Kun Tolstoi saarnaa, lukija kuuntelee

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
Suomentaja: Eero Balk
Kansi: Tommi Turunen
Basam Books 2011
144 s.
Kreitserova sonata (1891)

Omasta hyllystä.


Nimetön kertoja kohtaa alkukeväisellä junamatkalla miehen, jolla on synkkyyttä sydämellään. Hän on tappanut vaimonsa, saanut tuomionsa ja haluaa kertoa tarinansa. Vaunun muut matkustajat poistuvat yksi kerrallaan kuvioista, vain kertoja jää kuuntelemaan koko pitkän ja lohduttoman tarinan.

Vaimonsa surmannut mies ei päälle päin vaikuta tappajalta, eikä kyse olekaan hetkellisessä mielenhäiriössä tehdystä väkivallasta. Kuvio on suurempi. Mies pohtii pitkään avioliiton olemusta, ihmisen tuntemaa himoa, tunteiden vaarallisuutta, mustasukkaisuutta, leipiintymistä omaan puolisoon, yhteiskunnan rakenteita. Kertoja saa kuulla, kuinka tilanteet johtivat toisiinsa, ja kuinka oletettavasti väistämätön lopulta tapahtui.

Tolstoi on minulle tuttu toissasyksyisen Anna Kareninan verran, ei vielä enempää. Tämä kirja on joskus päätynyt hyllyyni alennusmyynnistä. Nyt oli sen aika.

Kerronta on Kreutzer-sonaatissa tiivistä. Tapahtumia ei kehyskertomuksessa juuri ole, ollaan vain junassa ja matkustetaan kohti määränpäätä. Se, mitä tarinan sisällä kerrotaan, on sen sijaan huomattavasti olennaisempaa.

En voi sanoa pitäneeni kirjaa erityisen miellyttävänä lukukokemuksena. Vaikka vaimonsa tappanut mies on yliviritetty hahmo, jonka mielipiteisiin sidotaan huomattavasti äärimmäisyyksiä, en osannut etäännyttää itseäni hänestä, vaan ärsyynnyin koko ajan lisää. Mies on rasittava kiihkoilija, joka ei näe mitään hyvää missään: hän pitää ihmisen kokemaa himoa puhtaana syntinä, avioliittoa ainoastaan himon teennäisenä laillistajana, naisia lähestulkoon paholaisina ja miehiä aivottomina viettiensä orjina. Melko yksipuolinen maailmankuva, vaikka se – myönnettäköön – varsin herkullisesti esitetäänkin.

Paasaaminen ei kuitenkaan jaksanut viihdyttää minua koko 144 sivua. Onneksi muitakin elementtejä tuodaan mukaan, kun mies alkaa kuroa auki oman avioliittonsa tarinaa ja surmatyöhön johtaneita tapahtumia. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että mies itse ei kykene käsittelemään omia tunteitaan, ei sen enempää suhdetta vaimoonsa kuin vieraan muusikon herättämää mustasukkaisuutta. Kirjan alkupuolella mies siis tuomitsee lähestulkoon kaiken, ja lopuksi lukijalle selviää, että kyse on pääasiassa jälkiviisaudesta, kun mies on havahtunut omaan vajaavaisuuteensa, jota ei voi itsessään hyväksyä.

Kreutzer-sonaatti jättää kitkerän maun suuhun. Vaikka se käsittelee kiinnostavaa aihepiiriä, paljastaa oman aikansa murroskohtia ja vaikka tunnelma on tiivis, saarnan puolelle lipuva osuus oli minulle liikaa. Itsensä provosoiminen on aika ajoin ihan hauskaakin, mutta tästä lukukokemuksesta ei loppujen lopuksi jäänyt minulle kovin paljon käteen. Toisaalta ehkä nyt tekee taas mieli lukea lisää 1800-luvun kirjoja, joiden kuvaama maailma ja yhteiskunnallinen tilanne on monin tavoin erittäin mielenkiintoinen.

___

Lue myös Marissan kiinnostava näkökulma Kreutzer-sonaattiin.

Osallistun kirjalla haasteisiin 1800-luvun kirjat ja Venäjää valloittamaan. Lisäksi ruksaan ensimmäisen kirjan TBR90+10-listaltani tälle vuodelle.

Hyvitys (Afrikan tähti -haaste)

Boualem Sansal: Hyvitys
Suomentaja: Aura Sevón
Into Kustannus 2012
220 s.
Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schriller (2008)

Kirjastosta.


