Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.

Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo

Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden juuri ilmestynyt esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo 30+-elämästä Helsingissä. "Jaahas", siellä sanotaan. "Mitäs sitten?"

Se elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin jatkuvaa skumppaa ja humppaa, menestystä ja kimalletta. Päähenkilön ja minäkertojan sinnikäs tavoite on saada kiinni jostain, minkä yllättävä ero, pätkätyöt ja koko ajan vähissä olevat rahat särkevät.

Romaani etenee päiväkirjamaisena ja raportoivana. Minäkertoja etenee jos nyt ei elämässä varsinaisesti niin ainakin päivästä toiseen. Jotenkin. Vaikka sitten parvekkeella maaten ja käsi sipsipussissa. Hän tekee tiliä menneestä ja tulevastakin, kohtaa ystäviään, mätsää Tinderissä tai sitten ei, tekee työtä tai sitten ei, toivoo vain. Hän on toimittaja, mutta saa vain haaveilla vakituisesta työstä ja palkasta, vakituiset friikkukeikatkin tulevat ja menevät niin kuin mielialat.

Savonlahden kerronta on nokkelaa ja itseironista. Päähenkilöllä on hyviä palikoita rakentaa elämäänsä ja kyllä hän sen tiedostaa, mutta samalla on paljon sellaisia voimia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kuten nyt oman pääkopan toiminta noin ensialkuun, saati sitten yhteiskunnan ja ympäristön asettamat paineet ja oletukset, joita jokainen 30 vuotta mittariinsa saavuttanut kohtaa, halusi tai ei – ja huomasi sitä tai ei. Toki kukin tavallaan, ympäristöstä ja elämäntilanteesta riippuen.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ajankuva ja kaupunkilaissinkun nuotiokertomus. Se ei ehkä yllä eikä pyrikään varsinaiseksi seikkailuromaaniksi (vaikka merten taaksekin päästään, ajallaan), mutta sen viiltävät hetket ja sydäntäkipristävän rehelliset tunteet koskettavat. Romaani on kepeä muttei tyhjänpäiväinen ja terävä muttei ylpeilevä. Se viiltää osuvasti – mutta aina on aikaa sipsien rapinalle ja oikeanlaiselle dippikastikkeelle.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Ulkoasu: Hilla Semeri
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Helmi Kekkonen, Kirjakko ruispellossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukupino

Kesäisiä kotimaisia nuortenkirjakipinöitä

Innostuinpa tässä (nykyisen) kirjavinkkarinurani loppumetreillä vielä ahmaisemaan muutaman tuoreehkon kotimaisen nuortenkirjan ja vieläpä sellaisia, joissa ei ole niin mitään maagisia elementtejä. Tavallista nuorten elämää siis, ajatella!

Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko on takakannen mukaan "kesänraikas feelgood-romaani täynnä huumoria ja herkkyyttä" ja todettava on, että olen samaa mieltä. Miia on joutunut äitiensä kanssa kesämökille työleirille, ja joutuu pitämään paastoa somesta ja kaverisuhteista. Huono sää ja kesken loppuva bensa ajaa mökkirantaan melkoisen muskeliveneen miehistöineen, joka koostuu isästä Pentistä ja pojasta Tanelista.

Miia ja Taneli lähtevät seuraavana päivänä hakemaan bensaa kaupungin satamasta, mutta matkaan tulee mutkia, kun bensarahat hukkuvat. Nuorten pitää selvittää, mistä voisivat saada lisää tuohta ostoksia varten ja he joutuvatkin venyttämään kekseliäisyyttään äärimmilleen. Kuuma kesä kutkuttelee myös monella muulla tapaa...

Tartuin kirjaan hieman ennakkoluuloisena, sillä sen kansi ei houkutellut yhtään. Kaipasin kuitenkin jotain kevyttä ja mukavaa, ja sitä todella sain. Tätä tarinaa leimaa rempseän rento ote, oivallisen sujuva kieli ja kerronta sekä ihastuttavan tomera päähenkilö Miia Martikainen. Miialla on monta rautaa tulessa, ei vähimpänä kiinnostus päästä selvittämään, millaista kaikkien kouhottama seksi oikein on.

Hietalalle pisteet tavasta käsitellä aiheita, joissa voisi helposti lipsahtaa selittelyn, saarnaamisen tai osoittelun puolelle. Nyt mitään sellaista ei käy, vaan tarina rullaa painollaan ja lukija pohtii omat pohdintansa. Nykyaikainen, helpostilähestyttävä ja samastuttava nuortenkirja, joka on samaan aikaan helppolukuinen muttei lapsellinen. Jatkoakin tarinalle on jo ilmestynyt, lukulistalla on!

Maria Aution Lohikäärmekesä sijoittuu niin ikään nimensä mukaisesti kesäaikaan, mutta on tunnelmaltaan hyvin toisenlainen. Parhaat ystävät Sinna ja Tuisku ovat päättäneet ysiluokan ja peruskoulun, ja jännitys jatko-opintopaikoista tiivistyy. Tuisku pääseekin pikkukaupungin lukioon kirkkaasti, mutta Sinna jää desimaalin päähän. Tuiskun äiti on kuollut syöpään puolta vuotta aiemmin ja isä on edelleen pahasti hukassa. Tuiskunkin surutyö on vielä kesken, mutta koska äiti kannusti häntä aina opiskelemaan, suunta on selvä. Tuiskun vanhemmat ovat kuuluneet jonkin aikaa kaupungissa toimivaan lahkoon, Aurinkopiiriin, mutta eronneet siitä ja tähän liittyvät tapahtumat alkavat kiinnostaa Tuiskua.

Samaan aikaan Sinna etsii eksyneenä selvyyttä elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Hän päätyy iltakävelyllään vahingossa Aurinkopiirin tiluksille ja kutsutaan mukaan toimintaan. Hukassa olevaa ja itsensä uusperheessä yksinäiseksi tuntevaa tyttöä on helppoa houkutella mukaan välittömän ja lämpimän tuntuiseen yhteisöön, vaikka Sinnan mielessä käy myös epäilyksen aaltoja.

Lohikäärmekesä kertoo osuvasti, joskin hivenen liian yksinkertaisesti nuoruuden taitekohdan epävarmuuden tuntemuksista ja ihmisen halusta tulla kohdatuksi ja arvostetuksi. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Tuiskun ja Sinnan näkökulmista, ja se etenee kohelluksitta. Aurinkopiirin hämäräperäisyys on lukijalle selvää alusta alkaen, mutta lahkon tarkoitusperät ja toimintamallit avautuvat vasta vähitellen.

Selkeää luettavaa, josta saa varmasti keskustelun ja pohdinnan aiheita etenkin yläkoulun loppuvaiheisiin.


Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko
Ulkoasu: Kati Rapia
Karisto 2016
161 s.

Kirjastosta.


Maria Autio: Lohikäärmekesä
Ulkoasu: Mari Villanen
Karisto 2018
214 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Miia Martikaisesta: Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi

Toisaalla Lohikäärmekesästä: Kirsin kirjanurkka, Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly 

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi YA-lukuhaastetta, josta kuittaan Hietalan kirjalla kohdan Lyhyt kirja ja Aution kirjalla kohdan Kirja ei kuulu sarjaan sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta, josta Hietalan kirja ruksaa kohdan 1. Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle ja Aution kirja kohdan 49. Kirja, jossa paha saa palkkansa.

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

Joskus lukemiselta ei vaadi paljoakaan. Riittää, kun tarina kulkee, sivut saavat kääntämään yhden toisensa perään, henkilöhahmot kiinnostavat juuri sopivasti ja jo kirjan alkulehdillä tietää lukevansa jotain, mitä ei ehkä muista ikuisesti tai edes kuukauden päästä, mutta josta saa nautinnon, rentouden ja hyvän olon juuri silloin kuin tarvitsee. Tällainen kirja on J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt.

