Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät

 

Selkäpiitä hyytäviä novelleja Argentiinasta. Huh, vaikka luin tätä kokoelmaa pääosin päivänvalossa enkä edes ollut yksin, novellien tunnelma hengitti kylmänä niskassa.

Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on häiritsevä, vähän niljakas ja erittäin hyvä novellikokoelma, jonka teksteissä on goottilaisen kauhun elementtejä yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja rakenteellisen väkivallan kuvauksen sidosaineena.

On henkiä, kummituksia, sisäänsä sulkevia autiotaloja, hämäriä naapureita, katoavia ihmisiä, raakoja murhia, haudanryöstöjä ja itsensä vapaaehtoisesti polttavia naisia. Huumerikollisuutta, aseita, etukäteen suunniteltavia kävelyreittejä, rapistuvia asuinalueita, massiivisia ympäristöongelmia. Pahuutta, jolla ei aina ole selkeää muotoa ja ihmisen sisällä olevaa kipua, jota ei välttämättä pysty sanallistamaan.

Samalla ihmiset kuitenkin elävät elämäänsä. Etsivät omaa paikkaansa, kuten Likainen poika -novellin nainen, joka on vastoin kaikkia odotuksia muuttanut sukunsa omistamaan taloon huonomaineiselle alueelle, jossa kuitenkin tuntee olonsa jotenkin kotoisaksi, vaikka asunnottomuus ja huono-osaisuus tulevat lähelle, ikkunan alle ja oman kotioven eteen. Tai Päihtymyksen vuodet -novellin tyttöporukka, joka elää nuoruuttaan kuin viimeistä päivää piittamatta mistään.

Enriquezin kerronnassa yksilöt kokevat kauheuksia ja onnea, suloisesti sekaisin. On tehtävä päätöksiä ja valintoja, uskallettava yrittää tai tyydyttävä luovuttamaan. Kaikista ja kaikesta ei ole mitään syytä pitää kiinni: jos ystävä, kumppani tai sukulainen ei ymmärrä tai ole luottamuksen ja rakkauden arvoinen, voi ihan hyvin jatkaa matkaa ilman tätä. Toisaalta joskus väkisin omasta elämästä kadonnut tai siihen jollain tapaa pysyvästi vaikuttanut ihminen saattaa jäädä kaihertamaan mieltä kuten Adelan talon tapahtumat tai Viimeiset koulupäivät -novellin käänteet osoittavat.

Kaiken taustalla on kulttuuri ja yhteiskunta, joka sallii heikomman kärsimyksen, hyväksyy hiljaa korruption ja väärinkäytökset, kääntää selkänsä niille, joilla ei ole mitään, minkä puolesta pyristellä eteenpäin – eikä siis mitään menetettävääkään. Jos koettaa muuttaa systeemiä sisältäpäin, kuten sinnikäs syyttäjä Mustan veden syvyyksissä yrittää, saattaa jäädä itse vangiksi johonkin, mitä ei edes voi ymmärtää.

Monessa novellissa ollaan jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Lapsuus on loppumassa ja nuoruus alkamassa, viattomuuden aika päättymässä, uusi koti ei olekaan mikään viaton uusi alku millekään, oma lapsi on juuri syntynyt tai puolisosta paljastunut pettymys toisensa jälkeen. Ehkä murrosvaiheet ovat niitä, joiden aikana kauhu voi hiipiä ihmisen iholle kuin huomaamatta: kun ymmärtää oman haavoittuvuutensa, ajan väistämättömän kulun ja muutoksen, johon ei välttämättä ole valmis.

Vaikka Enriquezin vire on synkkä, kerronta on silti kevyttä, sujuvaa ja konstailematonta. Teksti herää eloon, hytisyttää ja hengästyttää. Sari Selanderin suomennosta on ilo lukea.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Suomentaja: Sari Selander
WSOY 2021

256 s.

Las cosas que perdimos en el fuego (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Kirja vieköön!

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Meliwas ja muita kaupunkeja

Meliwas ja muita kaupunkeja on kolmentoista kotimaisen kirjailijan ja novellin kokoelma. Julkaisija on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, joten novellien tyylilajia ei tarvitsee kauaa arvutella. Niissä on kummaa, outoa, yliluonnollista ja uusia näkökulmia sylin täydeltä.

