja vihaisetkin naiset, joita ei muualla haluta tai voida hoitaa, ja jotka on yhdellä leimalla ja allekirjoituksella määrätty loppuiäkseen hoitolaitokseen.

Saari alkaa vähitellen avautua asukkailleen kuten myös lukijoilleen. Romaanin sivuilla päästään tarkkailemaan lintujen muuttoa ja elämää, saarta ympäröivää merta ja sen luontoa, ja ennen kaikkea saarta itseään, joka tuntuu päivä päivältä enemmän itsekin elolliselta olennolta. Asukkaidensa tapaan jotenkin hylätyltä, sivuun sysätyltä, ohitetulta.

Kaukonen kirjoittaa lennokasta, liitävää, koskettavaa tarinaa ja kieltä. Sen mukaan on helppo upota, se vie tunnelmassaan 1920-luvun puoliväliin, onnistuu autenttisuudessaan ja ajankuvassaan. Tarina ei anna itseään helpolla, ei avaudu vaivatta eikä sulkeudu viimeiselle sivulle. Paljon jää lukijalle, lukijan vastuulle, ja pidän siitä. Tuntuu, kuin romaani herättäisi koko saaren henkiin, vahvistaisi ajatusta siitä, kuinka maailma toimii kokonaisuutena, laajimmillaankin yhtenä organismina, jossa kaikki osat kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Vaikka kirjan aihe on raskas ja vavahduttava, romaani itsessään ei ole painostava tai lannistava. Sadan vuoden takaiset hoitokäytännöt ja yhteiskunnallinen suhtautuminen mielenterveyteen mietityttävät, aina vain, ja etenkin tuolloin vallalla ollut aate rotuhygieniasta ja sen vahvistamisesta sävähdyttää. Tämä maailma ei ole helppo paikka kellekään, muttei varsinkaan niille naisille, jotka toimivat, tekevät tai ovat millään muotoa vähänkään erilaisia tai oikeastaan ylipäänsä ovat jotakin. Aina löytyy jokin saari, jonne heitä meitä ollaan valmiita eristämään.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
377 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Markku Soikkeli / Kiiltomato, Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 5. Kirja, jonka kannet on sävyltään siniset