Kirja muodostuu toisistaan ajallisesti ja pitkälti paikallisestikin poikkeavista luvuista, joilla kullakin on eri kertoja. Päähenkilö on Eva Thorvald, ei erityisen hienoista kantimista ponnistava nuori nainen, josta tulee maankuulu huippukokki, jonka tuhansia dollareita henkilöltä maksaville yllätysillallisille jonotetaan vuosikausia. Evan elämänvaiheet avataan hänen polkunsa varrelle osuneiden ihmisten näkökulmasta: isän, serkun, lukioaikaisen poikaystävän, kilpailijan. Kohdataan myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta Evaan, mutta jotka tavalla tai toisella sivuavat häntä.

Kertojaratkaisu on onnistunut. Näkökulmat ovat riittävän erilaisia, jotta ne antavat uutta lihaa tarinalle, mutta tyyli pysyy yhtenäisenä kokonaisuutena, eikä haperru tai hajoa. Henkilöhahmot ovat sekä eräänlaisia karikatyyrejä että mattimeikäläisiä, joitakuita, joihin hyvin voisi elämänsä varrella törmätä. Oivallinen kokoelma, sanoisin!

Tapahtumat etenevät pitkiäkin ajanjaksoja väliin jättäen Evan varhaislapsuudesta pitkälle kolmekymppisyyteen. Vaikka päähenkilö on selvillä, hän jää etäiseksi, eräänlaiseksi kuvajaiseksi. Kiehtovaksi ja salaperäiseksi, muttei kokonaan arvoitukseksi. Tarinaan jätetään muutenkin sopivia aukkoja, eikä kaikkea väännetä rautalangasta.

Yhdysvaltalainen – tai tarkemmin Keskilännen – kulttuuri on samalla vieras ja tuttu. Kotirouvien kirkkoseurapiirit, myyjäiset ja markkinat, high school ja yliopisto, pikaruokapaikat ja pikkuravintolat, maissipellot ja suuret järvet, säästöt syövä terveydenhuolto, menestys ja sen hinta. Niissä on paljon tv:stä tuttua ja kuitenkin etäistä, eräänlaista kulissimaisuutta.

Keskilännen keittiöt ammentaa kuvastosta, jossa ei sinänsä ole mitään uutta ja yllättävää, mutta joka onnistuu siitä huolimatta olemaan raikas ja viihdyttävä. Hyvä ja paha ja muut mahdolliset sävyt ovat ehkä turhan tummalla kontrastilla piirrettyjä, mutta kun antaa sen kuulua tarinaan, ärsytys ei herää.

Tämä on sellaista luettavaa, jota kaipaa silloin, kun muunlainen jumittaa, mieli on maassa tai ei halua paneutua mihinkään liian haastavaan. Kepoista hyvän mielen kirjallisuutta, siinä se.


J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Suomentaja: Mari Hallivuori
Tammi 2016
394 s., e-kirja
Kitchens of the Great Midwest (2015)

Omasta hyllystä


________

Toisaalla: Lumiomena, Ihminen välissä, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 6. Kirjassa on monta kertojaa. 31. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.

Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.

Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.

En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.

Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.

Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.

Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.


Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjan pauloissa

Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja. 

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Victoria Hislop: Saari

Tähän kirjaan tuskin olisin tarttunut, ellei sitä olisi valittu ex-työpaikkani lukupiirikirjaksi. Lukupiiri kokoontuu seuraavan kerran vasta syksyllä, mutta koska Saaren sai näppärästi e-kirjana lainaan kirjastosta saman tien, otin sen kesälukemistoon.

Nopealukuinen kirja se totisesti onkin, kepeä kuin kesäheinä, helppo kuin kaurapuuro ja himpun verran liisterinen tapaus. Saari sijoittuu kreetalaiseen rannikkokylään ja sen edustalla olevalle spitaalisten siirtolasaarelle Spinalongalle. Parisuhteessaan rypevä brittiläinen Alexis saapuu Kreikkaan lomalle poikaystävänsä kanssa ja päättää lähteä tutustumaan kylään, josta hänen äitinsä on kotoisin. Alexiksen äiti ei paljon kreikkalaisista juuristaan ole kertonut, mutta on kuitenkin antanut Alexikselle mukaan kirjeen, jonka avulla tämä saa kenties apua ja tarinantynkää esiin perille päästyään.

Näin myös käy, sillä kylässä asuva Fotina alkaa kertoa Alexikselle hänen perheensä historian vaiheita. Päästään 1900-luvun alkupuolelle, toisen maailmansodan tapahtumiin, sodan jälkeiseen aikaan ja niin edelleen. Perheen kiemurat käyvät ilmi niin Alexikselle kuin lukijallekin, ja ne totta vieköön väännetään rautalangasta. On spitaalia, kaiken voittavaa rakkautta, aviorikosta, petoksia, juonittelua, kateutta, salaisuuksia... Kaikenlaista riittää.

Saari on periaatteessa ihan sympaattinen viihderomaani, mutta hötöistä höttöä se kyllä on. Tarina on kieltämättä vetävä, mutta kerrontaratkaisu on uskottavan rajamailla tai oikeastaan jo sen yli. Kirjassa Fotina kertoo menneisyyden tapahtumia nykyhetkessä Alexikselle, mutta kuinka Fotina voisi tietää, mitä muut ihmiset ovat tunteneet, ajatelleet ja tehneet? Ei mitenkään.

Sivuja on myös aika runsaasti siihen nähden, ettei juonenkäänteissä nyt niin valtavia huippukohtia ole. Tiivistämisen varaa siis olisi ollut. Toisaalta jotkut tapahtumat ja aiheet vain hutaistiin menemään, kuten lähiseutujen asukkaiden yhtäkkiä heräävä aggressio Spinalongan asukkaita kohtaan tulisoihtuineen kaikkineen. Tapahtumasta olisi voinut saada vaikka kuinka jännitteisen, mutta se lupsautetaan lopulta selväksi muutamalla sivulla. Tällainen tömäys herättää miettimään, miksi moinen käänne piti edes kirjaan ottaa mukaan? (No, se sai erään kirjan henkilöistä näyttämään entistäkin paremmalta ihmiseltä, mitä taas lukija ei mitenkään ollut jo ymmärtänyt edeltävien kymmenien sivujen aikana...)

Huomaan olevani hieman penseä. En kuitenkaan aivan halua tyrmätä tätä kirjaa – ihan nikottelematta sen luin. Yksi syy sille on kiehtova miljöö, sillä etenkin Spinalongan suljetun saaren osiot ovat kirjassa mainioita. Toisaalta olisin toivonut Hislopin keskittyneen enemmän ympäristöön, ajankuvaan ja tapahtumiin kuin henkilöhahmoihinsa, joiden rakentaminen jäi alleviivaavaksi ja osoittelevaksi, vaikka sitä paneutuneesti tehtiinkin. Kirjassa on hyvät, pahat ja huomaamattomat henkilöt, jotka tekevät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja tekoja ja tuntevat tunteita, jotka selitetään lukijalle kädestä pitäen, alusta loppuun.

Saaresta on tehty tv-sarja, jota on esitetty Suomessakin. En ole tullut katsoneeksi, joskin Kreikka olisi tietysti nyt mitä ajankohtaisin aihe huomioitavaksi.


Victoria Hislop: Saari
Suomentajat: Laura & Olga Jänisniemi
Ulkoasu: ?
Bazar 2012
E-kirja
The Island (2005)

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lukutuulia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Morren maailma, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kasoittain kirjoja, sheferijm, Tarinoiden taikaa

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 2. Kirja, josta on tehty elokuva (tai tässä tapauksessa 26-osainen tv-sarja).

Kirjankansibingosta ruksaan Ajoneuvon. Kansikuvan vene on keskeisessä roolissa kirjan tarinassakin.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Suomentaja: Helene Bützow
Ulkoasu: ?
WSOY 2014
The Husband's Secret (2013)

Ennakkokappale e-kirjana kustantajalta.


