”Kerran petolintu, aina petolintu” - Hurjan Louhen siivillä

Ajatus nousi versona pimeästä.

”Voisimmeko tehdä oman?” kysyin.

”Sanotaan, että moni seppä on yrittänyt takoa kirjokannen”, Saras sanoi. ”Mutta kukaan ei ole vielä onnistunut.”

”Miltä kirjokansi näyttää?” kysyin.

”Kukaan ei tiedä”, Saras-täti vastasi. ”Miltä se sinusta näyttää?”

Näin puun, loputtoman, ja tähdistä kirjavan taivaan sen yllä. Oksilta putosi kultaa. Puu näytti naiselta, se näytti mieheltä. Se näytti ihmiseltä. Se näytti joltakin, jonka suojaan voisi rakentaa kodin.

”En tiedä”, sanoin, vaikka näin. ”Onko kirjokannella nimi?”

”Sampo”, Saras-täti sanoi. ”Kirjokantta kutsutaan sammoksi.” (s. 20-21)


Minkä matkan sain tehdä vuoden pimeimpänä aikana, juuri silloin, kun päivä alkoi vihdoin taas pidentyä odotuksen jälkeen. Kuljin rautakauden maisemassa, metsänpeitossa, pohjolassa. Soilla, kallioilla, rannoilla, taivaalla. Kohtasin hiiden väen, Tuonen Tytin, valkopartaisen tietäjän, kirveskansan, Synnyttären.

Ja kohtasin Lauhan, kohtasin Louhen.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja (Teos 2025) vei minua päivisin ja öisin. Se ei antanut unen tulla, se kuiski korvaani silloin, kun tein jotain muuta tai yritin. Merikotkan sulat tulivat esiin ihon alta, synnyt kiertyivät suoniin.

Lukeminen on pitkään ollut jo vaikeaa. Keskittyminen, toisiin maailmoihin uppoaminen. Mieli sinkoilee, ajatukset tykyttävät tai jokin sumu, joka niiden päällä on. Mutta Lumenlaulaja mursi kurjan taian punomalla uuden, vahvemman.

Tarina on Louhen oma, kerrankin, ei kenenkään muun sanelema, maalaama, esittämä. Louhi syntyy Lauhana, Pohjolan valtiattaren perheeseen, vahvojen sisarten seuraan. Maailma on tuulinen, joskus karu, mutta se on tukevilla kantimilla. On usko ja luotto Tuhannen synnyn jumalattareen, sukulinjan jatkumiseen naisten voiman kautta, luonnon ja maailmankaikkeuden tasapainoon. Kunnes kaikki rikotaan kirveillä, poltetaan ja häpäistään, upotetaan suohon.

Lauha pakenee kauas, Tuonelan rajoille saakka. Hän joutuu saattamaan sisaruksiaan Tuonelan virran yli, hän joutuu luopumaan kaikesta siitä, minkä luuli olevan ikuista. Pakomatka jatkuu metsänpeittoon, turvaan, jossa on tilaa kaltoinkohdelluille ja suojaa tarvitseville. Lauhan voimat palaavat ja kasvavat. Hän vahvistuu, löytää ytimensä, joka ei koskaan kadonnutkaan. Hänestä tulee Louhi, ja hän on valmis ottamaan vääryydellä viedyn takaisin itselleen ja suvulleen.

Pohjolan valtiattarena Louhi huolehtii perheestään ja kansastaan, parantaa elinoloja ja tekee kaikkensa sen eteen, minkä katsoo olevan oikeutettua ja oikein. Auringonkiertojen aikana maine kasvaa ja leviää, eikä lopulta ole yllätys, että pohjolan vauraudesta haluavat päästä muutkin jaolle.

Hinta on kova, kaikille.


”Ne, jotka haluavat kieltää voimasi ja viedä sen sinulta, yrittävät tehdä niin joka tapauksessa. Huolimatta siitä, kätketkö sen vai annatko sen kasvaa kaikkien näkyvillä.” (s. 387)


Lumenlaulaja on huumaava lukukokemus, joka antaa tilaa ja laajentaa ymmärrystä. Se on vahva tarina, joka ammentaa itämerensuomalaisesta perinteestä, mutta tekee sen omaehtoisesti ja jäljittelemättä. Louhen maailma on avoin ja salliva, mutta samalla siinä on rajat, määreet ja jyrkkyys, jota on lähes mahdotonta loiventaa.

