Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Nainen. Tuo hankala olento. Aina jotenkin tiellä, vääränlainen, väärin toimiva, muokattava, muutettava. Liian äänekäs, liian hiljainen. Liian touhukas, liian passiivinen. Liikaa mielipiteitä (vääränlaisia), ei pysy perhana lestissään. Liian seksuaalinen, ei ollenkaan kiinnostunut. Uhka. Uhka miehelle, uhka yhteiskunnalle, perheelle, suvulle, kunnialle, järjestykselle, säännöille.

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) on aihepiiriltään tuttu: yhteiskunnasta sairauden ja epävakauden vuoksi eristäminen. Olen lukenut tästä monta kertaa. Kuinka monta kertaa olen lukenut, miten naisia (ja köyhiä, kurittomia, asettumattomia ja etenkin köyhiä, kurittomia ja asettumattomia naisia) on kohdeltu, miten heiltä on viety itsemääräämisoikeus, omanarvontunto, arvo. Miten heidät on haluttu pois silmistä, pois mielistä, pois häiritsemästä vakautta.

Ja miten aina haluan lukea siitä uudestaan. Miten syvällä se tuntuu, fyysisenä kipuna ja aivojen puristuksensa. Miten. Tämä. On. Mahdollista. Aina. Uudestaan.

Romaanin miljöönä toimii Tiiralinna. Saari, joka on jotenkin hieman vinossa ja syrjässä reiteiltä, jotenkin vähän epävakaa ja juuri siksi sopiva uudelle parantolalle. Naisten parantolalle, jossa ei tosin kenenkään odoteta (tai anneta!) parantuvan, vaan jonka on tarkoitus olla loppusijoituskohde, viimeinen koti, paikka josta ei lähdetä edes jalat edellä, sillä saareen saa näppärästi oman hautausmaan.

Tiiralinnan ylihoitajaksi tulee nuori Linnea, jolla on vahva hoitajan vakaumus ja näkemys: hän ei tyydy vähään, vaan vaatii paljon itseltään ja muilta, myös henkilökunnaltaan, joka ei kaikin osin ole yhtä ammattimainen. Lääkäriäkin saadaan odotella pitkään, eikä tämä kauaa saarella viihdy sinne lopulta tultuaan. Ylihoitajan vastuu kasvaa suureksi kantaa ja jaksaa. Emännän pestiin saapuu Alli, joka haaveilee lähtevänsä siirtolaiseksi Australiaan ystävänsä perässä, kunhan on saanut säästettyä rahaa matkaan ja alkupääomaksi. Alli on käytännöllinen, rivakka ja toimelias, ja hän joutuu nieleskelemään useamman kerran idealistisen Linnean kanssa työskennellessään. Lisäksi saarella on hoitohenkilökuntaa, pikkupiikoja, työmiehiä ja persoonallinen pappi Joel.

Ja tietenkin hoidokit. Nuo parantumattomat, haastavat, hylätyt, seonneet, kukin omalla tavallaan rikkinäiset ja vihaisetkin naiset, joita ei muualla haluta tai voida hoitaa, ja jotka on yhdellä leimalla ja allekirjoituksella määrätty loppuiäkseen hoitolaitokseen.

Saari alkaa vähitellen avautua asukkailleen kuten myös lukijoilleen. Romaanin sivuilla päästään tarkkailemaan lintujen muuttoa ja elämää, saarta ympäröivää merta ja sen luontoa, ja ennen kaikkea saarta itseään, joka tuntuu päivä päivältä enemmän itsekin elolliselta olennolta. Asukkaidensa tapaan jotenkin hylätyltä, sivuun sysätyltä, ohitetulta.

Kaukonen kirjoittaa lennokasta, liitävää, koskettavaa tarinaa ja kieltä. Sen mukaan on helppo upota, se vie tunnelmassaan 1920-luvun puoliväliin, onnistuu autenttisuudessaan ja ajankuvassaan. Tarina ei anna itseään helpolla, ei avaudu vaivatta eikä sulkeudu viimeiselle sivulle. Paljon jää lukijalle, lukijan vastuulle, ja pidän siitä. Tuntuu, kuin romaani herättäisi koko saaren henkiin, vahvistaisi ajatusta siitä, kuinka maailma toimii kokonaisuutena, laajimmillaankin yhtenä organismina, jossa kaikki osat kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Vaikka kirjan aihe on raskas ja vavahduttava, romaani itsessään ei ole painostava tai lannistava. Sadan vuoden takaiset hoitokäytännöt ja yhteiskunnallinen suhtautuminen mielenterveyteen mietityttävät, aina vain, ja etenkin tuolloin vallalla ollut aate rotuhygieniasta ja sen vahvistamisesta sävähdyttää. Tämä maailma ei ole helppo paikka kellekään, muttei varsinkaan niille naisille, jotka toimivat, tekevät tai ovat millään muotoa vähänkään erilaisia tai oikeastaan ylipäänsä ovat jotakin. Aina löytyy jokin saari, jonne heitä meitä ollaan valmiita eristämään.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
377 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Markku Soikkeli / Kiiltomato, Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 5. Kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
216 s.

