Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2010 (1. painos 1972)
215 s.
God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Before Swine (1965)
Kirjakauppaostos.
Rosewater-säätiön originelli miljonäärijohtaja Eliot Rosewater on erikoinen mies. Hänellä on rahaa kuin roskaa, mutta mies ei halua tahkota sitä lisää, vaan pikemminkin jakaa sitä mahdollisimman nopeasti pois. Hän on muuttanut vallan ytimestä ja bisneksen kourasta asumaan Rosewaterin pikkukaupunkiin, jossa huolehtii kaupunkilaisista parhaan kykynsä mukaan esimerkiksi ylläpitämällä vuorokauden ympäri toimivaa, muun muassa itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää puhelinlinjaa ja tukemalla sydämestään kaupungin palokuntaa. Mikään inhimillinen pyyntö ei ole Eliot Rosewaterille vieras, eikä hän käännytä hätää kärsiviä oveltaan.
Nuori lakimiehenplanttu Norman Mushari työskentelee Rosewater-säätiön asioita hoitavassa asianajotoimistossa. Hän pääsee jymyjutun jäljille: voisi olla mahdollista syrjäyttää säätiön päämies ja nostaa samaan tehtävään joku Musharille suotuisampi henkilö. Enää täytyy vain todistaa Eliot Rosewater mielenvikaiseksi. Ja eikö sikarikkaan henkilön yletön rahanjako ole ainakin aivan selvä merkki sellaisesta?
Kurt Vonnegut on kiehtova kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut vasta aikuisiällä. Olen kuullut, useammaltakin henkilöltä, että Vonnegutin lukeminen nuorena on jollain tapaa saattanut räjäyttää tajunnan. Se on helppo uskoa, onhan mies suoranainen 1960- ja 1970-lukujen kulttikirjailija.
Itse olen nyt lukenut kolme Vonnegutin teosta: Kissan kehdon, Teurastamo 5:n ja tämän.
Tämän otannan perusteella on tehtävä se päätelmä, että olen tykästynyt, mutten missään määrin häkeltynyt tai ylitsevuotavan vaikuttunut. Ja kieltämättä olo on hieman pettynyt. Onko vika lukijassa? Jotenkin ajattelisin, että kai minun pitäisi olla Vonnegutin pauloihin vietävissä, jotakuinkin tismalleen oikeaa kohderyhmää. Vaikuttaako ikä? Erilainen maailma?
Njäh. Tuntuu hassulta, että tällainen aihe herää kysymyksiä omasta lukijuudesta. Mikä saa asettamaan itselleen ehtoja, kuvittelemaan, että tietynlaisista kirjoista tai kirjailijoista pitäisi pitää?
Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater on vekkuli kirja, joka kertoo ihmisenä olemisesta, modernista yhteiskunnasta, rahasta, ahneudesta sekä hyvin- ja pahoinvoinnista. Henkilöhahmot ovat hupaisia, samaan aikaan monikasvoisia ja karikatyyrimäisiä, eikä heistä saa oikein kiinni. Yhteistä kirjan ihmisille lienee, että he ovat aika tavalla surkeita hoitamaan perhe- ja ihmissuhteitaan.
Vonnegut pyörittää sekä lukijaa että kirjan tapahtumia tasan mielensä mukaan. Heittää koukun sinne ja nappaa toisen täältä. Paikoin teksti on tempoilevaa ja kohtaukset lyhyitä, välillä vilkaistaan sotamuistoihin ja välillä perhehistoriaan. Vaikka lukijan ote välillä herpaantuisi ja kiinnostus siirtyisi muualle kuin kirjan tarinaan, jollain kummallisella tavalla se kuitenkin vetää takaisin puoleensa. On saatava tietää, kuinka Rosewaterien itsensä ja Rosewaterin kaupungin oikein käy.
Tällä hetkellä suhteeni Kurt Vonnegutiin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta olen pitänyt hänen kirjoistaan, toisaalta en löydä itsestäni tai niistä hurmosta, jollainen ymmärtääkseni on jossakin olemassa. Kai se on vain hyväksyttävä, ettei kaikki kolahda, ei edes sellainen todennäköinen.
Mutta voin minä tätä lisääkin lukea, ei sillä. Ja ihan mielelläni vielä.
Kenties jossain odottaa vielä se minunkin katu-uskottava kulttikirjailijani.
___
Muualla: Einesbaari, Tarinauttisen hämärän hetket