Kokoelman yhdistävänä tekijänä on kaupunkimiljöö ja yleisesti urbaani tunnelma, vaikka tarkat ajat, paikat ja maailmat vaihtelevatkin. Kaltaiseni kaupunki-ihminen löysi luetusta paljon tarttumapintaa. Kaupungin katujen ja kivitalojen suoma yksityisyys, toisaalta niiden peittelemä yksinäisyys, osattomuuskin ilmenee novelleissa monin tavoin. Jotkut ovat kuin kaupungista itsestään syntyneitä, toiset eivät sopeudu sinne koskaan.

Todellisuuksien rajoja venyttävät Katri Alatalo novellissaan Sinisen yön jälkeen ja Nadja Sokura novellissaan Luiskahduksia. Alatalo vie lukijan Meliwasiin, kaupunkiin, jonka eri vyöhykkeillä tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Muutoksessa jokin osa kaupunkia – huone, kadunpätkä, talon kerros, ihminen – katoaa. Se siirtyy jonnekin toisaalle Meliwasissa tai kokonaan sen ulkopuolelle. Niin ikään muualta voi siirtyä jotakin tilalle. Muutospaikkoja tutkiva Poleck saa eräänä aamuna käsiinsä erikoisen tapauksen, jossa itseään tuhansia vuosia vanhaksi prinsessaksi kutsuva tyttö Chara siirtyy Meliwasiin melkoisen rytäkän myötä. Juttu on huomattavasti monimutkaisempi kuin alkuun vaikuttaa, ja Poleck joutuu mukaan haastavaan pyörteeseen. Pidän erityisesti novellin sujuvista käänteistä ja hiljalleen aukeavasta näkymästä kiehtovaan Meliwasiin.

Nadja Sokuran Luiskahduksia on tunnelmaltaan toisenlainen, melankolinen ja vähitelleen yhä enemmän sisäänpäin käpertyvä. Sen kertoja työskentelee suuressa kaupungissa opettajana eläen pääsääntöisen tasaista elämää, kunnes eräänä päivänä outo kohtaaminen kadulla kääntää suunnan jonnekin muualle. Kertoja alkaa luiskahdella ulos omasta todellisuudestaan jonnekin vieraaseen, limittäiseen maailmaan. Hän ei voi valita luiskahdusten hetkeä eikä kestoa, joten vähitellen ne alkavat vaikeuttaa selvästi arkea, kun työmatka saattaa venyä tuntikausiin tai ei voi tietää, päätyykö koskaan sovittuihin tapaamisiin.

Kauhuelementtejä hyödyntävät erityisesti Teemu Korpijärvi novellissaan Suelo Siniestro ja Merja Mäki novellissaan Kylmä kuin pakkasyö. Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan, jossa suomalainen tosi-tv-kuvausryhmä saa paikallisista kauhutarinoista mainion idean uuteen jaksoonsa. Espanjassa osaa rakentamattomaksi jäävistä tonteista tai onnettomuuden kohdanneista rakennuksista pidetään kirottuina alueina, joihin ei tule nenäänsä työntää. Tämä luonnollisesti vain lisää kuvausryhmän intoa, ja kun paikallinen opas esittelee heille erityisen karmivan raunion, heidän on mahdotonta vastustaa sen vetovoimaa. Hyytävä ja pahaenteinen tunnelma kasvaa vauhdilla, kun ryhmä kulkee yhä syvemmälle kirotuksi sanotun rakennuksen uumeniin.

Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo puolestaan suomalaista kansanperinnettä uudestä näkökulmasta. Kuolleiden ihmisten henget palaavat joulun tienoossa oleskelemaan vanhoille asuinsijoilleen, muistamaan edes hetken, miltä tuntui olla elossa. Samoissa huoneissa saattaa olla henkiä monen sukupolven takaa. Loppiaisen tienoon nuuttipukit ovat hengille kauhistus, sillä niiden joukossa on myös vahvoja noitia, jotka voivat viedä henkiä mukanaan synkemmille tasoille, joilta ei voi palata. Mäki kiihdyttää tarinansa kierroksia oivalla tavalla ja saa lukijan jännittämään henkien kohtaloa.