Malrich on vihainen nuori mies, algerialistaustainen maahanmuuttaja Pariisissa, joka tuntee vetoa kiihkoilevaan islamistiseen yhteisöön. Hänen isoveljensä Rachel on siirtolaisena kuin suoraan oppikirjasta ja juhlapuheista: sopeutuva, sivistynyt, menestyvä – täydellisen integroitunut. Veljesten elämä muuttuu, kun heidän algerialaisessa pikkukylässä elävät vanhempansa tapetaan järjettömässä verilöylyssä. Rachel alkaa selvittää vanhempiensa, ennen kaikkea isänsä, menneisyyttä pala palalta ja totuuden paljastuessa päätyy lähipiirinsä yllätykseksi masennukseen ja itsemurhaan.

Hyvitys koostuu päiväkirjaotteista, sekä Malrichin äänestä, kun hän selvittää, miksi veli tappoi itsensä että Rachelin yhä kaoottisemmiksi käyvistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka Malrich saa tämän kuoleman jälkeen käsiinsä. Veljesten puheenvuorot on painettu erilaisilla fonteilla selvemmän eron tekemiseksi.

Tartuin kirjaan sattumalta, sillä se oli kirjaston hyllyssä houkuttelevasti esillä, ja kun huomasin sen olevan algerialaisen miehen kynästä, päätin testata. Takakansi lisäsi houkutusta, ei vähiten siksi, että sen mukaan Hyvitys on kielletty Algeriassa, koska se käsittelee maan veristä sotaa ja vertaa islamismia holokaustiin.

Vertaapa todellakin. Odotin saavani tarinan, jossa siirtolaisuuden eri puolet paljastavat jotain olennaista niin lähtömaasta kuin uudesta kotimaasta. Ajattelin, että luvassa on väkivaltaa ja nuorten miesten epätoivoa. Toivoin, että lukukokemus olisi rankka mutta antoisa.

Vähän kylmäksi jäin, myönnettävä se on. En päässyt kummankaan veljeksen kanssa sinuiksi, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa tarinaan uppoutumista, kun minäkerronta on sen keskeinen osa. Rachel jäi täysin sumuverhon taakse, Malrichin vihaisuuteen ja henkiseen murrokseen pääsin edes hieman käsiksi.  Rachelin selvitystyö saksalaistaustaisen isänsä menneisyydestä on kuvattu varsin raastavasti, mutta ei se silti minua erityisemmin liikuttanut. Kiinnostavampana pidin sitä, kuinka Malrich muuttuu kiihkoilevaa islamia ihannoivasta nuorukaisesta kriittiseksi ajattelijaksi ja onnistuu juurruttamaan kriittisyyttä myös kaveripiiriinsä.

Hyvityksen teemat ovat moninaiset. Yhtäältä se paneutuu holokaustin painolastiin ja sukupolvet ylittävään syyllisyyteen sekä menneisyyden taakan aiheuttamiin moraalisiin dilemmoihin. Mistä ihminen on lopulta vastuussa? Vain omista teoistaanko? Toisaalta kyse on yksilötasosta, ihmisen suhteesta omaan identiteettiinsä ja juuriinsa, kaikkeen siihen, mitä jokainen meistä kantaa omalla tavallaan mukanaan. Nyky-Algeria jää väistämättä jalkoihin, kun pääpaino on toisen maailmansodan kauhuissa ja hipaisten myös Länsi-Euroopan siirtolaislähiöissä. Veljesten vanhempien väkivaltainen kuolema ja kummankin myöhempi vierailu vanhempien haudalla kotimaassa on ohimenevä hetki, josta lukija ei saa otetta.

Ollakseen raskaasta aiheesta huolimatta miellyttävä ja hyvä lukukokemus Hyvitys on aivan liian paasaava. Aiheita kierrellään ja kaarrellaan, niihin palataan uudelleen ja uudelleen, eteenpäin ei tunnuta pääsevän. Juonenkäänteet jäävät mitäänsanomattomiksi, mutta ehkei tämän kirjan ole edes ollut tarkoitus olla erityisen tarinavetoinen, vaan pikemminkin aiheen painavuus on nostettu kaiken muun edelle. Onneksi kirjaa ei ole venytetty tämän pidemmäksi, sillä jo näissä reilussa parissa sadassa sivussa riitti tahkoamista.

En kuitenkaan tyrmää teosta. Se on kirjoitettu syystä, eivätkä sen käsittelemät aiheet valitettavasti vanhene. Erityisen upeasta ja mieleenpainuvasta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta ymmärrän sen paikan puheenvuorona ja kannanottona, ennen kaikkea sananvapauden puolesta. Maailmassa, jossa edelleen kielletään kirjoja, on kirjoitettava entistä vimmaisemmin, enemmän ja rajummin. Siksi nostan hattuani Boualem Sansalille ja muille hänen kaltaisilleen ja toivon, etteivät he hiljene koskaan.