Cecilia on täydellinen perheenemäntä, kolmen tyttären äiti ja John Paulin vaimo, minkä lisäksi hän on valovoimainen Tupperware-myyjä sekä koulun vanhempainyhdistyksen primus motor. Täydellinen nainen ja täydellinen elämä? Niin voisi luulla, kunnes Cecilia löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä lukee, että sen saa avata vasta John Paulin kuoleman jälkeen. Cecilia kamppailee itsensä kanssa hetken, mutta päätyy lopulta lukemaan kirjeen. Sen sisältö on shokki.

Tess on mainosalan menestyvä ammattilainen ja pienen pojan äiti. Hän saa kauhukseen kuulla miehensä rakastuneen – Tessin serkkuun ja parhaaseen ystävään Felicityyn. Perhe-elämän kuviot menevät saman tien säpäleiksi ja Tess lähtee poikansa kanssa takaisin äitinsä luokse miettimään seuraavaa siirtoa.

Rachel on osa-aikaeläkkeellä oleva koulusihteeri, jonka elämän suuri suru on tyttären väkivaltainen kuolema vuosikausia aiemmin. Rachel on etääntynyt pojastaan, mutta rakastaa suuresti pojanpoikaansa. Niinpä pojan ja miniän ilmoitus muutosta New Yorkiin on hänelle järkytys.

Kolmen naisen elämät kohtaavat ja sivuavat toisiaan, kun kukin kamppailee omanlaisissaan elämänmuutoksissa. Arvoituksia on ratkottavaksi ja uusiakin ilmaantuu. Kukaan ei ole lopulta ennallaan, eikä kenenkään elämä.

Kirjoitin jo aiemmin vasta heränneestä ihastuksestani e-kirjoihin. Tätä Hyvää aviomiestä syytän ja kiitän innostukseni herättämisestä, sillä WSOY tarjosi siitä ennakkokappaletta luettavaksi nimenomaan e-kirjana. Päätin kokeilla, ja systeemi toimi erinomaisen hyvin. Kirja oli nopeasti luettu, enkä löytänyt Elisa Kirjan sovelluksesta mitään naputettavaa. Painetussa kirjassa on sivuja yli 400, mutta tämän e-kirjan lukeminen ei tuntunut lainkaan niin pitkältä.

Toisaalta kirja on muutenkin nopealukuinen. Kieleltään se on simppeli ja muodoltaan koukuttava. Tarina etenee vuorotellen kunkin naisen näkökulmasta ja lukija saa koko ajan uusia vihjeitä menneestä. Oikein soveliasta viihdeluettavaa painavamman sanan kyllästyttäessä.

Samalla kepeydessä on omat ongelmansa. Kirjan henkilöhahmojen ongelmat tuntuvat lopulta aika kaukaisilta. Australialaisen keskiluokan tuska ei jotenkin hetkauta suuntaan eikä toiseen. Esimerkiksi Cecilian kauhu täydellisen elämänsä murenemisesta on jotenkin kovin, no, säälittävää. Minun on vaikea käsittää kotirouvaelämän sanomattomia sääntöjä, statusmerkkejä, hierarkiaa ja toimintamalleja. Niiden säröt eivät siis tunnu missään.

Tess on Ceciliaa aidompi hahmo, ja hänen tuskansa tuntuu aidommalta. Tosin asetelma, josta se ponnistaa, on vähintäänkin erikoinen: käytännössä Tessin serkku Felicity on ollut osa parisuhdetta aiemminkin, ja niin tiivis kolmen hengen yhteiselämä vain jotenkin hieman vaivaannuttaa. Lisäksi ärsyynnyin uskomattoman paljon Felicityn aiemman ylipainoisuuden jatkuvasta korostamisesta. Hohhoi.

Rachel suree surmattua tytärtään ja tavallaan herättää lukijassa sympatiaa. Mutta toisaalta: hän ei kunnolla edes yritä löytää uutta yhteyttä poikaansa tai oppia tuntemaan miniäänsä. Rachel on ennakkoluuloinen ja jyrkkä ja tyttärensä kuoleman selvittämiseen liittyvässä pakkomielteisyydessään jopa pelottava.

Vaikka henkilöissä on omat ongelmansa, Hyvä aviomies on kuitenkin viihdyttävä kokonaisuus. Kenties sen asetelmat ovat aika kaukaisia, eivätkä herätä minussa samaistumishalua, mutta sitäkin paremmin kirja toimi aivojen nollauksena ja heinäkuun helteiden ajankuluna. Aivan en kyllä ymmärrä kirjaan kohdistuvaa pöhinää ja kohinaa ja sen saamia ylistäviä arvioita esimerkiksi Goodreadsissa, sillä siinä ei mielestäni ole mitään, mitä ei olisi jo joskus kerrottu jossain.

Mutta saahan sitä intoilla, kirjasta jos toisestakin. Kyllä kirjahihkumista maailmaan mahtuu.

_____

Hyvä aviomies on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Nenä kirjassa, Ja kaikkea muuta, Oota, mä luen tän eka loppuun.

Keskinkertaista jännitystä – tuplana

Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Suomentaja: Veera Kaski
Kansi: ?
Tammi 2013
291 s.
Das Lächeln der Frauen (2010)

Kirjastosta.


Kolmekymppinen Aurélie omistaa isältään perimänsä pienen ravintolan Pariisissa. Henkilökunta on tiivis porukka, työ antoisaa, elämä uomissaan. Kunnes taiteilijapoikaystävä Claude ottaa ja jättää Aurélien sen kummemmin selittelemättä: hän on löytänyt elämänsä naisen. Joka ei nyt valitettavasti ole Aurélie.

Edes paras ystävä Bernadette ei tunnu löytävän oikeita sanoja Aurélien lohduttamiseen. Sattumalta löytyy kuitenkin pieni kirjakauppa ja kirjakaupasta kirja, joka saa lukemista välttelevän Aurélien kiedottua pauloihinsa: kirjahan kertoo juuri hänestä!

Kirjailija on salaperäinen brittimies Robert Miller, josta ei tunnu löytyvän juuri mitään tietoja edes kaikentietävästä internetistä. Aurélie ottaa toimeliaasti yhteyttä miehen ranskalaiseen kustantamoon, jossa työskentelee kiireinen kustannustoimittaja André. André tuntuu tuntevan Robert Millerin paremmin kuin kukaan muu, mutta pysyttelee ärsyttävästi Aurélien tiellä arvoituksen ratkaisussa ja tuntuu muutenkin tulevan vastaan lähes joka toisessa kadunkulmassa...

Ranskalaisen Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti saa kunnian aloittaa pariisilaisen kevääni. Enpä olekaan aikoihin lukenut näin helppoa ja vaivatonta teosta, joka onnistuu samaan aikaan viihdyttämään ja ilahduttamaan. Rakkausromaanin resepti on suloista rakkaushömppää parhaimmillaan ja sen henkilögalleria on juuri sopivan tavanomainen ja kuitenkin mukava (hieman ressukka mutta sympaattisen samaistuttava päähenkilö, tämän rohkea ja suorasanainen bestis, hyväätarkoittava mutta asiansa valkoisilla valheilla sotkeva sankari, äksy pomo, eksoottisia ulkomaalaisia...).

Mikään maailmoja muuttava tai erityisen mieleenpainuva kirja tämä ei kyllä ole. Tarinan kulku on itsestäänselvä, mutta toisaalta turvallinen. Juuri näinhän tämän on hyvä mennä. Tylsäksi kirjaa ei voi sanoa, vaan se on juuri sopivan mittainen, tiivis ja asiansa ajava paketti. Ei liikaa sivujuonteita tai -henkilöitä, vaan keskitytään itse asiaan, kerrotaan se ja päätetään kirja onnellisesti. Tehokasta. Suorastaan – saksalaista?

Oli viihdyttävää upota Pariisin maisemiin. Rakkausromaanin resepti tuntuu ehdalta, joskin kiillotetulta Pariisilta sivukujineen, Seinen rantoineen ja punavalkoruudullisine pöytäliinoineen, vaikka kieltämättä nimidroppailussa ja kuvailussa on hieman laskelmoinnin makua. Uskallan väittää, ettei kirjaa ole kirjoitettu pariisilaiselle yleisölle, vaan pikemminkin niille, jotka näkevät tuon rakkauden kaupungin seepianväristen lasien läpi. Eikä se varsinaisesti haittaa – hyvin kelpasi.

Kirja kuvaa muutamiakin eri ammatteja. Aurélie on käytännössä itseoppinut (no, hyvä on, isänsä jalanjäljissä kulkeva) ravintolanomistaja, joka painaa pitkää päivää ihastuttavan solidaarisen henkilökuntansa tukemana. Ravintola tuntuu olevan ilta illan jälkeen täyteen varattu, mutta sen kummempaa stressiä Aurélie ei työstään saa – hänen huolensa liittyvät ainoastaan rakkauselämään. Mitä ilmeisimmin talousasiat ovat myös kunnossa ja yrittäjän elämä sujuu moitteettomasti. André taas on kustannustoimittaja, joka niin ikään paiskoo töitä kellon ympäri hieman hupsun kustantamohenkilökunnan kanssa. Hänellä on asiaankuuluvan pihalla oleva esimies, joka tuntuu ajattelevan vain rahaa ja ulkonaista menestystä, ei niinkään bisneksen kannalta järkeviä siirtoja. Kai sitä voi yritystä niinkin johtaa, mistä minä tiedän.

Yhtä kaikki, Rakkausromaanin resepti toimi mainiona flunssalukemisena ja pariisilaisen kevään alkulämmittelijänä. Suloinen, harmiton, sujuva, hyvää mieltä levittävä. Siinähän se, viihdekirja parhaimmillaan.

____

Rakkausromaanin reseptiä ovat kokeilleet myös Annami (jonka tekstistä saa hauskaa lisätietoa kirjailijasta), Mai Laakso, MarikaOksa ja Marissa Mehr (joka myös kiinnitti huomionsa kirjan alleviivattuun Pariisi-kuvaukseen).

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?.

Afrikan tähti: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kansi: Borner Petra
Tammi 2009
278 s.
Baking Cakes in Kigali (2009)

Kirjastosta.


Angel on tansanialainen maahanmuuttaja Ruandassa, miehensä Piuksen työn perässä muuttamaan tottunut ja yllättäen viiden lapsenlapsensa huoltajaksi joutunut kakkuleipuri, joka tekee koko Kigalin parhaat kakut – aina asiantuntemuksella ja luovuudella, ammattimaisesti. Hän pyörittää pientä, joskin aktiivista bisnestä ja samalla, kun kakkutilauslomakkeet täyttyvät, asiakkaiden huolet ja murheet saattavat ratketa kuin huomaamatta.

Angelin olohuoneessa on aina mahdollisuus istahtaa alas höyryävän maitoteen ääreen. Naapurusto ja ystäväpiiri eivät myöskään pysyttele etäällä, sillä Angelilla on tapana selvittää sotkut ja mutkat hienotunteisesti ja tehokkaasti.

Pelkkää linnunlaulua ei elämä Kigalissa kuitenkaan ole. Angel ja Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja joutuneet tekemään paljon myönnytyksiä ja kompromisseja. Tapaamiensa ihmisten kautta Angel pääsee tarkkailemaan niin länsimaalaisten diplomaattien ja vapaaehtoistyöntekijöiden elämää kuin tavallisten ruandalaisten arkipäiväistä selviytymistä sodasta ja humanitäärisestä kriisistä hiljalleen toipuvassa maassa.

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa kiinnitti huomioni räiskyvän ihanalla kannellaan ja kun takakansi lupasi hyväntuulista romaania, olin valmis testaamaan.

En pettynyt. En odottanut timanttista kirjallista taidonnäytettä, vaan mukaansatempaavaa lukupalaa, ja sitä sain. Angel on aivan hurmaava rouva, viisas ja elämänmyönteinen, hienotunteinen ja inhimillinen, eikä hänessä itsessään ole mitään ärsyttäviä piirteitä. Yleensä tällainen säröttömyys häiritsee, mutta nyt se tuntui juuri sopivalta vastapainolta vakaville aiheille. Kirjan muu henkilökaarti on sopivan vaihtelevaa ja kiinnostavaa, monikasvoista ja uteliaisuutta herättävää. Parkin marssittaa esiin mukavan kokoelman länsimaita ja Afrikkaa, naisia ja miehiä, perinnettä ja uusia tuulia. Missään vaiheessa kirjan kuviot tai ratkaisut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan harkitusti toisiinsa liitetyiltä.

Kigalin kakkukauppa käsittelee sekä suuria ja raskaita että pieniä ja kevyitä asioita ja ilmiöitä. On ihmissuhdesoppaa, arkisia askareita, lastenkasvatusta, naimisiinmenoa, kulttuurien kohtaamista ja perhesuhteita, mutta samalla on prostituutiota, HIV:tä, sodan varjoja, epätasa-arvoa, vankeutta ja väkivaltaa. Jotenkin ihmeellisesti Parkin onnistuu solmimaan aineksista lukijaystävällisen ja hyvää mieltä tuottavan lukukokemuksen. Kenties himpun verran liikaa innostutaan saarnaamaan ja alleviivaamaan, mutta toisaalta se lienee joskus jopa paikallaan.

Ainoastaan Jumala-jutut saivat minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani, sillä niitä on ympätty mukaan himppasen liikaa minun makuuni. Tosin ehkä uskonnollisuuden korostamisella halutaan tuoda esiin ruandalaisen kulttuurin moninaisuutta – muitakin uskontoja sivutaan kristinuskon ohella – mutta itse en lämpiä ylettömistä "Herran haltuun!" -perusteluista sen enempää kirjoissa kuin oikeassakaan elämässä.

Jos on tarvetta mukavalle välipalalle, herkullisille (kirjallisille) kakuille, miellyttäville henkilöille ja kaiken kaikkiaan harmittomalle kokonaisuudelle, Kigalin kakkukauppa lienee hyvä vaihtoehto. Jatko-osakin tälle on juuri ilmestymäisillään, ellei ole ilmestynyt jo. Itse aion laajentaa hyvän mielen Afrikka-kirjojen kokemuksiani seuraavaksi Mma Ramotswen tutkimuksiin.

___

Norkku ei löytänyt aivan sitä lämmintä leppoisuutta, jota etsi, muttei myöskään pettynyt, kirsimaria koki kirjan vaikeista aiheista kertovaksi mutta silti onnelliseksi, Sanna tykästyi kirjan käsittelemiin kiehtoviin aiheisiin ja sydämelliseen Angeliin, peikkoneito piti synkän ja valoisan vaihtelusta.

Haasteet: Maailmanvalloitus ja Afrikan tähti (Ruanda).

Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)

Ennakkokappale kustantamosta.


Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.

Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!

Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.

Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?

Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.

Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.

Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)

No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.

Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.

___

Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.

Lukudiplomi III: Kiitos, Jeeves

P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2009
573 s.
Englanninkieliset alkuteokset: Right Ho, Jeeves (1934), Thank You, Jeeves (1934), Jeeves Makes An Omelette (1959)

Kirjastosta.


Rikkaalla tyhjäntoimittajalla Bertie Woosterilla on elämänsä helpottajana herrasmiespalvelija Jeeves. Bertie Wooster on hyväätarkoittava ja positiivinen, mutta tyypillisesti tavalla tai toisella hankaluuksiin ajautuva nuori mies, joka haluaa auttaa sukulaisia ja ystäviään erilaisista pinteistä, mutta päätyy lähes poikkeuksitta vaikeuksiin ja väärinymmärryksiin. Tyynen rauhallinen Jeeves on älynlahjoiltaan ylenpalttinen, aina korrekti ja kykenevä loogiseen päättelyyn ja katastrofeiksi muodostuneiden tilanteiden ratkaisemiseen – asiaankuuluvasti brittiläisellä herrasmiesmäisyydellä tottakai.

Kiitos, Jeeves sisältää kaksi romaania ja yhden novellin. Molemmissa romaaneissa mukana kuvioissa on  Woosterin sukulaisia, vanhoja koulukavereita, lemmensolmuja ja vaivaannuttavia tilanteita. Henkilöt ovat hupaisia, juonenkäänteet absurdin rajamailla ja sanailu ehdottoman nasevaa. Elämää ja maailmaa ei Jeeves-tarinoissa oteta ylen vakavasti, ja väärinkäsityksistä ja onnettomista sattumista ammennetaan tilannekomiikkaa pohjia myöten.

Tätä kirjaa oli ilo lukea. Ei se suoranaisesti pannut kierimään naurusta, mutta yleisesti tarinat ovat sen verran viihdyttävää ja kaikin puolin iloluontoista luettavaa, että aika ei ainakaan käynyt pitkäksi. Kirjailijalla on lempeä ja sympaattinen ote, ja vaikka tarinoiden henkilöt osaavat olla hölmöjä, he eivät rasita lukijaa. Joskus en millään jaksa lukea henkilöhahmoista, jotka ovat jotenkin ylettömän typeriä, mutta Wodehousen teksteissä typeryys on kevytmielistä ja hauskaa.

Ehkei näitä stooreja nyt putkeen ihan älyttömän montaa jaksaisi lukea, sillä aika lailla samat jekut niissä tuntuvat kiertävän, mutta suosittelen ehdottomasti tutustumaan, jos sitä ei vielä ole tehnyt. Ovat nämä ainakin vähän erilaista ajankuvaa 1900-luvun alkupuolen brittiläisestä yhteiskunnasta kuin mihin ehkä tavallisesti tulee tartuttua.


Lukudiplomi-haaste, suoritus III
Huumoria

Tehtävä 2. Piirrä teoksen henkilögalleria. Korosta hahmojen hassuja piirteitä.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Haha. Nyt on kokeiltu perheeseemme tulleen iPadin Paper-piirustusohjelmaa.

Kuvaan pääsivät kirjan ensimmäisessä osassa esiintyvät keskeiset henkilöt.

1. Itse Bertie Wooster, jolla on tapana kylpeä usein ja aina kumiankan kanssa.
2. Jeeves, oi Jeeves! Aina valmiina höyryävän teen ja muutaman nokkelan ratkaisuehdotuksen kanssa.
3. Bertien Dahlia-täti. Tiukkasanainen daami, joka on pelottavan kiintynyt ketunmetsästykseen.
4. Bertien ystävä Gussie Fink-Nottle. Ikuinen poikamies, ujo mutta lämminsydäminen. Outo viehtymys vesiliskoihin (kuten kuvasta selvästi huomaa). Ihastuu päättömästi Madeline Bassetiin (5.), mutta kosintayritys päätyy vesiliskoluennoksi.
5. Neiti Madeline Basset. Ihastunut Gussieen, mutta on yhtä lailla ujo runotyttöluonne, jonka mielessä ovat romanttiset kuutamokävelyt ja eteeriset runot.
6. Bertien ystävä Tuppy Glossop. Kyltymätön herkkusuu, erityisesti liha-munuaispiiras on hänen suurta herkkuaan. Kihloissa Angelan (7.) kanssa. Mutkia matkassa.
7. Bertien serkku Angela, Dahlia-tädin tytär. Aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut nuori nainen, joka joutui Cannesissa melkein hain syömäksi harjoittaessaan vesihiihtoa. Kihloissa Tuppyn kanssa.
8. Dahlia-tädin kokki, ranskalainen (tietenkin, huomatkaa viikset!) Anatole, jonka ruoka on jumalaista, mutta joka onnettomien sattumien summana melkein irtisanoutuu.

Että sellainen seurakunta.

Vampyyreja! Vampyyreja!

Puuh, pakko saada jotain muuta ajateltavaa aivoja jäytävän tenttikirjan sijaan. Miten olen onnistunut opiskelemaan itseni jo seitsemännelle (voi hyvä luoja...) yliopistovuodelle, ja silti koen tällaista tuskaa koettaessani tankata uskomattoman scheissea tenttikirjaa? Enkö ole oppinut mitään? En näköjään. 

Siispä siirtykäämme jonnekin aivan muualle kuin 1800-luvun ranskalaisiin historiantutkijoihin (jotka eivät, by the way, tunnu olleen kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta vallankumouksestaan tai antiikista. Tai itsestään.)

Charlaine Harris: Veren voima
Suomentaja: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Gummerus 2010
336 s.
Dead Until Dark (2001)

Kirjastosta.


Sookie Stackhouse on 25-vuotias syvän etelän kasvatti, Bon Tempsin pikkukaupungin tyttö, joka elää isoäitinsä kanssa ja työskentelee tarjoilijana Merlotte'sissa. Hän on kaikin tavoin hyvin tavallinen nuori nainen, mitä nyt kykenee lukemaan muiden ajatuksia. Tämä "vamma" on tuottanut toistaiseksi lähinnä ongelmia etenkin sosiaalisessa kanssakäymisessä, intiimit puuhat taas voi suosiolla laskea pois kuvioista, sillä Sookien on erikseen keskityttävä voidakseen sulkea muiden ajatukset pois mielestään. Kun eräänä iltana Merlotte'siin astelee mies, jonka ajatuksia Sookie ei kuule, kaikki muuttuu. Kyseessä on Bill, Yhdysvaltojen sisällissodan aikana pureman saanut vampyyri, joka vie jalat Sookien alta.

Vampyyrit ovat vasta tulleet esiin arkuistaan, eikä heidän asemansa yhteiskunnassa ole lainkaan vakaa. Lisäksi osa heistä ei edes halua tulla lähellekään valtavirtaa, vaan tekee kaikkensa, jotta juopa ihmisten ja vampyyrien välillä pysyisi yhtä syvänä kuin se on ollutkin. Osa ihmisistä ajaa samaa asiaa. Jo tämä tuo ripauksen haastetta Sookien ja Billin suhteeseen, mutta kaiken lisäksi Bon Tempsissä tuntuu liikkuvan sarjamurhaaja. O-ou.

Kerrottakoon, että pidän älyttömän paljon True Blood -tv-sarjasta, josta olen toistaiseksi nähnyt kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Olin aluksi varsin skeptinen (Vampyyreita? Oletteko tosissanne?!), mutta yhden jakson nähtyäni jäin saman tien koukkuun. Damn. (Jep, Ericillä oli osuutta asiaan. Yllättää varmaan, öö, ei ketään?) Tapojeni mukaan sarjan seuraaminen on kuitenkin jossain vaiheessa jäänyt ilman sen kummempaa syytä. Pitäisikin tehdä asialle jotain, kolmoskausikin kun nököttää hyllyssä. Oli miten oli, sarjan perustana olevia kirjoja en ole aiemmin lukenut. Niinpä tuli tuossa taannoin kirjastoreissulla heittäydyttyä aivan villiksi ja poikettua kauhu-hyllyn äärelle.

Veren voima aloittaa 13-osaiseksi paisuneen/kokonaisuudessaan paisuvan Sookie Stackhouse -sarjan. Se on sopivan kevyttä tavaraa ripauksella erotiikkaa ja jännitystä, joista kumpikaan ei kuitenkaan nouse ihan älyttömiin mittoihin. Sookie on aika viattoman oloinen pimu, ajoittain varsin lapsellinenkin, mutta ei liian neitimäinen, vaan tarttuu tarpeen vaatiessa esimerkiksi itsepuolustusvälineisiin turhia nikottelematta. Parisuhteen osapuolena hän on kokematon ja ailahtelevainen, mutta voineeko naista ihan kaikesta syyttää, kun kumppanina on kuitenkin yli sata vuotta vanhempi epäkuollut verenimijä?

Tarinana Veren voima ei ymmärrettävästi tarjonnut minulle yllätyksiä, koska tiesin juonikuviot tv-sarjan perusteella etukäteen. Oli kuitenkin ihan virkistävää lukea alkuperäisteos, etenkin koska olen viime aikoina tuntenut kärsiväni jonkinmoisesta lukujumista/kyllästymisestä. Tämä kirja on nimittäin oikein sujuva ja viihdyttävä, eikä edellyttänyt erityistä pohdiskelua tai analysointia, vaikka jokusen ajatuksen herättikin.

Harrisin vampyyrimaailma on oivallinen. Miten vinkeä ajatus, että vampyyrit elävät keskuudessamme ja koettavat pärjätä ihmisten maailman ehdoilla niin kuin parhaaksi näkevät! Jatko tarinassa tarjonnee uusia henkilöitä, otuksia ja jopa eettisiä kysymyksiä, jotka kaikki kertovat kai jotain myös ihan reaalimaailmasta. En yhtään ihmettele sarjan suosiota, sillä se puraisee osuvasti epämääräiseen viihdykkeen tarpeeseen: onhan moni asia toki kuvattu aika yksioikoisesti, eikä tämä nyt ehkä ihan kuolematon tuotos sinänsä ole, mutta mitäs sen on väliä, jos lukija kuitenkin viihtyy mukana?

Sitä jäin kyllä hieman harmittelemaan, etten lukenut kirjaa englanniksi. Suomeksi se ei nimittäin ollut mitään suoranaista kielellistä ilotulitusta, ja alkuperäiskieli olisi varmaan kolahtanut paremmin. No, jos jossain vaiheessa tartun seuraaviin osiin, vaihtanen englanninkielisiin painoksiin.

Mutta. Kuitenkin on yksi mutta. Veren voima toimi kyllä tähän hetkeen ja tarjosi hetkellistä eskapismia juuri kun sitä kaipasin, mutta mitenkään erityisemmin se ei uteliaisuuttani herättänyt jatkon osalta. En siis jäänyt koukkuun kirjoihin, en heti aluksi, en tarinan aikana enkä edes kirjan loputtua. Pisteeni menevät kuvitteellisessa kilpailussa ehdottomasti tv-sarjalle, joka toimii viihteennälkääni erinomaisena välipalana. Kirja sen sijaan oli vain ohimenevää käyttötavaraa, joka ei jättänyt juuri minkäänlaista jälkimakua.

Tosin voihan se olla, että kaipaan uutta karkumatkaa syvän etelän vampyyrimaisemiin nopeammin kuin nyt osaan arvatakaan. Tutkimattomia ovat nämäkin tiet! Joten vannomatta paras.

Tätä on luettu paljon. Ihan viimeinen ihminen maailmassa en kai kuitenkaan ole, sillä Villasukka kirjahyllyssä bloggasi tästä vasta pari päivää sitten, eikä pihin naisen lukukokemuksestakaan kauaa ole.

Veren voiman myötä kuittaan So American -haasteen kategorian Southern Fiction suoritetuksi, jee!

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

Indrek Halgra: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Moreeni 2011
349 s.
Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus (2010)

Kirjastosta.


Eletään toukokuuta Herran vuonna 1409. Tallinna on tiiviissä yhteydessä muuhun Eurooppaan Hansaliiton välityksellä, ja kaupunki kasvaa ja rakentuu kohisten. Kaupungin oman väen seassa seikkailee paljon ulkopuolisia: sotilaita, rakennusmiehiä, maankiertäjiä. Kaupungin apteekkari Melchior Wakenstede on sekä taidokas rohtojen sekoittaja, teräväsilmäinen ja -korvainen tarkkailija että harvinaisen teräväpäinen. Apteekkarin hoksottimia tarvitaan kipeästi, kun kaupungissa oleillut saksalaisritari löydetään päätä lyhyempänä Toompealta. Murha on selvitettävä mahdollisimman nopeasti. Kun lisää väkivaltaisia kuolemantapauksia sattuu aivan liian pian, on selvää, että Tallinnassa liikkuu harvinaisen verenhimoinen murhamies. Epäiltyjä vain on aivan liikaa, ja kaupunginraati hönkii niskaan. Lisäksi Melchiorilla on omat huolensa kannettavanaan, sillä eräänlainen sukukirous vaanii hänen yllään.

Joo.

No, tulipa luettua.

Nappasin Apteekkari Melchiorin kirjastosta mukaani tässä taannoin, kun se niin houkuttelevasti esillä oli, ja kun halusin lukea jotain virolaista. Kauhean tahmeasti lukukokemus lähti liikkeelle, mutta sitten jossain vaiheessa en enää halunnut jättää keskenkään. Ja ihan hyvä niin. Päähenkilö Melchior on aika mainio tapaus, nokkela ja sympaattinen, ja hänen seurassaan oli suhteellisen mielenkiintoista tutustua keskiaikaiseen Tallinnaan. Mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut imaisemaan mukaansa.

Yksi syy oli se, etten jaksanut oikein keskittyä. Se kostautui myöhemmin, kun en enää ollut oikein perillä, kuka on kuka ja mitä kukakin teki. Apteekkaria lukuunottamatta muut henkilöhahmot jäivät nimittäin hyvin etäisiksi ja elottomiksi, ja siten sekoittuivat toisiinsa. Enkä jaksanut selailla taaksepäin selvittääkseni hahmoja uudelleen. Toisaalta pysyipä jännitys yllä loppuun saakka, kun ei ollut mitään toivoa, että olisin kyennyt ratkaisemaan arvoitusta omin päin. Ei siihen tosin oikein mahdollisuuksia annetakaan, vaan ratkaisun avaimet ovat tiukasti Melchiorilla.

Ei se ratkaisu kyllä oikein kiinnostanutkaan, mikä kai kertoo aika selkeästi siitä, ettei kirja vakuuttanut. Oikeastaan minulle oli melkein yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoni on kyllä periaatteessa ihan pätevä ja uskottavakin, mutta se ei vain yksinkertaisesti tehonnut meikäläiseen ollenkaan. Mukana on ripaus taikuutta, kansantaruja ja kirouksia, joita yleensä tervehdin ihan ilolla, mutta nyt nekään eivät riittäneet innostamaan. Sääli. Mahdollisuuksia oli. Tarina pohjautuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka kertovat, että Tallinnassa todella murhattiin ylhäinen saksalaisritari vuonna 1409, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville. Melchior-niminen apteekkari olisi halunnut puhutella raatia ja ilmoitti tietävänsä sekä murhaajan että tämän motiivin, mutta häntä ei kuunneltu. 10 markan korvauksen hän joka tapauksessa sai.

Keskiaikainen Tallinna on viehättävästi ja aidontuntuisesti kuvattu. Kävin kesällä pitkästä aikaa etelänaapurissa ja olihan se todettava, että vanhakaupunki on erittäin mukava matkustuskohde. (Samaa mieltä olivat sadat jenkkituristit.) Sen puolesta kirjan Tallinna heräsi hyvin henkiin: eläydyin kyllä raatihuoneen liepeillä ja kapeilla kujilla kuvattuihin tapahtumiin. Ajankuvasta muutenkaan ei ole valittamista, mutta en kyllä ole mikään keskiajan tuntija, joten nokan koputtamiseni olisivat joka tapauksessa aika yhdentekeviä. No, sen verran nirsoilen, että niin nokkela kuin apteekkari onkaan, tuskin edes hän olisi oikeasti vuonna 1409 puhunut minuuteista myrkytyksen oireiden alkamista ja kestoa laskiessaan. Tai ehkä hän oli sitten todella valveutunut henkilö.

Oli miten oli, petyin, vaikken mitään erityistä odottanutkaan. Päähenkilöstä plussaa (tosin iso miinus hyvin päälleliimatun oloisesta seksikohtauksesta), miljööstä samoin. Lopputulemana on kuitenkin sanottava, että ei vakuuttanut, enkä usko jatko-osiin tarttuvani. Mutta olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä.

Positiivisempia pohdintoja: Nenä kirjassa, Kirjamielellä ja Sukututkijan loppuvuosi.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Viro.

How to Talk to a Widower

Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower
Orion 2007
341 s.
Suomennettu 2009 nimellä Kuinka lähestyä leskimiestä, suomentaja J. Pekka Mäkelä, kustantaja Karisto.

Kirjastosta.


It feels like all anyone ever does these days is wake me up. If only they would let me sleep, maybe I'd wake up refreshed, with a newer, healthier perspective, ready to take on my life and solve its myriad problems. Maybe the whole problem is not that I'm sad, or screwed up, or self-destructive, but just mired in a state of perennial exhaustion. (s. 261)

Doug on 29-vuotias leski. Surullinen, vihainen ja ahdistunut. Vaimonsa Haileyn kuoltua lento-onnettomuudessa Doug on keskittynyt lähinnä seurustelemaan Jack Daniels -pullon ja pihapiirinsä jänisten kanssa. Jo yli vuoden kestäneen suruajan sumua ja Dougin hellästi vaalimaa itsesääliä häiritsee Haileyn teini-ikäinen poika Russ, joka hankkiutuu säännöllisesti hankaluuksiin, ei tule toimeen isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa ja on kaiken kaikkiaan katkera, että Doug on leskeytymisensä myötä luopunut suhteellisen hyvin alkaneesta isäpuolen tehtävästään. Dougin kaksoissisko Claire on raskaana ja dumpannut rikkaan mutta ilkeän aviomiehensä ja päättää muuttaa evakkoon Dougin luokse alkaen samalla järjestellä veljelleen uutta naiselämää. Pikkusisko Debbie on menossa pian naimisiin ökyhäissä, perheen isä kärsii muistisairaudesta ja äiti helpottaa arkeaan viinillä. Miten löytää ulospääsy surusta, josta ei välttämättä edes halua luopua? Miten kestää lähiomaisten hyväätarkoittavat mutta ahdistavat avunantoyritykset? Ja miten selvitä naapurustossa ja ystäväpiirissä, joka yhtäältä muistuttaa menetetystä avioliitosta ja toisaalta potkii irti siitä?

Ensinnäkin on sanottava, että Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower on varmaankin ensimmäisiä kaunokirjallisia teoksia, jotka olen lukenut kokonaan englanniksi. Edellistä en muista - se saattoi olla au pair -syksynäni vuonna 2004, jolloin käytin paikallisen kirjaston anteliasta tarjontaa surutta hyödykseni, mutta lähinnä suunnitellakseni USA-trippiä, joka ei koskaan toteutunut. Eli uusilla alueilla liikuttiin nyt vahvasti. (Tietenkin olen lukenut huomattavan paljon opiskeluun liittyvää kirjallisuutta englanniksi kuluneiden kuuden vuoden aikana, mutta sitä ei lasketa tähän kokemusmaailmaan.)

Meni hetki, ennen kuin pääsin uuteen kieleen sisään, mutta koska kyseessä on leppoinen romaani, imuun oli lopulta helppo antautua. Luin syksyllä Tropperin uudemman teoksen Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, joten kirjailija ja hänen tyylinsä oli tuttu, eikä uutta tutustumiskierrosta tarvinnut sen takia tehdä.

How to Talk to a Widower kertoo siis surusta ja siitä selviämisestä, mutta se ei ole surullinen kirja. Se on itse asiassa hyvinkin viihdyttävä omassa kontekstissaan ja sai ainakin meikäläisen hörähtelemään aika ajoin. Ei nauramaan sydämellisesti tai kikattamaan pissat housussa, mutta reagoimaan yhtä kaikki. Dougin terävä (joskin paikoin viskinhuuruinen) havainnointi ympäristöstään ja sen ihmisistä napsahtaa useimmiten kohdalleen, hänen kirjoittamansa kolumnit rytmittävät tarinaa hyvin ja naseva dialogi puree.

At first I figured I would just sit at the bar, or on the couch, get drunk on the watered-down drinks, tap my foot in time to the eighties hard rock, and take a mental nap until it was over, but then I learned yet another incontrovertible truth about being young and bereaved: everyone wants to buy the widower a lap dance. Like waving a pair of powdered tits in my face will somehow ease my pain. (s. 204)

Mukana on myös jonkin verran ehkä vähäsen ärsyttävää pikkunäppäryyttä, eivätkä juonenkäänteet sinänsä saa pidättämään hengitystä, mutta kyllä minä tästä kirjasta pidin. Se kuvaa erästä elämänvaihetta tarkkanäköisesti ja tuomitsematta, antaa ihmisten olla epätäydellisiä ja kurkistaa hävyttömästi puhtoisena pidetyn ylemmän valkoisen keskiluokan julkisivun taakse. Mukana on myös ripaus poikamaista kohellusta (painimista pihanurmikolla ja mustia silmiä sekä ankeat polttarit strippibaarissa), kourallinen lohtuseksiä ja loppu, jossa ilkikurinen aurinko alkaa jo hieman kurkistaa pilvien takaa.

Viihdyttävää ja leppoisaa muttei naivia. Hyvä yhdistelmä muutenkin tietynlaiseen lukufiilikseen, mutta erityisen oivallinen ensimmäiseksi loikaksi englanninkielisen kirjallisuuden lukemiseen alkukielellä. Tätä touhua minä vielä jatkan!

Dougin touhuja on seurannut myös Minna.

So American: Modern Men Writers.

P.S. Yksi seikka ärsytti aivan tuhottoman paljon, ja vaikka se ei olekaan kirjallinen asia, haluan mainita sen tässä: in-ho-an amerikkalaisten tapaa ajaa autoa kännissä ja sitä, kuinka kasuaali asia se tuntuu olevan. Autolla lähdetään surutta baariin/illanistujaisiin/bileisiin, eikä alkoholin juominen ole mikään ongelma. Vasta oikea kaatokänni saa kelaamaan, pitäisikö se auto nyt jättää sitten starttaamatta. Ääliöt!

Merikäärmettä mä metsästän

Risto Isomäki: Con rit
Tammi 2011
403 s.

Kirjastosta.


Jaaha, olipahan taas melkoiset neljäsataa sivua. Lopettelin eilen lievästi sanoen horjahtaneessa olotilassa Poikani Kevinin. Tiesin kaipaavani lisää luettavaa, mutta olotila oli sanalla sanoen hämmentynyt. Kevinistä en vielä osaa sanoa paljon mitään, mutta tänään loppuun ahmaisemastani Risto Isomäen Con ritistä kyllä jokusen sanan voisin mutistakin.

Noin yleisesti pidän lukemiani Risto Isomäen kirjoja ihan kivoina. Aika vetävinä, aihevalinnoiltaan mielenkiintoisina ja puhuttelevina ja toisaalta myös opettavaisina. Gilgamesin tappio on poikkeus, sillä siihen suorastaan hullaannuin – minä, joka en harrasta scifiä ja suhtaudun melko penseästi kaikenmoiseen avaruusseikkailemiseen Tähtien sotaa ja Linnunradan käsikirjaa liftareille lukuun ottamatta.

No, Con rit ei vie avaruuteen vaan yhteen niistä harvoista Maapallon kolkista, johon ihminen ei vielä ole täysin onnistuneesti tunkenut näppejään: valtamerten syvyyksiin. Meribiologi Martti Ritola on pikkupojasta lähtien halunnut selvittää con ritin arvoituksen: mikä on tuo varsin globaalisti eri kulttuureissa esiintyvä, etenkin Aasiassa ja Väli-Amerikan intiaanikulttuureilla keskeisen sijan saanut, mysteerinen merikäärme, josta on olemassa niin kansantaruja, historiallisia anekdootteja kuin lehtiin saakka päätyneitä merenkulkijoiden havaintoja? Voisiko valtamerissä elää edelleen jumalattoman kokoisia, mihinkään tieteen toistaiseksi tuntemaan eläinlajiin kuulumattomia olentoja?

Kun Martin vietnamilainen ystävä Hoa lähettää Suomeen lehtileikkeen, jossa kerrotaan päättömän, kummallisen raadon ajatumisesta rannalle, Martille tulee kiire: unelma arvoituksen selvittämisestä on hetken aikaa lähempänä kuin koskaan. Taifuuni kuitenkin kiskaisee raadon takaisin mereen, ja sen löytämiseksi tarvitaan retkikunta, jonka varustamiseen taas tarvitaan pätäkkää, jota Martilla ei ole. Kuvioon astuu nuoruuden rakastettu, sikarikas Camilla Norrstrand, jonka tähän saakka kiireinen joskin yltäkylläinen bisneselämä ison firman toimitusjohtajana on menossa monin tavoin päin prinkkalaa. Tarvitaan muutama yhteinen souteluretki Hangon saaristossa ja Martin innokkuus saa Camillan avaamaan kukkaronsa nyörit ja rahoittamaan retken.

Vietnamissa Martti, Camilla, Hoa ja pienen laivan kolmihenkinen miehistö lähtevät haravoimaan saaristoaluetta löytääkseen oletetun con ritin raadon. Kaikenlaista muuta kyllä meren pohjasta löytyy, mutta myyttisestä pedosta ei näy merkkiäkään. Luonto kuitenkin päättää panna sankareihin vipinää ja nostattaa viitosluokan taifuunin heidän niskaansa. Hyvin alkanut paluumatka hirmumyrskyn alta saa yllättäviä käänteitä, kun Martti ja Camilla päättävät sukeltamalla "vain vilkaista nopeasti" Lohikäärmesaaren luolaverkostoa. Päätös osoittautuu kaikin tavoin hengenvaaralliseksi, sillä sekä Aasian luonnonvoimilla että valtameren pohjalla on vielä paljon näytettävää...

Noin yleisesti ottaen kirjan asetelmissa ei ole moitteen sijaa. Aihe on tolkuttoman mielenkiintoinen ja käsittelytapa antaa olettaa paljon. Isomäellä on mainio taito yhdistellä faktaa ja fiktiota ja saada lukija imaistuksi mukaansa luonnon ihmeellisyyksiin ja salaisuuksiin. Totta hitossa haluan tietää lisää valtavista merikäärmeistä! Ai sellainen mainitaan jo Olaus Magnuksen kartoissa! Ja vähän voin siinä samalla imeä itseeni kannanottoja ilmaston lämpenemiseen, luonnonkatastrofeihin ja indonesialaisiin turvesoihin liittyen, no problem!

Mutta:

Nolo – nolompi – Con ritin ihmiskuvaus.

Kirjan henkilöt ovat aivan peeloja ja käsittämättömän epäuskottavia. Martti – naurettava pakkomielteitään seuraava ja ohimennen omaan alaansa liittyviä luentoja tavanomaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen ujuttava, selvästi itsetuhoinen pönttö. Camilla – kovan bisnesnaisen kuoren alta paljastuva, ei-sittenkään-nuoruuden-ihanteitaan-hylännyt, ilmeisesti jonkinlaisilla supersankarin voimilla ja luonteenlujuudella varustettu mimmi, joka on tehnyt työuransa kaupallisessa maailmassa, mutta silti jostain syystä tietää (jopa ilman Martin luentoja) älyttömästi knoppitietoa merenelävistä ja vähän kaikesta. (Ehkä kiitämme tästä sitten suomalaista peruskoulujärjestelmää? Muutakaan syytä en sille keksi...)

Juu, tiedän kyllä, että jännityskirjallisuudessa jäisi moni kutkuttava juonenkäänne tapahtumatta, elleivät henkilöhahmot olisi vaikeuksia ja ongelmia kerjääviä, uppiniskaisia, itsepäisiä ja jollain tasolla itsetuhoisia vaikkakin samaan aikaan omaan kuolemattomuuteensa uskovia. Eikä siinä mitään. Ennen kohtalokasta sukellusreissua Isomäki sentään panee hahmonsa hieman epäröimään, tokkopa nyt on ihan fiksua jäädä vilkuilemaan mitään luolia hirmumyrskyn uhatessa, mutta tietenkään he eivät jää kuuntelemaan järjen ääntä. Eikä se sinänsä ole se ongelma, sillä ilman noita luonteenheikkouksia jännitys jäisi puolitiehen. Mutta kun ne tyypit on niin noloja. Ja keskustelun taso on niin kummallinen, etten meinannut kestää. Vai mitä sanotte tästä:

- Martti... tiedätkö mitä... kysyi Camilla vaisusti. - Kun ihminen hukkuu, miten hän oikeastaan kuolee? Tarkasti ottaen?

- Oletko varma, että haluat tietää?

Camilla nyökkäsi.

- Jos ei tiedä, kuvittelee kaikenlaista. Se on vielä pahempi!

Mitä kaikkea minun pitäisi kertoa? mietti Martti.

- Siinä vaiheessa, kun ihminen ei enää pysty pidättämään hengitystään ja vetää vettä sisäänsä, syntyy niin sanottu kurkunpään kouristus, kun vesi koskettaa äänihuulia. Lihakset supistuvat ja katkaisevat hengitysrefleksin. Silloin vain tukehtuu, hapenpuute pahenee, silmissä mustenee ja sitten menettää tajuntansa. Luulen, että on monia paljon pahempia tapoja lähteä.

- Tuo oli... hyvä kuulla, sanoi Camilla. - Kiitos!

Valitettavasti kaikilla ihmisillä ei synny kurkunpään kouristusta, vaan he vetävät vettä keuhkoihinsa, ajatteli Martti, ja se onkin jo ikävämpi tapa kuolla.

(Con rit, s. 303)

Okei, en ole itse koskaan ollut jumissa nousuveden kanssa ja hukkumaisillani, enkä tiedä, mitä silloin päässä liikkuu, mutta jotenkin on vähän vaikeaa nähdä, että silloin ainakaan alkaisi pitää – edes lyhyttä – luentoa niin sanotusta kurkunpään kouristuksesta. 

Valitettavasti mukana on myös tarpeetonta ihmissuhdesuhmurointia (onneksi vain aivan hyppysellinen) ja kuten jo mainittua, paikoin jäätävän epäuskottavaa dialogia ja henkilöiden sisäistä mielenmaisemaa. 

Mutta jotain hyvääkin toki! Aihe siis iski suoraan maaliin ja olin siitä aivan innoissani. Jännitystä rakennetaan hyvin ja se pysyy yllä loppuun saakka, joskin se olisi saanut alkaa hieman nopeammin, sillä Con ritin alkupuoli antaa odottaa toimintaa aikansa. Loppuratkaisu jätti hieman ristiriitaisen olon, tavallaan olin siihen tyytyväinen, mutta tavallaan ehkä sittenkin... No, se on sellainen kuin se on, pulinat pois. Kukin tehköön omat päätelmänsä.

Kyllä tämän ihan hyvillä mielin ahmaisi, ja kirja oli aivan oivallinen haukkaus rankan Poikani Kevinin päälle. Eikä teksti sinänsä ollut mitenkään kökköä vaan oikein hyvin etenevää ja paikoin ahdistavan autenttisen tuntuista: en ole koskaan kokeillut laitesukeltamista, enkä luultavasti koskaan kokeilekaan, sillä ahtaat paikat eivät sovellu minulle oikein missään muodossa, mutta pystyin kyllä hyvin eläytymään epäonnisen sukellusretken tapahtumiin miljöön ja tunnelman puolesta. (Luultavasti olisin kuitenkin joutunut omin käsin hukuttamaan kirjan henkilöiden tapaiset tyypit, jos sellaisten kanssa päätyisi samanlaiseen soppaan.)

Soveltuu välipalaksi ja naposteltavaksi, jos henkilökuvaukseen liittyvät heikkoudet tai irrationaalisia ratkaisuja tekevät hahmot eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Ja kyllä, mielelläni luen seuraavankin Isomäen kirjan sitten joskus.

Con ritistä on kirjoittanut myös ainakin Hreathemus.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Jännityskirjallisuus.