Erityisen maininnan haluan antaa Janos Honkosen novellille Toiseksi tulleita ei lasketa. Se sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin omaan kotikaupunginosaani Jätkäsaareen. Seinäkiipeilijät kilpailevat siitä, kuka valloittaa minkäkin rakennuksen katon ensin, ja kun Hotelli Tornin huipusta on käyty katkera kilpailu, uudeksi kohteeksi otetaan Jätkäsaari, joka on peittynyt tuntemattomuuden sumuun jo aikaa sitten tapahtuneen oudon onnettomuuden myötä. Jätkäsaaren pilvenpiirtäjät tarjoavatkin aivan uudenlaisen haasteen, sillä kukaan ei saisi alueelle edes mennä. Läiskäisen novellille Novellihaaste2:n peukun sen paikasta.

Omituisia otuksia ja ihmisten tapaa kohdata nämä käsitellään useammassakin novellissa. Inkeri Kontron Miespelejä tuo kalevalaiset hahmot Helsingin sykkeeseen, Solina Riekkolan Ei loimea vie päähänpotkitun naisen kentaurin henkilökohtaiseksi avustajaksi, Jade Lehtisen Kireä siima paljastaa, mitä ihmiset tekevät merenneidoille, Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat marssittaa tontut mukavuusalueeltaan maaseudulta kaupunkiin ihmisten palvelijoiksi ja Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet ei anna edes kuolleille ihmisille rauhaa, vaan paljastaa rajun pelin ruumishuoneilta.

Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä ja Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti pohtivat omalla tavallaan ihmismieltä ja sen tapaa käsitellä yliluonnollisia asioita. On ennustuksiin fanaattisesti uskovia lahkoja, äänet väreinä kuuleva, yksinäinen mies ja kansanperinteestä tuttua tarinankerrontaa ahneudesta ja kohtuudesta. 

Meliwas ja muita kaupunkeja on moniääninen ja -säikeinen novellikokoelma, joka vie mukanaan kiehtoviin maailmoihin, syrjäkujille ja kaupungin katoille. Se käsittelee valtaa ja vallankäyttöä, ennakkoluuloja, opittuja malleja, ihmisen loputonta uteliaisuutta ja kykyä nähdä horistontin ja aina seuraavan kulman taakse.


Meliwas ja muita kaupunkeja
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017
319 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aavetaajuus, hyvähuomen


Haasteet: Novellihaaste2, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 12. Novellikokoelma.

Samanta Schweblin: Houreuni

Samantha Schweblinin Houreuni on pahaenteinen, tunnelmaltaan jatkuvasti synkentyvä pienoisromaani. Se osoittaa kiristyvän kerronnan voiman, avoimien kysymysten määrän ja taidon luoda tyhjästä ahdistava painajainen. Pahimmat pelkomme ovat kuitenkin aina mielessämme – vai ovatko?

Pienen tytön Ninan äiti Amanda on kuolemaisillaan. Hän on maalaissairaalassa, eikä pysty liikkumaan enää. Sairaalavuoteen äärellä ei kuitenkaan ole puoliso eikä oma lapsi vaan nuori poika David, jonka Amanda on tavannut vain muutamia päiviä aiemmin. David panee Amandan kertomaan yksityiskohdissa säästelemättä, mitä lähipäivinä on tapahtunut. Tapahtumasarjan aukikeriminen paljastaa, mikä Amandan on sairastuttanut.

Houreuni muodostuu Amandan ja Davidin käymästä vuoropuhelusta, jossa David tiukoilla kysymyksillään johdattaa Amandan näkemään, mitkä seikat ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Amanda on häntä elävältä syövän taudin uhri, eikä voi liikkua ja on siis täysin Davidin armoilla.

Amanda on tuonut Ninan syrjäiseen pikkukylään lomailemaan ja tutustunut siellä Davidin äitiin Carlaan. Carla puolestaan on kertonut Ninalle kauhean asian: hänen poikansa ei ole enää entisellään, kaikkea muuta. David on sairastunut aiemmin ja pelastaakseen lapsensa Carla on vienyt tämän kylän poppanaisen hoidettavaksi. Nyt hän epäilee, tai oikeastaan tietää, että Davidin sielu on peruuttamattomasta toisenlainen.

