Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille

Alex Kershaw: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Suomentaja: Simo Liikanen
Kansi: Jarkko Hyppönen
Gummerus 2013
395 s.
The Liberator: One World War II Soldier's 500-Day Odyssey from the Beaches of Sicily to the Gates of Dachau (2012)

Arvostelukappale


Felix Sparks osallistui toiseen maailmansotaan Yhdysvaltojen 45. divisioonan 157. jalkaväkirykmentissä, ukkoslinnuissa, yleni sodan aikana kapteenista everstiksi, osallistui lähes pariinkymmeneen taisteluun, kulki pitkän tien Sisiliasta Müncheniin ja oli mukana pelastamassa Dachaun keskitysleirin vankeja.

Dachaun vapauttaja on elämäkertateos itsepäisestä ja omanarvontuntoisesta, vahvasti oikeaa ja väärää käsittelevästä miehestä, joka ponkaisi armeijaan köyhistä lähtökohdista, selviytyi sodasta ja teki sen jälkeen pitkän uran lakimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Kiinnostuin kirjasta tajuttuani, ettei sana "maihinnousu" tuo mieleeni mitään muuta kuin sen yhden siellä Normandiassa. Dachaun keskitysleirikään ei soittanut mitenkään kovaäänisiä kelloja... Sotahistorian tuntemukseni on onnettoman huono (ainakin jos miettii, että minulla pitäisi olla valmiudet opettaa sitä nuorisolle), joten ainahan sitä kannattaa hankkia lisää tietoa. Niinpä Dachaun vapauttaja päätyi lukulistalle.

Lukuinto tosin meinasi hyytyä jo prologissa. Muistin samantien, miksi hieman kammoan yhdysvaltalaisia kevyempiä tietokirjoja. Tunteisiinvetoaminen aloitetaan heti, valmis asetelma rakennetaan ja esitellään saman tien ja lukija kaapataan mukaan tunnekuohuun – halusi tämä sitä tai ei. Jutustelevuus ja kielen tietynlainen yksinkertaisuus kuuluu tyyliin, mutta hetken aikaa pyörittelin silmiäni. Melkein neljäsataa sivua, selviääköhän tästä heittäytymättä epätoivoisena Setä Samulin syliin...

Dachaun vapauttaja on sotilaan elämäkertana juuri sitä itseään. Sotaa. Lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti, vaimo ehditään hankkia ja lapsi siittää muutaman sivun aikana, ja sitten päästään itse asiaan eli armeijaan liittymiseen ja sodan puhkeamiseen. Sparks hankki armeijakokemusta jo 1930-luvulla eräänlaisilla armeijan kesäleireillä, joten kun kutsu sotaan kävi, hän pääsi suoraan johtotehtäviin.

Maihinnousu Sisiliaan kesällä 1943 ja sitä seuranneet taistelut ja eteneminen Italiassa olivat verisiä ja liittoutuneille monin tavoin tappiollisia. Talvi 1943–44 oli kylmä ja turhauttava, sillä joukot olivat käytännössä jumissa haastavissa olosuhteissa vuorilla. Loppukesästä 1944 liittoutuneet pääsivät etenemään Ranskaan Cannesin kautta, josta matka Müncheniin ja Dachaun porteille vei vielä noin yhdeksän kuukautta ja maksoi tuhansien sotilaiden hengen.

Sparks oli läheinen johtamiensa miesten kanssa ja kärsi syvästi menettäessään monia heistä – ja osan aivan turhaan. Hän kyseenalaisti omien esimiestensä päätöksiä ja strategista ajattelua, mikä ei armeijan kontekstissa ole ehkä erityisen hyvä asia. Sparks joutuikin useaan otteeseen pitkän marssinsa aikana tukkanuottasille ja ojennettavaksi. Alaisiaan hän kuitenkin poikkeuksetta kunnioitti, ja nämä häntä.

Kershaw kuvaa kirjassaan joukkojen etenemistä ja taistelutilanteita sekä uskottavasti että paikoin rohkeasti väritellen. Tekstin seassa ei ole viitteitä, mutta kirjan lopussa on pitkä lista lähteistä, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt. Kershaw on tehnyt paljon haastatteluja ja tutustunut sekä aikalaismateriaaliin että myöhemmin muodostuneeseen aineistoon (kirjeisiin, lehtihaastatteluihin jne.) monessa muodossa. Aineisto on kyllä laaja, mutta joiltain osin sen käyttö tuntuu hieman ongelmalliselta. Kershaw tekee paljon oletuksia melko kepein perustein ja toisaalta hän on välittänyt haastattelemiensa henkilöiden sanomiset tekstiin paikoin suodattamatta. Toki tyyli elävöittää kirjaa, mutta itse koen ongelmallisena sen, että vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden, traumaattisten tilanteiden rekonstruointi tehdään dialogein ja mukana olleiden ihmisten ajatuksia ja tunteita ikään kuin autenttisesti toistaen.

Toinen ongelma on päähenkilön kohtelu. En epäile, etteikö Felix Sparks olisi ollut rohkea, taipumaton mies ja monin tavoin ihailtava sotasankari. Mutta paikoin Kershaw kiillottaa hänen sädekehäänsä jopa sädehtivän kirkkaaksi. Esimerkiksi raskaan maihinnousutaistelun ja vuorilla vietetyn pitkän talven jälkeen joukkojen päästessä nautiskelemaan Napolin sielun ja ruumiin iloista ei ole missään määrin tarpeen ensin selostaa, kuinka ukkoslinnut olivat kenties eniten prostituoitujen palveluja käyttänyt porukka (ainakin sukupuolitautien yleisyyden perusteella) ja sen jälkeen korostaa, kuinka "Sparks oli täysin uskollinen nuorelle vaimolleen Marylle. Bordellit eivät olleet häntä varten." (s. 121) Näin voi toki ollakin, mutta tuollainen lause esitettynä vastaavassa kontekstissa on lopulta ainoastaan korni. (Etenkin, kun sille ei edes ole lähdeviitettä.) Eikä tämä yksityiskohta ole ainoa, vaan kautta linjan koko kirjan ajan Felix Sparks on ennen kaikkea sankari, ei inhimillinen sotilas.

Taistelukuvausten ja hiljaisempien etenemisvaiheiden lukeminen osoittautui lopulta kiinnostavammaksi kuin uskoinkaan. En tiedä hölkäsen pöläystä aseista, mutta ilmeisen kovilla välineillä kuitenkin sotaa käytiin ja tuhoa saatiin aikaan. Pelko, epävarmuus ja väsymys paistavat ja tekevät kuvauksesta uskottavan. Paikoin huomasin suorastaan ahmivani kirjaa. Syynä on sekä helppolukuinen kieli että kiinnostavat sotatapahtumat.

Dachaun keskitysleirin vapauttamisesta on kiistelty sodan jälkeen sotaoikeusistuimia myöten. Kirjassa se kuvataan turhia sievistelemättä. Sparksin joukot joutuivat tosissaan pohtimaan, missä kulkee hyvän ja pahan raja, ja kuinka pitää tunteet kurissa ruumiskasojen, luurankoa muistuttavien vankien ja SS-joukkojen välissä.

Dachaun vapauttaja on luettavuudeltaan helposti lähestyttävä ja kuva-aineistoltaan rikas teos. Onneksi mukana on myös jonkin verran karttoja, joiden avulla aiheeseen vihkiytymätönkin lukija pysyy kärryillä siitä, missä kulloinkin liikutaan. Kirjan käsittelemä aihe on rajattu hyvin ja siinä pitäydytään suhteellisen onnistuneesti. Toisaalta dramatisointi ja tunteisiin vetoaminen ylittävät paikoin oman makuni selkeästi. Luvut ovat lyhyitä ja välillä pompitaan ties missä Hitlerin päämajassa ja Churchillin ja Rooseveltin neuvotteluhuoneissa. Kaiketi tarkoituksena on ollut elävöittää kerrottua ja rakentaa laajempaa kuvaa, mutta itse en oikein vakuutu vastaavasta.

Voisi siis todeta, että Dachaun vapauttaja on selkeästi yhdysvaltalaiselle yleisölle kirjoitettu teos henkilöstä, joka toki kunnioituksensa ansaitsee. Kirjaa on tehty yhteistyössä (ymmärtääkseni) sekä Sparksin itsensä että hänen perheensä kanssa. Varsinaista objektiivisuuteen pyrkivää elämäkertatutkimusta se ei ole, mutta liekö tuo ollut missään vaiheessa tarkoituskaan. Elävää sotakuvausta se kyllä tarjoaa, ja yksi tärkein seikka on, että se nostaa esiin niitä taisteluja, joista ei juuri elokuvia ole tehty. Sparks itsekin oli hieman katkera siitä, etteivät hänen joukkojensa ansiot, teot ja eteneminen saaneet juuri huomiota – edes ylimmältä sodanjohdolta – sen enempää sodan aikana kuin sen jälkeenkään.

Felix Sparks kuoli Denverissä 24.9.2007.

___

Haasteet: Ihminen sodassa (Sotakokemukset).

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.

Imre Kertész: Lopetus

Minun oli havahduttava siihen paljaaseen tosiasiaan, että ihminen on sekä fyysisesti että moraalisesti täysin suojaton; eikä sellaista tosiasiaa ole helppo sisäistää yhteiskunnassa, jonka periaatteita ja käytäntöjä määrää poliisin maailmankuva, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä ja jossa minkäänlainen selitys ei ole tyydyttävä, ei siinäkään tapauksessa, että noita vaihtoehtoja en tarjoaisi minä itse vaan jokin ulkoinen voima – niinpä minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen tai mitä minulle tehdään. (s. 55)

Imre Kertész: Lopetus
Suomentaja: Outi Hassi
Otava 2006
123 s.
Felszámolás (2003)

Kirjastosta.


Unkarilainen kirjailija B tappaa itsensä täysin varoittamatta ja ikävänä yllätyksenä läheisille. B:n kustannustoimittaja Keserü ei suostu uskomaan, että B ei olisi jättänyt jälkeensä valmista romaanikäsikirjoitusta eräänlaiseksi selitykseksi ja uran päätepisteeksi. Muista ihmisistä välittämättä, suruaikaa kunnioittamatta Keserü alkaa kaivella B:n jäämistöä ja menneisyyttä valtavalla innolla. Miksi Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selvinnyt kirjailija tappaa itsensä juuri, kun diktatuuri murtuu ja vapaa yhteiskunta on vihdoin mahdollinen?

Mielenkiintoinen lukukokemus, tämä Nobelillakin palkitun Kertészin romaanisarjan päätösosa. Aiempia en ole lukenut, mutta kyse ei olekaan siis kronologisesta vaan pikemminkin temaattisesta sarjasta.

Tyylilajit ja kerronnan keinot vaihtelevat tiuhaan. On useampi kertoja, on jopa jokunen runo, on hieman näytelmää – kaikki tämä 123 sivussa. Minkäänlaista sekametelisopan tunnetta ei lukiessa kuitenkaan tullut, vaan ratkaisut tuntuivat perustelluilta.

Kyse on tavallaan hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta, jonka ympärille kaikki kutoutuu. Ja toisaalta kyse on myös kaikkea muuta kuin yksinkertaisista asioista: keskitysleireistä, ihmisen pahuudesta, selviytymisen moraalisista ulottuvuuksista, syyllisyydestä, diktatuurista. Sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla vaikeista, kauheista ja lannistavista ilmiöistä.

Aloitin kirjan lukemisen kauhunsekaisin tuntein, sillä takakannessa lukee jotain, joka aiheuttaa minussa lähinnä allergiaa ja/tai välittömän tarpeen paeta paikalta. Siinä lukee:

"Kafkan ja Beckettin jälkeen kukaan ei ole saanut metafysiikkaa näin fiktiiviseen muotoon." –New York Times Book Review

Eeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.......

Sykkeen tasaannuttua avasin kuitenkin kirjan kannet ja päätin, että minä selviän tästä. Minä olen selvinnyt Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan -teoksessa melkein sivulle sata, kahdesti, minä selviän myös yhdestä pienoisromaanista.

Ja minä selvisin.

Kertész saattaa kertoa sellaistakin, jota minä en ymmärrä, mutta minkä ymmärsin, siitä myös pidin. Kirjailijan tyyli on hyvin jännittävä sekoitus melankoliaa ja hilpeyttä, yhdistelmä, jota en ensimmäisenä liittäisi juutalaisten joukkotuhoon tai poliittiseen diktatuuriin tai itsemurhaan.

Toisen maailmansodan jälkipyykki on raskasta käsitellä, mutta Kertész tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Tämä on ohut viipale, mutta tässä on paljon päällystettä. Sain taas muistutuksen siitä, kuinka helposti isoissa ilmiöissä ja tapahtumissa unohtaa ja kadottaa yksilötason kokemuksen. Joka on kai kuitenkin melkeinpä se tärkein. Me olemme ihmisiä osana jotain suurempaa, jokainen yhtä arvokkaana. Mitään yhteiskuntia tai poliittisia järjestelmiä ei ole ilman yksilöitä. Ja yksilöt myös ovat ne, jotka kantavat sen taakan, kun jokin menee pieleen tai valtaa käytetään väärin. Kukin omalla tavallaan.

Loppuun vielä sana tiistaille, muistutus yhdestä selviytymiskeinosta:

Kirjallisuus on joka tapauksessa ansa, johon jää kiinni. Tarkemmin sanottuna lukeminen. Lukemisen huume, joka niin miellyttävästi häivyttää lukijaa hallitsevan elämän armottomat ääriviivat.  (s. 40–41)

(Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Unkari)