Rhonda Byrne: Salaisuus

Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

Typerä Typerysten salaliitto

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

Fifty Shades of Grey

E. L. James: Fifty Shades of Grey – Sidottu
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2012
585 s.
Fifty Shades of Grey (2011)

Lainakirja.


Haukon henkeäni yrittäen toipua hänen vastauksestaan. Eikö tämä ole juuri sitä, mitä minä halusin? Hän haluaa enemmän. Hänkin haluaa sitä! Sisäinen jumalattareni on pompannut alas palkintojenjakokorokkeelta ja tekee nyt kärrynpyöriä ympäri kenttää. Minä yhdyn kerrankin sen riemuun. (s. 509)


Anastasia Steele on valmistumisen kynnyksellä oleva kirjallisuudenopiskelija, viaton kuin 1800-luvun brittiromaanin sankaritar. Hän asuu yhdessä räväkän kämppiksensä, kauniin ja itsevarman Katen kanssa, käy osa-aikatöissä rautakaupassa, ikävöi kaukana asuvaa äitiään ja isäpuoltaan, pohdiskelee, mihin elämä hänet vielä vie.

Ystävänpalveluksena Katelle Anastasia päätyy tekemään haastattelua Christian Graysta, talousimperiumin nuoresta ja menestyksekkäästä, mutta kovin arvoituksellisesta johtajasta ja omistajasta. Tapaamisessa on kummaa energiaa, kuin sähkökenttä värisisi! Christian on jumalattoman komea, ja hänen silmänsä ovat kuin sulaa hopeaa, vai oliko se terästä...

Sattumaako lie, kun Anastasia ja herra Grey tapaavat uudelleen nippusideosastolla Anastasian työpaikalla. Pian ollaankin jo kahvittelemassa (vaikka Ana ei juokaan kahvia, vaan hänen persoonallinen juomavalintansa on Twiningsin English Breakfast -tee), sitten lennellään helikopterilla ja päädytään Christianin henkeäsalpaavan upeaan pilvenpiirtäjäasuntoon.

Ja sen jälkeen vain taivas ja Christianin "leikkihuoneen" pylvässänky on rajana. Josko nekään.

Tässäpä kirja, jota en uskonut koskaan lukevani, mutta niin vain vietin kuluneesta viikosta useamman tunnin lukien tätä lähes 600-sivuista seksijärkälettä. Eikun hetkinen, se seksihän jäi oikeastaan sivuosaan, sillä huomattavasti suuremman osan kirjasta veivät:

- Anan punastelu, jota tapahtui noin joka toisella sivulla. Paikoin peräkkäiset kappaleet alkoivat punastumisella tai tummanpunaiseksi lehahtamisella. Välillä mietin, ettei ihmisen ole mahdollista punastua enää enempää. Mutta kai sitten on. Minä olisin vastaavassa tilanteessa jo hieman huolissani pintaverenkierrostani.

- Hengen haukkominen, silmien pyörittely ja huulen pureminen. Luulisi alkavan ahdistaa.

- Christianin komeuden ihastelu. Ilmeisesti kaverin lantiossa on jotain erityisen ihmeellistä, sillä joka kerta kun Christianilla oli jonkinlaiset housut jalassaan (mikä oli itse asiassa yllättävän usein ottaen huomioon, että tämän piti olla seksikirja), muistettiin mainita, kuinka seksikkäästi ne hänen lantiollaan roikkuivat.

- Jaarittelu siitä, kuka tykkää kenestäkin vai tykkääkö lain, mitä Christian tarkoitti tahi jätti tarkoittamatta, onko mahdollista pitää hänestä, onko hän ihan terve, mikä häntä vaivaa, miksi hän on sellainen kuin on jaadajaadajaada.

- Ruoka. Christian tuputtamassa sitä, Ana kieltäytymässä syömästä. En tajunnut tätä kuviota ollenkaan.

- Anan sisäisen jumalattaren ja alitajunnan tekemiset, reaktiot ja eleet. Milloin tanssittiin villiä tanssia, milloin heristettiin sormea, piilouduttiin sohvan taa, hypättiin seivästä, heiluteltiin pom-pomeja... Miksei minun sisäinen jumalattareni tee mitään sellaista? Missä se piileskelee?


Fifty Shades of Grey valikoitui yksimielisesti Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme vuoden 2014 ensimmäiseksi kirjaksi. Tästä on vaikea panna paremmaksi. Hih.

