Kirja, joka nipistää – Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.

Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.

Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.

Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.

Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?

Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.

Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.

Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.

Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.

Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?

Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.

Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.

Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.

Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.

Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Ajan kulkua oikein- ja väärinpäin ynnä kotimaista miekkaa ja magiaa – Tammikuun Kuukauden lyhyet

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikesta lukemastani, mutta silti muutama kirja jäi lopulta bloggaamatta. Tein joulukuussa koonnin koko vuoden aikana lukematta jääneistä ja totesin, että lyhyt konsepti on omalla tavallaan aivan toimiva. Sille on usein syynsä, miksi jostakin kirjasta ei saa kirjoitettua, vaikka noin muuten kirjoittaa sadasta kirjasta vuodessa.

Päätin siis, että lyhytarvio on muoto, jota voisin alkaa suosia ihan säännöllisestikin ilman sen suurempia pohdintoja. Niinpä avaan tällä tekstillä upouuden Kuukauden lyhyet -bloggaussarjan. Täältä pesee! Hot or not?

F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Colliers 1922
E-kirja
Omasta hyllystä


Benjamin Button syntyy 1860-luvulla Baltimoressa perheeseen, johon on pitkään toivottu lasta. Benjamin on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen vauva: hän osaa puhua ja näyttää 70-vuotiaalta mieheltä.

Siinä missä oma perhe pääsee asiasta vähitellen yli, ympäristön on mahdotonta oppia suhtautumaan erikoiseen lapseen. Vuosien vieriessä Benjamin nuortuu. Hän kohtaa ihmiselämälle tyypillisiä vaiheita: työelämän, seurustelun, avioliiton ja oman lapsen syntymän, joskin esimerkiksi opiskelemaan Benjamin lähtee vasta viisikymppisenä – näyttäessään lopultakin parikymppiseltä. Loppua kohden hän nuortuu entisestään aina sylivauvaksi saakka.

Fitzgeraldin novelli leikittelee pisteliäästi ajankululla ja ihmisen suhtautumisella siihen. Syytä Benjaminin erikoiselle elämälle ei paljasteta, vaan se otetaan annettuna. Novellia leimaa eräänlainen väistämättömyyden ja lopullisuuden tuntu, ja vaikka se on pohjavireeltään surumielinen, lukemisesta jää kepeä olo.

Haasteet: Yksi novelli lisää Novellihaasteeseen.

Pertti Lassila: Armain aika
Ulkoasu: Camilla Pentti
Teos 2015
148 s.
Kierrätyskirja


Pertti Lassilan Armain aika on päätynyt hyllyyni jonkun ihanan bloggarikollegan lähettämänä, mutta juuri nyt en pysty muistamaan, keneltä olen sen saanut. Kiitos kuitenkin!

Romaanissa eletään kolmen sukupolven kesäisiä päiviä kesähuvilalla 1950-luvulla: pikkupoika Kimmo, hänen äitinsä ja isoisänsä kokevat hitaat päivät kukin tavallaan. Kimmo elää nykyhetkessä, hänen kesänsä on seikkailua lähimetsissä ja vesillä, metsän elämää kohdaten, uutta kokien. Äiti ja isoisä puolestaan ovat muistojensa ja kokemuksiensa kyllästämiä. Vasta päättynyt sota, suuret henkilökohtaiset ja suuremman mittakaavan menetykset, oman elämän valinnat ja päätökset muistuttavat kaikki siitä, miten asiat myös voisivat olla – kovasti toisin.

Armain aika on tunnelmaltaan rauhallinen, pohdiskeleva. Lassila kirjoittaa kauniita lauseita, joissa on elämäntaitoa ja -kokemusta. Romaanin jännite ei kuitenkaan kanna loppuun, enkä tiedä, voiko koko jännitteestä edes puhua. Kimmon lapsen silmin koetut seikkailut vuorottelevat äidin ja isoisän muistelun kanssa, eikä muistelu kannattele tarinaa mukanaan. Valitettavan laimeaksi jäänyt lukukokemus, josta en saanut irti käytännössä mitään.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja. 26. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat
Ulkoasu: Petri Hiltunen
Osuuskumma 2014
214 s., e-kirja
Arvostelukappale


Osuuskumman tuotannon lukeminen jatkuu. Vuonna 2014 olin saanut epub-muodossa olevan arvostelukappaleen tästä Erkka Leppäsen ja Markus Harjun toimittamasta novellikokoelmasta Praedor – Kirotun maan kulkijat. Kokoelman 12 novellia ovat kaikki eri kirjoittajien kynästä, mutta yhteistä niille on tapahtumapaikka: Petri Hiltusen sarjakuviinsa luoma fantasiamaailma, Jaconia ja sitä ympäröivä rauniomaailma Borvaria. Praedorit ovat taistelijoita ja seikkailijoita, jotka tekevät uskaliaita retkiä Borvarian raunioihin aarteiden perässä. Borvariaa hallitsevat mustan magian voimat, eikä hengissä palaaminen ole varmaa.

