Nelinkertainen haastekoonti

Vuosi lähenee loppuaan ja lukuhaasteita on taas aika panna pakettiin. Kuten monet hyvin tietävät, olen erittäin innokas lukuhaasteisiin osallistuja, vaikka aika ajoin muka vannon, etten enää kohta ahmi niitä itselleni ihan varppina en...

Lukuhaasteissa parasta on se, että arvostan ensinnäkin kekseliäitä haasteideoita ja toisekseen ne usein houkuttelevat lähes salakavalasti kokeilemaan jotain hieman vieraampia aihealueita. Olen itse järjestänyt myös muutaman lukuhaasteen blogiurani aikana, ja edelleen hyrisen tyytyväisyydestä muistellessani niitä (etenkin Ihmistä sodassa, voi se oli hyvä haaste vaikka itse sanonkin!). Odotan siis innolla, millaisia uusia jekkuja vielä kehitellään!

Nyt on kuitenkin se hetki, kun neljä vuonna 2016 lukemisiani ilahduttanutta haastetta on saateltava suoritettujen haasteiden arkistoon.

Kirjaherbario

Tämä Sheferijm-blogin haaste kannusti keräilemään kirjannimiherbariota, siis kasviota. Vaatimukset olivat tiukat, ja pääsinkin vain hätinä välttävästi läpi löytämällä vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa:

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (2016) – Convallaria majalis
Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla (2004) – Pteridium aquilinum
Marko Kitti: Oliivityttö (2012) – Olea europaea
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007) – Prunus domestica
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (2003/2010) – Hibiscus

Kiitos Ainolle todellakin haastavasti haasteesta!

______________

Läpi historian

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato pyöräytti ilmoille Läpi historian -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena oli saavuttaa itselleen jokin hieno arvonimi käymällä läpi historian eri aikakausia kirjallisesti. Henkseleitä paukutellen ajattelin tähän lähteväni, mutta arvasihan sen, kuinka sitten käy. Luin vuoden aikana viisi haasteeseen sopivaa kirjaa ja olen nyt arvoltani paroni/paronitar/vapaaherra. Sopiihan se!

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)
Euripides: Medeia (431 eaa.). Suom. Otto Manninen. WSOY 1998.

Keskiaika (400–1400-luku)
Beowulf (n. 700–1000). Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
Denis Diderot: Tämä ei ole tarina (1773/2015)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)
John Steinbeck: Routakuun aika (1942/2016)

Kiitos Lukumadolle haasteesta!

_________________

Kurjen siivellä

Pinon päällimmäinen -blogin Kurjen siivellä -haaste oli minulle tämänvuotisista kaikkein mieluisin. Syytän ja kiitän haastetta siitä, että ihastuin lopullisesti Japaniin. Joskus on ilman muuta päästävä sinne itsekin, etenkin Kiotoon! Aivan kaikkia haasteessa mukana olleita Itä-Aasian maita en kiertänyt, mutta into jatkuu ja ehkä vielä jossain vaiheessa törmään vaikkapa macaolaiseen tai mongolialaiseen kirjallisuuteen?

Luetuksi tuli 15 kirjaa:

Etelä-Korea
Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää (2000/2015)

Hong Kong
Jean Kwok: Käännöksiä (2010/2011)

Japani
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani (2016)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002/2009)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (2014/2016)
Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (n. 1058/2005)
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (2004/2005)
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (2007)

Kiina
Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (2010/2012)
Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta. Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa (2016)
Guy Delisle: Shenzhen (2000/2010)
Anna-Mari Kaskinen & Katja Kuittinen: Luumunkukka ja Lohikäärme (2007)

Taiwan
Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi (2008) & Mimi matkii (2009)

Kiitos Sannabanana haasteesta!

_________________

Vuoden massiivisimpia lukuhaasteita oli luontevasti Helmet-haaste 2016, eli pääkaupunkiseudun kirjastojen koostama 50 kohdan lista, johon sopivia kirjoja luin vuoden aikana. Tällä kertaa sain haasteen loppuun asti, toisin kuin viime vuonna, eli kaikki 50 kohtaa on täynnä! Jihuu! Viimeiseksi jääneen kohdan kirja (Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut on vielä bloggaamatta, mutta sekin teksti tulee kyllä aikanaan.) En viitsi listata kirjoja tähän, mutta tältä erilliseltä sivulta niihin voi tutustua.