___

Kirjasähkökäyrä-blogissa on myös luettu Hyvitys.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Algeria)

Hulluja lahkoja: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs
Käsikirjoituksesta suomentanut: Mirja Hovila
Schildts 2011
314 s.
Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död (2011)

Kirjastosta.


Ida Maria Åkerblom (1898–1981), snappertunalaisen mäkitupalaisen tytär, tuli tunnetuksi horrossaarnaajana, karismaattisena profeettana ja nimeään kantaneen lahkon despoottisena johtajana. Maria aloitti saarnaajan uransa vuonna 1917 ja keräsi nopeasti ympärilleen uskollisten seuraajien piirin. Hän oli kiehtova ja kiinnostava persoona, vahvahenkinen puhuja ja monin tavoin vetävä nuori nainen.

Åkerblom aloitti toimintansa Uudellamaalla, mutta siirtyi nopeasti Pohjanmaalle, Kokkolan lähistölle. Siellä hän sai paikallisista talonpojista tukea sanomalleen. Maria saarnasi pääasiassa öiseen aikaan, ja kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nopeasti. Pääasiallinen sanoma oli, että elettiin lopun aikoja ja vain Mariaa seuraamalla ja häntä Jumalan lähettämänä profeettana kuuntelemalla saattoi pelastua.

Marian oikeaksi kädeksi tuli sisällissodan henkisesti musertama Eino Vartiovaara, joka otti nuoren naisen kasvattityttärekseen. Vartiovaaran vaimo Maiju ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, sillä hän huomasi nopeasti miehensä olevan kokonaan Marian pikkusormen ympärillä. Perheen rahavarat alkoivat ohjautua Marian ja Einon yhteishallintaan, ja joukko ympärillä kasvoi. Pohjanmaalla ryhmittymä sai vastaansa niin paikallista väkeä, joka ei muotoutuvaan lahkoon ja sen kasvavaan rahanhimoon ja kummallisiin tapoihin ihastunut, kuin itsensä arkkipiispa Gustaf Johanssonin. Esteistä huolimatta herätyskokoukset jatkuivat ja lisää väkeä kiinnostui Marian levittämästä Jumalan sanasta.

Vaikeuksia alkoi tulla siinä vaiheessa, kun lahkon sisärengas oli muotoutunut tiiviimmäksi ja Marian vallanhimo kasvoi kasvamistaan. Marian renkinä toiminut poika pahoinpideltiin julmasti, jolloin pohjanmaan väki menetti malttinsa ja halusi ajaa åkerblomilaiset hevon kuuseen kotiseudultaan. Oikeusjuttua puuhattiin ja paljon lisää epäilyttävää toimintaa paljastui: varkauksia, vääriä valoja ja lopulta nimismiehen murhayritys.

Lahko muutti Helsinkiin ja hankki yhteisillä varoillaan Toivola-nimisen huvilan Meilahdesta. Parhaimmillaan kolmisensataa henkeä toimi yhteisen aatteen eteen. Tavoitteena oli päästä Palestiinaan, jonka Maria oli profetoinut olevan liikkeen määränpää. Lopulta sekä Maria Åkerblom että murhayritykseen osallistuneet miehet tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Maria pakeni useaan otteeseen sekä tutkintavankeuden, mielisairaalajaksojen että varsinaisen tuomionsa aikana, mutta hänet saatiin joka kerta kiinni. Vankeutensa aikana hän johti lahkoaan edelleen tiukoin ottein.

Vankeustuomioiden jälkeen lahkon toiminta jatkui Helsingissä. Maria keskittyi kasvattamaan lahkolaisia ja näiden lapsia Herran kurissa ja nuhteessa, keräämään muilta rahaa ylellistä elämäänsä varten ja vahvistamaan asemiaan kaikin tavoin. Lisäksi hän kasvatti koiria ja piti lemmikkinään jossain vaiheessa jopa kahta leijonanpentua! Erilaisia bisneshankkeita pyöritettiin lahkolaisten rahoilla, ja ilmeisesti menestys oli suhteelliseen hyvää.