Osa kokoelman novelleista sijoittuu Jaconiaan, jossa eletään jotakuinkin normaalia elämää keskiaikaishenkisessä tunnelmassa. Osan tapahtumapaikkana on nimenomaan Borvarian kauhujen täyttämät rauniot. Teemoina ovat pitkälti seikkailut, taikavoimat, petokset, väkivalta ja juonittelu. Pidin kokoelmaa yhdistävästä maailmasta, mutta muuten tarinat sujahtivat silmien ohi sen kummempaa jälkeä jättämättä. Hyvää ajankulua ilman suuria tunteita.

Haasteet: 12 novellia lisää Novellihaasteeseen. 30. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Viimeinen puuttuva kohta Helmet-haasteen tämän vuoden listalta on nyt saanut täytteensä, huraa huraa huraa! Marja-Liisa Vartion vuonna 1967 postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos (haasteen kohta 33). Kirjan löysin joskus kirjaston kierrätyshyllystä, ja sinne sen myös palautan.

Romaanilla on kaunis, houkutteleva nimi. Hänen olivat linnut. Mistä se voisi kertoa? Jostakusta, jolla on syvä yhteys luontoon? Ehkä jotain hieman lyyristä? Jotenkin naisellinen olo kirjan nimestä tulee, pakkohan tämän on käsitellä naiseutta jotenkin, eikö?

Arveluistani viimeinen osui sentään oikeaan. Hänen olivat linnut on vahvasti naisten tarina, miehet siinä ovat sivuosassa: outoja, kuolleita, juoppoja. Päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen taloudenhoitajansa Alma, ja suuri osa kirjasta on naisten välistä keskustelua, jossa muistellaan vanhaa, kerrotaan ja kerrataan tarinoita ja tehdään Adelen kuolleen pastorimiehen perheen välistä perinnönjakoa yhä uudelleen ja uudelleen. Olennainen rooli on Adelen kahdella kälyllä, jotka asuvat puolisoineen samalla kylällä. Seurapiirit ovat pienet, ja sen kyllä huomaa.

Adele on perinyt miehensä Birgerin valtavan täytettyjen lintujen kokoelman (siitä se nimi, hah), ja lintujen puhdistaminen ja niistä huolehtiminen on olennainen osa arkipäivää niin Almalle, joka tehtävästä on vastuussa kuin Adelelle, joka vahtii silmä kovana, että toimenpiteet tehdään oikein. Myös muiden asioiden kuten tapahtumien ja tarinoiden kertomisen täytyy aina mennä samoin kuin ennenkin – rutiinit ovat Adelelle kaikki kaikessa, kuten Almallekin, joka tosin tuskastuu emäntänsä puuttumisiin.

Hänen olivat linnut on kotimaisen postmodernismin klassikko, mutta minua sen lukeminen tuskastutti. Tylsistyin itseään ja toisiaan toistavien naisten seurassa, kyllästyin jankuttamiseen, enkä päässyt kirjan rytmiin mukaan ollenkaan. Jos kirja ei olisi ollut viimeinen Helmet-haasteeseen ajattelemani, olisin jättänyt sen tylysti kesken.

Arvostan Vartion ihmiskuvausta, sillä henkilöt ovat persoonallisia ja vaikuttavia, mutta jokin kerronnassa tökki ja harasi vastaan. Varmaankin kirja on liian hienovarainen makuuni: tässä vaiheessa vuotta, joulun välipäivinä, laiskanpulskeana ja rentoutusta etsivänä en jaksanut paneutua rivien väleihin, joissa tämän kirjan juju pitemmän päälle taitaa olla.


Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava 1967
256 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Opus eka, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Jyri Vartiaisen analyysi kirjasta Hybris-lehdessä

Viimeinen luettu kirja tämän vuoden Helmet-haasteeseen, jes!
15. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja

Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots

Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Virpi Pöyhönen: Doe

Lisää mökkilukemisia toissaviikolta. Virpi Pöyhösen Doe oli lukukokemus, jota maistelin, pohdiskelin ja ihastelin. Kirja vei täydellisesti mukanaan, sen melankolinen, hieman salaperäinen ja mystinen, paikoin jopa yliluonnollinen tai ainakin vahvasti unenomainen tunnelma sopi erinomaisesti luonnon keskellä nautittavaksi.