Schweblinin tarina on hyytävä ja hermostuttava. Pienillä eleillä hän rakentaa mielikuvia, oletuksia ja ymmärrystä – ja vie ne sitten nopein vedoin toisiin suuntiin. Lukijalla on Houreunen äärellä suuri vastuu, sillä kirja ei anna helppoja vastauksia, vaan saa pikemminkin epäilemään omaa ymmärrystään.

Houreuni on ekokauhua, joka on minulle vieras genre. Tarinassa kylän vesistöt ovat saastuneet silmin näkemättömällä myrkyllä, joka sairastuttaa ihmiset ja eläimet. Kauhuelementit kasvavat epätietoisuudesta ja vieraudesta: pelko leviää nopeammin kuin myrkky ja lamaannutta lähes samalla voimalla. Väistämättä mieleeni tulevat kolmannen maailman maissa parhaillaankin käynnissä olevat ekologiset katastrofit, joita maanviljelys ja eläintuotanto aiheuttavat. Ympäristömyrkyt aiheuttavat sairauksia ja kuolemia, ympäristön tuhoja ja sikiövaurioita. Mutta raha ratkaisee, ei muu.

Luin Houreunta kuitenkin ensisijaisesti kuvauksena vanhemmuuden tukahduttavasta, joskus jopa myrkyllisestä voimasta. Amanda pitää Ninaansa tiukan henkisen "talutushihnan", pelastusetäisyyden päässä. Mikä lopulta on se suurin voima, jolla lapsen voi tuhota? Tuleeko se ulkoa vai sittenkin lähempää kuin haluaisi uskoa?

Houreuni on klassinen pienoisromaani arvoituksellisuudessaan, tulkinnanvaraisuudessaan ja tiukassa tunnelmassaan, jossa ei ole yhtään ylimääräistä säiettä. Tämä tarina kestää useamman lukukerran, lähes vaatii sitä. Hyytävä, sisintä kalvava lukukokemus.


Samanta Schweblin: Houreuni
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
121 s.
Distancia de rescate (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja

Osuuskumman kirjoja luen yleensä mielelläni, sillä niissä on raikkautta, kokeilunhalua ja kumartelemattomuutta. Johtuuko osuuskuntatoiminnasta vai mistä, lukijana se on minulle se ja sama niin kauan, kun saan nauttia tällaisesta kummasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja kokoaa kansiensa väliin nimensä mukaisesti 14 kotimaista novellia, jotka liittyvät tavalla tai toisella kummituksiin. En ole mikään kauhun ystävä, sillä vilkas mielikuvitus koituu kohtaloksi toisinaan, mutta päätin kokeilla tätäkin genreä rohkeasti.

Kannatti kokeilla! Ahmin novellin toisensa perään suurella innolla, ja vaikka (vai koska?) osa tarinoista aiheuttikin melkoisia väristyksiä (vieras ihminen peilissä, katoavat ja ilmestyvät hahmot ja talot, menneisyyden haamut ja "haamut"...), lukukokemus oli erinomainen.

Mieleeni jäivät erityisesti Anne Leinosen Tyttö niityllä, jossa on hyytävän hieno tunnelma ja jotain ikuisen anteeksiannon ja koston tematiikkaa, Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni, joka vie kummitustarinaa eroottiseen suuntaan ja onnistuu olemaan myös hauska ilman, että novelli menisi aivan hysteeriseksi sekä Jani Kankaan Tyhjiö 29B, jossa modernin toimistomaailman ja kvartaalitalouden paineet yhdistyvät aasialaiseen kummitustarinaperinteeseen kiehtovasti.

Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset on novelleista pisin, ja siihen ehdinkin parhaiten kiintyä. Juonella on aikaa kehittyä parisuhteen päättymisen ja uuden löytymisen, eteenpäin pääsemisen ja oman elämän järjestelyn suuntaan, ja vaikka olisin lukenut novellia mielelläni vielä pidempään, Roininen osaa lopettaa sen ajoissa.

Shimo Suntilan hieno Chudakovin aaveet olikin minulle jo tuttu aiemmin syksyllä lukemastani Tähtiviima-kokoelmasta. Siinä on novellin elementit kohdillaan ja tunnelmassa jotain niin hienon melankolista, etten osaa sitä edes kuvata. Helsingin rakastajana pidin paljon myös Jussi Katajalan Odottajasta, jossa toimii hieman tavallisuudesta poikkeava agentti, joka auttaa välitilaan jääneitä kuolleita jatkamaan matkaansa – vaikka nyt sitten Esplanadin puistosta.

Muitakin maininnan arvoisia novelleja Ruumiittomissa on, ja pakko onkin kehaista kokoelman toimivaa kokonaisuutta ja rakennetta, jonka kanssa lukija ei tuskastu, vaan odottaa kieli pitkällä uuden novellin aloittamista. Kirjoittajat ovat saaneet vapaat kädet tulkita teemaa, ja on hauskaa huomata, kuinka erilaisiin lopputuloksiin on päädytty – ja toisaalta kuinka myös yhteneväisyyttä on. Kummitusjuttuja on kerrottu maailman sivu, ja ilmiö koskettaa moderniakin ihmistä vähintään kansanperinteen tasolla.

Siis: tykkäsin ja suosittelen muillekin!


Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja
Ulkoasu: Sandra Cunningham
Osuuskumma 2014
E-kirja

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Hyllytontun höpinöitä, Oksan hyllyltä, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Novellihaaste saa tästä 14 novellia lisää, kokonaismääräni on nyt 38 novellia.

Joulukuun alussa alkoi Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -haaste, joka haastaa nimensä mukaisesti lukemaan 100 kirjaa 1.12.2016–30.11.2017 välisenä aikana. Tietenkin olen tällaisessa mukana! Ruumiittomat on ensimmäinen joulukuussa lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa oman sadan kirjan haasteeni.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Leander Granlundin runoja ei koskaan julkaistu, mutta sitäkin enemmän ne kiehtovat yhä uusien sukupolvien edustajia, etenkin melankoliaan taipuvaisia nuoria miehiä. Niin myös Åbo Akademin kirjallisuustieteen kurssilla Granlund nousee esiin, vaikka luennoitsija Mickel Backman koettaa pitää aiheen sivumaininnan tasolla.

Perintötieto kertoo, että Granlundin runot ovat suorastaan kuolettavan hyviä: ne saivat 1920-luvulla aikaan käytännössä verilöylyn kustavilaisissa häissä, eikä runoilija itsekään selviytynyt. Sen jälkeen ne ovat niittäneet seuraavia lukijoita melkoisella viikatteella. Opiskelija Pasi Maars alkaa kaivella esiin Granlundin taustoja, ja samassa veneessä keinuu hänen ystävänsä Calle Hollender, jolla on omat ihmissuhteisiin, opiskelujen etenemiseen ja toimeentuloon liittyvät huolensa.

Kirjallisuuden kauhut muuttuvat todeksi kaikkien osapuolten elämässä: osalla sattuman kautta, osalla tietoisesti. Taustalla pauhaa koko ajan opiskelijaelämä haasteineen siinä missä Mickelin keski-iän kriisikin. Tuhoa ei voida välttää ja vaietut salaisuudet nousevat pyytämättä pintaan.

Kaj Korkea-ahon Paha kirja valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin Halloween-kirjaksi, ja se tarjosi käymämme keskustelun perusteella monenlaisia lukukokemuksia. Itse odotin Kauhua isolla K:lla, etenkin koska muistin Korkea-ahon esikoisteoksen Katso minuun pienehen olleen melko överi tapaus. Varsinaista pelkoa ei kyllä tarvinnut kokea, mutta Paha kirja on joka tapauksessa oivallinen romaani ennen kaikkea mielen sairauksista, yliopistomaailmasta ja kirjallisuudesta.