Lukukokemus oli sanalla sanoen erikoinen. Odotukset eivät olleet korkealla, joten pettymystä ei tarvinnut pelätä. Lähinnä pelkäsin, saisinko kirjaa millään luettua. Siitä ei lopulta ollut murhetta: kirja on erinomaisen nopealukuinen, sivut kääntyivät lähes itsestään. Siihen saattoi tosin vaikuttaa se, ettei kaikkea ehkä tarvinnut niin tarkkaan tavata, asia tuli selväksi vähemmälläkin. Seksiä sai kyllä odottaa turhan pitkään, vaikka tokihan Anastasian ja Christianin piti saada tavata ja edes hieman tutustua ennen itse asiaa. Ja kun hanat kerran aukesivat ja Ana vihittiin seksin ihmeelliseen maailmaan, paluuta ei enää ollut... (Tosin mielestäni rajat olisi voinut sulkea viimeistään ns. tamponikohtauksen aikana. Joku roti!)

Sinänsä ymmärrän, miksi Fifty Shades on niin suosittu. Se on helposti lähestyttävä, helppolukuinen ja mukavasti mielikuvitusta stimuloiva tarina. Harmi, että kirjallisena tuotoksena ja ennen kaikkea kokonaisuutena se on erittäin puolitekoinen ja vaivannuttavan harrastelijamainen. Juonikuvio on onnettoman lattea, henkilöt paperisia ja kieli kankeaa. Toistoa on niin paljon, että pahaa tekee.

Kirja antaa myös varsin erikoisen kuvan intohimosta ja ihmissuhteista. Christian Gray on kaikin puolin kummallinen mies, johon Ana ihastuu järjettömästi. (No jaa, onko järkevää ihastumista olemassakaan, voi tietenkin pohtia.) Grayn tapainen mies herättää kenessä tahansa normaalissa ihmisessä lähinnä kauhua, mutta ehkä jumalaiselle rakastajalle (jolla on valtava penis) annetaan pienet luonneviatkin anteeksi. (Alistaminen, kontrollointi, toisen luonteeseen ja olemukseen puuttuminen, raivokas mustasukkaisuus jne... No, makunsa kullakin.) Tylsää sinänsä, että kirja toistaa itsensä ja periaatteensa miehen edessä unohtavan naisen loppuunkulunutta kuvaa – mitä tahansa rakkauden ja intohimon vuoksi! (Paitsi sitten lopussa on kuitenkin pikku ripaus omaa tahtoa, vau!)

Anassakaan ei ole uskottavuuden osalta kehumista: on vaikeaa vakavalla naamalla uskoa, että niin naiivia ja kokematonta aikuista ihmistä voi olla olemassakaan. Parikymppinen, tavanomaisista lähtökohdista ponnistava yhdysvaltalainen yliopisto-opiskelija, eikä muka tiedä mitään miehistä, seksistä, teknisistä vempaimista (älypuhelin ja kannettava tietokone ovat ilmeisen hämmentäviä masiinoita) tai oikeastaan mistään kovin maailmallisesta. Anahan ei ole koskaan esimerkiksi ollut kiihottunut (!) tai harkinnutkaan itsetyydytystä – hätinä tietää mitä ne ovat. Hohhoijaa. Uskoo ken tahtoo.

Nuristaan nyt loppuun vielä yhdestä asiasta: paljon puhuttu ja kouhkattu SM-seksi jää kyllä todella onnettomaan osaan tässä kirjassa. Paljon annetaan ymmärtää, mutta aikalailla puolitiehen tämäkin teema jää. Varmaan se on ihan tiedostaen tehty valinta kirjailijalta. Kohu on sisältöä keskeisempää. Ja raha kilisee kassaan, kun uteliaat haalivat salonkikelpoisia "pornokirjoja" ostoskoriin.

Eihän Fifty Shadesin lukemisessa ja siitä nauttimisessa mitään väärää ole. Fantasiastahan siinä on kyse, viihteestä, joka vie arjen yläpuolelle. Jos kirja(sarja)n lukemisesta saa iloa ja nautintoa, onko siinä vaiheessa mitään väliä, onko tarinassa tai henkilöissä uskottavuutta? Tuskinpa. Tuntemattomat ovat kohuilmiöiden tiet.

Itse en tosin kokenut saavani tästä kirjasta käytännössä mitään muuta kuin myötähäpeää. Etsinen nautintoni jatkossakin jostain muualta. Kuten sen kadonneen sisäisen jumalattarenikin. Ooh!