Mediaan Åkerblomilla oli ristiriitainen suhde. Hänestä oltiin kirjoitettu paljon jo 1920-luvulla, mutta 1930-luvun kuluessa ja sen jälkeen hän pyrki rakentamaan itselleen kokonaan uudenlaisen julkisen identiteetin. Hän oli kykenemätön kohtaamaan kritiikkiä ja piti kaikkea itseensä ja seuraajinsa kohdistuvaa arvostelua järjestelmällisenä vainona. Moni irtautui lahkosta, moni perhe hajosi, mutta Marialla oli kannattajia ja seuraajia kuolemaansa saakka. Itse hän piti itseään Jumalan profeettana loppuun asti.

Todella mielenkiintoinen kirja tämä Gustav Björkstrandin kirjoittama elämäkerta. Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta väitöskirjan vuonna 1976, ja on ollut aihepiiristä kiinnostunut omien sanojensa mukaan lapsesta saakka. Nyt ollaan rautaisen ammattilaisen kirjoittaman tarinan äärellä, ja sen kyllä huomaa.

Ennen tämän kirjan lukemista tiesin Maria Åkerblomista vain sen, että hän oli hurmossaarnaaja, joka istui tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilassa ja teki sieltä uskaliaan pakoyrityksen. Siinä kaikki. Nyt tiedän huomattavasti enemmän ja lisätietoakin janoan.

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista kulteista ja lahkoista – uskonno(i)sta ja sen eri muodoista ylipäänsä – ja tämä kirja vastaa kyllä tiedonjanoon. Se antaa kiihkottoman kuvan yhdestä 1900-luvun erikoisimmasta suomalaisesta, joskin lukija pudistelee aika ajoin päätään epäuskosta. Miten tuollainen ihminen on voinut vetää puoleensa jopa kolmesataa ihmistä, saada heidät myymään tai panttaamaan sukutilansa tai muun omaisuutensa, pakottaa heidät asumaan kommuunissa, antamaan vääriä valoja ja ryhtymään väkivaltaisuuksiin?

Sitä kai kaikki lahkoja ja kultteja tutkivat pohtivat. Åkerblomin mielenterveydestä tiedetään sen verran, että häntä pidettiin hysteerikkona ja tunne-elämältään häiriintyneenä. Nykystandardien mukaan hän täyttää psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirrelistan tuosta vaan. Hän itse sanoi jonkin hoitojakson aikana, että tuntee itsensä kahdeksi ihmiseksi, joista toinen on lempeä ja toinen julma.

Luin keväällä Ulla Appelsinin kirjoittaman Leevi K. Laitisen elämäkerran Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo kartanolaisuudesta, monin tavoin Åkerblomin liikettä vastaavasta lahkosta, joka toimi Satakunnassa samoihin aikoihin. Kartanolaiset keskittyivät nimenomaan väkivaltaan kasvatus- ja ojennuskeinona ja seksuaalisuuden tuomitsemiseen, kun taas åkerblomilaisten kohdalla kyse oli enemmän äärimmäisen vahvasta henkilökultista. Tosin åkerblomilaisetkin hallitsivat kyllä väkivallan käytön ja esimerkiksi liikkeestä eroon pyrkiviä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja pidettiin panttivankeina. Kaikki tämä kohdistui myös puolustuskyvyttömiin lapsiin.

Ei kai voi todeta kuin että maailma osaa aina yllättää. Miten paljon kaikkea tänne mahtuukaan ja miten käsittämättömiä ratkaisuja ja valintoja ihmiset tekevät joko omin päin ja tietoisesti tai manipuloituina ja pakotettuina. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kaltaisilleni uteliaille on tarjolla myös Elävän arkiston noin puolituntinen ohjelma Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja.

Kirjan on lukenut myös Maija/Kirjojen keskellä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Elämäkerrat.

Sydänrajalla

Maritta Lintunen: Sydänraja
WSOY 2012
232 s.

Kirjastosta.


Kurotin pullon käteeni. Väsytti ajatuskin kinaamisesta parikymppisen vänrikin kanssa, jolla oli valmis mielipide asiasta kuin asiasta. (s. 178)

Ronja on yksinäinen, kuohuvaa elämänvaihetta elävä nuori nainen, joka löytää sattumalta pinon jatkosodassa kuolleeseen isoenoonsa Ottoon liittyviä papereita. Ronja muuttaa nimensä Oton mukaan Sachseksi ja päätyy asepalveluksen jälkeen mukaan kiihkoisänmaalliseen Sydänraja-verkostoon, joka vaikuttaa aluksi juuri siltä, mitä hän on koko ikänsä kaivannut, mutta joka osoittautuu vähitellen joksikin aivan muuksi. Ronja päätyy satunnaisen uskonlahkon kyydissä kesäretkelle Karjalaan, jossa hän tutustuu paremmin omiin juurinsa ja matkaseurueen bussikuskiin Eero Pöllään, jolla on omat taakkansa kannettavanaan. Mitä on oikea sankaruus ja asialleen omistautuminen? Voiko pelkkä puhdas aate lopulta kantaa kovinkaan pitkälle?

Maritta Lintusen Sydänraja kiinnosti minua hämäävyydellään. Kirjan nimi ja kansi viittaavat johonkin muuhun (mihin, en ole ihan varma), sisältö sen sijaan paljastuu aivan toiseksi. Minkä tahansa puolesta kiihkoilevat ryhmät samaan aikaan pelottavat ja kiehtovat minua, joten kirjan nappaaminen kirjaston hyllystä mukaan kotiin ei ollut vaikea valinta.

Aineksia olisi ollut ja olikin, mutta puolitiehen jäätiin. Sydänrajassa näkökulmia on monta: Otto, Oton isä, Ronja, Eero Pöllä ja Palavan suitsukkeen ja mirhan lahkon lähetyssihteeri pääsevät kaikki vuorotellen ääneen. Se on aika monta ääntä näin lyhyeen kirjaan. Toki näkökulmat tuovat tekstiin ja tarinaan syvyyttä ja lisäulottuvuuksia, mutta täyteen loistoon ne eivät pääse puhkeamaan.

Monia asioita jää kesken tai rivien väliin niin, etten minä ainakaan niitä sieltä löytänyt. Ronjan kasvutarinaa ja aatteellista heräämistä kyllä kuvataan, muttei mielestäni kunnolla perustella ja vahvisteta: okei, hän on syrjään jäänyt nuorimmainen, vasemmistolaisen isän monimuotoisessa perhepaletissa huonosti "kasvattama", yksinäinen ja epävarma – nämä kaikki toimivat syinä sille, miksi Sydänraja alkaa kiehtoa häntä Oton muiston vaalimiseksi – mutta jotain jäi silti uupumaan. Selitys, vastaus, mahdollisuus? Tai sitten luin liian nopeasti, enkä jäänyt miettimään lukemaani tarpeeksi.

Pöllän näkemystä Ronjasta pidän oikeastaan koko tarinan selkärankana, sillä hänen silmiensä kautta tytön kiihkoilu saa selkeämmän muodon. Pöllä on muutenkin melkeinpä Ronjaa kiinnostavampi henkilö taustoineen kaikkineen, ja hän toimii hyvänä vastapainona kokemattomuuttaan peittelevälle ja mustavalkoisesti ajattelevalle naiselle, joka ei nää nenäänsä pidemmälle, vaikka luuleekin olevansa lopultakin rakentamassa tulevaisuuden Suur-Suomea. Oton kokemukset vakoojana rintamalinjojen takana ovat kiehtovia, ja ymmärrän kyllä, että hänen isänsä kautta pyritään rakentamaan kiihkeästä nuorukaisesta kokonaisempaa kuvaa, mutta itse olen pääasiassa hämmentynyt: oliko tarkoitus kuvata Ottoa yhtä lailla kuin Ronjaa, vai kumpi nyt sitten oli tärkeämpi?

Sydänraja-ryhmän muuttuminen innokkaasta, samaa aatetta kantavien nuorten aikuisten löyhärajaisesta porukasta organisoiduksi militantiksi verkostoksi on tarinan toinen linja, johon olisin kaivannut vielä lisää voimaa. Ronjan kokemat muutokset omassa päässään ja toisaalta ryhmässä etenevät mielestäni liian nopeasti, sillä tarina kärsii siitä, ettei se saa rauhassa kehittyä. Kiihkoa ja kiihkoiluahan Sydänrajassa toki kuvataankin, mutta nyt liian nopea vauhti häiritsi omaa lukukokemustani. Olisin kyllä jaksanut lukea tätä tarinaa kauemminkin, useammilta sivuilta, syvempänä ja laajempana.

Lintusen kieli on toimivaa ja teksti tempaa mukaansa niin kauan kuin sitä riittää, mutta jotenkin puolinainen olo minulle silti jäi. Tarina ei päässyt niin lentoon, kuin se olisi aivan hyvin voinut päästä. Ehkä sitä olisi voinut hieman laajentaa, laittaa lisää lihaa luiden ympärille. Nyt tuntuu, että Sydänraja on vain pieni vilkaisu, ohut viipale jostain suuremmasta ja kokonaisemmasta, josta en koskaan saa tietää enempää.

Sydänrajalla ovat käyneet myös anni.M ja peikkoneito.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla.