Luonnon laki (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu "todellisuuteen" on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 

Rooleissa: Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen 

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus: Milko Lehto 

Lavastus: Janne Siltavuori 

Puvut: Riitta Röpelinen 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Pilkkuun asti, Pessin ja Illusian luona, Huminaa 

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen on kirjailija, johon en koskaan tajunnut kunnolla ihastuneeni. Yläkoulussa luettiin Hotakaisen tekstejä, ja sittemmin tutustuin niihin aivan oma-aloitteisesti. Ihmisen osaa lukiessani olin jo myyty, mutten vieläkään tiedä, kuinka se lopulta tapahtui. Hitaasti, kypsyen, itsekin ikävuosia kartuttaen?

Hotakainen kirjoittaa elämästä ja maailmasta toteavasti ja niin terävästi, ettei vastaan voi sanoa. Henkireikä on hänen uusin teoksensa, ja sen keskiössä on rikokseen johtavat syyt ja omat oletuksemme niistä. Tarinaa kertoo Rikosylikomisario, joka jo alkuun myöntää olevansa puolueellinen, oman näkökulmansa väistämätön vanki. Rikosylikomisario on liittynyt sekakuoroon, jossa hän kohtaa Parturikampaajan ja Suntion, joilla on omat solmunsa elämässään. Niitä hän sitten joutuu selvittämään, väistämättä, vaikka väistää yrittääkin.

Hotakainen on tarkka. Hänen lauseensa ovat kaunista suomea, ne kasvavat ja soljuvat toisissaan kiinni ja toisistaan voimaa ammentaen. Mietin, kirjoittaako hän tekstiään suoraan vai puhuuko sitä: poljento on paikoin kuin ääneen kertoessa parhaimmillaan.

Parturikampaaja on kuuntelevinaan. Ja elävinään. Hän osaa olla, vaikka ei ole. Hän sanoo sanan sinne toisen tänne, sanat ovat tiiliä, yhdessä ne rakentavat muuria välilleen, keskusteluksi sitä kutsutaan, mutta hiljaisuutta se on, tai vielä pahempaa kuin hiljaisuus, se on sanaton sopimus että tällä tavalla me keskustelemme: sinä sanot Ukraina ja minä huokaisen, sinä sanot Syyria ja minä huokaisen, sinä sanot Kreikka ja minä huokaisen, ja tätä me kutsumme kommunikaatioksi, ja kun olemme lopettaneet ja nuukahdamme puolillemme, ei mikään, eivät kriisimaat emmekä me, ole muuttuneet miksikään. Keskustelu on illuusio, kangastus sanattomassa erämaassa. (s. 101)

Henkireikä tarjoaa huomioita tästä hetkestä. Se saa vilkaisemaan jotain tuttua uudelleen, näkemään hieman uuden kulman. Hotakainen on kirjoittanut tämän tarinan jossain määrin säästellen: mittaa on kohtuullisesti, aihepiiri rajattu, miljöö minimalistinen.

Lukija joutuu myös olemaan tarkkana, sillä Hotakaisella on jälleen omanlaisensa ketunhäntä kainalossa. Kaikella on merkityksensä, yllätyksiä on, pinnan alla piilottelee jotakin. Henkilöhahmot ovat tässä tarinassa statisteja, heillähän ei ole edes nimiä. He kuvaavat muutakin kuin itseään.

Henkireikä pääsee oikeuksiinsa rauhassa luettuna, ajatuksella pureskellen. Sen äärellä voi halutessaan hiljentää vauhtia, sillä siitä puuttuu rytinä ja ryske. Sen sijaan se antaa tilaa miettiä, lukea joitakin kohtia uudelleen, yhdistää paloja toisiinsa ja maistella kieltä, joka sujuvuudellaan hivelee sielua.

Tätä kirjaa ei pidä haukata ahneena. Ota rauhallisesti, hengähdä.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Ulkoasu: Elina Warsta

Siltala 2015

200 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Morren maailma, Kaiken voi lukea!, Kirjapolkuni, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Habaneran havaintoja     

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
283 s.

Kirjastosta.


Maalämpöyrittäjä Rautala on tottunut elämässään jo moneen. Hän on haudannut vaimon, kasvattanut tyttären, hoitanut vanhenevia vanhempiaan, pyörittänyt pienyritystä, helpottanut verotustaan ja valmistautuu tulemaan pian ukiksi. Kun maantiellä tapahtuu auto-onnettomuus ja Rautala löytää itsensä useasta kohdasta kasaan kursittuna toipilaana sairaalan kuntoutusosastolta, elämä ja maailma saavat aivan uusia sävyjä.