Olen lukenut ehkä elämäni huonoimman kirjan

Joxemari Iturralde: Kärpäset eivät näy valokuvissa
Suomentajat: Tommi Ingalsuo & Sirkka Aulanko
LURRA Editions 2005
247 s.
Euliak Ez Dira Argazkietan Azaltzen (2003)

Kirjastosta.


Julio Requejo on bilbaolainen yksityisetsivä, jonka työpäivät ovat pääasiassa kohteiden varjostamista kahviloissa istuskellen, raporttien kirjoittamista ja gin tonicien kiskomista sopivissa väleissä. Hänen henkilökohtainen elämänsä on suhteellisen tylsää, joku nainen nyt roikkuu epämääräisesti mukana, mutta muuten Requejo toivoisi löytävänsä jotain uutta ja parempaa. Jos saisi aikaiseksi.

Eräs mielenkiintoinen työkeikka vie hänet hieman yllättäen Lontooseen, jonne on saatettava kaunis ja kiehtova Lucy-niminen tyttö. Lucyn elämää Brittein saarilla kuvataan myös tarkemmin, hän on mestari salaamaan todelliset aikomuksensa, mutta toisaalta melko naivi ympäristönsä suhteen.

Välillä vilkaistaan muutamia muita bilbaolaisia. Lopussa on, no, yllätys.

Juu ei, ei kiinnosta edes erityisemmin kuvailla tätä kirjaa tai kertoa sen juonesta.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: epäilemättä huonoin koskaan lukemani kirja!

Ja luin tämän sentään sinnillä loppuun saakka, vaikka tiukkaa se teki. Joissain asioissa olen yltiömäisen itsepäinen, ja tällä kertaa se aiheutti tuskaisia lukuhetkiä tämän tekeleen seurassa. (Saatan kyllä jättää kirjoja kesken, se ei ole ongelma, mutta nyt päätin selvittää loppuun asi, mikä ihme tämä tekele on olevinaan.)

On useitakin ongelmia. Ensinnäkin kirjan tarina on idioottimainen. Kyllä, tapahtumia on toki kehitelty ja kirjassa kyllä tavallaan tapahtuu ties mitä. Ongelma vain on, että ne tapahtumat eivät kiinnosta. Pätkääkään. Osa on täysin ja ehdottoman tyhjänpäiväisiä, ja nekin, joissa on jotain pointtia, pilataan muulla typeryydellä.

Kuten kielellä. Ei, ei, ei, ei, ei näin! Kieli on tönkköä ja töksähtelevää, lapsellista ja uskomattoman tylsää. Tekstinäyte sivulta 108, olkaa hyvät (ja lukekaas se nyt vaan kiltisti, ope pitää perästä päin pistarit!):

Hän halusi viettää vapaapäivän, joten hän otti rauhallisesti seuraavien tuntien ajan. Kun hän ajatteli, että oli lounasaika, hän alkoi tehdä ruokaa pienessä keittiössään. Spagettia tomaattikastikkeessa. Hieman hedelmiä jälkiruoaksi ja kahvit päälle. Requejo ei ollut erityisen hyvä kokki, mutta ei kovin huonokaan. Hän oli sitä tyyppiä, joka oli valmis tekemään ruokaa tarpeen vaatiessa. Ja hän söi aina kaiken mitä oli tehnyt, vaikka se ei olisikaan ollut kaikkein parasta. Tällä kertaa hän teki bolognalaista spagettia ilman lihaa. Vain spagettia ja tomaattia. Spagetti ei ollut aivan huonoa, oikeastaan ihan syötävää. Ainakin Requejo söi sen. Aloitettuaan syömisen hän huomasi, että spagetti olisi kaivannut juustoraastetta, mutta hänellä ei ollut sitä.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja. Niin. Edelleen.

Ja luin tosiaan tämän kirjan ihan selvin päin. Ihme.

Tässä kirjassa mättää yksinkertaisesti aivan kaikki. Se on typerä viritelmä, jota ei – anteeksi vaan – uskoisi ammattikirjoittajan käsistä lähteneeksi. Joxemari Iturralde ei ole ensimmäistä kertaa hommissa, vaan on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja sekä romaaneja ja perustanut ilmeisesti Baskimaan kulttuurille keskeisen kirjailijapiirin jo 1970-luvulla. En ymmärrä.

Kirja päätyi mukaani jälleen kerran satunnaisotannalla kirjastosta, jossa se oli asetettu esille. Nimi kiinnitti huomioni, ja kun vilkaisin kirjaa tarkemmin, huomasin sen baskikirjailijan tuotokseksi. Täysin vieras kulttuuri minulle, joten päätin testata. Nyt kaduttaa. (Ei baskikulttuuriin tutustuminen sinänsä, vaan että se tapahtui tämän pökäleen kautta.)

Takakannen mukaan "romaanissa käsitellään klassisia teemoja – kohtaloa, vapaata tahtoa, sattumaa".

No ei kyllä käsitellä.

"Erikoisella tyylillään Iturralde luo kertomuksen, joka vangitsee lukijansa."

Niin vangitseekin – epäuskosta ja lähes hallitsemattomasta halusta vaikeuttaa kirjan olemassaoloa jatkossa.

Puuh. Johan helpotti.

No, koska sain kirjan kuitenkin loppuun asti, totean nappaavani pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa (Espanja/Baskimaa) ja valloittaneeni taas yhden uuden maan Maailmanvalloituksessani.

... mutta tulipahan luettua

Olenpas nyt lukenut vähän hömpänpömppää. Toisaalta onpahan saanut aikaa kulumaan ja ihan viihdyttäviä hetkiä päiviin. Ihan totaalisesta scheissesta ei siis ole kyse. (Sellaiset olisin jättänyt surutta kesken, ellei paskuuden taso nouse jo camp-henkiseksi.)

Sara Gruen: Apinatalo. Bazar 2011. (Ape House, 2010.)

Isabel on innokas ja työlleen omistautunut tutkija, joka työskentelee bonobo-apinoita tutkivassa kielilaboratoriossa. Hän tulee toimeen huomattavasti paremmin apinoiden kuin ihmisten kanssa (hänellä on salaperäinen traaginen lapsuus, voih) ja onkin päässyt pitkälle bonobojen kommunikointia tutkivassa ja kehittävässä hankkeessa. Sitten kielilaboratoriossa räjähtää, Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat pääsevät karkuteille vain päätyäkseen ahneen viihde(porno)tuotantoyhtiön tekemään apina-realityyn. Isabel alkaa tekohampaat vilkkuen selvittää tilannetta ja koettaa erinäisten apulaisten avulla saada apinat jälleen vapauteen. Samaan aikaan hieman hukkateillä oleva toimittajanplanttu John kamppailee neljänkympin kriisin ensimainingeissa, omien työkuvioidensa ja vaimonsa Amandan hankalassa vaiheessa olevan uran (ja mielenterveyden) (ja vauvakuumeen) sekamelskassa. John päätyy tekemään juttua Apinatalosta losangelesilaiselle juorulehdelle ja sekoittaa itsensä sujuvasti soppaan.

No niin. Onnistuihan tämä kirja toki viihdyttämään sen päältä 300 sivun ajan, mutta täytyy kyllä sanoa, että melkoisen turhasta tarinasta on kyse. Liian paljon henkilöitä, merkityksettömiä tapahtumia, epäuskottavia seikkoja ja mielenkiinnon puutetta. John on todella tylsä päähenkilö, oikea kunnon vässykkä, eikä minusta edes kovin uskottava mies. Johnin vaimo Amanda on kiinnostavampi (ainakin jotenkin kompleksisempi), mutta toisaalta apinoiden kannalta aivan epäolennainen. Isabelista ei päästä missään vaiheessa paljastamaan vihjailuja enempää, vaikka hänen koko luonteensa ja elämänsä annetaan ymmärtää johtuvan onnettomasta lapsuudesta. Isabelin apuna roikkuvat henkilöt ovat lähinnä häiritseviä kaikessa tylsyydessään (vaikka ovatkin olevinaan monenlaisia: anarkisteja, vegaaneja, aatteen ihmisiä). Äärimmäisen paljon minua ärsytti, kun kirjassa arvostellaan (Johnin suulla) Amandan julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta, jossa ei ole edes yhtään räjähdystä. Gruen sen sijaan on nokkelasti lisännyt omaansa kaksi. Hurja veto.

Kiinnostavinta antia ovatkin bonobot. En oikeasti tiedä paljonkaan ihmisapinoista, paitsi sen, että geenistö ihmisen ja muiden suurten kädellisten välillä on varsin samankaltainen. Mistään kommunikoinnista tai älykkyyden tasosta en sitten sen enempää tiedäkään. Bonobot ovat kirjassa aivan mainioita, ja minun alkoi heti tehdä mieli päästä tapaamaan sellaisia olentoja. Tästä seuraa se, että koko Apinatalossa paras osio on kirjan lopussa oleva kaksisivuinen "Kirjailijan mietteitä" -luku, jossa Gruen kertoo tekemästään taustatyöstä. Siitä olisin oikein mielelläni lukenut sen kolmesataa sivua, en joutavanpäiväisestä juonikuviosta, jolla ei minun nähdäkseni ole ollut mitään sanottavaa pakkoa tulla edes koskaan kerrotuksi.