Itärannan käsissä Louhi on niin paljon muuta kuin miksi hänet on kansallisromanttisessa katseessa alistettu. Hänellä on oma ääni, oma valta. Kaikessa mahdissaankin hän on kuitenkin osa jotain suurempaa: osa tasapainoa, kokonaisuutta, elämän kirjoa ja maailmankaikkeutta. Eikä mitään siitä yksin.

Upea kirja, hieno lukuelämys.

Taika, joka saa yli kahden auringonkierron mittaisen kirjoitushiljaisuutenikin katkeamaan.


Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissasi kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni? (s. 402)

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Kansi: Jussi Kaakinen

Teos 2025

410 s.

Omasta hyllystä, saatu lahjaksi.

Juha Hurme: Niemi

Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua ja pohdintaa kirjallisuuden lajityypeistä ja kaunokirjallisuuden rajoista. Diktaattori Elisabeth Rehn kertoi palkintojenjakotilaisuudessa marraskuussa valinnan olleen hänelle itsestäänselvä. Juha Hurmeen Niemi on massiivinen suomalaisen kulttuurihistorian seikkailueepos, ja mikäpä olisikaan ollut sen sopivampi valinta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden voittajaksi. (Tähän vain pieni sarkasminhippunen. Itse kyllästyin Suomi 100 -teemaan läpeensä jo vuonna 2016.)

Niemi kattaa kevyesti erään pohjoisen maapläntin historian alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, jolloin yhteiselo Ruotsin kanssa päättyi. Sen ilkikurinen kertojaääni kuuluu ehkä kirjailijalle itselleen tai jollekulle muulle, kuka tietää. Kirjan seitsemäntoista lukua kertovat Suomenniemestä, sen ihmisistä, hallitsijoista, historiasta, kansanperinteestä, uskonnosta, runoudesta, onnenhetkistä ja onnettomuuksista. Unohtamatta kontakteja niemen ulkopuolelle – niitä on aina riittänyt!

Hurme revittelee anteeksipyytelemättömällä ja viihdyttävällä tyylillä. Tekstistä nousevat esiin niin tutummat kuin hieman vieraammatkin historian käänteet. Suomalaisen kansanrunouden ja kotimaisen kirjallisuuden kunniaa Hurme korostaa huomattavasti, eikä niissä toki mitään hävettävää ja vaiettavaa olekaan. Runsaat lainaukset ja sitaatit tuovat puheena olevat aiheet vahvasti esiin ja lukija voi itsekin tehdä tulkintojaan.

Niemessä äänen saavat nekin, joille sitä ei niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa niin hevin ole annettu. Toisaalta voi miettiä, mitkä ovat syyt, joiden perusteella kyseisen aseman saa. Mikä on se suurempi merkitys surkealla turkulaisella kanttorilla tai satunnaisella talonpojalla? Yksilönä tietenkin mittaamaton, mutta millaisia päätelmiä tapausesimerkkien pohjalta voidaan tehdä historian kulusta? Hurme toki osaa perustella tarinalliset valintansa tai vähintäänkin uuvuttaa lukijan yhä tihenevillä kierroksilla ja eräänlaisella kirjallisella pölinällä, mutta paikoin teksti etenee levottomasti ja edelliset käänteet takinliepeistään lähes huomaamatta karistaen.

Koska olen historia pääaineenani valmistunut ja historianopettajaksi jotensakin identifioituva, minun pitäisi varmaankin olla tällaisesta historia-aiheisesta teoksesta aivan pähkinöinä. Näin ei kuitenkaan ole. Aloitin Niemen lukemisen ensimmäisen kerran jo viime syksynä, mutta hyydyin lähes saman tien. Uusi yritys alkoi alkuvuodesta, ja vähitellen pääsin noin puoliväliin. Sitten kirja makasi kuukausikaupalla koskemattomana yöpöydällä.

Vaikea sanoa, mistä nihkeys johtuu. Aihepiiri kyllä kiinnostaa, etenkin mitä lähemmäs se 1800-lukua ja hidasta modernisaatiota tulee. Mutta silti: ei. Hurmeen kiistämättä persoonallinen ja ansiokas tyyli ei vain kolahtanut minuun, se pikemminkin uuvutti ja hyydytti. Paikoin tuntui kuin olisin siinä perinteikkäässä tervassa kahlannut.

Sinänsähän lukija ei ole mitään velkaa kirjalle, eikä konfliktia luetun kanssa pitäisi joutua selittelemään. Niemen kohdalla vain tuntuu lähes rikolliselta tai ainakin totaalisen moukalta todeta, etten päässyt sen kanssa samalle aaltopituudelle kuin ajoittain. Toisaalta onneksi kirjastakin on luettavissa, että melkoisia metsäläisiä me niemeläiset olemme, joten ehkä vain noudatan esiäitieni linjaa epäluulossani.

Kaikkea outoa sitä sentään tarvitse ymmärtää, hyvänen aika. Savupirtin räppänät kiinni vain ja takaisin omiin aatoksiin.


Juha Hurme: Niemi
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
448 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla paljon, esimerkiksi Kirjaluotsi, Tekstiluola, Kosminen K

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 27. Finlandia-palkittu kirja.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja tuo kansanperinteestä ammentavan fantasian nykypäivään

Kansantaruista ja myyteistä tuttuja olentoja keskellä tavallisten ihmisten elämää? Piilossa ja silti saatavilla, melkein näkyvillä ainakin niille, jotka katsovat tarpeeksi tarkasti? Sini Helmisen nuorten fantasiasarja Väkiveriset on freesiä ja ilahduttavaa luettavaa, joka tarjoaa yllätyksiä ja pohdinnan paikkoja.

Sarjasta on tulossa neliosainen, ja kolme ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2017–2018. Osat ovat itsenäisiä teoksia, mutta tiettyjä yhtymäkohtia niillä on. Miten lie neljännen osan kanssa, kokoaako se kaiken lopulta yhteen? Jää nähtäväksi.

Avausosa Kaarnan kätkössä alkaa kaikin puolin pieleen menevällä ylioppilaskeväällä. Pinja on aina ollut erinomainen oppilas, ja mielessä siintävät lääkisopinnot. Kaikki romahtaa, kun Pinja saa käsiinsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä suutelee toista tyttöä, Pinjan ystävää vieläpä. Kirjoitukset menevät penkin alle ja mieli mustenee. Pinjan topakka opettajaäiti ei kuitenkaan jää sivustakatsojaksi, vaan hankkii tyttärelleen kesätyöpaikan kaupungin puisto-osastolta. Siellä Pinja kohtaa punatukkaisen Virven, jonka kanssa huomaa olevansa monella tapaa hyvin samanlainen. Jokin vetovoima kuitenkin selvästi on olemassa. Pinjan äiti ei ilahdu tyttärensä heräävästä seksuaalisuudesta, vaan lähettää tämän maalle mummolaan toipumaan "vaiheestaan".

Pinjalla on äidin tempauksen aiheuttaman ärsytyksen lisäksi muutakin pohdittavaa, hänellä on nimittäin selässään suuret arvet, jotka ovat vanhempien mukaan peräisin pienenä lapsena sairastetusta ihosairaudesta. Käy kuitenkin ilmi, että Virvellä on samanlainen selkä, ja kyse on jostain ihan muusta: Pinja on nimittäin metsänneitojen sukua, metsän kuninkaan Tapion hovin jälkeläinen. Ja mihin seikkailuun se viekään, kun ensin omaan todellisuuteen ilmestyy äkkiväärä sinipiika Tuulia, jota kukaan muu ei näe, ja kun metsän kätköistä löytyy myös hiisiä...

Kaarnan kätkössä on vauhdikas, helpostilähestyttävä nuortenromaani, joka tarjoaa lukijalle näkymän yhtäältä lukioikäisen todellisuuteen, toisaalta suomalaisen kansanperinteen inspiroimaan fantasiamaailmaan. Helminen hyödyntää rohkeasti kansanperinnettä ja sen kaanonia ja tekee myös uusia tulkintoja siitä. Käänne realismista fantasiaan on vauhdikas ja yllättäväkin, ja vaikka osasin sitä odottaa, jouduin kieltämättä hieman nikottelemaan, joskin tunnelman vaihtumiseen tottui kyllä nopeasti.