Sairaanhoitaja Laura on Rautalan tapaan nähnyt paljon. Raskas työ vaatii erilaisia rentoutumistapoja sekä kykyä sopeutua ja jaksaa haukkuvat potilaat, osaston kiristyvän taloustilanteen ja hyvin samaan tapaan toistuvat päivät. Aivan toisaalla Leikkaajana tunnettu virkamies niittää sitä, mitä muut – etenkään poliitikot – eivät uskalla edes ajatella. Ja kaikkea tätä tarkkailee Sierra Leonesta pitkän tien kylmään pohjolaan kulkenut nuorimies.

Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki alkaa suoraan toiminnasta, kun Rautala havahtuu tajuihinsa auto-onnettomuudessa. Tarina kulkee kautta linjan kuin ajatuksenvirtana, hyvin toteavana ja paikoin jopa monotonisena. Hotakaisen kieli on terävää ja sinkoilevaa, tarkkaa ja aitoa.

Osaltaan kieli myös etäännyttää lukijaa kauemmas. Se aaltoilee, tuo välillä lähemmäs, vie välillä pois. Juuri kun luulee päässeensä kyytiin, jokin tipauttaa ulos vireestä.

Tarina on kirjailijalle omakohtainen ja tuntemukset, joita Rautala käy läpi sekä onnettomuuden aikana että sen jälkeen on kirjoitettu tavalla, jota vastaavaa kokematon ei varmastikaan voisi sellaisenaan kirjoittaa. On rohkeaa panna itsensä ja moiset kokemukset peliin. Siitäkin huolimatta, että tarina tykittää vauhdilla ja aitoudella eteenpäin, en aivan pysynyt sen imussa. On vaikeaa määritellä, mistä se tarkalleen ottaen johtuu.

Luonnon laki kulkee eteenpäin tasaista vauhtia. Sen suurin käänne tapahtuu jo alussa, ja sen jälkeen tarina ei tee uusia nousukiitoja. Sillä on voimakas yhteiskunnallinen kaiku, mutta se ei pääse niin suureen rooliin ja ääneen kuin voisi. Ehkä kirjan runsas moniäänisyys, usean näkökulman käyttö ja niiden nopea vaihtuvuus sekoitti tämän lukijan pään ja hieman liiaksi hioi kriittistä kärkeä pois lukukokemuksesta. Esimerkiksi Rautalan Mira-tyttären rooli jää uuden elämän synnyttäjäksi – Mira itse ei pääse niin tärkeäksi, hänestä ei tule kokonaista kirjallista persoonaa. Samoin sierraleonelainen Badu on vain ohimenevä kasvo.

Hyvinvointivaltio, verot, yhteisöllisyys, huolenpitojärjestelmät, perhe, globaali eriarvoisuus... teemoja on paljon, ja niiden käsittely perusteltua, mutta siitäkin huolimatta Luonnon laki on kirjana vain keskinkertainen. Liian monta langanpäätä jää roikkumaan ilmaan johtamatta mihinkään ja liian moni aihe ja huomio nousee esiin ainoastaan hetkeksi vain kadotakseen lähes saman tien.

Luonnon laki on sirpalemainen ja mosaiikkimainen, tarkkasilmäinen kertomus yhteiskunnasta, jossa elämme kuin veitsenterällä. Tiedämmekö itsekään, kuinka onnekkaita ja huolehdittuja olemme? Ymmärrämmekö, miten vähästä moni asia on kiinni, ja miten helppoa ne olisi viedä meiltä pois? Tuskinpa vain, ja juuri siihen Hotakainen haluaa katseemme kiinnittää.

___

Muualla luettua: Kirjapolkuni, Kaisa Reetta T., Lukutoukan kulttuuriblogi, Marjatan kirjat, Mari A:n kirjablogi.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Siltala 2009
276 s.

Kirjastosta.


Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä toisen asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perästä.


Kun Jaana kirjoitti muutama viikko sitten Ihmisen osasta, muistin taas, että se on pitänyt lukea jo pitkään. Kirja oli minulla jo kotonakin, kirjaston lainapinossa, mutta muut olivat ajaneet sen ohi. Viime viikonloppuna tartuin sitten Hotakaiseen, lopultakin.

Onneksi tartuin.

Pidin tästä kirjasta erittäin, erittäin paljon. Hotakaiselta olen aiemmin lukenut joitakin teoksia, Juoksuhaudantien ja Bronksin nyt ainakin, Buster Keaton. Elämä ja teot myös, jos oikein muistan. Näistä kaikista on kuitenkin jo kauan aikaa, eikä Hotakainen silloin iskenyt niin monella sadalla voltilla, että olisin jäänyt häneen kiinni. Ehkei hän vielä silloin ollut minulle aivan sopiva, tai minä hänelle.

Ihmisen osa kertoo siitä, mitä me kaikki varmaan vähintäänkin silloin tällöin mietimme: kuinka ihminen pärjää tässä maailmassa ja tässä yhteiskunnassa, miten me kohtaamme toisemme (vai kohtaammeko me?), miten käy kun putoaa verkostosta pois? Kehystarinassa eläköitynyt lankakauppias Salme Malmikunnas myy elämänsä ideanpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 euron hinnasta. Salmella on neljä lasta (joista yksi on kuollut lapsena, mutta eihän äitiys siihen pääty) ja mykäksi heittäytynyt mies Paavo. Helena menestyy työelämässä, mutta on muuten tyhjä. Maija elää vähällä miehensä Bikon kanssa. Pekka ei elä millään, paitsi supermarkettien makkaramaistiaisilla ja naapurinrouvan lähikaupasta hamstraamilla mutta roskakatokseen dumppaamilla punaetikettisillä valmisruoilla. Kimmo Hienlahti on bisnesmies, rahamies, miestenmies, kaahari. Kullekin on omanlaisensa osa, toisille räväkämpi kuin toisille.

Pohjavire Ihmisen osassa on surumielinen, toteava ja tunkeilematon. Vaikka käsittelyssä on rankkoja aiheita, niitä ei missään määrin klähmitä liikaa. Hotakainen kirjoittaa niin, ettei hänen sanomansa voi jäädä epäselväksi. Näin se maailma makaa. Täällä meidän pitäisi pärjätä.

Lankakauppias Salme pitää todellakin lankoja käsissään, vaikkei aivan kaikkea lastensa elämästä ihan tiedäkään. Hän lähettelee jälkikasvulleen maisemakortteja, joissa viljelee niin elämänohjeita, kannustuksia kuin vihjeitäkin. Samalla hän tulee väkisinkin pohtineeksi sitä, miten maailma muuttuu ja miten se pitäisi ymmärtää. Maijan maahanmuuttajamies Biko herättää appivanhemmissa ihmetystä, mutta siihenkin tottuu, aikanaan. Helenaa täytyy auttaa, jotta yhä pimeämmäksi muuttuva tyhjyys ei vie koko naista mukanaan. Vaikka on tottunut vähään, voi silti yrittää lisää.

Juu, kyllä minä Hotakaisesta pidän. Todella. Ajoittain lauseet ovat niin sattuvan nasevia, että ne on pakko lukea muutamaan kertaan uudelleen, eikä hämmennys taidokkuudesta himmene hetkeksikään. Huumori ei ehkä ole samalla tavalla lämmintä kuin vaikkapa Tuomas Kyröllä, mutta ilkeääkään se ei ole. Toteavaa, sitä se on. Elämän tragikoomisuutta.

Huh. Ihmisen osa ei minulle ole elämää mullistava teos, mutta upea kirja se on. Ja kyllä se sai miettimään asioita uudelleen: leipäjonossa seisomisen häpeää, jauhovellillä elämistä, arkista rasismia, satuttavaa hiljaisuutta, joka ikisen päivän kamppailua eteenpäin. Tämä jää pitkäksi aikaa mieleen, näitä asioita ajattelen varmasti vielä paljon.

Amma kuunteli tämän syksyllä äänikirjana, Kirsi jo keväällä. Ajattelin näiden arvioiden perusteella, että tämä voisi olla se kirja, joka vie äänikirjaneitsyyteni - etenkin ilmeisen vaikuttavan Ritva Valkaman takia. Nyt on kuitenkin niin, että pääsen maaliskuussa katsomaan kaiken tämän teatterin lavalta, joten ainakin toistaiseksi äänikirja jää kuuntelematta. Tuota teatterikäyntiä odotan aivan valtavasti. En epäile hetkeäkään sen vaikuttavuutta. Pitää varata nessuja mukaan.

Ihmisen osa on todellinen kirja-aarre, siksipä osallistun sillä hyvin mielin Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.