Odottelen myös innolla uuden Helmet-haasteen julkistusta 30.12., sillä aion osallistua siihen ilman muuta myös ensi vuonna.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Purppuranpunainen hibiskus on kirja, jota olen vältellyt jo pitkään. Väkivalta, alistaminen ja kiihkeä uskonnollisuus ovat aiheita, jotka eivät aina toimi kirjallisuudessa, sillä niillä on helppo mässäillä ja toisaalta ne turruttavat lukijan helposti.

Chimamanda Ngozi Adichie ei kuitenkaan sorru helppoihin ratkaisuihin esikoisteoksessaan. Hän kyllä kertoo teini-ikäisen nigerialaistytön Kambilin tarinan perhehelvetistä, mutta tekee sen hienovireisesti ja taitavasti. Kambili elää isoveljensä Jajan kanssa perheessä, jota hallitsee despoottinen isä Eugene. Isä on yhteisönsä tunnustettu ja arvostettu jäsen: hyväntekijä, lahjoittaja, epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota vastaan taisteleva toisinajattelija.

Kotona isä on väkivaltainen hallitsija, jonka nyrkistä ja vyöstä maistavat vuorotellen lapset ja vaimo. Kambili ja Jaja elävät tiukasti rakennetun lukujärjestyksen mukaista elämää, ja koulussa heidän on oltava parhaita. Rukoukset on ajoitettava kuten kuuluu, eikä mistään velvollisuuksista voi laistaa.

Kun nuoret saavat mahdollisuuden vierailla liberaalin tätinsä Ifeoman ja serkkujensa luona Nsukkan yliopistokaupungissa, elämä saa uuden värin ja näkökulman. Aikuistuminen on edessä, väistämättä.

Purppuranpunainen hibiskus vetää mukaansa vastahakoisenkin lukijan, niin eläväksi Adchie on miljöönsä ja henkilönsä rakentanut. Ruoan tuoksu tulee nenään asti, paatoksellisen jumalanpalveluksen kuulee korvissaan, Kambilin äidin pienet posliiniesineet välkkyvät jossain katseen reunoilla. Kirjan kuvaama maailma on kaukana omastani: se on maantieteellisesti kaukana, mutta yhtä lailla sen henkinen ympäristö on aivan muuta kuin missä elän. Vahva uskonnollisuus, äärimmäisen kunnianhimoinen opiskelu, ylellinen ja etuoikeutettu elämä ja perheessä vallitseva kauhun tasapaino vievät sellaisille elämänalueille, joita en tunne. Adichie tekee ne näkyviksi ja koettaviksi.

Kristiina Savikurjen suomennos on toimiva ja uskon sen välittävän alkuperäisteoksen kielen sellaisena kuin on tarkoitus. Eksoottiset kasvit ja ruoat, nigerialaisen kansanuskon elementit, vaatteet ja tavarat muodostavat osan tarinaa, eivät toimi vain lavasteina. Muutos ja kohtalon uhmaaminen nousevat teemoina Purppuranpunaisen hibiskuksen keskiöön, ja tarinan rytmi ja jännite tukevat niitä.

Vaikuttava kirja, jonka oli jo aika tulla luetuksi ennakko-oletuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2010
328 s.
Purple Hibiscus (2003)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla muun muassa: Reader, why did I marry him?, Tarukirja, Kirja vieköön!, Hurja Hassu Lukija, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi  

Ruksaan tällä Helmet-haasteesta kolmanneksi viimeisen kohdan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjaherbario-haasteeseen saan viidennen suorituksen Hibiscuksella ja pääsen näin välttävällä arvosanalla läpi vuoden lopussa loppuvasta haasteesta, huh!

Tämä on toinen lukemani kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

Vaikuttavia kuvituksia kolmeen kertaan

Kirjojen kuvitus on aihe, jota en kovin usein ole nostanut blogissani esiin. Arvostan kuitenkin oivaltavaa, taitavaa ja kerronnallista kuvitusta todella paljon, vaikken esimerkiksi lasten kuvakirjoja juurikaan lue. Sarjakuvien kanssa teen ajoittaista tutustumistyötä, ja noin muutenkin pidän kauniista kuvista, valokuvista ja kuvataiteesta paljon.

Nyt lukupinoon sattui lähes peräkkäin kolme kuvitukseltaan ansiokasta teosta. Kirjat, jotka tässä niputan yhteen, ovat Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 – Kirja kolme: Matka, australialaisen Shaun Tanin mykistävä Etäisten esikaupunkien asioita ja Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama runotarina Luumunkukka ja Lohikäärme.

Kirjojen tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden kohdeyleisötkin poikkeavat toisistaan. Kepler62-sarjan kolmas osa vie meidät lopultakin avaruuteen: ensin tukiasemalle Maata kiertävälle radalle ja sitten aurinkotuulen voimaa hyödyntäviin tähtipurjehtijoihin, joiden suuntana on Kepler62. Matkaseurueen lapset ja nuoret ovat saaneet kovan koulutukseen tuleviin koitoksiin, mutta arvatahan sen saattaa, ettei kaikki suju aivan niin kuin oli suunniteltu. Uteliaisuus ja putoilevat sukat voivat myös olla kohtalokkaita...

Kepler62 on aivan mahtava sarja, jota olen hehkuttanut aiemminkin täällä ja täällä. Vielä on onneksi kolme osaa tulossa, ja seuraavassa laskeudutaan jo uudelle planeetalle ainakin kansikuvan perusteella. Kepler62 on tunnelmaltaan aika synkkä ja etenkin tarinan kuvaaman Maan tila herättänee keskustelua ja kysymyksiä, joten suosittelen sarjaa yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi – tai ainakin kannustan olemaan valmiina, kun kinkkisiä pohdintoja herää.

Avaruuskuvat ovat huikeita. Pasi Pitkänen on saanut liikkeen, valon ja vauhdin vangittua upeasti voimakkaisiin kuviinsa. On helppoa eläytyä valon nopeuteen ja äärettömän pitkiin välimatkoihin. Teksti vie mukaansa, ja koska kuvia ei ole joka sivulla, tarinan eteneminen on toki varsin olennaisessa osassa. Hieman odottava tunnelma kirjasta jää, jonkinlainen väliosan maku. Mutta toisaalta eipä tässä malttaisi odottaa jatkoa!

Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama Luumunkukka ja Lohikäärme on kahden kiinalaistytön tarina. He ovat eläneet lähes koko ikänsä yhdessä kiinalaisessa lastenkodissa, ja kun molemmat adoptoidaan Suomeen, on suuri muutos elämään väistämätön. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja se on varsin aurinkoinen ja hempeä. Tarina sinänsä ei oikein puhutellut minua, mutta kauniit, punasävyiset ja voimakkaat kuvat pelastivat kokonaisuuden.

Aiheensa puolesta kirjan kohdeyleisö on aika selkeä, ja toivottavasti se antaa iloa, hyvää mieltä ja vahvistusta adiptioperheille. Toki kirjan avulla saa vastattua varmasti pienemmän väen kysymyksiin, vaikka omaa perhettä adoptio ei koskettaisikaan – esimerkiksi tarha- tai koulukavereiden taustojen osalta.

Potin näistä kirjoista nappaa kuitenkin ehdottomasti australialaisen animaattorin Shaun Tanin häkellyttävän hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on lastenosastolla, mutta kuuluisi ehdottomasti nuorille ja aikuisille. Kuvitus on upea, voisin ottaa lähes joka sivusta seinänkokoisen taulun itselleni.

Vaikka tästä, jossa kartan reuna on myös todellisuuden reuna...

Tai tästä yksinäisestä lelusta...

Tai astetta erikoisemmasta häämatkasta.

Tunnelma kirjassa on hämärä, outo, hieman synkkyyteen vivahtava muttei kuitenkaan lannistava tai pelottava. Paitsi ihan pieniä lapsia esikaupungin kummajaiset voivat kyllä pelottaa.

Tan hyödyntää kaksiulotteisen kirjan mahdollisuuksia monella tapaa, kuvat eivät välttämättä lainkaan pysy kehyksissään, ja erilaiset tekstityypit, tekstaustavat ja asettelut saavat hyvin tilaa ja mahdollisuuksia.

Shaun Tanin persoonallinen ja koskettava tyyli saa miettimään omaa suhtautumistaan vieraisiin, vierauteen, naapureihin, kohtaamisiin ja siihen, minkä ajattelee olevan tavallista ja minkä ei.

Kauniit, ammattimaiset ja erottuvat kuvitukset tekevät suuren osan näiden kaikkien kolmen kirjan tarinoista. Kuva ja teksti keskustelevat keskenään, kumpikin saa pontta toisesta. Hallittuja, tyylillä tehtyjä kokonaisuuksia, joihin tutustuminen maksaa vaivan.


Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 – Kirja kolme: Matka
Kuvitus: Pasi Pitkänen
WSOY 2016
155 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Madonluvut, Yöpöydän kirjat
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.


Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Graafinen suunnittelu: Shaun Tan & Inari Kiuru
Lasten Keskus 2015
89 s.
Tales from Outer Suburbia (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie, Ihminen välissä, Hurja Hassu Lukija, Lastenkirjahylly  


Anna-Mari Kaskinen: Luumunkukka ja Lohikäärme
Kuvittaja: Katja Kuittinen
Kirjapaja 2007
39 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Värikäs päivä
Haasteet: Kirjaherbario (luumu, Prunus domestica), Kurjen siivellä (Kiina)

Kahdesti nuortenkirjaa

Sunnuntaisella lukumaratonilla luin kaksi nuortenkirjaa: Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (Karisto 2014) ja Marko Kitin Oliivitytön (Tammi 2012). Molemmat käsittelevät luontevasti nuoruutta ja nuorten elämää, vaikka ovatkin kirjoina hyvin erilaisia keskenään.

Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka saa vaatimattomaksi tehtäväkseen pelastaa Maapallon. Hän ottaa matkalle mukaansa pinkin pienlentokoneen ja teknologisen vehkeen nimeltään Yökirja. Yökirja antaa ohjeita ja koordinaatteja, voipa sen kanssa tavallaan keskustellakin. Kimmel kohtaa matkansa aikana kaksitoista 16-vuotiasta tyttöä, joilla jokaisella on jokin huoli, puoli tai ongelma, joka on yleistettävissä itseään suuremman kokonaisuuden osaksi. On varasteleva tyttö, odottava tyttö, sydämensä särkenyt tyttö, surua kohdannut tyttö ja niin edelleen. Heidät kaikki Kimmel kohtaa erilaisissa maailman kolkissa ja tilanteissa pyrkien ratkomaan kunkin kanssa vastaan tullutta pulmaa. Roolit ja pinnat murenevat, ja henkilö on aina merkittävämpi kuin ensisilmäyksellä vaikuttaisi.

Huotarisen kirjoitustyyli on liitävä ja pakoton. Se ei ole helpointa mahdollista luettavaa, sillä tässäkin kirjassa paljon jää lukijan vastuulle. Kimmel on kokonaisuutena aika erikoinen kirja, jossain määrin absurdi, eikä symboliikkaa säästellä. Yhdelle haastavampi kuin toiselle, veikkaan, mutta ainakin tästä kirjasta saisi irti paljon erilaisia aiheita puitavaksi. Ihastelin tyttöyden monien puolien esiin nousemista lähes käsinkosketeltavalla tavalla. Tytöt ovat super!

Marko Kitin Oliivitytössä taas minäkertojana on poika, ysiluokan jälkeistä kesää viettävä Joona. Suuntana on lukio, mutta mieltä painaa sotkuinen perhetilanne ja muutenkin on aikalailla epäselvää, mihin sitä oikeasti haluaisikaan. Kotibileissä Joona kohtaa hämmentävällä tavalla tutun vihreäsilmäisen Veeran, joka panee pakan sekaisin: ei vähiten siksi, että Joonan suloinen tyttöystävä on parhaillaan Italiassa lomamatkalla perheensä kanssa...

Oliivitytössä käsitellään mielestäni onnistuneesti peruskoulun jälkeen koittavaa tyhjyyttä, oman paikan etsimistä ja ihmissuhteiden mutkikkuutta. Perhe-elämä saa sekin oman osansa ilman sen suurempia alleviivaamisia. Kieli on sujuvaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun. Peukkua tällekin!