Kiven sisässä on sarjan toinen osa, ja sen pääosassa on Pekko, jonka mummo on vastikään kuollut. Pekon perhe muuttaa mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon, ja muutos vaatii sopeutumista kaikilta. Pekko on enemmän tai vähemmän koukussa Minecraftiin, mutta pelaamisen lisäksi on kuitenkin mentävä myös uuteen kouluun, jossa erikoisen oloinen Tuulia-niminen tyttö on ensimmäisenä vastassa. Yläkerrassa asuu kiinnostava tyttö Gwin, joka puhuu suomea murtaen ja pukeutuu peittävään huiviin ja pitkään hameeseen. Vähitellen Pekolle paljastuu, että mummon kuolema ei ole lainkaan niin yksinkertainen vanhuksen poismeno, kuin hänelle on annettu ymmärtää – ja vaara vaanii koko perhettä.

Kiven sisässä on tunnelmaltaan jännittävämpi kuin Kaarnan kätkössä, ja siinä käänteet lähtevät avausosaa nopeammin käyntiin. Pekon kokemat tilanteet ovat toisella tapaa uhkaavia kuin Pinjan, ja ympäristö on myös olennaisesti erilainen. Siinä missä Pinja joutuu kiipeliin metsässä, Pekko päätyy sananmukaisesti kiven sisään, kaupungin maaperän ja kallioiden alle.

Kolmas osa Veden vallassa on puolestaan järvien pinnan alle sukeltava tarina. Päähenkilö Mari on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Isä uskoo vahvasti kalevalaisten olentojen olemassaoloon, äiti puolestaan on kadonnut jo vuosia aiemmin. Pahat kielet sanovat hänen jättäneen perheensä, Marin käsitys on puolestaan, että äiti hukkui uintiretkellä ja siksi isä ei anna Marinkaan uida luonnonvesissä. Marin tilanne on ikävä: lapsuuden paras ystävä Jessika on alkanut hännystelijöineen kiusata häntä, ja arkielämä koulussa on tuskaa. Asiaa ei auta, että eräänä päivänä kylvyssä ollessaan Mari löytää jalastaan selvän suomun.

Mari onkin veden väen sukua, ja houkutus päästä pinnan alle kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kummallinen naapurintyttö Tuulia siitä vakaasti varoittelee. Järvessä on vastassa aivan oma maailmansa: Ahdin hallitsema yhteisö, joka kärsii reviirin ja populaation pienenemisestä ja geenivarannon supistumisesta. Maria todella tarvittaisiin hurmaavan Kymin puolisoksi ja suvun rikastuttajaksi, mutta millä hinnalla...

Veden vallassa oli minulle kaikkein mieluisin sarjan kirjoista. Marin haastava elämäntilanne herätti sympatiani ja Helmisen kerronta pääsee tarinassa kaikkein parhaiten esiin. Toisistaan suuresti poikkeavat miljööt lomittuvat onnistuneesti, ja etenkin järven pinnan alla koetut vaiheet nostattavat sykkeen korkealle.

Väkiveriset on mainiota kotimaista fantasiaa nuorille. Helmisen tekstiä on helppoa lähestyä, eivätkä kirjat ole ylettömän paksuja tai tarinat venytettyjä. Tiivis ilmaisu, mehevät miljööt ja kiinnostavat päähenkilöt yhdistyvät mielikuvitukselliseen kansanperinteeseen, joka on tuotu kitkattomasti osaksi nykypäivää. Ehdottomasti suositeltavaa tutustuttavaa, antaa mennä vaan!


Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset 1)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
220 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja 

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta


Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset 2)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
231 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä,

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Urbaani fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset 3)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jonka voit lukea päivässä), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste (23. Kirjassa liikutaan vesillä)

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä

Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.

Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

Sjón: Skugga-Baldur

Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.

Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.

Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.

Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.

Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.

Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.


Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa

Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Ea Söderberg
Tammi 2012
Underfors (2010)

E-kirjaostos.


Helsingin kantakaupungissa asuu omapäinen mutta varovainen ja äärimmäisen tarkka-aistinen Alva, kahdeksasluokkalainen tyttö, jolla on raitasukat ja milloin minkäkin värinen tukka. Hänellä on rakastavat vanhemmat, mutta jotain puuttuu. Se jokin on tunne omasta historiasta ja tieto varhaislapsuuden muistoista. Ne ovat nimittäin Alvalta kadonneet.

Kun Alva sitten kohtaa eräänä päivänä nahkatakkiin pukeutuneen, hieman erilaisen ja kovin kiehtovan Niden, menneisyys alkaa keriytyä auki. Alvalle paljastuu, että Helsingin alla on aivan toinen maailma, kokonainen kaupunki, Alistadi, jonne keijut, noidat ja peikot ovat paenneet ihmisten tieltä. Siellä odottaa melkoinen määrä salaisuuksia – ja uhkia – ja sinne Nide hänet vie.

Alvaan ihastunut rinnakkaisluokan poika Joel näkee, kuinka Alva ja Nide katoavat maan alle. Ehtimättä harkita sen enempää hän seuraa heitä. Ja mitä maan alla odottaakaan, sitä ei voi kukaan arvata...

Helsingin alla on ollut lukusuunnitelmissa jo kauan. Kun se tuli vastaan edullisena e-kirjana, klikkaus ei kauaa antanut odottaa itseään. Kirjaa oli myös todella miellyttävää lukea e-kirjana puhelimesta, perinteisenä kirjana se on melkein 500-sivuinen järkäle.

Alvan, Niden ja Joelin seikkailu oli miellyttävä lukukokemus. Vauhtia riittää ja tapahtumat seuraavat toisiaan sujuvasti. Olin tosin ajattellut, että kerran Alistadiin mentäessä sieltä ei enää palata, mutta toisin kävi, sillä seikkailu yltää aina Pohjanmaan kautta Lappiin asti. Turtschaninoff ammentaa ansiokkaasti suomalaisesta kansanperinteestä, mitä kiitän. Siitä nimittäin riittää jutun juurta romaaniin jos toiseenkin.

Helsinkiläisenä nautin suuresti kotikaupunkini mehevästä kuvauksesta. Paljon kuljetaan Kruunuhaassa, hieman Katajanokan puolella ja myös Kaivopuistossa. Aito miljöö on aina asia, jota kirjoissa arvostan. Tosin nyt jäin miettimään, kuinka olenkin onnistunut välttymään Alistadin sisäänkäyntien löytämiseltä (no, ehken ole tietoisesti etsinytkään) ja toisaalta: Mitähän Alistadin asukkaat tykkäävät Länsimetron rakennustöistä? Taitavat purnukat helistä siellä päin melkoisen usein...

Kirjan hahmot ovat kiinnostavia ja aitoja. Joel on sympaattinen ja rohkea, hän harrastaa parkouria ja tekee juuri niin kuin itse haluaa. Alva pitää itsensä hallinnassa, vaikka hänellä on taipumusta ylisuorittamiseen ja -varovaisuuteen. Mitä pidemmälle kirja etenee, sen kauemmaksi jää se Alva, jonka valokuvamuisti tallentaa kartat, reitit ja ohikulkevat ihmiset. Olisin ehkä toivonut luonteenpiirteen säilyvän selkeämmin loppuun asti. Toisaalta tarinan kuluessa Alvalle selviää asioita ja hän oppii taitoja, jotka väistämättä vaikuttavat nuoren käsitykseen itsestään.

Helsingin alla on monipuolinen teos. Sen teema liittyy pitkälti perheeseen ja identiteettiin. Jokaisella tulisi olla oikeus tuntea omat juurensa ja oma historiansa. Jokainen haluaa jollain tasolla tietää paikkansa sukupolvien ketjussa. Samalla kirjassa on seikkailullinen ote, joka viihdyttää. Juonessa on jonkin verran tyhjäkäyntiä ja itsestäänselvyyksiä, mutta minua se ei lopulta juurikaan haitannut. Suurimmat pyyhkeet annan dialogista, joka on jotenkin epätasaista ja paikoin epäuskottavaa. Nuoret eivät puhu kirjakieltä, se kuulostaa kirjassakin tönköltä.

Joistakin epäkohdista huolimatta nautin tästä kirjamatkasta suuresti. Pakotonta, modernia, hiottua ja suurista teemoista huolimatta kepeän tunteen jättävää nuortenkirjallisuutta. Ei muuta kuin Alistadin sisäänkäyntiä etsimään...

_____

Helsingin alla ovat vierailleet myös Valkoinen Kirahvi, marjis, Ahmu, Sonja, Tintti, Arja ja Rouva Huu.

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys

Heini Kilpamäki: Suomalaisen tyhmyyden ylistys
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2014
178 s.

Arvostelukappale.


Toimittajana työskentelevä Heini Kilpamäki on tarttunut uudessa tietokirjassaan kiinnostavaan aiheeseen: suomalaiseen tyhmyyteen. Mitä se on? Millaista on suomalainen junttius, miten se rakentaa suomalaista identiteettiä? Millaisin keinoin tyhmyyttä on koetettu kartoittaa, hallita ja parantaa? Onko tyhmyys sittenkään taakka vai pikemminkin hyve – onhan siitä tehty myös vientituote esimerkiksi Jukka Brothersin ja Duudsonien muodossa?

Suomalaisen tyhmyyden ylistys tarkastelee aihepiiriään useasta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi 1800-luvulla alkanut ja 1900-luvulla huippunsa saavuttanut rotuhygienia-ajattelu, maaseudun ja kaupungin erot, naisten tyhmyyteen liittyvät ilmiöt, koulussa ilmenevä tyhmyys ja toisaalta kouluttamattomuuden ihannointi sekä tyhmyys suomalaisena hittinä maailmalla. Jaottelu on selkeä ja looginen, aihepiirit monipuolisesti valittu ja kirjan rakenne lukemaan houkutteleva.

Suomalainen tyhmyys kumpuaa kaukaa, joten ei ihmekään, jos kansallinen itsetunto on edelleen 2010-luvulla varsin alhaalla. Ainahan me mietimme, mitä muut meistä ajattelevat ja miten Suomi ja suomalaiset näyttäytyvät maailmalla. No, emme ole ajatuksinemme yksin saati kovin omaperäisiä, sillä tätä keskustelua on käyty jo 1800-luvulla. Suomessa oltiin huolissaan siitä, miltä kansa näyttää ulospäin ja oli tärkeää osoittaa suomalaisten olevan lähempänä germaanisia kansoja kuin mongoleja. Älykkyys tarkoitti mahdollisuutta menestyä, ja kukapa ei sitä haluaisi.

Tyhmyyden tieteellinen luokittelu ja ihmisten jaottelu muun muassa kallonmittausten perusteella on osa surullista tieteenhistoriaa, mutta väistämättä aihe, joka on hyvä nostaa esiin. Degeneraatiota pelättiin, sillä ajateltiin tyhmyyden leviävän ja "saastuttavan" sukupolven toisensa jälkeen, ellei siihen puututtaisi: niinpä Suomessakin on pakkosteriloitu ihmisiä erilaisin perustein aina 1970-luvun alkuun asti.

Historiallisen tarkastelun ohella Kilpamäki nostaa esiin suomalaista kansanperinnettä ja populaarikulttuuria. Seitsemän veljestä ja Sven Dufva, kylähullut, hölmöläiset, Uuno Turhapuro ja Duudsonit – tyhmyydestä, sivistymättömyydestä ja yksinkertaisuudesta on ammennettu Suomessa kauan ja paljon, ja samalla tyhmyyteen liittyy omanlaistaan kapinaa valtarakenteita ja "herroja" kohtaan.  Ja toisaalta varsin usein alkoholilla on osuutta asiaan.

Suomalaisen tyhmyyden ylistys on tiivis ja helppolukuinen paketti. Toki voi pohtia, olisiko joitakin aihepiirejä pitänyt käsitellä ja kartoittaa hieman toisin, sillä esimerkiksi vammaisuuden tematiikka ei ehkä aivan kuulu tyhmyyden yläkäsitteen alle. Toisaalta ymmärrän Kilpamäen halunneen taustoittaa ja laajentaa kontekstia, josta kirjoittaa. Tieteellinen tutkimushan tämä kirja ei ole, joten yksinkertaistaminen ja voimakas popularisointi puolustaa paikkaansa.

Tähän kirjaan luulisi olevan helppoa tarttua. Se on ohut ja tiivis, se on kirjoitettu huolella ja lukijaystävällisesti ja sen aihepiirin luulisi kiinnostavan meitä ihmeen villejä fennejä.

_____

Lue myös vaikka Turun Sanomien varsin neutraali arvostelu ja/tai Ilkan tyrmäys.