Olin lukukokemukseeni pääosin tyytyväinen, sillä siinä ei ollut juuri minkäänlaista ennalta-arvattavuutta. Ehkä se johtui ennen kaikkea siitä, etten oikein etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitäisi – ja toisaalta Korkea-aho on kehitellyt tarinaan oivallisen vihdyttävän juonen. No, muutama käänne on aika itsestäänselvä, mutta se ei haittaa, kun kokonaisuus on toimivaksi todettava.

En usko Pahan kirjan jäävän mieleeni minään Suurena Elämyksenä, enkä siitä sen kummemmin vaikuttunut, mutta olen tyytyväinen, että pääsin esikoisteoksen tuottaman nuhjuisen tunteen yli ja siinä mielessä ennakkoluuloistani eteenpäin. Kenties sen Tummempaa tuolla puolen voisi jossain vaiheessa myös lukaista: Kaj Korkea-aholla tuntuu olevan ehtymätön mielikuvitus, taito kuvata suomenruotsalaisuutta laajalti ja sujuva kynä.


Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomentaja: Laura Beck
Ulkoasu:
Otava 2015
317 s.
Onda boken (2015)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjoista ja muista kertomuksista, Kirjavuori, Kirja hyllyssä, Mari A:n kirjablogi...

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 6. Kirjastosta kertova kirja. Yliopiston kirjasto on olennainen paikka kirjan tapahtumille.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas

Kauhu ei genrenä ole erityisemmin sydäntäni lähellä, mutta laadukas liikkuva kuva on. Niinpä tutustuttuani viime kesänä HBO:n True Detective -sarjaan alkoi sen taustavaikuttajana oleva, alkujaan vuonna 1895 julkaistu novellikokoelma Keltainen kuningas (Basam Books 2014, suom. Jussi Korhonen) jotakuinkin kiinnostaa. Jos et ole vielä tehnyt tuttavuutta True Detectiveen, tee asialle jotain. Välittömästi. Kova sarja, todella kova.

Keltainen kuningas on kymmenen novellin kokonaisuus. Tyyliltään se on sekoitus kauhua, fantasiaa, romantiikkaa ja aikuistumisteemoja. Novelleissa liikutaan New Yorkissa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla. Osittain yhtenäisenä tekijänä on Keltainen kuningas -niminen näytelmä, jolla on kauhistuttava vaikutus sen lukeneisiin ihmisiin. Loppuosan neljässä novellissa liikkuu myös osin samoja henkilöhahmoja.

Pidin etenkin alkupäästä, noista pelottavammista novelleista. Niitä lukiessa olo on niljakas, hieman hämmentynyt ja utelias. Ihmisen mielikuvituksella on kova voima, sen huomaavat novellien henkilötkin karvaasti. Eikä mielenterveyskään aina ole vahvimmasta päästä.

Eletään 1800-luvun loppua tai hieman jo kirjoitusajankohdan tulevaisuutta. Yhteiskunta pyörii kuten sen tapana on, mutta henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla esteitä jos jonkinlaisia. Pääosin vaikeudet liittyvät ihmissuhteisiin ja rakkauselämään, rahaan ja aikuistumiseen. Viattomuus katoaa monen henkilön luonteesta, kun todellisuus – vaiko yliluonnollisuus? – iskee vastaan.

Vaikka pidän Pariisista ja etenkin sen taiteilijapiireistä, Keltaisen kuninkaan Pariisi-novellit ovat sota-aiheista Ensimmäisen ammuksen katua lukuunottamatta aika tylsiä. Ne tuntuvat kiertävän samaa teemaa – rikkaiden ulkomaisten vetelehtijöiden elämää – eikä siitä tunnu löytyvän riittävästi ammennettavaa. Kauhun elementit vaihtuvat vain häivähdyksiin jotain omituista.

Toki on muistettava, että Keltainen kuningas on 120 vuotta vanha kirja. Sillä on kiistattomat ansionsa lajityyppinsä edustajana ja klassisena teoksena. Jotenkin vain odotin vielä hyytävämpää menoa. Ja kieltämättä jo mainitulla tv-sarjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa: niin puhdasta neroutta on hankala voittaa.



Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Suomentaja: Jussi Korhonen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
E-kirja
The King in Yellow (1895)

Arvostelukappale.

_____

Ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 18. Yli 100 vuotta vanha kirja.