Kotimainen kasarikirjakesä on päättynyt

Syksy alkaa hiipiä esiin nurkan takaa. Selvimpänä merkkinä voisin pitää syysflunssaa, jonka olen epäilemättä onnistunut nappaamaan itseeni koulusta ja joka alkoi tietenkin opettajamaisesti perjantaina. Mistä vetoa, että olen sunnuntai-iltana jo sen verran hapessa, että lähden maanantaina töihin? Mitäpä sitä turhia kansantaloutta rasittamaan niinkin suurella heikkoudella kuin sairastamisella.

No, oli miten oli, tänään on elokuun viimeinen päivä ja kesä 2013 on loppuunkäsitelty. Sen mukana päättyy myös hauska lukuhaaste Kotimainen kasarikirjakesä, jota isännöi Albatrossia haavoitin -blogin Risto Uusikoski. Haasteen ideana oli lukea kesän aikana kotimaista kirjallisuutta 1980-luvulta. Erinomaista!

Itse luin neljä kirjaa tuolta kultaiselta syntymävuosikymmeneltäni.

Kaksi niistä oli Arto Paasilinnaa, nimittäin Ukkosenjumalan poika (1984) ja Ulvova mylläri (1981). Hyviä kirjoja molemmat, vaikka jälkimmäisen kohdalla aloin jo kyllästyä Paasilinnan naiskuvaan. Niinpä pidän jonkin aikaa taukoa, ennen kuin tartun seuraavaan herran kirjaan. Mutta kyllä senkin aika tulee vielä.

Lisäksi luin Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaajan (1980), joka jäi mieleeni hieman surumielisenä mutta tarkkasilmäisenä teoksena. Sekä tämä että Ulvova mylläri sijoittuvat tarinansa osalta sodanjälkeiseen jälleenrakennuksen aikaan. Liekö sattumaa vai yleisempikin aihealue 1980-luvun kirjallisuudessa? Otantani ei ehkä vielä aivan riitä kattaviin päätelmiin.

Jatkoin myös hurmaantunutta matkaani Leena Krohnin tuotannon parissa lukemalla miniatyyrikokoelman Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (1983). Vankkumattoman näkemykseni mukaan Krohn ei ole enempää eikä vähempää kuin nero.

Neljällä luetulla kirjalla yllän tasolle Mikko Alatalo. En voi olla kuin tyytyväinen: lukusaalis on hyvä, sain uusia kirjavinkkejä, tuli mentyä vuosikymmenelle, jolla harvemmin missään muodossa vierailee ja tietysti helmenä huipulla teen kunniaa entiselle naapurilleni Tampereella. Terkkuja vaan sinne Pispalaan!

Kiitos haasteesta Ristolle! Viva kasari!

Kotimainen kasarikirjakesä: Ulvova mylläri

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY 2012 (1. painos 1981)
236 s.

Kirjastosta.


Gunnar Huttunen on hieman erikoinen mies. Hän ostaa peräpohjalaisesta kylästä hylätyn myllyn ja alkaa harjoittaa myllärin tointa. Eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja eheytymisen aikaa. Luulisi pieneen kylään mahtuvan monenlaista tallaajaa, mutta ei. Gunnar on suoran toiminnan mies, omalaatuinen ja kuvia kumartamatona. Hermostuessaan ja muutenkin luonnon niin vaatiessa Gunnar vapauttaa ilmoille selkäpiitä karmivan ulvonnan. Tämä yhdessä muiden poikkeuksellisten tekojen ja sanojen kanssa saa kylän väen sekä virkavallan kääntymään yhdessä tuumin mylläriä vastaan. Seuraa hankaluuksia, mielisairaalakeikka ja lopulta pako järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Luin aiemmin kesällä Paasilinnan Ukkosenjumalan pojan (ja viime vuonna Jäniksen vuoden) ja nyt Ulvovan myllärin jälkeen alan huomata selkeitä temaattisia linjoja ja painoalueita, joihin hän kirjallisuudessaan keskittyy. Seuraa siis häpeämätöntä yleistämistä kolmen kirjan perusteella.

Päähenkilö on usein joko luonnostaan erikoinen tai sellaiseen pyrkivä henkilö. Tavallaan tavallinen kaduntallaaja ja kuitenkaan ei ollenkaan. Tätä päähenkilöä sitten kohtaa ongelma toisensa jälkeen, yleensä liittyen hänen tekemiinsä erikoisempiin ratkaisuihin. Pian yhteisö ja sen jälkeen virkavalta alkaa puuttua peliin hyvää hyvyyttään, piruuttaan tahi virkaintoisuuttaan. Nähdään yksinäisen sankarin taisto suurta koneistoa vastaan. Sankarilla on tosin pieni, joskus vain yhden henkilön (tai eläimen) samanmielinen kannustusjoukko. Lopullinen sanoma on, että kannattaa pitää puolensa. Erilaisuutta pitäisi osata sietää.

Kirjoitin Ukkosenjumalan pojan kohdalla, että minusta tuli Arto-fani. Näin se asia on edelleen, mutta Ulvova mylläri ei ihastuttanut aivan samaan tapaan kuin kaksi aiempaa lukemaani teosta. Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja tahallaan, mutta väistämättä jään paikoin jumiin hänen ihmiskuvaukseensa. Fiksuja eivät toki aina ole miehetkään, mutta etenkin naiskuvaus on kyllä suoraan sanoen v-mäistä pidemmän päälle. Ulvovassa myllärissä on ainoastaan yksi keskeinen nainen, kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, joka on yliherkkä, tunteellinen, idealistinen ja järkensä kadottanut. Ja tietenkin kaunis! Häneen mylläri rakastuu. Sivuroolissa on Siposen emäntä, joka kuvataan laiskaksi, lihavaksi ja pahansisuiseksi. Erään sattumuksen kautta hän antaa ymmärtää halvaantuneensa, mistä sitten revitään hupia loppukirjan ajan. Todella raivostuttava henkilöhahmo. Ja siinäpä ne, tämän kirjan naiset. Hohhoi.

Sen sijaan pidän suuresti tavasta, jolla Paasilinna hyökyttää byrokratiaa ja jäykkiä rakenteita sekä yhteisön kyseenalaista voimaa. Persoonallisuudella saa aiheutettua itselleen lähinnä hallaa, ja jos ei asetu määrättyihin muotteihin, joutuu kärsimään. Onneksi Suomessakaan ei enää eletä aikaa, jolloin kunnanlääkärin leima saattoi vaikuttaa ihmisen loppuelämään – ja jolloin leima annettiin usein pikemminkin henkilökohtaisista kuin ammatillisista syistä. Ihmisen luonteen pikkumaisuuksien kuvaajana Paasilinna on taitava, mutta kokonaiskuvaani häiritsee se, että monimutkaisemman luonteen saavat vain mieshahmot.

Jäkä jäkä.

Melkoinen yksinäisen hahmon ritarihan tämä mylläri Huttunen on. Ihan sympaattinen, vaikken lopulta päässyt selville siitä, mikä hän on miehiään. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Eihän kaikki kuulu muille, tai ei ainakaan pitäisi kuulua. Edes pienessä peräpohjalaisessa kylässä.

___

Kirsi on kuunnellut Ulvovan myllärin hieman kohisevana äänikirjana, samoin Booksy, jolle tuli kielestä mieleen rouhesämpylä.

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen, ja saavutan tavoittelemani Mikko Alatalo -tason! (Vielä viikko elokuuta jäljellä, katsotaan ehdinkö vielä jotain muutakin!)

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia
WSOY 2002 (1. painos 1983)
82 s.

Kirjastosta.


Olen häikäistynyt.

Tutustuin Leena Krohniin viime vuodenvaihteessa, jolloin luin Lukudiplomia varten Tainaronin. Jo silloin ymmärsin olevani mennyttä naista, Leena Krohnin talutusnuoraan väistämättä päätynyt ja siellä pysyvä. Hieman myöhemmin luin Krohnin uusimman teoksen, upean Hotel Sapiensin, johon rakastuin – mikäli mahdollista – vieläkin syvemmin kuin Tainaroniin (ja jota muuten äänestin Hesarin 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -äänestyksessäkin).

Nyt oli kolmannen Krohnin aika.

Ja sama tunnetila jatkuu.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia on ohuen ohut kirja, kaiketi eräänlainen novellikokoelma. Kaikki pienet tarinat, miniatyyrit tai muotokuvat, liittyvät kuitenkin tavallaan toisiinsa. Keskeisin yhteinen tekijä on Donna Quijote, hahmo, joka elää ja kulkee kaupungissa ja kohtaa toisia. Kaltaisiaan ja toisenlaisia.

Miljöö on vahvasti kaupunkimainen, ja tarkemmin varsin helsinkiläinen, vaikkei sitä suoraan sanota, eikä sen ole pakko sitä olla. Ollaan meren äärellä, kallioilla, kaduilla, asfalttiviidakossa, raitiovaunun jyskeessä, pienissä asunnoissa ja mielentiloissa.

Kirja pureutuu syvälle. Se kertoo meistä ihmisistä ja siitä, mitä me voimme olla sekä yksin että yhdessä. Kuinka eroamme toisistamme, ja mikä tekee meistä saman. Mikä on yhteistä, mikä erottaa. Krohnin tarjoama kuultokuva on monitulkintainen, eikä mitään saa valmiina.

Yleensä närkästyn, jos luen liian haastavaa kirjallisuutta. En pidä siitä, että kirjailija tekee kaikkensa osoittaakseen säkenöivän älykkyytensä ja jyrätäkseen lukijansa. Tähän ei Krohn ryhdy.

En voi väittää ymmärtäväni kaikkea, mitä hän kirjoittaa. Toisaalta uskon, ettei niin ole tarkoituskaan. Krohn jättää paljon auki, rivien ja kappaleiden väliin. Hänen tekstinsä on kiireetöntä, kaikenlaista pakotusta vailla. Tämä rauhallisuus tuo mukanaan halun jäädä tulkitsemaan ja pohtimaan – ja paikoin vain jatkaa matkaa.

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia nostaa esiin erilaisia tapoja olla ihminen. Olla osa joukkoa, olla yksilö. Tämä outo ja kaunis kirja jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja juuri siksi se on niin kiehtova, houkutteleva ja äärimmäisen taitava teos.

___

Tessa ihailee taitoa kertoa paljon pienessä tilassa. Satu löysi kirjasta paljon kehystettäväksi sopivia ajatuksia.

Osallistun kirjalla Kotimainen Kasarikirjakesä -haasteeseen (jota aion suorittaa elokuun loppuun saakka).

Kotimainen kasarikirjakesä: Ukkosenjumalan poika

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan poika
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2012 (1. painos 1984)
240 s.

Kirjastosta.


Jumalilla on ongelma: suomalaiset eivät enää usko heihin. Muinaisuskon kannattajia on enää muutama kourallinen kristinuskon ja muiden humpuukien vietyä kannatusta viime vuosisatoina. Jotain on tehtävä! Ukko ylijumala määrääkin poikansa Rutjan tekemään matkan maan päälle tehtävänään käännyttää mahdollisimman paljon suomalaisia takaisin esi-isien uskoon. Jumalhahmoisena se ei oikein onnistu, joten Rutja vaihtaa taivaasta alas astuttuaan osia siuntiolaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa.

Sampsalla on elämässään omat ongelmansa jo ennen Rutjan ilmaantumista. Suomalainen muinaisusko ei ole Sampsalle vierasta, sillä hänen edesmennyt isänsä tunnusti sitä, mutta noin muuten elämään on osunut kaikenlaista harmittavaa. Sampsa hallinnoi isoa maatilaa, jolla luuhaa väkeä pyörittelemässä peukaloitaan. Punavuoressa sijaitseva antiikkiliike on hänelle sekä henki- että rahareikä, sillä voittoa ei tule, myymäläapulainen aiheuttaa harmaita hiuksia ja verotiedoissakin on jotain mätää. Siinä mielessä Rutjan ilmaantuminen ja osien vaihtaminen tuo Sampsan elämään sopivasti jännitystä ja muutoksia.

Alkaa innokas suomalaisten käännyttäminen, johon virkavallalla tahi pappissäädyllä ei ole juurikaan sanottavaa. Suomalainen yhteiskunta tutisee totisesti perustuksiaan myöten, kun ukkosenjumalan poika käärii hihat ja alkaa hommiin!

Kotimainen kasarikirjakesä -haasteen innoittamana hain jälleen luettavaa kirjastosta. Nyt vuoroon pääsi Arto Paasilinna, jonka tuotannosta olen tähän mennessä lukenut vasta Jäniksen vuoden, josta kovasti pidin (ja jonka sain myös valmistujaislahjana omaankin hyllyyn, kiitos Anne!). Tämä Ukkosenjumalan poika viimeistään sen teki: minusta tuli Arto-fani!

Kirja on hauska ja tarkkakatseinen, sen lukeminen sujuu kuin tanssi, henkilöhahmot ovat sopivissa määrin karikatyyrejä ollen silti uskottavia, ajankuva on herkullisen mehevä. Aivan mainio kokonaisuus! Tarina etenee nopeasti ja muodostaa koukuttavan kaaren, ei tätä olisi malttanut kädestään laskea.

Paasilinna on taitava, todella taitava, mikä ei liene mikään yllätys. Teksti on niin sujuvaa ja lennokasta, että sitä lukee ilolla. Tässä ei ole turhaa, tässä on asiaa, vaikka pilke silmäkulmassa on selkeä ja kirkas. Hihittelin äänettömästi monille lohkaisuille ja huomioille, joita Paasilinna ujuttaa tarinankulkuun. Ihan ääneen tämä ei naurattanut, mutta ei kaiken tarvitsekaan.

Ukkosenjumalan poika käsittelee suomalaista yhteiskuntaa empaattisesti ja silti terävästi. Lavalle marssivat erittäin selkeästi tunnistettavat erilaiset ihmistyypit, huomiota annetaan niin verokarhulle, yritystoiminnalle kuin mielenterveyspalveluille ja ajankuvaa rakennetaan huolella, muttei lainkaan pakotetusti. Itse olen kirjaa vuoden nuorempi, mutta koin sen kuvaaman 1980-luvun todella aidoksi. Sellaista se varmaan olikin!

Ainoa nipotukseni kohdistuu Paasilinnan naishahmoihin. Olisin toivonut edes yhtä kaikin puolin mallikasta naista tarinaan, ja lähimmäksi pääsi verotarkastaja Suvaskorpi, joka hänkin saa lopulta hyvin perinteisen naisihmisen roolin. Mutta kenties tämäkin on sitä 1980-lukua.

Sen sijaan Ukko Ylijumalan kuusi käskyä voisin milloin tahansa ottaa omaksi huoneentaulukseni:

1. Muista pelätä Ukkosta.
2. Älä ole pienille paha.
3. Suojele elämää.
4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.
5. Elä ihmisiksi.
6. Älä anna periksi.

Näitä sietää miettiä.

___

Nopealla haulla en löytänyt muita blogikirjoituksia Ukkosenjumalan pojasta. Haastankin juuri sinut siellä lukemaan tämän mainion kirjan mitä pikimmin!

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen tason, Jonna Tervomaan!

Kotimainen kasarikirjakesä: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2010 (1. painos 1980)
160 s.

Kirjastosta.


Mertsi Vepsäläinen on nuori mies, jota sota kohteli kaltoin. Luoti kävi turhan lähellä ja aiheutti sen, ettei Mertsillä enää leikkaa ihan entiseen malliin. Lisäksi hänellä on välillä tuskaista päänsärkyä sekä kasvojen pakkoliikkeitä, ja joskus oma nimikin unohtuu. Yksinäisyyskin vaivaa, sillä perhettä ei Mertsillä enää ole.

Kun Mertsi tapaa koulun korjaustöissä römeä-äänisen ja puheliaan Ville Kuosmasen, uudet ajatukset valtaavat pään. Kuosmasella on kotona narttukoira, Sakke, jonka kannukset ovat kasvaneet liian pitkiksi. Ne pitäisi leikata, ettei Sakelle satu haaveria metsällä, mainio metsästyskoira kun on. Siitäkös Mertsi innostuu – pääsisi tekemään hyvää työtä ja voisi ystävystyä koiran kanssa. Ei olisi enää niin yksinäistä.

Matka Kuosmasen kotipirtille on kuitenkin hieman pidempi kuin Mertsi ajatteli. Hän ajautuu savottakämpälle apumieheksi, tutustuu uusiin ihmisiin ja joutuu kokeilemaan onneaan erilaisissa puhdetöissä, joista toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Kun Mertsi lopulta pääsee Kuosmasille saakka, moni asia on ja tapahtuu toisin kuin hän luuli.

Haahuilin taannoin kirjastossa ajatuksenani löytää jotakin kätevää kesäluettavaa Albatrossia haavoitin -blogin Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen. Veikko Huovisen kohdalla käsi osui hyllyyn kuin itsestään. Kokeillaanpa tätä!

Luin Koirankynnen leikkaajan juhannuksena ja todettava on, että paukkupakkasissa pääasiassa syrjäisellä savottatuvalla vietetty 160 sivua oli tunnelmaltaan hieman, no erikoinen lukutilanteeseen nähden. Hyvin sinne silti tuli upottua, Mertsin ja kumppaneiden maailmaan, 1940-luvun lopun Suomeen.

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, joten ennakko-oletuksia oli vain vähän. Humoristiksi olen hänet mielessäni lokeroinut, mutta sitä piirrettä ei tässä kirjassa näy. Lempeää sympatiaa senkin sijasta. Kirja tuntuu pituuttaan suuremmalta, ja vaikka sivuja on varsin vähän, lukukokemus oli kokonainen ja eheä.

Ei ole maailma tai sotakorvauksia täydellä höyryllä maksava Suomi helppo paikka olla ja elää, etenkään, kun on menettänyt sekä perheen että täysipainoisen elämän. Mertsi ei kuitenkaan jää surkuttelemaan itseään, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei ole sankari, muttei kyllä täydellinen reppanakaan – Mertsi vaan. Kiintymystähän me kaikki kaipaamme ja yksinäisyyttäkin useimmat pyrkivät välttelemään. Viattomuus sen sijaan on monimutkainen käsite, jota ei maailmassa kovin paljoa ole.

Vaikka Koirankynnen leikkaaja on mitaltaan lyhyt, sen ihmisistä ehtii tulla läheisiä. Kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on ärsyttäviä puolia, mutta juuri siksi Huovisen ihmiskuvaus tuntuu niin aidolta. Työnteko on raskasta ja elantoa on riivittävä kasaan niillä keinoin, joita käytössä on. Epätoivoon ei silti ole syytä, sillä kamina kuivattaa metsätöissä kastuneet varusteet ja vaikka kahvi on kortilla, jo höyryävä korvike ja loraus viinaa tuovat pienen ilon aherrukseen. Ja mikä ilo onkaan, kun lähes jokapäiväinen hernerokka vaihtuu kerrankin tuoreisiin ahveniin!

Koirankynnen leikkaaja jää mieleeni positiivisena yllättäjänä. Vaikka se kertoo aiheista, jotka saattavat herättää sääliä ja surkuttelua, ihmetystäkin, se ei ole masentava. Arkinen se kyllä on, ja sellaisenaan kirja, jonka lukeminen saa muistamaan, että aina kannattaa yrittää, vielä yhden kerran lisää, vaikka maailman koira purisikin napakasti.

Mitähän sitä seuraavaksi Huoviselta lukisi?

___

Salla pohtii tekstissään Koirankynnen leikkaajan taitavaa ristivalotusta, Luru nautti erityisesti Huovisen mehevistä kuvailuista, vaikka kokikin kuvatun maailman vieraana, Tessa viehättyi tarinan ja kielen yksinkertaisuudesta ja rikkaudesta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kotimainen kasarikirjakesä sekä Lukemattomat kirjailijat.