Kirja on kahden naisen tarina: Patty on äiti ja Mary on tytär. Doen kaupunki on juuri niin nimetön ja mitätön kuin sen "nimestä" voi päätelläkin: surkea tuppukyllä intiaanireservaatin laitamilla. Kaupunki on pahaaenteilevän hiljainen, ja sen katuja hallitsevat – ainakin öisin – raivoisat kulkukoirat ja kaupungin ainoa menestyjä, muuriensa takana kartanossa asuva Harry Battlefield.

Patty on kahden kulttuurin kasvatti. Isä tuli kaukaa meren takaa, äiti reservaatista. Äiti lähti, isä jäi. Patty itse lentelee kahden maailman väliä: hän työskentelee paikallisessa saluunassa ja koettaa pitää kotitaloaan pystyssä, mutta aika ajoin hän sukeltaa äidinperintönsä luokse, ottaa osaa riitteihin ja tapaa lastensa isää Mahkahia. Lapsia riittää, sillä Patty on synnyttänyt seitsemän kertaa, aina elokuussa. Ensin kuusi poikaa ja viimeiseksi tyttären.

Tytär Mary on vielä nuori, mutta siinä missä äiti koettaa suojella häntä maailman pahuudelta (ja omalta kohtaloltaan?), kasvaa halu vapauteen pitelemättömän suureksi. Ja niin Mary katoaa. Kuulemme hänen näkökulmansa tarinaan kirjan toisella puoliskolla, ja se on tarkka. Tarkempi kuin Patty haluaisi.

Doen kieli on kaunista, mutta sokeri siitä on kaukana. Pikemminkin kyse on hyvin huolellisesta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kertoa tarinaa pienin sykäyksin, varovaisin liikkein. Tunnelma on kiehtovasti rakennettu. Se on kuin paikalleen pysähtynyt, mutta kuitenkin kaikki muuttuu koko ajan. Huikean onnistunut kokonaisuus, kerta kaikkiaan.

Alkuperäiskansojen tilannetta käsitellään Doessa hienovaraisesti ja silti kantaa ottaen. Kirja on hätähuuto tukahdutettujen puolesta ja kriittinen osoitus rakenteiden monimutkaisuudesta. Kaupungin katujen verikoirat ovat kuin päälle hyökyvä vihollinen, jota vastaan edes nyrkkiraudat eivät auta: ne tulevat kuitenkin, valtaavat kadut ja elintilan omalle elämäntavalleen, muista piittaamatta. Niin ikään Harry Battlefield vahvistaa muurejaan tehdäkseen eron alkuperäisasutukseen, osoittaakseen valtansa. Sinne Pattyn pojatkin päätyvät, Battlefieldin verkostoihin.

Yhtä lailla kirjan teemana on juurettomuus ja yksinäisyys. Kuinka ne ujuttautuvat osaksi elämää, joskus jo syntymästä saakka, ja kuinka niiden hallitseminen voi käydä mahdottomaksi. Mutta mistä kaikesta voi "syyttää" vain itseään, ja mikä taas tulee ulkoapäin niin suurella voimalla, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta siltä suojatua? Sitäkin Doessa ansiokkaasti pohditaan.

Doe jätti vahvan jäljen ja paljon avoimia kysymyksiä. Se on onnistuneen romaanin ja mieleenpainuvan lukukokemuksen merkki.


Virpi Pöyhönen: Doe
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2015
276 s.

Kirjan sain Maijalta. Kiitos!

_______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasähkökäyrä, Aina joku kesken

Doe on kuudes ja viimeinen Kansojen juurilla -haasteeseen lukemani kirja. Haaste muuten päättyy huomenna!

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.
Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

- Keskustelu auttamisverkoston palaverissa (s. 109)


Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on kirja, joka sai minut nauramaan ääneen ratikassa, nyökkäilemään tyytyväisenä, nieleskelemään ja tulistumaan. Se on kirja, joka armoa tuntematta tökkii sitä kohtaa, joka on kovin herkillä muutenkin: ammatillista identiteettiäni ja tehtävääni kunnallisena virkamiehenä peruskoululaitoksen rattaissa.

Oli syytäkin saada niihin rattaisiin vähän vipinää.

Kirjan lukeminen oli ilo.

