Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

Hyvä elämä keskiajalla

Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.): Hyvä elämä keskiajalla
Ulkoasu: Timo Numminen
SKS 2014
266 s.

Arvostelukappale.


Vaikka tutkijoiden, opettajien ja harrastajien yritys on kova, käsitys keskiajasta "pimeänä ja surkeana" ajanjaksona istuu tiukassa. Keskiaika on hyvin romantisoitu aikakausi, jota hyödynnetään paljon esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ja toisaalta siihen vedotaan usein esimerkkinä ajasta, jolloin kurjuus oli huipussaan ja esimerkiksi kirkko piti kynsin hampain kiinni valta-asemastaan kalliilla hinnalla. Keskiaikakäsityksissä harvoin muistetaan ottaa huomioon, että kyse on tuhannen vuoden mittaiseksi määritellystä ajasta. Tuhannen vuoden, joka kattaa valtavan määrän muutoksia, liikettä, ihmisiä, elämäntapoja ja maailmankuvia.

Marko Lambergin ja Kirsi Kanervan toimittama artikkelikokoelma Hyvä elämä keskiajalla tarttuu raikkaasti keskiaikaan. Kirjassa tarkastellaan myöhäiskeskiaikaista elämää esimerkiksi viininjuonnin, tunteiden, kuoleman kohtaamisen, vanhenemisen ja lääkinnän kautta. Artikkeleissa tehdään sekä ansiokasta historiantutkimusta että yhdistetään aiheita nykypäivän elämään ja maailmaan, kuten historiatieteen olemukseen kuuluu. Kokonaisuus on kiinnostava.

Keskiaikaisen ihmisen maailmankuva ja mentaliteetti ovat hyvin kaukana nykyaikaisesta länsimaisesta elämästä. Ajan käsitys, maailman selittäminen ja arkipäiväinen elämä olivat perustavanlaatuisesti erilaisia verrattuna meihin. Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa eroista, mutta samalla se osoittaa, että yhteneväisyyttäkin on.

Artikkelit on koostettu siten, että niitä voi hyödyntää myös omassa tutkimuksessaan tai vaikkapa opinnäytetyössä. Jokainen artikkeli alkaa alkuperäisen lähdetekstin esittelyllä: halutessaan voi siis tutustua latinan-, oksitaanin-, ruotsin- tai islanninkielisiin keskiaikaisiin tekstikatkelmiin, joita ovat kirjoittaneet niin munkit, lääkärit, papit kuin oikeuden palvelijat. Mukana on sekä alkuperäinen teksti että suomennos.

Minua kiinnosti eniten Susanna Niirasen artikkeli Reseptejä mielen vaivoihin, jossa tutkitaan eteläranskalaista oksitaaninkielistä reseptikokoelmaa noin 1200–1300-luvuilta ja etenkin sen ohjeita psyykkisten ongelmien hoitoon. On jotenkin lohduttavaa, että esimerkiksi melankolia on kaukaa menneisyydestä tunnettu "vaiva", ja mielialan nousut ja laskut kuuluvat jollakin tapaa hyvin keskeisesti ihmisenä olemiseen. Toisinaan kun tuntuu, että esimerkiksi masennusta ei oteta vakavasti, ja muitakin mielen sairauksia vähätellään – vaikka meillä on nykyisin moderni lääketiede tavoitettavissamme.

Toisaalta kirjassa käsitelty kuoleman tematiikka kiehtoo. Siitä kirjoittaa Stina Fallberg Sundmark artikkelissaan Hyvä elämä, hyvä kuolema. Koska keskiajalla uskonnolla oli aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään, viimeisen voitelun saaminen oli ehdottoman tärkeä osa hyvää kuolemaa. Kuolema kuuluu elämään ja keskiajan epävarmuudessa se oli aina lähempänä kuin saattoi arvata, joten elämä tuli suhteuttaa sen mahdollisuuteen. Nykyisin kuolema on suljettu arkitodellisuuden ulkopuolelle ja kuoleva jää usein yksin. Keskiajalla kuolemaa leimasi yhteisöllisyys aivan eri tavoin kuin nykyään.

Jussi Hanskan artikkeli Kirkonmies ja viinin ilot käsittelee italialaisen fransiskaanimunkki Salimbene de Adaminin (1221–1288) kirjoittamaa Cronica-teosta. Veli Salimbene kirjoitti juoruilevaan tyyliin omasta ajastaan ja esimerkiksi alkoholinkäytöstä. Lohdullista kyllä, jo vuosisatoja sitten, jopa kirkonmiesten piirissä, on luotettu syvästi kohtuuteen.

Hyvä elämä keskiajalla on sekä tukevasti tieteessä kiinni oleva että yleistasolla kiinnostava kirja. Se antanee uutta näkökulmaa alaansa, mutta toisaalta siihen voi tarttua, jos jokin kirjan teemoista kiinnostaa muuten vain. Artikkelit ovat tiiviitä, hyvin rajattuja ja nähdäkseni aiheidensa puolesta onnistuneesti avattuja. Viiteet ovat luonnollisesti kohdillaan, mutta jos niihin ei halua perehtyä, ne voi hyvillä mielin ohittaa.

Minä en ole keskiajan asiantuntija enkä harrastaja, mutta Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa mukavasti siitä, kuinka paljon historiallista tietoa nykymaailmassa on ja miten taitavasti se voidaan yhdistää nykyihmisen elämää sivuaviin teemoihin. Hyvin- ja pahoinvointia, elämää kohtaavia kriisejä ja huolia ja toisaalta ilon hetkiä ja parempaan pyrkimistä ihminen toteuttaa ajasta ja paikasta riippumatta, aina niillä keinoin, jotka hänellä on käytössään. Tärkeintä lienee muistaa, että niin hyvinvointi kuin huono-osaisuuskin ovat ennen kaikkea yhteisöllisiä ilmiöitä. Siksi niihin olisi tärkeää myös pohtia ennen kaikkea yhdessä löydettävissä ja toteutettavissa olevia ratkaisuja.

_____

Ullan luetut kirjat -blogissa on myös kirjoitettu tästä.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.