Kuusi kovaa kotimaista IV: Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon
WSOY 1952
187 s.

Omasta hyllystä.


Koko maailma, tai ainakin koko metsä, oli täynnä aurinkoa ja pieniä valkoisia kukkia ja sinistä taivasta ja onnellisia ihmisiä ja hiukan surullisia ihmisiä, jotka huomenna taas olisivat onnellisia, ja taivaalla uiskenteli hauraita hattaroita, ja tästä sunnuntaista lähtien me olisimme aina yhdessä ja pitäisimme suuria, punaisia ruusuja vanhassa pesukannussa emmekä koskaan riitelisi. (s. 97)

Kahvila Mabillon kertoo 1950-luvun alun Pariisista. Kirjan sivuilla tulevat tutuiksi boheemipiirit, Pariisin eri kaupunginosat, pienet ullakkohuoneet, sillat ja Seinen rannat, franginvenytys ja se ihanan kamala nuoruus. Parikymppiset pitkätukat notkuvat menemään, osa taidetta tehden, osa opiskellen, osa työskennellen. Luetaan Sartrea ja podetaan eksistentialistisia kriisejä, ihastutaan, suudellaan, ihmetellään naapurin kissaa ja kuljetetaan lemmikkimarsua korissa piknikille Luxemburgin puistoon.

Suomalaistytön hyppäys ulkomaille on kuvattu lämpimästi ja aidosti, mutta sopivasti väritellen. Ei ole puhettakaan koti-ikävästä tai mistään muustakaan yhtä proosallisesta, vaan maailmannaisen elkeet löytyvät kuin luonnostaan ja oma paikka boheemista Pariisista siinä samalla. Ikuinen rahapula on vain viehättävä kuriositeetti, epämääräiset ihmissuhteet kuuluvat asiaan, opiskelu antaa sen, minkä siltä haluaa ottaa. Aivan päämäärätöntä haahuilu ei kuitenkaan ole, sillä lopulta on kotiinlähdön aika, itse kullakin.

Satu Waltarihan (s. 1932) on Mika Waltarin tytär, joka lähti nuorena plikkana Ranskaan opiskelemaan, ja teki työuransa kirjailijana ja kääntäjänä. Moisesta taustasta ponnahtaminen ei varmasti ole ollut mitenkään helpoin mahdollinen homma, mutta ymmärtääkseni Waltari nauttii lukijoiden ja kriitikoiden kunnioitusta. Olen valmis yhtymään kuoroon, sillä Kahvila Mabillon on aivan valloittava teos.

Kirja on kiehtova yhdistelmä tarkkaa ajankuvaa ja samalla ajattomuutta. Monet esiin nousevat teemat, kuten nyt vaikka ikuinen nuorison paheksunta, oman identiteetin pohtiminen ja ihmissuhteiden sekamelskat, ovat aivan yhtä keskeisiä nyt kuin 60 vuotta sitten. Tietenkin, sillä sitähän se nuoruus on!

Kahvila Mabillon on selkeän juonellisen tarinan sijaan pikemminkin tunnelmapaloja ja hetkiä. Minäkertoja keskittyy itsensä sijaan kuvaamaan maailmaa ja ihmisiä ympärillään, ja hän taitaa halutakin jäädä hieman sivurooliin. Vasta loppupuolella hän nousee keskeisemmäksi, ottaa oman tilansa ja paikkansa tarinassa.

Pidän kirjan konstailemattomuudesta ja selittelemättömyydestä. Taustojen, syiden ja selitysten kartoituksen annetaan suosiolla olla, ja keskitytään siihen, mikä boheemikahvilan pöydässä on keskeisempää: tähän hetkeen, korkeintaan eiliseen, ehkä huomiseen. Tyyli ja toteutus sopivat tällaiseen lyhyeen romaaniin, pitemmän tarinan kohdalla olisin saattanut hieman turhautua. Nyt kaikki olennainen kerrotaan, mutta osataan myös päästää irti.

Ole niin kiltti ja pidä minua kädestä. Olen niin kauhean yksin näitten valkoisten kukkieni keskellä. Annetaan vain kaikkien mennä ohitse, emme ole velkaa kenellekään mitään, jokainen kuolee aikanaan ja omalla tavallaan ja yksin. Miksei voisi aina pysytellä yksin – tai melkein yksin. (s. 103)

Kahvila Mabillon on raikas pala historiaa, kurkistus nuoruuteen, aikaikkuna kuudenkymmenen vuoden taakse. Voi kun olisin saanut olla mukana, raitapaidassa ja savuke kädessä, juomassa halpaa kahvia ja myymässä ystävän runoja ranskaa taitamattomille turisteille! C'est charmant!

Pariisi-teema jatkunee jonkin aikaa, sillä katsoimme V:n kanssa aivan mahtavan Midnight in Paris -elokuvan perjantaina, josta itse asiassa sain innoituksen tarttua lopultakin tähän kirjaan. Lisäksi kaivoin hyllystä Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin, jota jo varovasti kurkistin. Pirullinen matkakuume, sehän tästä vain seuraa, sanokaa mun sanoneen!

Kahvila Mabillon on neljäs Morren maailman Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Ehdoton aarre myös Sonjan Lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa! Ja kaiken kruununa yksi ruksi TBR90+10-listallani.

Kuusi kovaa kotimaista III: Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
WSOY 1945
786 s.

Omasta hyllystä.


Sinuhe egyptiläinen on tarina lapsettomaksi jääneen thebalaisen pariskunnan, köyhien lääkärin Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan, elämään kaislaveneellä ilmestyneestä poikalapsesta, josta kasvaa isänsä jalanjäljissä lääkäri. Sinuhe kiertää niin maailmaa kuin egyptiläistä yhteiskuntaa nurkalta nurkalle, aina faaraon henkilääkäriksi asti. Matkansa maailmassa hän taittaa seuranaan yksisilmäinen palvelijansa Kaptah ja vaihtuvat naiset: on femme fatale Nefernefernefer, neitseellinen Minea ja äidillinen Merit. Farao Ekhnatonin lisäksi Sinuhe kuuluu sotapäällikkö Horemhebin lähipiiriin siitä lähtien, kun he kaikki ovat vasta nuoria poikasia. Tarinansa Sinuhe haluaa kertoa, ei jumalien tai ihmisten, vaan itsensä tähden, eläessään vanhuuttaan Egyptistä meren äärelle karkotettuna.

Ja mikä tarina se onkaan!

Luettua-blogin Sanna alkoi lukea Sinuhea loppukeväästä, ja siitä sain itsekin lopullisen potkun tarttua tähän klassikkoon, jonka olin kirjannut omalle Kuusi kovaa kotimaista -haastelistalleni sekä niin ikään TBR90+10-listalle (jossa se on +10-osiossa, vaikkakin hankin sitten kuitenkin ikioman kappaleen). Mitä sitä enää lykkäämäänkään! Sannan kanssa yhdessä lukeminen tuntui hyvältä idealta, koska sitä kautta pysyi jonkinmoinen tahti yllä, eikä kirjaa kehdannut jättää täysin sivuun. Sitäpaitsi olen pitkään tuntenut itseni jotenkin vajaavaiseksi ja/tai raajarikoksi, kun en tätä suuriin suomalaisiin klassikkoteoksiin lukeutuvaa kirjaa ole häpeäkseni lukenut.

 
Vaan nyt olen.

Waltarin vajaan 800 sivun eepoksesta on yli kuudenkymmenen vuoden aikana sanottu jo "kaikki". Ei se kai silti muuta tai vähennä oman lukukokemuksen ja sen pohdiskelun arvoa. Tietenkään.