Laajarinne kritisoi paljon suomalaista koulujärjestelmää ja kasvatustapoja. Lapset pyritään puskemaan varsin yksioikoiseen muottiin, alistamaan sääntöjen vastaansanomattomaan noudattamiseen ja ohjelmoimaan helposti käsiteltäviksi, kaikkinaisiin varastointiin sopiviksi yksiköiksi. Näinhän se pitkälti on. Samalla lapset opetetaan olemaan tietynlaisia, tekemään ja toimimaan tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Olemaan jonossa, rivissä ja puoliympyrässä. Viittaamaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Olemaan kilttejä ja tottelemaan. Kritisoimaan, mutta vain ohjatusti ja oikeista aiheista.

Poikkeukset eivät sovi kuvaan. Onkin hupaisaa, että lasten ja nuorten osallistamisesta puhutaan paljon ja erinäiset yhdistykset ja hallintovallan ilmentymät ovat kovasti vannomassa osallisuuden nimiin, ja kuitenkin aina toimitaan lopulta niin kuin aikuiset/viranomaiset/vanhemmat/opettajat päättävät.

Yhtäältä päälle painavat erilaiset tehokkuus- ja tarkkuusvaatimukset. Vanhemmuudelle asetetaan todella suuria paineita, kaiken olisi mentävä kuin oppikirjoissa, jotka ovat keskenäänkin ristiriidassa saati sitten todellisuuden kanssa törmätessään. Lasten kasvatus on tarkkaa työtä, toki, mutta säädelläänkö sitä liiaksikin? Kovassa paineessa ei synny hyviä ihmissuhteita.

Samoin me virkamiehet – kukin pestissämme – olemme lukemattomien erilaisten lakien, asetusten, ohjeistusten, määräysten ja protokollien ohjaamia. Eikä pidä nyt tahallaan ymmärtää väärin: tietenkin on toimittava lain edellyttämällä tavalla, mutta toisinaan jaksan ihmetellä erinäisten ryhmäkirjeiden, virasto-ohjeistuksien ja lippulappusten merkitystä ja tarkoitusta. Onko kaikkea ohjattava keskitetysti, ylhäältä ja – ikävä kyllä – ajoittain kentän kokemuksesta täysin erillään? Onko joka jumalan prosessinosa määriteltävä, suunniteltava ja raportoitava jonnekin? Onko aina oltava kaavio, kirjelmä tai lomakepohja? Ja onko joka ikisestä asiasta järjestettävä palaveri verkostoilla tai ilman?

Alkuun ottamani sitaatti oli yksi niistä kohdista kirjaa, jotka saivat nauramaan ääneen. En naura sen nuorelle, enkä naura sen sosiaalityöntekijälle, vaan nauran järjestelmällemme, joka on kaikkea muuta kuin yksilöä ajatteleva, yksittäisen nuoren elämää ihan oikeasti tukeva ja ohjaava. Toisinaan tuntuu, että järjestelmä on olemassa vain itsensä vuoksi, ja jos ihminen ei siihen sovi, saa sen silmukoiden läpi ihan rauhassa pudotakin.

Ei minulla ole mitään valmiita ratkaisuja esittää yhteiskuntamme parantamiseksi. Jukka Laajarinne sai mainiolla kirjallaan heräämään niin monta ajatusta, etten meinaa niiden perässä edes pysyä. Olisi pitänyt kirjoittaa samanaikaista lukupäiväkirjaa, niin paljon kommentoitavaa pompsahti mieleeni. Mutta ehkä on hyvä, että jätän tilaa muillekin. Lukekaa tämä kirja, jos aihepiiri kiinnostaa tai on läheinen.

Noin yleisesti, jos minä saisin jostain jotain päättää, ottaisin julkisen sektorin lasten ja nuorten auttamis-, kasvatus- ja ohjauspalveluissa lähtökohdaksi hallinnon, raportoinnin ja palaveerauksen karsimisen minimiin, mahdollisimman joustavat rakenteet, lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelun (uudelleen ja uudelleen), jatkuvuuden turvaamisen ja kynnysten madaltamisen. Olen taputellut käsiäni yhteen siitä asti, kun Helsingin kaupungin Ohjaamo antoi ensimmäiset merkit itsestään ja etenkin nyt, kun se on avattu Fredrikinkadulle. Juuri tällaista yhden luukun taktiikkaa pitäisi olla tarjolla kaikessa!

No, nyt mentiin jo vähän politikoinnin puolelle. Tiivistäen voisin yrittää todeta, että suosittelen Leikkiminen kielletty! -kirjaa lämmöllä. Se saattaa ärsyttää, se saattaa suututtaa, mutta saattaapa se hyvällä lykyllä herättää jotain sellaista uutta, joka kantaa vielä paljon kauemmas – aivan uudella tavalla, raikkaammin ja helpommin.


Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Ulkoasu: Kirsikka Mänty
Atena 201
174 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Pihin naisen elämää

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

Reko Lundán: Rinnakkain

Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella, kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikesta olennaisesta. Nelikymppisyys lähestyy ja ruuhkavuodet kirivät tahtiaan. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, on parisuhde- ja perhesoppa kasassa. Lisätään joukkoon vielä epäilys taloyhtiön kosteusvauriosta, naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti ja kansainvälisen politiikan Irakin ympärille tiukentuvat lonkerot, eikä aikaakaan, kun lähes jokainen on huomattavan paljon sivussa siitä, missä luuli jököttävänsä hamaan tappiin asti.

Kesän korvalla luin Antti Arnkilin esseekokoelman Lauantaiesseet, jossa kustannustoimittajana työskentelevä Arnkil kirjoittaa muun muassa edesmenneestä Reko Lundánista ja hänen kanssaan tekemästään yhteistyöstä. Lämminhenkistä ja menetyksestä kertovaa esseetä lukiessani mietin, miksi ihmeessä en ole tutustunut Lundánin tuotantoon pintaraapaisua enempää. Olikin helppoa nostaa vuonna 2004 julkaistu Rinnakkain lukupinon päällimmäiseksi.

Kirja on samaan aikaan kepeä ja kärkevä. Näennäisesti se kuvaa ruuhkavuosissaan kieriskelevää keskiluokkaista perhettä, mutta heti pinnan alla on paljon enemmän. (Sinänsä ruuhkavuosissa kieriskelevä keskiluokkainen perhe on sellaisenaan jo aivan oivallinen ja merkittävä kirjan aihe, ei sillä.) Lundán tarttuu teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan piirteisiin terävästi ja vastaansanomattomasti.

Rinnakkain kertoo yhtäältä avioliitosta ja parisuhteesta, mutta myös erilaisten yhteisöjen, arvojen ja asenteiden törmäyksistä. Siinä missä Koposet käyvät läpi keskinäisiä ongelmiaan, kirjassa kuvataan myös keskiluokkaisen kuplan lohadusta vasten monisärmäistä todellisuutta. Taustalla pauhaavat vielä suuremmat kuviot, kun Irakin sotaa pohjustetaan ja aletaan lopulta sotia.

Lundánin vahvuus on dialogi, joka hykerryttää ja koukuttaa. Samalla se paljastaa lukijan omien asenteiden hölmöyden monessakin mielessä. Vaikka on helppoa asettaa itsensä esimerkiksi Koposten omahyväisen naapurin Mervin yläpuolelle – Mervi on malliesimerkki nimbystä, joka ei näe omaa napaansa ja sisustuslehtikotiaan pidemmälle – ja naureskella tälle, saattaa samalla kompastua omiin asenteisiinsa. Olisikohan sitä itsekään sen parempi ihminen samassa tilanteessa? Tai muutenkaan?

Jarmo Koponen on erinomaisen onnistunut romaanihenkilö. Hän on samaan aikaan herkkä ja teräväreunainen, uskottava ja kuitenkin tarpeeksi karrikoitu ollakseen kiinnostava. Jarmo käy kirjan tarinan aikana läpi monta muutosta, ja vaikka hän saattaa päälle päin näyttää kuivakalta, nuoruuttaan kaipaavalta nyhväkkeeltä, hän on lopulta paljon, paljon enemmän.

Rinnakkain on lukunautinto. Vaikka se kertookin ihan tavallisesta elämästä, saa sen mukana kurkistaa johonkin aivan toiseen. Lundán on taitava aikansa kuvaaja, ja asiat, jotka hän tässä romaanissa nostaa esiin uudenlaisina yhteiskunnan ilmiöinä – kuten nimby-ilmiön, työelämän hektisyyden ja uupumuksen, työttömyyden moninaisuuden – ovat nyt vuosikymmentä myöhemmin osa aivan arkista puhetta ja kokemusmaailmaa.

Tarkkaa, terävää, tarinallista. En voi kuin kiittää.


Reko Lundán: Rinnakkain
Ulkoasu: ?
WSOY 2004
224 s.

Kierrätyskirja.