Niin se vain on, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan laadukasta nuortenkirjallisuutta. Ja itseä aina harmittaa, kun en ihan kaikesta uusimmasta pysy kärryillä. Onneksi tällainen hitaampikin henkilö voi kuitenkin aina luottaa kirjaston antimiin. Siellä aika ja sesongit kulkevat rauhallisemmalla tahdilla.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel
Ulkoasu: Maria Appelberg
Karisto 2014
120 s.

Marko Kitti: Oliivityttö
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2012
132 s.

Kirjastosta.

______

Kimmel toisaalla: Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi
Oliivityttö toisaalla: Paljon melua kirjoista, Kirjakko ruispellossa, Emmi Muhonen / Lukufiilis

Lukuhaasteisiin saan edistystä Oliivitytön avulla. Poimin kolmannen kasvin Kirjaherbarioon (oliivi- eli öljypuu, Olea europaea), ja Helmet-haasteesta nappaan kohdan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (vaikka itse en nyt tehnytkään).

Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla

Jukka Parkkinen on tuttu nimi jostain aika kaukaa menneisyydestä: yläasteella koko luokan piti lukea hänen romaaninsa Kaupungin kaunein lyyli, josta sitten pidettiin jokin koe tai vastaava. Kirjasta en muista mitään (pitäisiköhän ottaa uusintalukuun?), mutta kirjailijan nimi jäi mieleen. Sen enempää en Parkkisen tuotantoon ole tutustunut, joskin tyttärensä Leenan romaanit (Sinun jälkeesi, Max, Galtbystä länteen ja Säädyllinen ainesosa) ovat olleet mieluisia lukukokemuksia.

No, nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa Leenasta vaan Jukasta.

Kirjastosta tarttui käteen lastenrunoteos Sananjalkoja metsäpolulla, johon Satu Paakkala on tehnyt kauniin, mustavalkoisen kuvituksen. Runojen teemoina ovat sanat, luonto ja eläimet. Riimejä käytetään kekseliäästi ja eläimiin kilpistyy niin eläimelliseen kuin inhimilliseen elämään kuuluvia asioita. Kirja oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2004.

Kohtaamme muun muassa maailmaa matkailevan harakan, nuoruutta muistelevan hevosen, Turun kirkon naakat, eksistenssiongelmasta kärsivän vyötiäisen ja osuusmeijerin perustavan lehmän. Luonnon kiertokulusta kertovat opettavaiset runot esimerkiksi tikanpojista, minkeistä, madoista ja sienistä. Vaikka runoista saa irti pedagogisia oivalluksia ja faktatietoakin, ne eivät ole mitenkään osoittelevia tai kuivakoita. Pikemminkin lukija huomaa ihastelevansa mainioita riimejä ja käänteitä – ja oppineensa salaa jotain uutta luonnosta ja eläimistä:


Kuinka luonto vetää tikanpojan puuhun

Luontoäiti opettaa ja
näyttää mallia,
kuinka tikka puuhun pääsee
ilman pallia.

Kyllähän se suorastaan on
melkein noloa,
jos ei tikanpoika löydä
pesäkoloa.

Ei vain ole elämässä
mitään kikkoja,
joilla auttaa voisi noita
pikkutikkoja.

Jokaisen on opittava
puuhun nousemaan,
jokaisen on opittava
vetovoima maan.

Vaan kun oli syksy
lehdet riipinyt,
joka tikanpoikaa kantoi
oma siipi nyt.


Erityishuomion kiinnittäisin osioon Sananpistejalka, jonka runoissa tuore teknologia ujuttautuu osaksi metsän elämää. Toki "tuore" on näin 12 vuotta kirjan julkaisun jälkeen jo suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki tekstarit, verkot ja ohjelmistot putkahtavat luontevasti mukaan eläinrunoihin. Tänä vuonna on puhuttu paljon postin muutoksista, ja siihen teemaan seuraava runo sopii kuin nenä päähän:


Kirjekyyhky vaihtaa ammattia

Postilaitos kyyhkyselle
lopputilin antoi,
vaikka lintu tunnollinen
aina postin kantoi.

Sähköposti korvasi
kirjekyyhkysen.
Metsästä nyt kuuluu
vaisu nyyhky sen.

Rastas sitä oksallaan
koitti lohduttaa:
– Vielä postilaitos
tästä kuulla saa.

Juuri niin! Tekniikka
potkut heti kosti:
oli täynnä matoja
koko sähköposti.

Kirjekyyhky kiitteli
hyvää tuuria,
nyt se hoitaa postin
matokuuria.


Sananjalkoja metsäpolulla on sympaattinen ja mieltälämmittävä runokokoelma, joka sopii aivan erinomaisesti aikuisellekin lukijalle. Sitäpaitsi lukiessa alkoi heti tehdä mieli metsään.


Kelon kello

Metsässä kun kuolee puu,
runko silloin kelottuu.
Kuollessaankin honka jatkaa
ajan loputonta matkaa.
Vaikka päättyi hongan elo
ajan kulun näyttää kelo.



Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla
Kuvitus: Satu Paakkala
WSOY 2004
104 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Turun Sanomat

Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 18. Lastenkirja. Kirjaherbariooni saan kerättyä peräti toisen kasvin, sananjalan (Pteridium aquilinum).

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Ihastuttavan vanhanaikainen kesäjännityskirja tämä Karin Erlandssonin Kuolonkielot. Suosittelen luettavaksi mökkiterassille, riippumattoon, puistoon tai laiturille. Mutta vältä kielon kasvupaikkoja...

Mistä on kyse?

Nuori toimittaja Sara Kvist lähtee töihin Pohjanmaan rannikolle paikallislehteen. Pikkukaupunki houkuttaa työn lisäksi siksi, että siellä asuu kiehtova uusi poikaystävä, hevostallia pyörittävä Robert. Saran hommiin kuuluu mitättömien paikallisuutisten raapustelua, mutta juhannus muuttaa kaiken: metsästä löytyy paikallisen naisen ruumis.

Erlandsson rakentaa tarinaansa lyhyin luvuin ja selkein lausein. Henkilöhahmoja on suhteellisen paljon, mutta paketti pysyy kasassa. Saran ja Robertin lisäksi tutustutaan eläkeläisrouva Leaan, joka suree edelleen jo vuosia sitten kuollutta puolisoaan, toimituksen muihin työntekijöihin kuten päätoimittaja Gunnariin ja valokuvaaja Oskariin, kuolleen naisen Monikan perheeseen sekä seurakunnan uudehkoon naispappiin Linnaan.

Kirjassa eletään kesää 1992, ja vaikka itse olen liian nuori muistamaan aikuisten maailmaa tuolta ajalta – olin menossa kouluun samana syksynä – ysärihenkeen oli helppo solahtaa. Paikallislehden toimitus päivystää tietenkin lankapuhelimen ääressä, tiedonkulku malttaa odottaa seuraavan päivän lehteen, kuvat kehitetään toimituksen pimiössä ja tahti on muutenkin rauhallisempi ja hötkyilemätön.

Linnan kautta aikanaan tuore naispappeus ja sen aiheuttama kitka tulee konkreettiseksi. Näin melkein 25 vuotta myöhemmin on uudet kiistanaiheet, mutta jotain kovin tuttua Erlandsson teeman kautta onnistuu kuvaamaan.

Kuolonkielot keskittyy pienen yhteisön sisäisten jännitteiden, roolien, salaisuuksien ja säröjen ympärille. Poliisityöskentelyä sen sivuilla ei ole, joten siinä mielessä kyse on virkistävästä vaihtelusta tavanomaisemmin lukemaani rikoskirjallisuuteen. Tunnelma on jossain määrin staattinen, eikä sydän nyt suoranaisesti pamppaile tämän tarinan kuluessa, mutta mukavaa viihdettä kirja kyllä tarjoaa.


Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Suomentaja: Taija Mård
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S & S 2016
263 s.
Missdåd (2016)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Jihuu, saan avattua lopultakin Kirjaherbario-haasteen kielolla (Convallaria majalis). Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä toimittajan ammatti kutkuttelee edelleen aika ajoin...