Arvostelukappale.


Alvar Malmbergin äiti on lähtenyt lätkimään pojan ollessa vielä pieni. Äitiä kiehtoi maailma ja Venetsia, ei äitiys tai perhe-elämä. Niin saivat aviomies ja pieni poika jäädä taakse. Alvar on kasvanut aikuiseksi kahdestaan isänsä kanssa. Isä toimi lakimiehenä ja oli kiireinen – toisaalta isän sydän särkyi, kun vaimo lähti, eikä koskaan oikein parantunut.

Keski-ikäinen Alvar päätyy syksyksi hiljaiseen saareen pieneen mökkiin. Hän haluaa ottaa etäisyyttä elämäänsä, käsitellä menetyksiään ja kenties astua askeleen kohti uutta elämänvaihetta. Alvar erakoituu saarelleen, tarkkailee sen vähäistä elämää, radion kohinaa ja itseään. Huoltojoukkoina ovat paikallinen mies nuoren poikansa kanssa. Säännöllisten ruokalähetysten lisäksi Alvar saa kirjeitä. Moni niistä lentää lukematta tuulen mukana pois.

Katja Kaukosen Kohina on surumielinen, hidastempoinen ja syvissä vesissä kulkeva tarina. Sen päähenkilö on yksinäinen ja hieman katkera mies, johon ei ole helppo kiintyä, mutta joka on kirjan loppuessa muuttunut huomaamatta yllättävän läheiseksi. Alvar ei ole miellyttävä ihminen, häntä ei haluaisi oikeassa elämässä tuntea. Ja kuitenkin hän on hyvin inhimillinen, ymmärrettävä, aito.

Pääpiirteissään tarina sijoittuu hiljaiselle saarelle syksyisiin maisemiin. Maisema- ja luontokuvausta ja -kuvastoa kirjassa on paljon, ja vaikka se on kaunista ja tuoretta, sitä on hitunen liikaa. Syksyn eteneminen, sään raaistuminen, tuulen kohina ja meren liike – pidän niistä kaikista, ne ovat kauniita ja kuvaamisen arvoisia asioita, mutta liika on liikaa.

Toisaalta Kohina paljastaa päähenkilönsä menneisyyden aina syntymästä lapsuuteen, nuoren aikuisen elämään, innolla aloitettuihin arkkitehtiopintoihin ja aivan viimeisimpiin, vaikeisiin hetkiin ennen saareen lähtöä. Alvarin elämä ei ole ollut helppoa, mutta voiko kaikista epämieluisista luonteenpiirteistä ja toimintatavoista syyttää vaikeaa lapsuutta? Kuinka paljon merkitystä on lopulta ihmisellä itsellään, hänen valinnoillaan ja päätöksillään? Kaukonen ei tarjoile Alvaria alleviivaten tai puhkiselittäen, vaan hän jättää lukijalle paljon pääteltävää. Ja mielipiteen muodostaa jokainen itse, mahdollisesti omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa peilaten.

Kohina on rauhallinen kirja, eikä siinä päällisin puolin tapahdu paljon. Sitäkin enemmän se nojaa muistoihin, menneisyyteen ja osin myös kuvitelmiin. Kirjan rakenne on toimiva, se paljastaa kerros kerrokselta enemmän, auttaa rakentamaan kokonaiskuvaa ja ymmärrystä. Paikoin aiemmat oletukset saavat kyytiä, paikoin vahvistuvat. Tasapaino säilyy.

Vaikka Alvar ei koskaan opi kiintymään toisiin ihmisiin, hänen ihmissuhteensa ovat kiistämättä olemassa. Ne ovat – monen muun asian ohella – eräänlaista kohinaa, hiljaista mutta kiistämätöntä ääntä ja liikettä. Tunnelma kirjassa on melankolinen, mutta tausta värisee ja liikkuu, elää. Tyhjyys ei ole tyhjyyttä eikä hiljaisuus mykkyyttä.

Mutta yksinäisyys – se on sitä itseään. Alusta loppuun, jos ihminen niin päättää.

____

Muualla muun muassa: Sanna/Luettua, Ulla/Ullan luetut kirjat ja Minna Vuo-Cho/Ja kaikkea muuta.