Mutta ihan viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli, ja sellaisen lukeminen tuli kaiketi tarpeeseen klassikkopaahtamisen jälkeen. Harmi vain, ettei taustalla olevaa ideaa ole käytetty paremmin.

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot. Bazar 2010. (La ciudad sin tiempo, 2007.)

Toinen klassikkokimaran jälkeinen lukukokemukseni oli Ajattoman kaupungin varjot, jonka alkuperäinen nimi on todella kaunis, joskaan tämä suomennoskaan ei huono ole, melkein vastaavahan se on. Tarina kulkee kahdella tasolla: toista niistä kuljettaa keskiajalla syntynyt barcelonalaisen huoran poika, jolla on jo syntyessään aikuisen miehen kasvot, valkoinen iho ja kyky olla kuolematon, kunhan saa silloin tällöin imeä itseensä vähän verta. Hän kertoo lukijalle Barcelonan rumemman puolen tarinaa vuosisatojen yli, orjien, huorien ja rikollisten kaupungista, jossa aika kulumisestaan huolimatta ei koskaan tunnu muuttuvan. Alistamista, riistoa, väkivaltaa ja sotaa on vuosisadasta toiseen. Ihminen ei muutu. Toinen tarina on nykypäivän Barcelonasta, jossa asianajaja Marcos Solana apulaisensa Marta Vivesin kanssa alkaa penkoa Solanan asiakkaan kummallista kuolemaa. Kaupungilla on salaisuutensa, kuten ihmisilläkin.

Ajattoman kaupungin varjot kuvaa todella kiehtovasti Barcelonan historiaa ja saastaisia kujia, mutta siihen se sitten jääkin. Kirjan pitäisi kansiliepeessä olevan arvostelun mukaan olla goottilaisuutta, fantasiaa, dekkaria ja metafysiikkaa. Joo-o. Hyvän ja pahan vuosisataisen (-tuhantisen?) taistelun, katolilaisten oppien ja ihmismielen synkkyyden käsittelylle olisi ollut paikkansa ja jopa ideansa, mutta aivan onnistuneesti se ei tässä teoksessa ilmene. Loppupuolella käydään kiinnostavaa keskustelua siitä, mitä on pahuus tai hyvyys ja miten ne ihmisessä ilmenevät, mutta kyllä se olisi saanut tulla huomattavasti aiemmin ja selkeämmin jo esiin - potentiaalia aiheella on.

Niin, ja se toinen kertoja, oliko sen pakko olla vampyyri? Eihän siitäkään ideasta ammennettu muuta kuin ikuinen elämä? Hohhoi.

Naiskuva ei ole mitenkään mairitteleva, eikä edes modernille naiselle, Martalle, anneta vapautusta sukupuolensa orjuudesta. Naisille ei Ajattoman kaupungin varjoissa anneta juurikaan toimijan paikkaa: he ovat vähän kuin statisteja miesten tehdessä hyvät ja pahat - etenkin pahat - tekonsa. Raiskaamista on melkeinpä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, samoin sairautta ja kuolemaa. Niiden korostamisen syy jäi vain minulta ymmärtämättä: hieman vähemmälläkin käy kyllä selväksi, ettei se naisen elämä mitään kivaa ole ollut eikä ole. Eli tavallaan aihepiirillä mässäiltiin ilman mässäilyä, mikä tekee koko hommasta lähinnä ärsyttävän. (Niin, piikatytön jokaöiseen raiskaamiseen suhtautuu siis ärsyyntyen. Hmm.)

Joka tapauksessa kirjalla oli myös viihteellinen ansionsa, koska halusin lukea sen loppuun ja tietää, miten se selittää kuvaamansa asiat. Hieman puolitiehen jäätiin - aihe olisi voinut luvata paljon enemmän. Plussaa kuitenkin upeasta kaupunkihistoriallisesta kuvauksesta. Minusta ainakin ajoittain tuntui, että olin paikan päällä kaupungissa ilman aikaa, sen vähitellen kasvaessa, raaistuessa ja muuttuessa - ja toisaalta pysyessään monin tavoin samana, muuttumattomana.

- -

Jos ei seuraavakaan kirja ole kunnollinen, alan ehkä kiukutella. Lukuvuorossa on Susipalatsi, jonka ylle tulee nyt melkoinen paine...