Myönnän, etten pitkin lukumatkaa ollut aivan täysin myyty. Alku oli lupaava, mutta sitten aloin junnata paikoillani. Kirja oli niin paksu, etten uskonut saavani sitä koskaan loppuun. No, tietysti sain, mutta paikka paikoin runttasin eteenpäin hammasta purren, päätöksenäni lukea vielä tämän luvun loppuun. (Itsensä pakottamisesta voi tietysti olla montaa mieltä, etenkin kun kuitenkin puhutaan harrastuksesta ja omaksi iloksi toimimisesta, mutta joskus se on minun kohdallani paikallaan, sillä tiedän, että lopputulos - eli loppuun luettu kirja - on usein sen arvoinen.)

Sinuhe egyptiläisessä on oikeastaan kaikkea. Historiaa, monipuolinen henkilökavalkadi, rakkautta, seikkailua, matkakertomusta, sotaa, uskonnon ja yhteiskunnan tarkastelua monesta vinkkelistä. Lisäksi se on vahva ja vaikuttava kuvaus ihmisestä itsestään, siitä, mitä ihmisenä oleminen, valintojen tekeminen, erehtyminen ja oppiminen, toisten ihmisten kohtaaminen ja kohteleminen on.

Tarinan rytmi on jännittävä, sillä se muodostuu sekä itse tapahtumista että Waltarin maalailevasta kielestä. Paikoin lähdin virran mukaan ja kääntelin sivuja vauhdilla, paikoin tökki niin, etten meinannut edetä ollenkaan. On kai siis olemassa jonkinlainen Sinuhe-moodi, joka on saatava päälle, jotta lukeminen sujuu.

Kaikesta kamppailustani huolimatta kirjan loppu kruunasi kaiken: annoin anteeksi joka ikisen rämesuossa rämpimisen, junnaamisen ja tuskailun. Sulkiessani kirjan kannet viimeistä kertaa olin niin vaikuttunut ja niin liikuttunut, että hämmennyin. Mitä oikein tapahtui?

Kokonaisuus voitti. Tarinan eheys, monipuolisuus, sen lukemattomat kasvot ja nyanssit. Waltari on luonut ihmeellisen, täyden maailman, joka kertoo meistä kaikista jotain keskeistä ja olennaista. Se kertoo elämästä, täydellisen epätäydellisestä, herkästi hajoavasta ja uudelleen rakentuvasta, niin ilon kuin surunkin täyttämästä elämästä, jota me kaikki elämme - yksin. 

Ehkä minun sittenkin kannatti "odottaa" näinkin kauan, ennen kuin luin Sinuhen. Se antoi minulle paljon, oli lukukokemuksena lopulta paljon enemmän kuin kirjan lukemista, johdatti uusille poluille. 

Voiko kirjalta, tarinalta, vielä muuta edes pyytää?

Minä en ainakaan pyydä.

Sinuhe egyptiläisestä ovat kirjoittaneet ainakin Amma, Paula, Jokke ja Salla.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot

TBR90+10 

Kuusi kovaa kotimaista II: Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 1998
288 s.

Omasta hyllystä.


Köyhä maalaistyttö Anna lähtee Kuopioon lapsettoman lääkäriperheen piiaksi 1920-30-lukujen vaihteessa. Ankean ja työntäyteisen lapsuuden kokenut nuori nainen on suuressa maailmassa alkuun hieman hukassa: niin moni asia on aivan toisin kuin kotona, on niin paljon ihmisiä, elämää, ääniä, vilskettä. Vähitellen ahkera työ ja ajoittainen huvi muodostavat Annan elämässä sopivan suhteen.

Sattumalta Anna tapaa Lassin, tummasilmäisen miehen ja rakastuu. Pariskunta avioituu ja vaikka perhe-elämä ei käynnisty aivan odotetulla tavalla, Anna alkaa tottua aikuisuuteen, omaan elämäänsä. Lassilla on kuitenkin poliittisia ambitioita, ja pian Anna huomaa olevansa Tammisaareen suljetun vangin vaimo, seitsemäksi vuodeksi itsekin tuomittu. Anna työskentelee vaneritehtaalla, elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, koettaa pitää suhteita yllä appivanhempiinsa, opettelee tottumaan kaipaukseen. Vuodet tuomitun kommunistin vaimona ovat kuitenkin pitkiä maassa, jossa sisällissodan arvet ovat edelleen hyvin hellät ja poliittinen ilmapiiri kireä.

Olen vetkuttanut ja vetkuttanut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukemisen kanssa. Sain kaikki osat äidiltäni synttärilahjaksi jo viime vuonna, reilusti yli vuosi sitten ja samalla käskyn lukea ne pian. Oli kuulemma hyvää tavaraa luvassa. Jonkin aikaa siinä meni, ennen kuin otin äidin ohjeesta onkeeni, ja jälleen kerran äitee tiesi mistä puhui. (Minä olen perinyt lukutoukkuuteni suoraan äidiltä, joka lukee kaiken vapaa-aikansa, jota ei käytä liikuntaan.)

Varoituksen sanana todettakoon, etten nyt mitenkään totaalisesti rakastunut kirjaan, mutta eihän niin tarvitse käydä, jotta siitä voi nauttia ja sitä voi arvostaa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin solahtamaan Kähkösen rakentamaan todellisuuteen, mutta kun se tapahtui, en halunnut sieltä enää pois. Tarina on lopulta varsin vähäeleinen, mutta sitäkin syvemmältä se kouraisee. Kähkönen kuvaa upeasti sekä kipeää yhteiskunnallista tilannetta ja ympäristöä että Annan mielenmaisemaa sortumatta silotteluun tai kärjistyksiin. Tasapaino on herkkä, mutta se säilyy, loppuun saakka.

Näin nykyaikaisen naisihmisen näkökulmasta Mustien morsiamien henkilöt herättivät kyllä hieman sääliä ja ärsytystäkin. Miksi ei voida sanoa asioita suoraan, miksi pitää kierrellä tai jättää kokonaan puhumatta? Miksi teot, eleet, äänenpainot ja tekemättä jättämiset tulkitaan niin voimakkaasti, miksei selvitetä sotkuja heti? Miksi tyytyä siihen, minkä armopaloina saa, miksei yrittää jotain enemmän?

Nähdäkseni nämä seikat kuitenkin loppujen lopuksi vain vahvistivat kokonaisuutta, tekivät sitä todemmaksi. Eivät ihmiset toimi aina niin kuin luulisi olevan "järkevää", ei siihen aina ole mahdollisuutta. Pitemmän päälle usein on syytä nimenomaan taipua ja suostua ylhäältäpäin määriteltyyn rooliin, sillä juuri se voi antaa jo valmiiksi ahtaisssa oloissa edes sen sentin liikkumavaraa.

En samaistunut henkilöihin, eivätkä he tulleet minulle erityisen rakkaiksi, mutta aina ei kirjoissa tarvitse olla sielunsisaruksia, jotta tarina toimisi. (Itse asiassa se kyllästyttäisi ja koko pointti katoaisi.) Kähkönen kertoo muutamien hyvin tavallisen oloisen ihmisen kautta tarinaa siitä Suomesta, jossa anteeksianto ja unohtaminen saivat väistyä vihan ja katkeruuden, koston ja mielivallankin tieltä.

Jatkan Kähkösen tarinan lukemista vielä, se on varmaa.

Muita kirjoituksia Mustista morsiamista: Maria, Amma, Paula, Anna Elina, Minna, Morre, Kuutar.

Mustat morsiamet on toinen Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen lukemani kirja. Lisäksi se pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat: Savonia-palkinto 1999) ja on myös jälleen yksi suoritus TBR-listallani.

Kuusi kovaa kotimaista I: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Gummerus 2011.
1. painos 1975.
218 s.

Kirjastosta.


Syksyllä rakastuin Tuomas Kyröön ja Kerjäläiseen ja jänikseen. Tajusin silloin, etten tosiaan ole lukenut kirjan taustalla vahvana innoittajana olevaa ansioitunutta Jäniksen vuotta. Jotain tarttis tehrä. Läiskäytinkin kyseisen teoksen sitten sopivasti Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, ja tässä nyt ollaan. Aamukahvia juomassa, kirja juuri kahden peiton alla loppuun luettuna.

Vatanen on elämäänsä kyllästynyt pääkaupunkilainen toimittaja, joka törmää alkukesäisellä työmatkalla jäniksenpoikaan. Juttukeikka on kesken, mutta jokin vetää Vatasen metsään etsimään vahingoittunutta villieläintä. Lehden kuvaaja jää neuvottomana huutelemaan tielle, kun Vatanen katoaa näkyvistä. Jänis löytyy, ja Vatanen löytää jotain uutta itsestään: selviksi ajatuksiksi aiemmin muuntumaton vastenmielisyys oravanpyörässä juoksemiseen konkretisoituu, kun käsissä on jotain oikeaa ja elävää. Nyt on aika karistaa kaupungin, lahon avioliiton ja mitäänsanomattoman työn pölyt punteista. Aivan yksinkertaista se ei ole, sillä vaimo ja työkaverit koettavat saada karkuun pyrkivän miehen nalkkiin siinä onnistumatta. Alkaa karkumatka kesäiseen Suomeen, jossa Vatanen ja jänis kohtaavat mitä merkillisimpiä tallaajia, työurakoita ja seikkailuja.

Jäniksen vuosi on hieno kirja. Se on hauska, lämmin ja pisteliäs. Suomalaisen kaupunkilaisjullin metamorfoosi lappilaisten autiotupien ilmiömäiseksi korjausmieheksi, kalevalaisiin mittasuhteisiin kasvava karhunkaato ja suomalaisen byrokratian ja virkakoneiston ravistelu tekevät siitä tarkkanäköisyydessään viiltävän ja juuri siksi erittäin viihdyttävän lukukokemuksen. Henkilöhahmot Vatasta lukuunottamatta eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai moniulotteisia, mutta miksi heidän pitäisikään olla? Heidän tehtävänsä on olla statisteja ja tarinanrakentajia, sivuhenkilöitä. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi jänis.

Nyt vähän harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ensin. Kävi nimittäin niin, että Kyrön kuvaama maailma naksahti paremmin kohdilleen: onhan se juuri se maailma ja aika, jossa itse elän. Paasilinnan 70-luku on sympaattinen mutta eksoottinen, se ei tule minun iholleni niin kuin Kyrön ajankuva. Minulle Kekkonen on vain se kalju kaveri valokuvissa ja koulukirjoissa, Neuvostoliitto jokin lapsuudessa ollut möykky, joka suli pois ennen kuin opin lukemaan tai muutenkaan tajuamaan asioita kotipihaa kauemmas, rauhallinen elämäntahti (nimismies lähti kalaan, tulee ehkä kymmeneltä tai vasta huomenna) jotain, mitä ihailen kaukaa.

Tämä seikka ei todellakaan pilannut lukukokemustani, mutta kyllä se kieltämättä hieman harmitti. Syytän tästä vain itseäni. Tyhmä minä.

Siitä olen iloinen, että kirjallinen makuni tuntuu koko ajan entisestään vain venyvän ja paukkuvan. Nämä kotimaiset mieskirjailijat iskevät todella kovaa, ja etenkin tällainen lämminhenkinen mutta napakka huumori ja oman ajan kipupisteiden armoton painelu viihdyttää ja miellyttää. Jäniksen vuosi ei mitenkään varsinaisesti liikuttanut, mutta ei kai kaikkien tarinoiden tarvitsekaan. Riittää, että lukiessaan viihtyy ja voi painaa kirjan kannet lopuksi kiinni mielihyvästä kehräten.

***

Jäniksen vuodesta ovat kirjoittaneet ainakin Morre ja Booksy.

***

Tämän kirjan lukeminen avaa osallistumiseni mainittuun Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Lisäksi Jäniksen vuosi on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin onnistunut löytö.