Kansojen juurilla -lukuhaasteen koonti (lopultakin...)

Viime marraskuussa aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste (alkuperäinen postaus täällä) päättyi jo yli kuukausi sitten, Maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Haasteessa piti lukea vähintään kolme alkuperäiskansoja käsittelevää tai alkuperäiskansaan kuuluvan henkilön kirjoittamaa kirjaa, joista yhden piti liittyä saamelaisuuteen.

Itse sain haasteen aikana luettua kuusi siihen sopivaa kirjaa. Kaikkea suunnittelemaani en ehtinyt, mutta onneksi lukuhaasteidenkin jälkeen on (luku)elämää.

Mukaan lähti paljon innokkaita itsensähaastajia, ja jälleen kerran luettiin kymmeniä eri kirjoja. Toistakymmentä muisti linkata koosteen aloituspostaukseen (vinkkaathan vielä, jos koosteesi on mennyt minulta ohi silmien), ja niiden perusteella koostin allaolevan lukulistan. Siitä sitten vaikka vinkkiä muillekin! Luimme yhdessä seuraavia kirjoja:


Saamelaiset

Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799 (Nipvet)
Ante Aikio: Aigi – Jänkäjärven syöverit (Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ante Aikio: Aigi II – Lovi (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Annukka & Samuli Aikio: Kultainen koskelo (Kirjamatkat)
Matti Aikio: Eläinten nahoissa (Rinkka ja nojatuoli)
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia)
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Kirjasähkökäyrä)
Elina Helander-Renvall (toim.): Auringon tytär (Kirjamatkat)
Leena Laulajainen: Tyttö jonka joki halusi vaimokseen (Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (Kirjojen keskellä, Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide (Orfeuksen kääntöpiiri)
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (Eniten minua kiinnostaa tie, Matkalla tuntemattomaan)
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta (Kirjamatkat)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä)
Lars Pettersson: Kautokeino, kylmä kosto (Kirjan pauloissa)
Jean-François Regnard: Retki Lappiin (Nipvet)
Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (Sheferijm)
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen (Kirjamatkat)
Annika Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Eniten minua kiinnostaa tie)


Amerikan mantereiden alkuperäiskansat

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis: Edward S. Curtis (Orfeuksen kääntöpiiri)
Ernest S. Burch: Eskimot (Orfeuksen kääntöpiiri)
Forrest Carter: Pikku puun kasvatus (Ullan Luetut kirjat)
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Evarian kirjahylly)
Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka (Sheferijm)
J. Fenimore Cooper: The Last of the Mohicans (Nipvet)
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Nipvet)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (Nipvet)
Louise Erdrich: Pyöreä talo (Kirja hyllyssä)
David Grann: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Nipvet)
Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies (Sheferijm)
Tiina Itkonen et al.: Inughuit (Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli)
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (Eniten minua kiinnostaa tie)
Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä (Sheferijm)
Corto Maltese: Keskiyön auringon alla (Oksan hyllyltä)
Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (Nipvet)
Karl May: Hopeajärven aarre (Iltatähden syttyessä)
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset (Kirjan pauloissa)
Virpi Pöyhönen: Doe (Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä)
Andrés Reséndez: A Land So Strange (Nipvet)
David Treurer: Hiawatha (Rinkka ja nojatuoli)
Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka (Sheferijm)
Mika Vaaranmaa (toim.): Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja (Kirjamatkat, Evarian kirjahylly)
Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Sheferijm)


Aboriginaalit

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja (Kirjamatkat)
Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (Matkalla tuntemattomaan)
Geraldine McCaughrean: The Middle of Nowhere (Iltatähden syttyessä)
Tamara McKinley: Merten taa (Kirjan pauloissa)
Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta (Kujerruksia)
David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Rinkka ja nojatuoli)


Maorit

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Sheferijm, Kujerruksia)
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly)


Polynesia

Herman Melville: Taipii – Kappale polynesialaisten elämää (Matkalla tuntemattomaan)


Afrikan alkuperäiskansat

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Kirja hyllyssä)
Rachel Campbell-Johnston: The Child's Elephant (Iltatähden syttyessä)

****************

Suuret kiitokset innokkaille osallistujille! Jatketaanhan alkuperäiskansojen esilläpitoa edelleenkin? Tai ainakin oman tiedon kartuttamista aiheesta? Lukemisiin!

Virpi Pöyhönen: Doe

Lisää mökkilukemisia toissaviikolta. Virpi Pöyhösen Doe oli lukukokemus, jota maistelin, pohdiskelin ja ihastelin. Kirja vei täydellisesti mukanaan, sen melankolinen, hieman salaperäinen ja mystinen, paikoin jopa yliluonnollinen tai ainakin vahvasti unenomainen tunnelma sopi erinomaisesti luonnon keskellä nautittavaksi.

Kirja on kahden naisen tarina: Patty on äiti ja Mary on tytär. Doen kaupunki on juuri niin nimetön ja mitätön kuin sen "nimestä" voi päätelläkin: surkea tuppukyllä intiaanireservaatin laitamilla. Kaupunki on pahaaenteilevän hiljainen, ja sen katuja hallitsevat – ainakin öisin – raivoisat kulkukoirat ja kaupungin ainoa menestyjä, muuriensa takana kartanossa asuva Harry Battlefield.

Patty on kahden kulttuurin kasvatti. Isä tuli kaukaa meren takaa, äiti reservaatista. Äiti lähti, isä jäi. Patty itse lentelee kahden maailman väliä: hän työskentelee paikallisessa saluunassa ja koettaa pitää kotitaloaan pystyssä, mutta aika ajoin hän sukeltaa äidinperintönsä luokse, ottaa osaa riitteihin ja tapaa lastensa isää Mahkahia. Lapsia riittää, sillä Patty on synnyttänyt seitsemän kertaa, aina elokuussa. Ensin kuusi poikaa ja viimeiseksi tyttären.

Tytär Mary on vielä nuori, mutta siinä missä äiti koettaa suojella häntä maailman pahuudelta (ja omalta kohtaloltaan?), kasvaa halu vapauteen pitelemättömän suureksi. Ja niin Mary katoaa. Kuulemme hänen näkökulmansa tarinaan kirjan toisella puoliskolla, ja se on tarkka. Tarkempi kuin Patty haluaisi.

Doen kieli on kaunista, mutta sokeri siitä on kaukana. Pikemminkin kyse on hyvin huolellisesta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kertoa tarinaa pienin sykäyksin, varovaisin liikkein. Tunnelma on kiehtovasti rakennettu. Se on kuin paikalleen pysähtynyt, mutta kuitenkin kaikki muuttuu koko ajan. Huikean onnistunut kokonaisuus, kerta kaikkiaan.

Alkuperäiskansojen tilannetta käsitellään Doessa hienovaraisesti ja silti kantaa ottaen. Kirja on hätähuuto tukahdutettujen puolesta ja kriittinen osoitus rakenteiden monimutkaisuudesta. Kaupungin katujen verikoirat ovat kuin päälle hyökyvä vihollinen, jota vastaan edes nyrkkiraudat eivät auta: ne tulevat kuitenkin, valtaavat kadut ja elintilan omalle elämäntavalleen, muista piittaamatta. Niin ikään Harry Battlefield vahvistaa muurejaan tehdäkseen eron alkuperäisasutukseen, osoittaakseen valtansa. Sinne Pattyn pojatkin päätyvät, Battlefieldin verkostoihin.

Yhtä lailla kirjan teemana on juurettomuus ja yksinäisyys. Kuinka ne ujuttautuvat osaksi elämää, joskus jo syntymästä saakka, ja kuinka niiden hallitseminen voi käydä mahdottomaksi. Mutta mistä kaikesta voi "syyttää" vain itseään, ja mikä taas tulee ulkoapäin niin suurella voimalla, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta siltä suojatua? Sitäkin Doessa ansiokkaasti pohditaan.

Doe jätti vahvan jäljen ja paljon avoimia kysymyksiä. Se on onnistuneen romaanin ja mieleenpainuvan lukukokemuksen merkki.


Virpi Pöyhönen: Doe
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2015
276 s.

Kirjan sain Maijalta. Kiitos!

_______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasähkökäyrä, Aina joku kesken

Doe on kuudes ja viimeinen Kansojen juurilla -haasteeseen lukemani kirja. Haaste muuten päättyy huomenna!

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto

Naomi Klein (s. 1970) on kanadalainen toimittaja, joka on massiivisilla teoksillaan ottanut näkyvästi kantaa globalisaatioon, kapitalismiin ja ilmastonmuutokseen. Tuorein kirja Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto on rasittavasta nimestään ja ilmiselvästä agendastaan huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) oivallista ja ravisuttavaa luettavaa.

Klein pitää länsimaista "tuhokapitalismia" ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Se mahdollistaa uusiutumattomien energianlähteiden ryöstökäytön, päästökaupan epäonnistumisen, uusiutuvien energiamuotojen sysäämisen sivuun ja globaalin epätasa-arvon vahvistumisen. Rahan valta on eittämättä massiivinen, ja esimerkiksi vapaakauppasopimusten edistämisen estäminen ei luonnollisestikaan ole suurten korporaatioiden mieleen.

Vapaakauppasopimukset ovatkin Kleinin mukaan yksi olennaisimmista syistä sille, ettei uusiutuvia energiamuotoja päästä paikallisesti hyödyntämään. Kaupan säännöt muodostavat rakenteellisen ongelman: ilmastonmuutosta ei voida hillitä, jos sen kannalta tärkeitä toimenpiteitä ei voida panna toimeen (raha)poliittisen vastustuksen ja solmittujen sopimusten vuoksi.

"Kun ihmiset oivaltavat, että hallituksemme ovat sitoneet kätemme kymmenillä vakavasti otettavan ilmastopolitiikan kieltävillä sopimuksilla, he voivat perustellusti vastustaa uusia vastaavia sopimuksia niin kauan, kunnes sellainen pikkujuttu kuin maapallon elinkelpoisuus on ratkaistu tyydyttävästi."

1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Kiinasta tuli "koko maailman tuotantopaja" ja samalla myös sen savupiippu. Voidaan puhua päästöräjähdyksestä, jonka Kiina ja Aasia yleensä saavat juhlallisesti omiin nimiinsä: länsimaat taas voivat rypeä tyytyväisyydessä onnistuttuaan siirtämään omia päästöjään pois silmistään. Päästöt eivät tietenkään ole minnekään kadonneet, vaan kasvaneet entisestään – ja tuhoavat maapalloamme kaikkialla, lähtöpisteeseensä sen kummemmin kiintymättä.

Klein ei tyydy vain osoittamaan sormella syyllisiä (vaikka tekeekin sen tomerasti), vaan hänellä on ratkaisuehdotuksia. Ensinnäkin ilmastopolitiikkaan tarvitaan oikeudenmukaisuutta, kokemusta siitä, että "samat säännöt pätevät kaikkiin varallisuudesta ja vaikutusvallasta riippumatta". Tavalliset kansalaiset ovat jo vuosikaudet tehneet pieniä ekotekoja arjessaan joko vapaaehtoisesti tai pakosta, kun samaan aikaan suuren mittakaavan saastuttajat ovat kasvattaneet päästöjään ilman rangaistuksia. Yksittäiset kuluttajat eivät millään voi toimia yksin ilmastonmuutosta vastaan.

Toinen ratkaisun siemen on paikallisuus. Erilaiset paikallisyhteisöt, osuuskunnat ja muut pienen alueen toimijat kykenevät suuriin tekoihin, kun ylikansallisilta korporaatioilta viedään mahdollisuus sanella talous- ja energiapolitiikan suuntaviivat. Klein osoittaa kirjassaan usealla esimerkillä, kuinka paikallistoimijat ovat onnistuneet tekemään muutoksen omalla elinalueellaan ahkeralla ja periksiantamattomalla tyylillä. Erinäisiä fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisiä lieveilmiöineen on estetty, luontoalueita on saatu suojeltua ja paikallisyhteisöissä on kyetty ottamaan käyttöön uusiutuvan energian muotoja ilman ylhäältä saneltua ohjausta tai pakkotoimia.

Klein peräänkuuluttaa aktiivista kansalaisliikettä, johon tavalliset ihmiset ottaisivat osaa vaatien itselleen, perheilleen ja elinpiirilleen terveempää ja tasapainoisempaa ympäristöä. Pienistä ryhmistä koostuisi tällöin suuri kokonaisuus, joka olisi riittävän vahva haastamaan ne tahot, joiden intresseissä ei ole ilmastonmuutoksen torjunta. Kleinin mukaan "jos jokainen meistä rakastaisi kotipaikkaansa tarpeeksi puolustaakseen sitä, ekologista kriisiä ei olisi. Mitään paikkaa ei silloin voisi alentaa uhrattavaksi." Jakolinjaa "aktivisten" ja "tavallisten kansalaisten" välillä ei enää olisi, kun aktivismista tulisi koko yhteiskunnan läpäisevää täysin normaalia toimintaa, jossa jokainen olisi aktivisti.

Vahva julkinen sektori on niin ikään Kleinin työkalupakin osa, mikä ei ole missään määrin yllättävää ottaen huomioon hänen vasemmistolaisen eetoksensa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina hänen vaatimuksensa eivät mitenkään hätkähdytä minua, mutta uskoisin Atlantin takana olevan toisin: nehän ovat osittain suorastaan radikaaleja ajatuksia. (Tässä vaiheessa hengähdän syvään ja koetan pitää pään pystyssä, vaikka se valtiomalli, johon olen kasvanut ja jota suuresti kunnioitan, onkin menossa kovaa vauhtia alamäkeen.)

"Joka käänteessä toimintaamme leimaa kunnioituksen puute suhteessa voimiin, jotka olemme sysänneet liikkeelle. Olemme varmoja tai ainakin toivomme, että luonto, josta olemme tehneet kaatopaikan, ja ihmiset, joita olemme kohdelleet kuin roskaa, eivät koskaan reagoisi tai vaikeuttaisi elämäämme."

Klein nostaa kirjassaan vahvasti esiin alkuperäiskansojen aseman, jossa on suuria puutteita maailmanlaajuisesti. Alkuperäiskansoja ajetaan pois asuinsijoiltaan energiapolitiikan tieltä, vaikka juuri heidän elämäntavastaan olisi syytä ottaa oppia: maasta saadaan paljon, mutta sitä hoidetaan ja uudistetaan, tulevaa silmällä pitäen. Paikoin alkuperäiskansat ovat onnistuneet vahvistamaan asemaansa elintilansa suhteen, mutta paljon työtä vielä vaaditaan, jotta tilanne on vakaa. Alkuperäiskansoja myös käytetään Kleinin mukaan hyväksi "ihmiskunnan ilmastosankareina" ilman, että he saisivat mitään vastineeksi.

Tämä muuttaa kaiken on hengästyttävää, rasittavaa ja tärkeää luettavaa. Sen tyyli on yhtä aikaa henkilökohtainen ja yleinen, tempo kiihkeä ja asenne napakka, tuumaakaan periksiantamaton. Klein on tehnyt avustajineen massiivisen tutkimustyön, matkustanut ympäri maailmaa tekemässä haastatteluja ja osallistumassa seminaareihin ja tapahtumiin, ottanut selvää, ärsyttänyt ja haastanut. On helppo uskoa,  että hän on saanut ja saa paljon kuraa niskaansa kiihkeitä ajatuksia herättävän työnsä vuoksi. Valitettavasti Kleinin johtopäätöksiä on hankala kokonaan tyrmätä, joskin kritisoida aina voi. On selvää, että tämä aihepiiri on äärimmäisen keskeinen sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta. Ja meteliä on syytä pitää, kunnes suunta muuttuu.

"Täytyy muistaa, että suurin este ilmastokriisin voittamiselle ei ole se, että olisi liian myöhäistä emmekä tietäisi mitä tehdä. Aikaa on riittävästi. On myös valtavat määrät vihreitä teknologisia mahdollisuuksia ja ekologisia visioita."

"Nyt jos koskaan on oikea hetki panna toimeen suunnitelmaa, joka tervehdyttäisi paitsi planeettamme, myös rikkoutuneen taloutemme ja pirstaloituneet yhteiskuntamme."


Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto
Suomentajat: Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen & Henri Purje
Ulkoasu: Scott Richardson & Elina Salonen
Into Kustannus 2015
622 s.
E-kirja.

This Changes Everything: Capitalism vs. the Climate (2014)

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Helsingin Sanomat

Alkuperäiskansoja koskevan osionsa vuoksi otan kirjan osaksi Kansojen juurilla -lukuhaastetta.

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Kansojen juurilla -lukuhaaste

Kuvan pohjana Pearson Scott Foresmanin julkaisema kuva (public domain).
Haastekuvaa saa käyttää.

Alkuperäiskansaksi kutsutaan väestöä, joka polveutuu tiettyä maantieteellistä aluetta alkuperäisesti asuttaneesta kansasta tai asukkaista. Nämä kansat ovat asuneet alueella jo ennen nykyisten valtionrajojen muodostumista. Maa-alueiden valtausten ja uudisasuttamisen jälkeen he ovat säilyttäneet perinteisen elämänmuotonsa sekä sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Alkuperäiskansojen oikeudellinen asema uusissa valtiossa on vaihdellut kautta aikojen.

Maailmassa on tänä päivänä noin 370 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä, mikä on noin 5 prosenttia koko maailman väestöstä. He elävät noin 90 eri valtion alueella.

Usein alkuperäiskansat muodostavat kansallisen vähemmistön kotimaassaan. Jotkut väestöryhmät tosin kiistävät valtiolliset rajat ja niiden oikeutuksen, eivätkä siksi hyväksy, että heidät määritellään vähemmistöksi.

Alkuperäiskansojen tavat, perinteet sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet eroavat usein valtion muun väestön sosio-kulttuurisesta järjestelmästä. Myös heidän asemansa valtion sisäisessä rakenteessa vaihtelee. (Lähde: YK-liitto.fi)

Olen viime aikoina monistakin syistä tullut pohtineeksi alkuperäiskansoja ja niiden tilannetta maailmassa. Vähiten pohdiskeluun ei ole vaikuttanut tämänhetkinen Euroopassa vallitseva massiivinen kansainvaellusten aika ja sen aiheuttamat lieveilmiöt. Ihmiset ovat liikkuneet aina, ja aina on ollut niitä, jotka ovat olleet paikalla ennen muita. Se tuntuu unohtuvan usein – Suomessakin.

Suomessa asuu Euroopan Unionin alueen ainoa alkuperäiskansa: saamelaiset. Siitä huolimatta Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta, jonka tarkoituksena on turvata alkuperäiskansojen oikeudet. Lisää aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä.

Sekä näistä syistä että puhtaasta halusta oppia ja ymmärtää itse enemmän julkistan nyt lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen. 

Kansojen juurilla -lukuhaaste alkaa tästä päivästä ja päättyy YK:n julistamana kansainvälisenä maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8.2016. Mukaan lasketaan kauno- ja tietokirjallisuus, joka luetaan (ja blogataan) tänä aikana. Alkuperäiskansojen tulee liittyä haastekirjallisuuteen jollakin tapaa: joko niin, että kirja kertoo alkuperäiskansasta tai sen jäsenestä tai sen on kirjoittanut johonkin alkuperäiskansaan kuuluva henkilö.

Minimivaatimus haasteen suorittamiseksi on kolme luettua kirjaa. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisuuteen, mutta muita rajoittavia vaatimuksia ei ole. Tällä kertaa keskitytään tosin olemassa olleisiin tai oleviin kansoihin, eli fiktiiviset alkuperäiskansat eivät kelpaa tähän lukuhaasteeseen.

Ilmoittaudu kommentoimalla tätä postausta ja linkkaile bloggauksiasi joko pitkin matkaa tai haasteen päättyessä koosteena. Osallistua voi luonnollisesti ilman blogiakin, jolloin olisi hauskaa kuulla kommenteissa lukukokemuksista. Haasteen lopuksi järjestänen teemaan sopivan arvonnan halukkaille.

Tervetuloa mukaan lukemaan maailman alkuperäiskansoista!

________

Kaunokirjallisia kirjavinkkejä:

(Listan täydennysvinkit suotavia)

Chinue Achebe: Kaikki hajoaa

Annukka Aikio & Samuli Aikio: Lentonoidan poika – saamelaisia satuja

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Niilo Aikio: Niga

Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Guillermo Blanco Secueiros: Aguaratumpa ja joen kansa

Robert Crottet: Kuun metsä

Alan Duff: Kerran sotureita

Alan Duff: Soturin varjo

Louise Erdrich: Pyöreä talo
Marie Louise Fischer: Delia-sarja

Kati-Claudia Fofonoff: Paatsjoen laulut

Kati-Claudia Fofonoff: Maa muovattu toisinpäin

Witi Ihameara: Valasratsastaja

Javier de Isusi: Hullu joki

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Siiri Magga-Miettunen: Haile Selassie ja Lass'uulan Niila

Diego Marani: Viimeinen vostjakki

Tamara McKinley: Merten taa

Tamara McKinley: Pelottomien maa

Tamara McKinley: Perintöosa

Rauna Paadar-Leivo: Halstamojängän noita

Rauna Paadar-Leivo: Vieras talvi

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
Virpi Pöyhönen: Doe

John Steinbeck: Helmi

Henry Thoreau: Kolme matkaa erämaahan

David Treuer: Hiawatha

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni

Mario Vargas Llosa: Keltin uni

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen

Kerttu Vuolab: Valon airut

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Annika Wennström: Lapinkylä

Tietokirjallisuus- ja muistelmavinkkejä:

(Listan täydennysvinkit suotavia)

Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

Hernán Cortés: Kirjeitä kuninkaalle
Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa
Don Gulbrandsen (toim.): Pohjois-Amerikan intiaanit – Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Historian lisälehtiä – Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa

Harri Kettunen & Elina Vuola (toim.): Latinalainen Amerikka – Ihmiset, kulttuuri, yhteiskunta

Anders C. Krogh: Jaguaarin voima – Vuosi Amazonian sademetsässä

Ruby Langford: Bonalbon musta Ruby

Ildikó Lehtinen (toim.): Volgan mutkasta Siperiaan – Sukulaiskansat tämän päivän Venäjällä

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista – Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset – Kohtaamisia 1896–1953

Claude Lévi-Strauss: Tropiikin kasvot

Charles C. Mann: 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta

John G. Neihardt: Musta Hirvi puhuu

Samuli Paulaharju: Lapin muisteluksia

Sanna Valkonen: Poliittinen saamelaisuus

Pirjo Kristiina Virtanen, Lea Kantonen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.): Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa